Sam Harris: Free Will. Free Press, 2012.

Yhdysvaltalaisen neurologi Sam Harrisin teokset ovat viime vuosina keränneet julkisuutta lähinnä niiden kärkkäästi uskontoja arvostelevan luonteensa vuoksi. Harris luetaankin yhdeksi uusateismin ”neljästä ratsumiehestä” yhdessä Daniel Dennettin, Richard Dawkinsin ja jo edesmenneen Christopher Hitchensin kanssa. Uusimmassa kirjassaan Harris kuitenkin ottaa askeleen kohti selvästi moraalifilosofisempaa suuntaa argumentoimalla materialistisen determinismin näkökulman mukaisesti vapaan tahdon harhasta ja sen aiheuttamasta viiveestä moraalikehitykseemme tarjoamalla siihen tiedepohjaista vastinetta.

Nykykeskustelu vapaasta tahdosta on saamassa uutta tuulta purjeisiinsa niin akateemisessa kuin populäärissä mielessä, kun neurotiede liittyy siihen jatkuvasti kasvavalla ymmärryksellään hermostojemme rakenteesta ja toiminnasta. Sam Harris perustaa oman näkökulmansa vapaasta tahdosta juuri neurotieteellisiin tutkimuksiin, kuten esimerkiksi Libetin kokeeseen, jonka mukaan EEG-menetelmä todisti, että aktiviteettia voidaan havaita aivojen motorisessa korteksissa jo 300 millisekuntia ennen kuin ihminen tulee tietoiseksi siitä, että hän on päättänyt liikkua. Harrisin mukaan aivomme toisin sanoen päättävät mitä tulemme tekemään ennen meitä ja tulemme vasta jälkeenpäin tietoisiksi tästä ”päätöksestä”. Tämän seurauksena Harrisin teoria voidaan liittää osaksi monistien linjausta: hänelle mieli on vain aivotoiminnan tuote dualistisen mieli-ruumis jaon sijaan.

Harrisin determinismin erikoisuus piilee sen jopa jossakin määrin naivissa uskomuksessa, jonka mukaan vapaan tahdon hylkääminen ei tee tyhjäksi moraalia, vaan kehittää sitä. Hän näkee, että eettisyytemme ihmisinä laajenee, koska kun ymmärrämme kausaliteetin autoritäärisen vallan, myötätunto ja anteeksianto kasvavat niitä kohtaan, jotka ovat käyttäytyneet yhteiskuntaa kohden vahingoittavasti.

Teoksen pohjalta voi tehdä päätelmän, että niin vastuu kuin ansiot lakkaavat olemasta, koska yksilöiden elämän kaaret tuntuvat jäävän vain biologisen sattuman varaan. Suuntana on siis tieteen valaisema tie kohti tasa-arvon ja ymmärryksen utopiaa.

Free Will -teoksen moraalinen perusta tuntuu rakentuvan kokonaan oletetun rationalismin varaan, mikä herättää kysymyksen irrationaalisen ihmisen keinoista käyttää tiedettä ontologisena pohjana epistemologian sijaan. Tämä johtaa ristiriitaan mm. David Humen giljotiiniksi kutsutun periaatteen kanssa, jonka mukaan tosiasioista ei voida johtaa arvoja tai moraalisia sääntöjä. Toisin sanoen Harrisin teoriassa tiede muuttuu välineestä totuuden kertojaksi ja näin ollen yrittää välttää tyypillisen nihilismin, johon materialistinen determinismi usein liitetään.

Harris kiertää kysymyksen siitä, miten irrationaalinen ihminen voi edes tulkita rationaalisen tieteen antaman absoluuttisen totuuden oikealla tavalla toteamalla, että tiede ei ole edistynyt vielä tarpeeksi pitkälle. Näin hän asettaa siis itsekin ateistina ironisesti ymmärrystään uskon taakse.

Lineaarisen aikakonseptin omaksuminen kehityksen käsitteen kautta antaa väylän normaalin määrittelylle, mikä voi johtaa vaarallisille vesille absoluuttisen oikein/väärin asetelman kanssa. Jos tiede tulee kertomaan meille kehityksen kautta absoluuttisen totuuden, on oletettua, että myös tiede tulee tarjoamaan oman moraalikoodistonsa Raamatun tapaan.

Uskon sijaan tieteellä olisi silloin kuitenkin käsissään rationalismi, jota ei irrationaalinen ihminen kykenisi ”alemmuuttaan” kyseenalaistamaan. Rationaalinen tiede saavuttaisi silloin ”pyhän” –aseman sen aiemman falsifikaatioon perustuneen mallin sijaan.

Harrisin mukaan on mahdollista, että tieteellisen tutkimuksen avulla tulemme vielä löytämään potentiaalisen biologisen tekijän pahuudelle ja ajan myötä myös hoitokeinon sille. Oikean ja väärän määrittely ei pitäisi tällöin sisällään nykymaailman vapautta ja kamppailua vaan sille olisi rationaalisesti määritelty pohja, joka asettaisi väärin ajattelevat alempaan asemaan. Tieteen tutkija saavuttaisi tulkinnallaan samanlaisia valtasuhteita, kuten aiempi historia synkimmillä hetkillään on jo osoittanut muun muassa eugeniikan parissa.

Vaikka Harrisin teos vapaasta tahdosta pyrkiikin varsin optimistisesti – ja varmasti pyyteettömästikin – kohti parempaa elämää kaikkien asianosaisten kannalta, on varsin pöyristyttävää ajatella, että niin sanottu kehityksen huippu olisi absoluuttinen vankeus tietyn hyvän ja pahan käsityksen alaisena. Ja miten reagoisimme yhteiskuntana, jos tiede osoittaisikin meille, että vaikkapa nykypäivän pahimmiksi määriteltyjen rikollisten käsitys moraalista olisikin se ainoa oikea ja valtavirta kuuluisi lukkojen taakse? Mitä jos kehitys johtaakin meidät kohti dystopiaa?

Harrisin usko pohjautuu ajatukseen ihmiskunnan moraalisesta kukoistuksesta tulevaisuudessa tieteen siivittämänä, mutta siihen ei ole vaikeaa tehdä vasta-argumenttia, kun katsoo modernin yhteiskunnan viimeisimpiä lukuja.

Jos vapaa tahto käsitteenä leimataan harhaksi, on todennäköisempää, että utopian sijaan alistuisimme jälleen kerran toisen totalitarismin muodon alaisiksi.

– Käsittelyssä on siis teoria kehityksestä, joka voi nopeasti muuttaa muotoaan idealismistaan taantumukselliseksi. Luopuminen niin vastuusta kuin ansioistakin todennäköisesti toisi harmonian sijaan mukanaan myös kärsimystä, koska minkälainen on maailma, jossa millään ei ole väliä ja mistään teoista ei ole seuraamuksia.