Tiedeyhteisön hyväksymän tutkimusetiikan pohjana on ajatus yksilön oikeuksista ja yksilön suojaamisesta mahdollisilta tutkimustoiminnan aiheuttamilta riskeiltä ja vahingoilta (HTK-ohje, 2013). Yksilönäkökulmaa ei kuitenkaan pidetä itsestäänselvyytenä kaikilla tutkimusaloilla vaan muun muassa alkuperäiskansatutkimuksessa (kuten myös kriittisessä ja feministisessä tutkimustraditiossa) on vaadittu yhteisönäkökulman huomiointia osana tutkimusetiikkaa. Alkuperäiskansatutkimuksessa yhteisö ja yhteisösuhteet muodostavat tutkimusmetodologian kannalta keskeisen kysymyksenasettelun ja ulottuvuuden. Alkuperäiskansoille ominaisen tiedonkäsityksen mukaan tiedontuotanto ja tiedon omistajuus ovat yhteisöllisesti jaettuja ja siten myös eettisesti vastuullinen  hyvä tutkimuskäytäntö määrittyy suhteessa yhteisön normeihin sekä hyväksyttyihin toimintatapoihin.  (Kovach 2009; Kuokkanen 2009; ym.)

Toisin kuin monilla muilla alkuperäiskansoilla, saamelaisilla ei vielä ole omia tutkimuseettisiä ohjeita pohjoismaisella, valtakunnallisella eikä yksittäisten yliopistojen tai tutkimuslaitosten tasolla. Saamentutkijoiden pohjoismaisessa yhteisössä on vuosikymmenien ajan käyty periaatteellista keskustelua eettisistä kysymyksistä, mutta konkreettiset toimenpiteet ohjeiden laatimiseksi ovat käynnistyneet vasta hiljattain (Juutilainen & Heikkilä 2016). Norjan saamelaiskäräjät työstää parhaillaan terveystutkimusta koskevia eettisiä ohjeita ja käytäntösuosituksia ja tänä vuonna koottiin myös yhteispohjoismainen työryhmä valmistelemaan saamentutkimuksen yleissitovia eettisiä ohjeita.

Tässä artikkelissa pohdimme saamentutkimuksessa tarvittavia eettisiä toimintaperiaatteita yhteisöllisyyden näkökulmasta keskusteluttaen niitä yleisiä tutkimuseettisiä periaatteita vasten. Pyrimme käytännön tutkimusesimerkin kautta havainnollistamaan ja tekemään näkyväksi tutkimusprosessin eri vaiheisiin liittyviä eettisiä valintoja. Tavoitteena on lisätä ymmärrystä siitä, miksi erityisiä kulttuurisia tutkimuseettisiä käytäntöjä tarvitaan ja miksi yleiset tutkimuseettiset ohjeet eivät riitä turvaamaan alkuperäiskansan tai etnisen vähemmistön eettistä kohtelua ryhmänä. Tarkastelemme asiaa seuraavien kysymysten valossa: 1) miten yhteisöllisyyden huomioiminen vaikuttaa tutkimusprosessin kulkuun ja keskeisiin toimijasuhteisiin, 2) millä tavoin saamelaisyhteisön osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia tutkimusprosessiin voidaan konkreettisesti lisätä, 3) miten yhteisölähtöisyys haastaa yleisten tutkimuseettisten ohjeiden mukaisia käsityksiä tiedontuotannosta.

Saamelaiset tutkimuseettiset lähtökohdat

Osa saamentutkimuseettisistä haasteista on perusasetelmaltaan samansuuntaisia kuin erityisryhmien ja sensitiivisten aihealueiden tutkimusta sosiaalitieteissä koskevat tutkimuseettiset ohjeet ja menettelytavat. Ne käsittelevät tutkimuskohteena olevien ihmisten oikeuksien kunnioittamista sekä anonymiteetin turvaamista tulosten julkistamisessa (Rauhala & Virokannas 2011). Merkittävin ero on kuitenkin, että näissä tutkimuseettisissä ohjeissa korostetaan yksilön itsemääräämisoikeutta ja yksilöön kohdistuvien riskien ja vahinkojen minimointia, kun taas saamen- ja laajemmin alkuperäiskansatutkimuksessa on otettava huomioon yksilön oikeuksien lisäksi yhteisön itsemääräämisoikeus sekä yhteisöön kohdistuvat riskit ja vahingot.

Tässä artikkelissa tarkasteltavassa SÁRA – Saamelaisten hyvinvointi ja yhdenvertaisuus -hankkeessa (ESR) tutkitaan kaupunkisaamelaisten hyvinvointia ja hyvinvointipalveluja. Hankkeen tavoitteena on tuottaa tietoa saamelaisten palvelutarpeista ja avata vuorovaikutusväyliä saamelaisten ja palvelujen järjestäjien välille saamenkansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi palvelusuunnittelussa. Yhtenä lisätavoitteena on saamelaisten tutkimusmenetelmien ja eettisten tutkimuskäytäntöjen kehittäminen. Hankkeessa pyritään yleisiä ja sosiaalitutkimuksen erityisiä tutkimuseettisiä ohjeita soveltaen sekä saamelaisyhteisöjen kanssa neuvotellen löytämään uusia eettisiä ratkaisumalleja tutkimuksen toimijasuhteiden ja menettelytapoja järjestämiseksi.

Monien alkuperäiskansojen keskuudessa, kuten  Kanadassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, tutkimusluvan saaminen edellyttää paikallis- tai muun yhteisön hyväksyntää (TCPS 2010; AIATSIS 2011; Te Ara Tika 2010; ks. Juutilainen & Heikkilä 2016). Tutkimuslupaprosessi velvoittaa tutkijat kyseisen alkuperäiskansan kulttuuriset arvot, tavat, normit sekä itsemääräämisoikeuden huomioivaan, tavanomaista syvällisempään, tutkimuseettiseen reflektioon. Koska saamentutkimusta koskevaa eettistä ohjeistusta tai lupamenettelyä ei ole, on kunkin  tutkimuksen puitteissa erikseen mietittävä, mitä tutkimuseettisiä kysymyksiä kyseiseen tutkimusasetelmaan liittyy sekä etsittävä käytännön ratkaisut niihin.  Yleisistä tutkimuseettisistä käytännöistä poiketen päävastuu eettisestä tutkimuksenteosta ei määrity vain suhteessa  tiedeyhteisön normeihin  vaan saamentutkimuksessa korostuu yksittäisen tutkijan vastuu  luoda toimivat yhteisösuhteet ja kyky käydä vuoropuhelua yhteisön kanssa.  Tähän ei ole olemassa vakiintuneita käytäntöjä eikä tiedeyhteisö sitä velvoita, ja niinpä yksittäiset tutkijat useasti sivuuttavatkin kulttuurisen harkinnan pitäytyen yleisessä, yksilölähtöisessä tutkimuseettisessä ohjeistuksessa.

Virallisen saamentutkimuseettisiä kysymyksiä koskevan ennakkoarvioinnin ja ohjeistuksen puuttuessa SÁRA-hankkeen menetelmänä on työntekijöiden jatkuva keskinäinen dialogi siitä, miten saamelaisyhteisön ja saamelaisen arvomaailman mukaisesti voidaan toimia eettisellä tavalla korrektisti tutkimusprosessin eri vaiheissa. Olisiko hyvä tehdä niin vai näin? Mitä vaikutuksia tietyllä toimintatavalla on? Hanketiimissä käydyn keskustelun tavoitteena on prosessoida aiempien kokemusten, kuten esimerkiksi Saamelaisten hyvä elämä ja hyvinvointipalvelut – tutkimuksen pilottiosion (Heikkilä ym. 2013) aikana syntyneitä käsityksiä saamelaiskulttuurin kannalta hyvistä tutkimuskäytännöistä sekä tuottaa pala palalta kumuloituvaa ymmärrystä saamentutkimusmenetelmien ja eettisten käytäntöjen pohjaksi. Mahdollisuus tutkimuseettisistä kysymyksistä keskustelemiseen samassa tilanteessa olevien tutkijoiden kanssa on korvaamattoman arvokas asia, mutta kyse on edelleen yksittäisten tutkijoiden halusta käydä näitä keskusteluja.

Hankkeen sisällä käydyissä keskusteluissa olemme paikantaneet saamelaisten hyvinvointipalvelututkimuksen keskeiset eettiset kysymykset muun muassa kysymyksenasetteluun, menetelmiin, aineiston keräämiseen ja säilyttämiseen, tulosten tulkintaan ja julkaisuun. Myös itse tutkimusaiheen valinta on erityisin tavoin tutkimuseettinen kysymys (Vrt. Kuula 2006, 11; Pohjola 2007, 11). Koska tutkimusresurssit ovat rajalliset, korostuu kysymys saamelaisyhteisön kannalta relevanttien aiheiden tutkimisesta. Saamelaisten itsemääräämisoikeuden kannalta sillä, lähtevätkö tutkimustarpeet ensisijaisesti saamelaisyhteisön vai tiedeyhteisön intresseistä, on myös periaatteellista merkitystä (Heikkilä 2016). Kaiken kaikkiaan kyse on tutkimuksen kokonaisprosessin eettisyydestä (Pohjola 2007, 17). Kulttuurisia erityisnäkökulmia on tähän asti tarkasteltu vain rajoitetusti kohdistuen lähinnä tulosten julkistamisen sisältämään mahdolliseen stigmatisaation riskiin erityisryhmien kannalta.

Yhteisölähtöisen tutkimusprosessin erityispiirteet

Saamentutkimuksen eettisissä lähtökohdissa korostuu relationaalisuuden ja reflektiivisyyden merkitys. Alkuperäiskansatutkimuksen metodologian mukaisesti relationaalisuudella tarkoitetaan tutkijoiden laajentunutta tietoisuutta toimijoiden keskinäisten suhteiden ja vuorovaikutuksen merkityksestä tutkimusasetelmassa. Relationaalinen ymmärrys ja sitä kautta muodostuvat käsitykset vastuista ja velvoitteista (accountability) palautuvat alkuperäiskansojen maailmankatsomukselliseen ja uskomukselliseen perustaan. Tutkijan näkökulmasta tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että hänen on entistä paremmin tunnistettava ne erityiset suhteet, jotka määrittävät kyseisen alkuperäiskansan historiallista, maantieteellistä, sosiaalista, kulttuurista ja henkistä kontekstia sekä ympäristöä (Kovach, 2009; Kuokkanen 2007; Little Bear 2000). Näiden suhteiden tunnistamista ja kunnioittamista pidetään kulttuurisesti määrittyneiden tutkimuseettisten periaatteiden lähtökohtana.

Alkuperäiskansatutkijat korostavat laadullisen tiedontuotantoprosessin interaktiivista luonnetta (Kovach, 2009:34; Rossman and Rallis, 2003: 35). Samoin kuin feministisessä tutkimustraditiossa, tiedon tulkinnallisuus ja tulkintaprosessin rooli painottuvat siten tutkimusasetelmassa. Tutkijaa ei nähdä neutraalina osana tutkimusprosessia, vaan hänen paikantunut subjektiviteettinsa vaikuttaa ja muovaa tiedontuotannon kontekstia ja luonnetta (Ks. esim. Harding 2008; Ronkainen 1999). Tämän vuoksi tutkijan jatkuva itsereflektio merkityksenantoprosessissa on keskeisessä asemassa. Kuten kulttuurintutkimuksessa refleksiivisyydellä voidaan tarkoittaa tutkijan tietoisen, tutkimusprosessin eri vaiheiden ratkaisuihin kohdistuvan punninan ohella myös tutkimuskohteen ja –prosessin tietoista paikantamista osaksi yhteiskunnallisia suhteita ja kehityspiirteitä. Fingerroosin (2003) mukaan paikantumisen kohteet, sisällöt ja merkitykset vaihtelevat tutkimuskontekstissa ja ne voivat kansallisuuden ja etnisyyden ohella liittyä sukupuoleen, ikään, seksuaaliseen suuntautumiseen tai ihmisten toimintaa eri tavoin merkityksellistäviin ja määrittäviin tekijöihin.

Usein myös tutkijan oma polku alkuperäiskansalähtöisessä tutkimusprosessissa nähdään tärkeänä työkaluna ymmärryksen syntymiselle ja sitä käytetään analyysin osana (Kovach 2009).  Lisäksi dekolonisaatioon tähtäävät metodologiat, joita alkuperäiskansatutkimuksessa usein sovelletaan, edellyttävät osaltaan refleksiivisyyden linssiä. Sen välityksellä tutkija paremmin tiedostaa ja tunnistaa tutkimusasetelmien taustalla olevat yhteiskunnalliset suhteet, niiden historialliset taustatekijät sekä sosiaaliset vaikutukset nykypäivän olosuhteisiin eri väestöryhmien tasolla.  (Kovach 2010; Smith 1999; Denzin and Lincoln 2009).

Tutkijan henkilökohtainen viitekehys, kulttuurinen tausta ja maailmankuva nähdään keskeisinä tulkintaresursseina kommunikaatioprosessissa, jonka tavoitteena on molemmin puolisen ymmärryksen lisääminen (Hallam & Brian 2000; Delanty 2011). Tiedontuotantoon liittyen tämä fokus edellyttää erilaisten dialogisten tutkimuskäytäntöjen ja mahdollisuuksien luomista, jossa kunkin osapuolen kontekstuaalinen ymmärrys ja näkemykset tunnistetaan sekä niitä kunnioitetaan. Tällä lähestymistavalla on useita yhtymäkohtia yhteiskuntatieteissä käytettyihin osallistaviin tutkimusmenetelmiin. Niissä pyritään erilaisten kollaboratiivisten prosessien avulla luomaan tutkimusasetelmia, jotka osallistavat sekä tutkimuskohteena olevan yhteisön jäseniä että sen ulkopuolelta tulevia tutkijoita. Esimerkiksi osallistava havainnointi (Minkler & Wallerstein 2003), toimintatutkimus (Kuula 1999), collaborative research (Wells 2009) sekä erilaiset yhteistutkijuusmenetelmät (Laitinen 2004) rakentuvat toimijoiden välisen yhteistyön periaatteelle. Näissä menetelmissä tutkimuskumppanuudella tavoitellaan useimiten ’yhdessä oppimista’ (co-learning). Toimijasuhteet rakentuvat kunkin osapuolen erityispiirteiden tunnistamiselle tiedontuotantoprosessin voimavarana, mutta toisin kuin alkuperäiskansatutkimuksessa tiedontuotantoprosessit noudattavat muilta osin yleisesti hyväksyttyjä tutkimuskäytäntöjä. Siten muun muassa tiedon omistajuuteen ja tiedontuotantoprosessin relationaalisten suhteisiin liittyvät kysymykset eivät tavallisesti aktualisoidu.

Toisaalta dialogisuudella on myös erityinen epistemologinen merkitys saamentutkimuksen etiikassa, sillä kuten Ragnhild Nilsson (2016) on nostanut esiin, sovinnollisuus, soabalašvuohta, on yksi keskeisistä saamelaiskulttuurin arvoista. Soabalašvuohta linkittyy myös tutkimusprosessiin painottaen asioiden sopimista yhteisen keskustelun kautta (Ks. Oskal 1995). Mahdolliset ristiriitatilanteet pyritään neuvottelemaan avoimien ja monivaiheisten dialogisten prosessien kautta yhdessä tutkimuskumppanien kanssa.

Kaupunkisaamelaisyhteisön osallisuus SÁRA-hankkeessa

Saamelaisyhteisön osallisuus SÁRA-hankkeen tutkimusprosessissa toteutuu jaettujen toimijuuksien kautta tapahtuvana osallistumisena tiedon tuottamiseen. Yhteisön jäsenet voivat olla mukana tiedontuotantoprosessin eri vaiheissa erikseen sovituilla tavoilla. Kyse on tutkimuskumppanuudesta, jossa toimijarajat eivät hämärry, vaan vuorovaikutus tutkijoiden ja saamelaisyhteisön jäsenten kesken tapahtuu kummankin toimijatahon omista lähtökohdista ja erityisvahvuudet tunnistaen (ks. Magga 2016). Edellytyksenä on, että toimijoiden välinen vuorovaikutus on riittävän pitkäkestoista, niin että se mahdollistaa myös mahdollisten ristiriitojen käsittelyn neuvotteluprosessin eri vaiheissa.

Kyse on pitkälti vuorovaikutustavoista ja toimijoiden välisen vuorovaikutuksen luonteesta, joka ei ole vain informanttien tai kohderyhmän tiedottamista tai kuulemista. Saamentutkimuksessa korostuu siten gulahallat/gulaskuddat -aspekti. Tämä pohjoissaamenkielinen sana kuvaa kulttuurille ominaista dialogista toimintatapaa (Balto 1999; Boine 2005; Porsanger & Guttorm 2010). Tässä yhteydessä se tarkoittaa pyrkimystä kokonaisvaltaiseen keskinäiseen ymmärrykseen ja mahdollisimman hyvin toimivaan kommunikaatioon tutkimusjärjestelyjen kautta. Gulahallat/gulaskuddat kaltaisessa vuorovaikutuksessa ei ole kyse vain tutkimuksen puitteissa tapahtuvasta kanssakäymisestä vaan laajemminkin ymmärrettävästä tutkijan ja yhteisön välisestä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, myös tutkijan työajan ja työroolin ulkopuolella. Tämän vuorovaikutuksen kautta rakennetaan keskinäistä ymmärrystä, jotta voitaisiin ”kuuletella” (gulahallat).

SÁRA-hankkeen tapauksessa tutkimusaloite on lähtöisin saamelaisyhteisöstä käsin ja se perustuu saamelaisten itsehallintoelinten (Saamelaiskäräjät ja sitä edeltänyt Saamelaisvaltuuskunta) sekä yksittäisten saamelaisaktivistien ja poliitikkojen sinnikkäästi esiin nostamaan tarpeeseen. Tietoa saamelaisten palvelutilanteesta ja –tarpeista tarvitaan saamelaisten aseman parantamiseksi, saamelaisten kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien turvaamiseksi sekä yhdenvertaisuuden toteutumisen seurantaan. Aloite ei siis ole syntynyt akateemisen yhteisön tiedollisista lähtökohdista. Vastaavasti keskeisten tavoitteiden ja toteutustapojen määrittelyt on laadittu yhteistyössä saamelaisista avaintoimijoista koostuvan ohjausryhmän kanssa (Heikkilä ym. 2013).

Hankkeen kohderyhmänä ja yhteistyökumppaneina ovat Rovaniemen, Oulun, Tampereen, Jyväskylän ja Helsingin kaupunkien sekä niiden lähiseutujen saamelaisyhteisöt. Saamelaisten keskuudessa elää vahva yhdistystoiminnan perinne ja suurimmissa kaupungeissa on omat saamelaisyhdistyksensä. Tätä kautta tavoitetaan luonnollisesti vain osa saamelaisista. Koska saamelaisyhteisö on pieni, ovat yhdistykset kuitenkin hyvä tapa tavoittaa myös yhdistysten toimintaan osallistumattomia henkilöitä. Hankkeella on laaja ohjausryhmä, jonka tarkoituksena on toimia asiantuntijaelimenä. Siihen kuuluvat rahoittajien lisäksi saamelaisyhdistysten, Saamelaiskäräjien ja saamelaisen sosiaali- ja terveysalan järjestö SámiSosterin sekä yliopiston edustajat. Ohjausryhmän saamelaisjäsenet eivät ole varsinaisesti tutkimusalan asiantuntijoita vaan edustavat ruohonjuuritason saamelaisnäkökulmaa. Monilla saamelaisjäsenillä on kuitenkin kokemusta tutkimuksissa mukana olemisesta, sillä järjestöihin ja saamelaiskäräjiin otetaan usein yhteyttä, kun erilaisissa saamelaisia koskevissa tutkimushankkeissa tarvitaan apua.

Hankkeen saamelaisilla ja suomalaisilla tutkijoilla on runsaasti aiempaa kokemusta saamelaisyhteisöjen kanssa tehtävästä tutkimustyöstä, ja he ovat pohjoissaamenkielen taitoisia. Kukin tutkija on myös toiminut pitkään saamelaisyhteisössä eri tehtävissä ja voi käyttää apuna omia ammatillisia ja henkilökohtaisia verkostojaan hankkeen toiminnan käynnistämisessä sekä tiedottamisessa. Henkilökohtaisten, akateemisen maailman ulkopuolella muodostuneiden verkostojen hyödyntämisessä noudatetaan saamelaiskulttuurissa arvostettua vastavuoroisuuden periaatetta. Tutkija ei vain kerää tietoa, vaan tutkija on myös ihminen, joka punoutuu osaksi yhteisön sosiaalisia suhteita. Tutkijat kohtaavat siten yhteisön jäsenet tutkimuskumppaneina, eivät vain informantteina. Vastaavasti yhteisö kohtaa tutkijan ihmisenä, ei pelkästään tutkijan roolissa. Tämä painottaa tutkijoiden itse-reflektoinnin merkitystä ja eri roolien tiedostamista kulloisissakin tilanteissa.

Ohjausryhmäkokoontumisten ohella on tärkeätä, että kohderyhmään kuuluviin saamelaisyhdistyksiin pidetään yhteyttä myös laajemmin. Tutkimustyö aloitettiin ottamalla yhteyttä ja esittäytymällä tutkimuksen kohderyhmille. Kaupunkien saamelaisyhdistykset kutsuttiin mukaan tutkimusprojektiin ja heitä pyydettiin nimeämään jäsenet ohjausryhmään. Lisäksi  tutkijat kävivät kunkin yhdistyksen tilaisuuksissa esittelemässä tutkimushankkeen toimintatapoja ja tavoitteita. Hankkeesta myös tiedotettiin saamen- ja suomenkielisessä mediassa ja kukin tutkija käytti henkilökohtaisia verkostojaan sekä epävirallisia kommunikaatioväyliä saamelaisyhteisöön.

Esimerkkinä relationaalisuuden tiedostavasta käyttäytymistavasta tutkijat avasivat yhteisötapaamisissa omia taustojaan ja siteitään saamelaisyhteisöön: sukujärjestelmään kuulumista, aiempia työtehtäviä ja muita henkilökohtaisia kiinnityskohtia. Sidonnaisuuksien näkyväksi tekeminen ja itsensä paikantaminen suhteessa saamelaisyhteisöön on luontevaa, sillä saamelaiskulttuurissa uusien ihmisten tapaaminen alkaa yleensä paikantavalla gii don leat/kuka sinä olet ja gos leat eret/mistä olet kotoisin -keskustelulla. Tämän henkilökohtaisen paikantamisen ja työajan ulkopuolella tapahtuvan yhteydenpidon myötä vuorovaikutus on laajaa ja monimuotoista, ei vain muodollisesti organisoitua yhteistyötäosallistavien prosessien kautta. Näin menetellen on osaltaan pyritty rakentamaan ja vahvistamaan luottamusta toimijoiden välille, mikä on tärkeä seikka erityisesti vähemmistöjä koskevassa tutkimuksessa.

Eettiset kohtaamiset tutkimuskumppaneiden kanssa

SÁRA-hankkeessa sovelletaan mix-method -tutkimusmenetelmiä siten, että lomaketutkimuksen lisäksi kerätään ryhmä- ja yksilöhaastatteluaineistoa. Moniaineistollisella lähestymistavalla pyritään rikastuttamaan lomaketutkimuksen avulla saatavaa kuvaa saamelaisten palvelutilanteesta ja tarpeista (Heikkilä ym. 2013). Tutkimuksen avulla pyritään laajentamaan sosiaalista osallisuutta, hyvinvointia ja palvelutyytyväisyyttä koskevaa teoreettista ymmärrystä. Erityisesti halutaan selvittää, onko hyvinvointipalveluilla ja niiden käytöllä  tiettyjä kulttuurisia merkityksiä kaupungin saamelaisille hyvän arjen mahdollistajana, ja miten ne voivat vaikuttaa hyvinvoinnin eri ulottuvuuksien kokemiseen.

Hanke on materiaalin keruun alkuvaiheessa. Aineiston keruu aloitettiin focus group -tyyppisillä ryhmähaastatteluilla, jotka järjestettiin saamelaisyhdistysten kanssa sovituilla tavoilla. Pyrkimyksenä oli löytää kaupunkisaamelaisten kannalta mahdollisimman relevantteja toimintatapoja hyvän osallistujamäärän turvaamiseksi. Kaupungin kiireisessä elämänrytmissä eläviä saamelaisia ei ole helppo saada motivoitua osallistumaan hyvinvointipalveluja koskevaan keskustelutilaisuuteen. Kohderyhmän tavoittaminen on yleensäkin yksi suurimpia haasteita sekä hyvinvointitutkimuksissa että hankkeissa, joissa pyritään lisäämään erilaisten kansalaisryhmien osallistumista/osallisuutta.  Vastaavasti romanien asemaa, elinoloja ja palvelutarpeita on selvitetty erilaisten kuulemistilaisuuksien yhteydessä, joissa usein tarjotaan myös mahdollisuus ruokailuun sekä järjestetään kulttuurista ohjelmaa (Huttu ym. 2014, 21).

Saamelaisyhdistykset valitsivat toimintatavoiksi perinneruokailun ja ulkoilutapahtumat koska niistä oli aiempia hyviä kokemuksia. Perinteinen ruoka (poronkäristys, ydinluut, kieli, verikakot ja eri tavoin valmistetut kalaruuat) on kulttuurisesti arvostettua ja sillä on monia symbolisia merkityksiä, jotka korostuvat erityisesti saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella elävien saamelaisten elämässä. Ruuan tarjoaminen (guossohit) on kulttuurinen ele, joka osoittaa kunnioitusta ja luo pohjaa vastavuoroisille suhteille sekä luottamukselle. Tämä tunnetaan muiden alkuperäiskansojen keskuudessa offering-käsitteenä, jolla tarkoitetaan kulttuurissa arvostettua antia, tarjousta, lahjaa (Kovach 2009; Jessen Williamson 2011).

Kaupunkiympäristössä tai niiden läheisyydessä järjestetyt luontoretket puolestaan on koettu mielekkäiksi, koska ne yhtäältä vahvistavat saamelaisten luontosuhdetta ja tarjoavat kaupunkisaamelaisille tärkeitä yhdessäolon sekä henkisen ja fyysisen virkistymisen lähteitä. Toisaalta, kuten esimerkiksi Mettäterapia-toiminnan yhteydessä on todettu, on monien saamelaisten helpompi puhua vaikeiksi kokemistaan asioista luonnonympäristössä. Luonto mahdollistaa yhdenvertaisen ja hierarkioista vapaan keskusteluilmapiirin ja toiminnallisuuden on koettu helpottavan vuorovaikutusta. (Ks. Boine 2011; Heikkilä 2014.)

Osana toimintapäivän ohjelmaa toteutetut teemamuotoiset ryhmäkeskustelut käsittelivät sitä, millaista on arki saamelaisena kyseisessä kaupungissa, miten saamelaisuus on läsnä heidän arjessaan, mitkä ovat tärkeitä seikkoja saamelaiskulttuurin ylläpitämiselle sekä miten palvelut voisivat tukea saamen kielen ja kulttuurin elävänä säilymistä kaupungissa. Keskusteluihin osallistujat valitsivat keskustelujen kielen ryhmän koostumuksen perustella. Osa keskusteluista käytiin pohjoissaameksi ja osa suomeksi. Osallistujat antoivat luvan keskustelujen nauhoittamiseen sen jälkeen kun heidän kanssaan oli käyty keskustelu nauhoittamisen tarkoituksesta eli siitä, kuka nauhoja kuuntelee ja litteroi sekä sovittu materiaalin säilyttämistavasta ja -paikasta. Näistä kysymyksistä sopiminen on saamentutkimuksessa tärkeää, sillä yhteisö on pieni ja sen vuoksi anonymiteetin turvaamiseen liittyy erityisiä haasteita.

Saamelaisen tapakulttuurin kunnioittamisen ja noudattamisen on koettu luoneen hyvän pohjan avoimille ja suorille keskusteluille tutkimuskumppanien kanssa. He ovat tuoneet rohkeasti esiin näkemyksiään ja kehittämisehdotuksiaan tutkimuksen toteutuksen suhteen. Esimerkiksi lomakekysely sai aluksi paljon periaatteellista kritiikkiä. Kriittiset näkökulmat pohjautuivat toimijoiden aiempia lomaketutkimuksia koskeviin negatiivisiin kokemuksiin siitä, etteivät kysymykset olleet riittävän ymmärrettäviä tai relevantteja eivätkä he tienneet, minne tieto meni, kuka ja miten sitä käsiteltiin, mitä tuloksia oli saatu ja mihin niitä oli käytetty. Lomaketutkimuksen mahdollisuutta ei kuitenkaan tyrmätty kokonaan, vaan tutkimuskumppanit  alkoivat keskenään rakentavasti pohtia, miten kyselyn voisi toteuttaa paremmin. Yksi konkreettinen ehdotus oli järjestää lomakkeen muokkaustyöpajoja yhdessä saamelaisyhdistysten kanssa. Tavoitteena on laatia saamelaisten näkökulmasta mahdollisimman relevantteja ja tutkimusmenetelmällisesti laadukkaita kysymyksiä käyttäen ymmärrettävää suomen ja saamen kieltä, niin että lomakkeesta tulisi mahdollisimman edustava ja helposti vastattava.

Tutkimuskumppaneiden mahdollisuus vaikuttaa kysymyksenasetteluun  ja teoreettiseen jäsennykseen pyrittiin turvaamaan tutkimusjärjestelyllisesti. Tähän liittyen esimerkiksi ryhmäkeskustelun teemakysymykset muotoiltiin tietoisesti verrattain laajoiksi ja avoimiksi. Avoimilla alkukysymyksillä pyrittiin siihen, että kunkin kaupungin saamelaiset nostaisivat esiin juuri heidän kokemusmaailmaansa perustuvia tärkeimpiä teemoja rikastuttaen tutkijoiden teoriapitoisia lähestymistapoja. Keskeisiksi teemoiksi nousivatkin vanhusten ja lasten omakieliset palvelut sekä vapaamuotoisen, saamelaisten keskinäisen yhdessä olemisen merkitys hyvinvoinnille erityisesti kaupunkiolosuhteissa. Lisäksi menetetyn äidinkielen opiskelumahdollisuus koettiin tärkeäksi identiteettiä vahvistavaksi tekijäksi. Näitä aiheita tullaan seuraavassa vaiheessa syventämään yksilöhaastattelujen kautta ja niiden avulla tarkennetaan myös kyselylomaketta.

Neuvottelut aineiston tallentamisesta ja säilyttämisestä

Keskusteltaessa tutkimuskumppanien kanssa kävi ilmi, että aineiston tallentamiseen ja säilyttämiseen liittyvät neuvottelut ovat monelle saamelaisille uusi asia. Saamentutkimuksen eettisten ohjeiden puuttuessa SÁRA-hankkeen tutkijat kääntyivät yhteisön puoleen kysyen miten he halusivat, että ryhmäkeskustelut tallennetaan vai voidaanko niitä ylipäätään tallentaa? Entä miten nauhoja säilytetään ja kuka saa kuunnella  niitä analyysivaiheessa sekä millaiset ovat niiden jatkokäyttötavat? Aiheesta käytiin monipuolista keskustelua, mutta näkökannat heijastivat osaltaan saamentutkimuksen eettisten ohjeiden puuttumista. Monellakaan tutkimuskumppaneista ei ole akateemista taustaa eikä tietoa siitä, mitä tutkimusetiikan suhteen voi vaatia. Nekään, joilla on akateeminen koulutus, eivät ole tottuneet vaikuttamaan tutkimuksen toteutustapoihin. Neuvotteleminen yhteisön kanssa käänsi totutut tutkijan ja tutkittavan roolit ylösalaisin ja antoi päätösvaltaa aineiston tallentamisesta, käyttötavoista ja säilyttämisestä tutkimuskumppaneille. Tutkimuseettisten ohjeiden puuttuessa on kuitenkin epäselvää, miltä pohjalta tutkimuskumppanit päätöksiään tekevät. Heillä voi olla paljonkin taustaa informanttina olemisesta, joka osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon Hyväksytäänkö ehdotetut ratkaisut siksi, että ne tuntuvat oikeasti hyväksyttäviltä vai hyväksytäänkö ne tottumuksesta, koska ”näin on ennenkin tehty”? Entä hyväksytäänkö jokin ratkaisu sen vuoksi, että tutkijoita ei uskalleta kyseenalaistaa? Saamentutkimuksen tutkimuseettinen ohjeistus voisi toimia myös yhteisön taustatukena tällaisissa neuvottelutilanteissa. Siihen tutustumalla selviäisi ainakin vähimmäistaso, jota tutkijoilta voidaan edellyttää.

Tämän ohella esiin nousi myös tärkeä kysymys koskien tutkimustuloksia. Miten tuloksista tiedotetaan ja mahdollistetaan palautekeskustelu yhteisön kanssa? Hankkeet kestävät rajallisen ajan, päättyen yleensä tutkimustulosten julkaisuun. Entä jos yhteisö haluaisi keskustella tutkijoiden kanssa hankkeen tuloksista tai tulkinnoista? Onko siihen mahdollisuutta? SÁRA-hankkeessa pyritään edesauttamaan monipuolista vuorovaikutusta toimijoiden kesken järjestämällä tutkimuskumppaneille ja saamelaisyhteisön jäsenille laajemminkin mahdollisuus osallistua tulosten tulkintaa koskevaan keskusteluun pilottitutkimuksessa kehitetyn mallin mukaisesti (Heikkilä ym. 2013). Tutkimustuloksista ei siten vain tiedoteta loppuraportin yhteydessä kohderyhmälle – mikä sekin on toki tärkeää tiedon palauttamista – vaan tutkijat pyrkivät lisäksi reaaliaikaisesti tutkimuksen edetessä kertomaan keskeisistä havainnoista ja välituloksista sekä yhdistysten tapaamisissa että hankkeen kotisivujen ja blogin kautta. Tarkoituksena on välittää tietoa esiin nousseista näkökulmista mahdollisimman kansantajuisesti suomeksi ja saameksi sekä avata tutkimustuloksia koskevaa keskustelua. Näiden toimintatapojen toivotaan edesauttavan sekä yhteisön sisällä tapahtuvaa että julkista keskustelua läpi hankkeen ja syventävän tutkimuksen tuloksena syntyvää ymmärrystä. Huolimatta mahdollisimman monipuolisesta harkinnasta, näihin toimintatapoihin liittyy edelleen monia saamentutkimukselle tyypillisiä ongelmia. Yksi keskeisimmistä on yhteisön mahdollisten hyvinvointiongelmien nostaminen esiin leimaamatta yhteisöä. Miten arkaluonteisina pidettyjä asioita ja sosiaalisia ongelmia voidaan käsitellä leimaamatta yhteisöä negatiivisesti ja luomatta tai vahvistamatta aiempia stereotyyppisiä käsityksiä vähemmistöryhmistä? Myös saamelaisyhteisön omat käyttäytymisnormit voivat olla ristiriidassa ongelmien julkituomisen kanssa.

Pohdinta

Saamentutkimuksessa ja alkuperäiskansatutkimuksessa laajemmin on tiettyjä eettisiä erityiskysymyksiä ja -näkökohtia, jotka eivät tule riittävästi huomioiduiksi yleisiä tutkimuseettisiä ohjeita noudatettaessa. Tässä artikkelissa olemme nostaneet esiin ja käsitelleet metodologisten ja eettisten kysymysten yhteen kietoutumista sekä yhteisöllistä näkökulmaa eettisten tutkimuskäytäntöjen perustana. Yhteisöllisyyden huomioiminen merkitsee ensisijaisesti sitä, että tutkimuskohteena olevan yhteisön arvot, normit ja tavat otetaan lähtökohdiksi eettisesti korrektien tutkimusmenetelmien ja toimintatapojen valinnassa. Konkreettisella tasolla on myös tarpeen pohtia yksityiskohtaisemmin sitä, miten turvata tutkimuskumppanina olevan väestöryhmän, vähemmistökansan tai kulttuurisen yhteisön jäsenten todelliset osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet tutkimusprosessin eri vaiheissa, eikä vain muodollisen osallisuuden kautta (Hart 2010).

Metodologisten ja eettisten kysymysten yhteen kietoutuminen on läpäisevä ominaisuus saamentutkimuksessa kuten myös muussa alkuperäiskansatutkimuksessa. Sitä vastoin yleisissä tutkimuseettisissä periaatteissa tutkimuksen eettiset ja tieteellisiä menetelmiä koskevat kysymykset pidetään usein erillisinä. Siten yhtäältä tehokas ja tarkoituksenmukainen sekä toisaalta eettisesti hyväksyttävä tiedonhankinta nähdään esimerkiksi Mäkelän (2005, 5) mukaan eri ulottuvuuksina. Huolimaton tai taitamaton tutkimus voidaan toki nähdä moraalittomana ja lisäksi todetaan, että on väärin vaivata ihmisiä ”turhilla tutkimuksilla” tai levittää ”vinoutuneita tutkimustuloksia” (Alasuutari 2005; Hallamaa & Lötjönen 2002; Holmila 2005; Mäkelä 2005). Tutkimuksen ”moraalisuus” suhteutetaan kuitenkin ensisijaisesti hyväksytyn tieteellisen käytännön kriteereihin ja tieteellisen vilpin poissulkemiseen (Niiniluoto 2002).

Kulttuurintutkimuksen ja sosiaalialan tutkimuksen parissa metodologisten ja eettisten kysymysten liittyminen toisiinsa sen sijaan tiedostetaan vahvemmin ja siten myös nähdään, etteivät yleiset tutkimuseettiset periaatteet riitä ohjeiksi kaikkiin tilanteesiin vaan niiden ohella tarvitaan tutkimuksen kokonaisprosessin läpäisevää tapauskohtaista eettistä punnintaa (Kuula 2006; Pohjola 2007). Vakimon (2010) mukaan jokainen konkreettinen tutkimusteko onkin arvioitava erikseen ja tutkijan on joka tilanteessa harkittava, onko hän menetellyt oikein tai ainakin vähiten haittaa tuottaen. Kulttuurintutkimus nähdään myös lähtökohdiltaan vuorovaikutteisena, ja toimijasuhteiden eettisyys tärkeänä kriteerinä. Mitä lyhyempi välimatka on tutkijan ja tutkittavien välillä, sitä sitoutuneempi ja enemmän vastuussa tutkija on Vakimon  mukaansa tutkittavista.

Mitä tutkimuksen kokonaisprosessin eettisyydellä sitten tarkoitetaan saamentutkimuksen yhteydessä? Miksi ihmisarvon kunnioitus ja sosiaalinen vastuu, jotka ovat yleisten tutkimuseettisten ohjeiden perusperiaatteita, eivät riitä turvaamaan saamelaisten eettisen kohtelun ja oikeuksien toteutumista yksilönä, ryhmänä ja väestönä?

Tutkimuksen kokonaisprosessin eettisyydellä tarkoitetaan tutkimusprosessin eri vaiheiden punnitsemista eri osapuolten näkökulmasta lähtien tutkimusaloitteesta, kysymyksenasettelusta, aineiston hankinnasta, käsittelystä ja säilyttämisestä, analyysistä, tulkinnasta ja tulosten julkaisusta, mukaan lukien mahdolliset seuraamukset eri tahoille. Näkökulma on tässä ratkaisevassa asemassa sillä asiat voivat näyttäytyä erilaisina enemmistökansalaisten kuin vähemmistöryhmien näkökulmista.

Yleisten tutkimuseettisten periaatteiden mukainen eettinen harkinta on selvästi rajoitetumpaa ja siinä painottuvat aineiston keruuta ja julkaisemista koskevat kysymykset yksilönäkökulmasta tarkasteltuna. Aineiston keruuseen liittyviä eettisiä kysymyksiä kuten esimerkiksi tietosuojariskejä arvioidaan  suhteessa tutkimuksesta saatavaan hyötyyn. Tavanomaisesti ”yleinen etu” tai ”tieteen edistyminen” katsotaan riittäviksi hyödyiksi. Lääketieteellisillä interventioilla ei nähdä olevan juurikaan ryhmätason haittavaikutuksia. Sen sijaan sosiaalialan tutkimusten eettisissä pohdinnoissa joudutaan usein ottamaan huomioon myös ryhmätason vaikutukset (Mäkelä 2005). Punninnan kriteereinä ovat ”ryhmätasolla tarkasteltuna epäoikeudenmukaiset ja kohtuuttomat seuraukset”. Nämä arviot perustuvat kuitenkin tavallisesti valtayhteiskunnan näkökulmasta lähtevään harkintaan. Koskien esimerkiksi tutkimustiedon arkaluonteisuutta, etnisistä vähemmistöistä voidaan yleisen käsityksen mukaan julkaista harkitusti. Itse asiassa tutkijan velvollisuutena pidetään ”oikean tiedon antamissa todellisuudesta”. Yleisten tutkimuseettisten normien mukaan, kriteeriksi ei voida sen vuoksi nostaa sitä, ”mitä tutkittavat itse ovat valmiita julkaisemaan”. Se, että tutkimus voi voimistaa joissakin tapauksissa etnisiin vähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää, todetaan kyllä (Mäkelä 2005), mutta ”epäsentimentaalien ja ilman pahantahtoisuutta tapahtuva kirjoittamistapa” todetaan hyödyllisemmäksi toimintatavaksi kuin ”asioiden kaunisteluksi” nimetty tutkijan eettisistä syistä tapahtuva tapauskohtainen varovaisuus.

Humanististen ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksen eettisissä periaatteissa (2009) nostetaan esiin ”tutkittavien oikeuksien kunnioittamisen” ja ”autonomian” käsitteet. Niiden ohella saamelaisten itsemääräämisoikeuden kansana (PL 17.3) voidaan ymmärtää tarkoittavan myös oikeutta vaikuttaa heitä itseään koskevaan tiedontuotantoon ja julkikuvaan. Tällä ei tarkoiteta sitä, kuten joskus näkee kärjistetysti väitetyn, ettei yhteisön kannalta vaikeana tai tabuna pidettyjä asioita saisi tutkia tai että ulkopuoliset tutkijat eivät voisi tutkia saamelaisia tai saamelaisyhteisöä koskevia asioita. Pikemminkin kyse on siitä, miten olisi hyvä tutkia, ja mitä hyötyä tutkimuksesta ja sen tuloksista on kohteena oleville. Riskien ja hyötyjen arvioinnissa tulee henkilökohtaisten riskien ohella tarkastella yksilöä yhteisön jäsenenä sekä riskejä yhteisön näkökulmasta. Toki itse toimijuuksillakin on monenlaisia merkityksiä enemmistö -vähemmistö –tutkimusasetelmissa. Lehtola (2006) ja Länsman (2008) ovat havainneet, että valtaväestön tutkijoiden ja saamelaistutkijoiden aihevalinnat ja näkökulmat poikkeavat usein toisistaan tuottaen tietoa yhteiskunnallisisten ilmiöiden eri puolista. Vastaavasti joissakin tapauksissa vähemmistöyhteisöä lähellä olevat ja yhteisön normeja sekä arvoja hyvin tuntevat tutkijat voivat helpommin lähestyä arkaluonteisiksi koettuja aiheita kuin yhteisön jäsenet, joita sitovat yhteisön kommunikaatiota säätelevät normit.

Tutkimustoiminta itsessään heijastaa enemmistö-vähemmistö suhteita ja kantaa aiempien tutkimusmenetelmien ja -käytäntöjen taakkaa. Koska yhteiskunnalliset dekolonisaatioprosessit ovat kesken ja tiedemaailman piirissä osin aloittamatta, on koloniaalisisten suhteiden purkaminen väestöryhmien välisessä vuorovaikutuksessa sekä mahdolliset ristiriidat käsiteltävä erikseen kunkin tutkimuksen yhteydessä riippumatta siitä soveltaako kriittisestä teoriasta lähteviä tutkimusmenetelmiä vai ei. Yhdenvertaisuuden lisäksi kyse on alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuden tunnustamisesta ja eettisen toimintatilan luomisesta. Näissä olosuhteissa  luottamuksellisten suhteiden rakentaminen tutkimusprosessissa on erityisen merkityksellistä.

Lähteet

  • Alasuutari, Pertti (2005) Yhteiskuntatutkimuksen etiikasta. Teoksessa Räsänen, Pekka;  Anttila, Anu-Hanna & Melin, Harri (toim.) Tutkimusmenetelmien pyörteissä. Jyväskylä: PS-kustannus, 15–28.
  • Balto, Asta (1997) ”Árbevierru ja ođđa jurddašeapmi kultuvrralaš diehtosirdimis.”Teoksessa Balto, Asta (toim.) Diehtu ja gelbbolašvuohta Sámis. Sámi skuvla šaddamin. Sámi oahpposuorggi diliin. Kárášjohka: Davvi Girji. 39-58.
  • Boine, Else Målfred (2005) Fra far til sønn, – kjønnsperspektiv og sosial kompetanse i samisk sammenheng. Trondheim: NTNU.
  • Boine, Reidun (2011) Meahcceterapiija – terapi med samiske familier. Fontane 10, 52–59.
  • Delanty, Gerard (2011) Cultural Diversity, Democracy and the Prospects of Cosmopolitanism: A Theory of Cultural Encounters, The British Journal of Sociology, 62:4, 633–656.
  • Denzin, Norman and Lincoln S (toim.) (2003) The Landscape of Qualitative Research: Theories and issues. Thousand Oaks, CA: Sage Publications.
  • Fingerroos, Outi (2003) Refleksiivinen paikantaminen kulttuurien tutkimuksessa. Elore 2:10, Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry, Joensuu.
  • Guidelines for Ethical Research in Australian Indigenous Studies.  Australian Institute of Aborginal and Torres Strait Islanders Studies (AIATSIS) 2011. http://aiatsis.gov.au/research/ethical-research/guidelines-ethical-research-australian-indigenous-studies
  • Hallam E & Brian VS (2000) Introduction. Teoksessa Elizabeth Hallam & Brian V. Street (toim.), Cultural Encounters: Representing ‘Otherness’, London and New York: Routledge, 1–10.
  • Hallamaa, J & Lötjönen, S (2002) Suomalainen tiedeyhteisö ja tutkimusetiikka. Teoksessa Karjalainen, Sakari; Launis, Veikko; Pelkonen, Risto & Pietarinen, Juhani (toim.) Tutkijan eettiset valinnat, Helsinki: Gaudeamus. 372–383.
  • Harding, Sandra (2008)  Sciences from below: Feminisms, postcolonialities, and modernities. Raleigh: Duke University Press.
  • Hart, Michael (2010) Indigenous Worldviews, Knowledge, and Research: The Development of an Indigenous Research Paradigm. Journal of Indigenous Voices in Social Work, 1(1), http://www.hawaii.edu/sswork/jivsw/ (Luettu 2.12.2014).
  • Heikkilä, Lydia; Laiti-Hedemäki, Elsa & Pohjola, Anneli (2013) Buorre eallin. Saamelaisten hyvä elämä ja hyvinvointipalvelut. Rovaniemi: LUP.
  • Heikkilä (2014) Meahcceterapiija, Mettäterapia: Kulttuurilähtöistä päihdetyötä luonnossa. SámiSoster ry. Rovaniemi: Pohjolan painotalo.
  • Heikkilä, Lydia (2016) Welfare services in enhancing the good life for the Sámi. International Journal of Social Work. (Painossa)
  • Holmila, Marja (2005) Pienyhteisön tutkimisen eettiset ongelmat. Teoksessa Heikkilä, Matti & Pajukoski, (toim.) Laadullisen sosiaalitutkimuksen eettiset kysymykset. Työpapereita 4. Helsinki: Stakes, 21-27.
  • Humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen
  • eettiset periaatteet ja ehdotus eettisen ennakkoarvioinnin järjestämiseksi. Tutkimuseettinen neuvottelukunta, Helsinki 2009.
  • Huttu, Henna; Laiti, Malla & Lindberg Sanna (2014) Järjestörompo. Fintiko Romano Forum – Suomen Romanifoorumi ry. Vantaa: Juutiprint.
  • Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa (HTK-ohje). Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK). Helsinki, 2013.
  • Jessen Williamson, Karla (2011) Inherit My Heaven: Kalaliit Gender Relations. INUSSUK, Arctic Research Journal 1. Naalakkersuisut, Government of Greenland. Århus: AKA Print AS.
  • Juutilainen, Sandra & Heikkilä, Lydia (2016) Moving forward with Sámi research ethics: how the dialogical process to policy development in Canada supports the course of action for the Nordic countries. In: Drugge AL (toim.) Ethics in Indigenous Research, Past Experiences – Future Challenges. Umeå Universitet. Vaartoe-CeSam Scientific Book Series. Umeå, Sweden. (In press)
  • Kovach, Margareth (2009) Indigenous Methodologies: Characteristics, Conversations, and Contexts. Toronto: University of Toronto Press.
  • Kuokkanen, Rauna (2007) Reshaping the University, Responsibility, Indigenous Epistemes, and the Logic of the Gift. Vancouver BC: UBC Press.
  • Kuokkanen, Rauna (2009) Boaris dego eana. Eamiálbmogiid diehtu, filosofiijat ja dutkan. Čálliid Lágádus, SÁMIacademica 2. Vaasa: Vaasa Graphics Oy.
  • Kuula, Arja (1999) Toimintatutkimus. Kenttätyötä ja muutospyrkimyksiä. Vastapaino. Tampere: Tammer-Paino.
  • Kuula, Arja (2006) Tutkimusetiikka. Aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. Vastapaino. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
  • Laitinen, Merja (2004) Häväistyt ruumiit, särkyneet mielet. Rovaniemi: LUP.
  • Lehtola, Veli-Pekka (2006) Sámi kulturdutkamuša hástalusat.  Sámis 3: 8-12.
  • Little Bear, Leroy (2000: Jagged worldviews colliding. Teoksessa Battiste,  Marie (toim.) Reclaiming indigenous voice and vision, Vancouver, BC: University of British Columbia Press, 77-86.
  • Länsman, Anni-Siiri (2008) Kenelle saamen tutkija tutkii? Teoksessa: Lempiäinen, Kirsi;  Löytty, Olli &  Kinnunen, Merja (toim.) Tutkijan kirja. Vastapaino. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 87-98.
  • Magga, Anne-Maria (2016) Yhteisölähtöiset (ja dekolonisoivat) tutkimusmentelmät. Saamentutkimuksen eettiset, epistemolgiset ja mentelmälliset kysymykset (SAAM0103). Lapin yliopisto 13.5.2016.
  • Minkler Meredith & Wallerstein Nina (toim.) (2003) Community based participatory research in health. San Francisco: Jossey-Bass.
  • Mäkelä, Klaus (2005) Laadullisen sosiaalitutkimuksen eettinen säätely. Teoksessa: Heikkilä, Matti & Pajukoski, (toim.) Laadullisen sosiaalitutkimuksen eettiset kysymykset. Työpapereita 4. Helsinki: Stakes, 9-20.
  • Niiniluoto, Ilkka (2002) Tieten tunnuspiirteet. Teoksessa: Tutkijan eettiset valinnat. Karjalainen, Sakari & Launis, Veikko & Pelkonen, Risto & Pietarinen, Juhani (toim.), Tutkijan eettiset valinnat, Helsinki: Gaudeamus, 30-41.
  • Nilsson, Ragnhild (2016) What is actually Indigenous Methodologies in a Sámi context? Aktasne – Together: New concepts, theories and methodologies on Sami studies II.  Umeå 9.-11.3.2016.
  • Oskal, Nils (1995) Det rette, det gode og reinlykke. Tromsø: Universitetet i Tromsø, Institutt for samfunnsvitenskap.
  • Pohjola, Anneli (2007) Eettisyyden haaste tutkimuksessa. Teoksessa Viinamäki, Leena & Saari, Erkki (toim.) Polkuja soveltavaan yhteiskuntatieteellissen tutkimukseen. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
  • Porsanger, Jelena & Guttorm, Gunvor (toim.) (2011) Working with Traditional Knowledge: Communities, Institutions, Information Systems, Law and Ethics. Writings from the Árbediehtu Pilot Project on Documentation and Protection of Sami Traditional Knowledge. Sámi allaskuvla / Sámi University College, Diedut 1.
  • Rauhala Pirkko-Liisa & Virokannas Elina (2011) Sosiaalityön tutkimuksen etiikka, opettaminen ja tietoarvo. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.) Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja: Sosiaalityön arvot ja etiikka. Jyväskylä: PS-kustannus, 235-255.
  • Ronkainen, Suvi (1999) Ajan ja paikan merkitsemät. Subjektiviteetti, tieto ja toimijuus. Helsinki: Gaudeamus .
  • Rossman Gretchen B. & Rallis Sharon F (2003) Learning in the Field: An Introduction to Qualitative Research. Thousand Oaks, CA: Sage.
  • Smith, Linda Tuhiwai (1999) Decolonizing Methodologies. Research and Indigenous peoples. Dunedin: University of Otago Press.
  • TRI-COUNCIL POLICY STATEMENT (TCPS) Ethical Conduct for Research Involving Humans 2010, Chapter 9: RESEARCH INVOLVING THE FIRST NATIONS, INUIT AND MÉTIS PEOPLES OF CANADA http://www.ncehr-cnerh.org/english/code_2/ (Luettu 2.12.2014).
  • Te Ara Tika. Guidelines for Māori research ethics:  A framework for researchers and ethics committee members 2010: Health Research Council of New Zealand. http://www.hrc.govt.nz/news-and-publications/publications/te-ara-tika-guidelines-m%C4%81ori-research-ethics-framework-researcher (Luettu 2.12.2014).
  • Vakimo, Sinikka (2010) Periaatteista eettiseen toimijuuteen – tutkimusetiikka kulttuurintutkimuksessa. Teoksessa Pöysä, Jyrki; Järviluoma, Helmi & Vakimo, Sinikka (toim.) Vaeltavat metodit. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu, 79-113.
  • Wells, Gordon (2009) Dialogic Inquiry as Collaborative Action Research. Teoksessa Somekh, Brodget & Noffke Susan E. (toim.) Handbook of Educational Action Research. London: Sage. 50-61.