Lapin yliopistossa on vähitellen käynnistymässä uusi opiskelu- ja työvuosi. Moni fuksiopiskelija saapuu yliopistoon suoraan toisen asteen opintojen jälkeen tai sitten muutaman välivuoden pitäneenä. Aikuisuuden ensiaskeleita ottavia opiskelijoita vastassa on yliopisto ja sen muodostama arki. Tutkinnon suorittamisen konkretiaksi opiskelijoille on järjestetty pisteiden keräämistä, kirjapakettitoimeenpanoja esseiden ja tenttien muodossa ja yksinään lukemista. Toisinaan tarjolla on massaluentoja, joissa asioita ei kuitenkaan käsitellä perusteellisesti. Henkilökunnasta isolla osalla ei ole nuorille opiskelijoille valitettavasti aikaa tai kiinnostusta. Lopputuloksena on, että sosiaalisesti järjellistä ja eettistä vuorovaikutusta ei välttämättä ole tarjolla nuorille ihmisille. Opiskelija oppii hallinnoimaan WebOodia, Moodlea, Wordia, luentovideoita, tenttitekstejä, tutkielmia yms. teknisesti taitavasti, mutta käytännön elämässä tämä sosiaalisuudesta, järjestä ja etiikasta paitsi jäänyt ihminen jää alakynteen. Opiskelijan hengenelämän viljely on jäänyt tällöin teknisen rationaalisuuden kapealle alueelle. Opiskelijan suloinen tietämättömyys siitä, että asiat voisivat olla paremmin, sekä kykenemättömyys vaatia parempaa, ovat yliopistotyöntekijöiden pelastus.

Joskus opiskelijat osaavat vaatia parempaa, mutta koska he ovat vielä nuoria ja näkemystä ja kokemusta eri asioista ei välttämättä ole, niin luennoitsijan on helppo nitistää heidät. Nämä kohtaamiset luennoilla ym. paikoissa yliopiston henkilökunnan kanssa ilmentävät toisinaan hävyttömyyttä, julkeutta ja ylimielisyyttä opiskelijoita kohtaan. Muutamia vuosia sitten olin kuuntelemassa sosiologian johdatusluentoa, jossa opettaja kertoi opiskelijoiden toivovan keskustelevampaa ilmapiiriä, mutta eivät sitten kuitenkaan kysy häneltä mitään, eikä luentorakenteelle siten hänen mielestään tarvitse tehdä mitään. Olen sittemmin ajatellut, että opettaja ei ilmeisesti ymmärtänyt, että massaluennot ovat huono paikka keskustelulle. Hän ei ehkä myöskään ymmärtänyt, että hänen täytyisi jakaa luento pienempiin ryhmiin sekä omalla esimerkillään rohkaista nuoria opiskelijoita uudenlaiseen keskustelevampaan opiskelukäytäntöön. Sellainen on suomalaisen peruskoulun ja lukion käyneelle opiskelijalle jotain ihan uutta, johon hän tarvitsisi luultavasti opettajan ”vetoapua”. Se, että sitä rohkenee joku pyytämään, oli/on orastava merkki, että opiskelijat hämärästi kaipaavat jotain muuta – ehkäpä jotain arvokkaampaa, josta hekään eivät ole täysin selvillä. Siinä he tarvitsisivat opettajan opastusta. Joka tapauksessa esimerkiksi Lapin yliopiston kielikeskuksen Robert FitzSimmonsilta voi käydä kysymässä, miten järjestetään yhteiskuntatietelijöille hyviä keskusteluryhmiä.

On mielenkiintoista miettiä, minkälainen paikka moderni korkeakouluympäristö on nuorille opiskelijoille aikuisuuden ensiaskeleiden ottamiseen. Korkeakouluympäristö saattaa olla sosiaalisesti, eettisesti ja järjellisesti samaan tapaan kolkko kuin kylmillä ja suorilla metallipinnoilla varustettu tutkimushuone on sitä esteettisesti. Kun aikuisuuden ensivuodet viettää systeemissä, jossa ihmistymisen sijaan joutuukin esineellistämisen kohteeksi, ei ole välttämättä kovin helppoa nähdä mitä hyvää koko elämässä ylipäätänsä on. Mitään jaettua ja tärkeää merkitystä ei tule tarjolle, vaan osaksi jää olla systeemisen laskelmoinnin, näennäisyyden, keskinäisen kilpailun, mekaanisesti ohjelmoitujen opiskelusuoritusten, arvostelun, seuraavan siirron miettimisen ja milloin minkäkin kohteena. Vastaan ei välttämättä yksinkertaisesti tule mitään, mikä herättäisi itsessä jotain.

Nämä ihmiset eivät ole sisältä kuolleita, mutta omassa sisäisessä maailmassa ei myöskään välttämättä ole mitään perustavaa mielekkyyttä. Elämä voi tuntua kiusallisen ontolta, petolliselta ja itsekkäältä, tulevaisuus saattaa ahdistaa, oma keho ja luuloteltu tyhmyys kuvottaa, pirstaleinen maailmankuva on täynnä toisistaan irrallisia ja ristiriidassa olevia muotisanoja- ja lauseita. Kaikkea voi kyllä sanoa, tehdä ja haluta, mutta itse ei koe olevansa kuitenkaan mitään.

Hauraan opiskelijan sisäsyntyisten kykyjen herättäminen, arvonanto, ja rohkaisu jää harvojen opettajien harteille. Paavo Kolia mukaillen opiskelijat eivät välttämättä kohtaa opintojensa aikana mitään, joka herättäisi heissä jotain omasta sisimmästä kumpuavaa. Entäpä jos nämä fakulteetit eivät koskaan herää? Von Wright on analysoinut erästä vaihtoehtoa Kolin näkemykselle teoksessaan Humanismi elämänasenteena. Eritoten viimeinen lainattu lause on mielenkiintoinen. Sen mukaan ”sieluttomassa” elämänpiirissä ihminen silti ikään kuin etsii jotain itselleen kuuluvaa, mutta hapuilussaan erehtyy kohteesta:

“Kehityksen pääuoma on kuitenkin kulkenut maallistumiseen ja vapautumiseen uskonnon auktoriteetin paineesta. Tätä suuntausta on voimistanut tosiasia, että uusi tieteellinen maailmankuva – ensin Kopernikuksen astronomia, sitten Darwinin kehitysoppi – vähitellen on vallannut yleisen tietoisuuden ja uusi tieteellinen teknologia yhä kasvavassa määrässä on painanut leimansa ihmisten päivittäiseen elämään. Ihmisnäkemyksemme eli selviömäiset kuvitelmamme siitä, mitä ihminen tarvitsee ja mitä hänellä on oikeus odottaa, on jatkuvasti maallistunut ja tullut yhä materialistisemmaksi.” (158 – 159)

”Yhteiskunta vaikuttaa ’epäinhimilliseltä’, työelämä tarkoituksemattomalta. Olemme menettäneet elämänlaadusta jotakin, mitä teknistyneen yhteiskunnan hyödykkeet ja palvelukset eivät kykene korvaamaan. (–) Hyperrationaalisen teknologisen sivistyksemme toinen paradoksi on, että monenlainen taikausko ja irrationaaliset käyttäytymiskaavat ovat puhkemassa sen rungosta kuin nopeasti kehittyvät syöpäkasvaimet.” (187)

Olen itse ollut etuoikeutettu, koska aloitin yliopiston vasta 27-vuotiaana. Minun ei siis tarvinnut ottaa aikuisuuden ensiaskelia edellä kuvatussa esineellistävässä ympäristössä, jossa kysymykset kaikkinaisen tekemisen mielekkyydestä ja hyvyydestä ovat loistaneet usein poissaolollaan. Minulla kävi satumainen onni, sillä omissa aikuisuuden ensiaskeleissani sain erään merkityksellisen työni kautta kokea, että elämässä on läsnä myös hyvää, joka puolestaan herätti jotain minussa. Tätä ”hyvää” olen sittemmin kuvaillut itselleni Platonin käsitteellistämänä: Se on jotain, joka sädehtii omaan ajatteluun ja toimintaan – esimerkiksi asettamalla velvollisuuksia itselleen, vaatimuksella eettisestä reflektiosta, omanarvontunnon löytymisenä, moraalin löytämistä sisimmästään ja vilpittömällä suhtautumisella asioihin. Luulen, että ilman toisten apua on vaikeaa sanan platonistisessa mielessä löytää ”hyvää” elämästä – sellaista hyvää, joka vastavuoroisesti herättää itsessä jotain ja joka sädehtii omaan ajatteluun ja toimintaan.

Haluaisinkin rohkaista ja sanoa: Ihminen, joka kokee tajunnassaan nihilismiä, itseinhoa, apatiaa, merkityksettömyyttä ja muita tämän suuntaisia kvaliteetteja, toivottavasti ymmärtää, että nämä kvaliteetit ovat ympäristön ”hyökkäystä” häntä kohtaan, ei hänen omaa sielunelämäänsä. Kalsea ympäristö tuottaa ihmisessä näitä kvaliteetteja. Olisi mahdollista kokea muunkinlaisia ympäristöjä, muunlaista vuorovaikutusta.

Johonkin on kadonnut tuiki tärkeä ajatus traditiosta – esimerkiksi yliopistossa opettaja voi siirtää sosiaalisessa ympäristössä opiskelijoille jotain joskus jo pelkästään omalla olemisellaan, joka sitten herättää opiskelijassa jotain. Tällaiset kohtaamiset ovat eräs mahdollisuuden paikka nuorelle ihmiselle nähdä, mikä se ”hyvä” elämässä oikein on. Pahoin pelkään vain, että monet näistä niin kutsutuista opettajista ja tieteilijöistä Lapin yliopistossa eivät tätä hyvää tunnista, vaikka se on heidän työnsä lähtöpiste. Kyseessä on haastava asia, jonka kirjallisen esittämistavan kanssa jo Platon ponnisteli. Ehkä asiaa ei ymmärrä selittämisen kautta. Lukemisen ja käsitteellistämisen sijaan kyseessä on ehkä jotain, joka pitää vain kokea. Täten toivon kovasti, että fuksit kokevat jotain hyvää opiskelutaipaleensa aikana.

***

Tässä Agonin julkaisussa on kirjoituksia laidasta laitaan. Filosofi Juha Himangalta on kaksi kirjoitusta – niistä ensimmäinen käsittelee Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaa fenomenologian näkökulmasta ja toinen filosofiaa yleisenä elämänasenteena. Väitöskirjatutkija Francis Joylta julkaisemme kattavan artikkelin koskien saamelaista kulttuuriperintöä. Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori Pekka Kuusela on kirjoittanut yleisen katsauksen jokin aika sitten poismenneestä Christer Kihlmanista. Mika Lukkarilta julkaisemme kaksi runoa. Allekirjoittanut on myös kirjoittanut esseen koskien lastensuojelun sosiaalityötä. Mukavia lukuhetkiä!

Aki Kolu
Päätoimittaja