Taiteellinen ja taideperustainen tutkimus nostaa esille uudenlaisia kysymyksiä tutkijan etiikasta erityisesti silloin, kun tutkimustulosta voidaan tarkastella sekä taidemaailmasta käsin että tutkimuksen piiriin kuuluvana tuloksena. Taiteilijat ovat kautta aikojen käyttäneet kaikkea mahdollista maailmasta nousevaa materiaalia töidensä lähtökohtina. Visuaalisesti suuntautunut ihminen havaitsee paljon sellaista, mikä monelta jää huomaamatta. Silmä poimii asioita, ilmiöitä, kuvia kaiken aikaa ja silmällä on kiire, kun maailmamme tulvii visuaalisia viestejä, jotka ovat usein toinen toistaan mielenkiintoisempia. Taiteilija-tutkijalla on aineistoa enemmän kuin on mahdollisuutta yhden ihmiselämän aikana käyttää. Aina silloin tällöin olisi kuitenkin syytä pohtia eroaako tutkijan etiikka jollakin tavalla taiteilijan eettisestä vastuusta.

Lasten ja nuorten tuottamien visuaalisten aineistojen käyttäminen tutkimustarkoituksiin on eettisesti erityisen ongelmallista silloin, kun materiaali on tuotettu omaehtoisesti vailla ajatustakaan, että se joskus päätyy tutkimusaineistoksi. Verkkoon ladattu, kaikkien ulottuvilla oleva aineisto, kuten esimerkiksi YouTubesta löydettävät videotallenteet ovat mielestäni vapaasti käytettävissä, kunhan lähteen merkitsee asianmukaisesti, mutta yksityiseen käyttöön tuotettu visuaalinen aineisto, joka ei ole luokiteltavissa taidemaailman piirissä oleviksi teoksiksi, on mielestäni hankala, eräänlainen harmaa alue. Kun kyseessä on teoksen tunnusmerkit täyttävä tuotos, riittää tekijänoikeuksien huomioon ottaminen. Visuaalisten viestien nopea ja räjähdysmäinen kasvu sosiaalisessa mediassa asettaa erityisesti taiteilija-tutkijan uudenlaisten kysymysten äärelle. Taiteilijana voisin käyttää mitä tahansa visuaalisia viestejä omien teosteni lähtökohtina tavalliseen kuvien kierrättämiselle perustuvaan työskentelytapaan. Kuvien kommentoiminen kuvilla tai nähdyn kuvan käyttäminen impulssina uusille kuville on arkipäivää, eikä pidä sisällään eettisesti arveluttavia elementtejä. Kirjailijana voisin kirjoittaa novellin julkisessa tilassa kuulemani keskustelunpätkän pohjalta tai voisin käyttää omaa ja läheisteni elämää kaunokirjallisen teoksen materiaalina. Etiikka olisi tällöin lähinnä hyvän maun ja omantunnon kysymys. Tärkeä näkökohta on myös, että aikaansaamani teos olisi selkeästi taiteen piiriin luettavissa, eikä sitä voisi tulkita dokumentiksi tai tulkinnaksi asianomaisten elämästä ja tarkoitusperistä.

Kuinka paljon voin nojautua taiteilija-tutkijan positiooni ja asettaa painon sanaparin ensimmäiselle puoliskolle, kun saan käsiini visuaalisesti mielenkiintoisia aineistoja lapsilta ja nuorilta, jotka eivät varsinaisesti ole tutkimuskohteitani jossakin tietyssä tutkimuksessa? Harriet Strandellin (2010) mukaan huomattava osa lapsi- ja lapsuustutkimuksessa esiin nousevista eettisistä kysymyksistä kiteytyvät lasten ja aikuisten väliseen valta- ja auktoriteettisuhteeseen. Näen tilanteen olevan sitä moniulotteisempi, mitä useampia rooleja tutkijalla on tilanteissa, joissa aineisto ikään kuin putoaa syliin ilman ennakkovarautumista tutkimusaiheeseen tai ajatukseen, että on tutkijan roolissa. Taiteilijalla on taiteilijan vapaus, mutta tutkijan kohdalla mielikuvissa korostuu ensisijaisesti tutkijan vastuu. Strandell tuo esille lapsi- ja lapsuudentutkimusta vaivaavan vastakkainasettelun suojelun ja osallistumisen, erityisyyden ja samanlaisuuden välillä. Hänen mukaansa lapsitutkimuksessa on kiistelty käsitteiden being ja becoming välillä. Being-käsite viittaa lasten käsittämiseen aikuisen kaltaisina sosiaalisina toimijoina ja becoming-käsite taas viittaa ei-vielä-valmiiseen olentoon (mt.109).

Taiteilija-tutkija on jonkinlainen mutaatio, jonka on mahdollista elää simultaanisesti rinnakkaisissa maailmoissa ja sekä saada että tuottaa tietoa, joka muuten saattaisi jäädä huomaamatta. Näen eettisten haasteiden taiteen ja taideperustaisen tutkimuksen kontekstissa kiteytyvän yksinkertaiseen kysymykseen, asettaako taiteilija-tutkija kohteensa haavoittuvaan ja mahdollisesti tätä vahingoittavaan asemaan. Visuaalisten aineistojen käyttö ja saatavuus, niiden ennakoimattomuus, anonyymius, luokittelemattomuus, kategorioita pakeneva ominaispiirre asettavat kaikenlaiset tutkijat uuteen tilanteeseen ja uusien eettisten kysymysten pariin.

Jos yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mikä on suhteemme informantteihin, jotka kertovat meille elämästään ja aikamme ilmiöistä kuvien kielellä ilman, että esitämme ensimmäistäkään kysymystä? Ajatukseni on, että visuaalisessa maailmassa elävät lapset ja nuoret näkevät jotakin sellaista, mitä en itse ole huomannut tai että he katsovat asioita toisin kuin minä. Minua kiinnostaa tuo toinen näkökulma, ikkuna joka itseltäni olisi ilman satunnaisten informanttien panosta jäänyt avaamatta. Taiteilija on parhaimmillaan jatkuvassa ”tulemisen” tilassa, matkalla kohti jotakin, siis eräänlaisessa lapsen olotilassa ja siten uskon, että taiteilija-tutkijan on mahdollista ”löytää” aineistoja, jotka eivät ole varsinaisia aineistoja ja käyttää niitä eettisesti kestävällä tavalla kenenkään yksityisyyttä tai tekijänoikeuksia loukkaamatta.