Syyskuussa 2017 ilmestyneen romaanini Röyhkeys päähenkilö on neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä mies, joka ei halua tehdä töitä, syistä joita ei kerrota ja jotka eivät välttämättä meille edes kuulu (niin kuin kustannustoimittajani kirjan takakannessa kirjoittaa). Jo tästä asetelmasta pitäisi käydä selväksi, että päähenkilöstäni ei ole vasemmistolle mitään hyötyä. Päinvastoin, poliittisesti päähenkilöni kelpaa ainoastaan oikeiston lyömäaseeksi. Silti olen ajautunut tilanteeseen, jossa minua pyydetään erilaisiin tilaisuuksiin puhumaan perustulon puolesta ja aktiivimallia vastaan, toisin sanoen, vasemmistolaisen politiikan puolesta oikeistolaista politiikkaa vastaan. Tämä on osittain omaa syytäni ja osallistun tähän leikkiin vielä ainakin tämän kolumnin verran, sillä kirjaani on kustantajan varastossa vielä iso pino ja ne olisi hyvä saada myytyä täyteen hintaan.

Vuoden alussa voimaan tulleen aktiivimallin suurin vika lienee se, että se ei ole tarpeeksi ankara. Jos sohvalla makaava työtön ei tee aktiivimallin kannustamanakaan mitään työllistymisensä eteen, hän menettää vain 4,65% eli noin 30 euroa kuukausittaisesta työttömyyskorvauksestaan. Tiedän omasta kokemuksestani, ettei tämä ole riittävän ankara kannustin työnhakuun. Sadan euron menettäminen joka kuukausi voisi saada jo minutkin nöyrtymään ja ymmärtämään, että kännykkäliittymän tai ulkomaisen sähkön väkisin myyminen kauppakeskuksessa kuljeskeleville ihmisille on arvokasta ja tarpeellista työtä, jonka tekeminen saisi minut tuntemaan itseni arvokkaaksi osaksi yhteiskuntaa. Ja nöyryyttämisestähän aktiivimallissa onkin kyse, sillä näin varovainen työttömien kurittaminen ei toimi muuna kuin häpeärangaistuksena. Aktiivimallin puolustajat tuntuvat ajattelevan, että ihminen muuttuu nöyräksi, kun häntä nöyryytetään. Näin ei tietenkään ole. Nöyryytetty ihminen ei ole nöyrä, vaan elää jatkuvassa tukahdutetun raivon ja ahdistuksen tilassa. Parhaassa tapauksessa tämä johtaa siihen, että nöyryytetyt nousevat nöyryyttäjiään vastaan, mutta todennäköisempää ja paremmin suomalaiseen mielenlaatuun sopivaa on, että nöyryytetty ihminen, eli tässä tapauksessa työtön, alkaa uskoa olevansa työssäkäyvää huonompi. Tämä tietysti kannustaa hakemaan ja ottamaan vastaan mitä tahansa työtä ja kuinka alhaisella palkalla tahansa ja pian ollaankin tilanteessa, josta Uudenmaan TE-toimiston johtaja Jarmo Ukkonen on mediassa fantasioinut ja jossa ”suurin osa työnhakijoista antaisi vaikka vasemman kätensä päästäkseen töihin”.

Tällä tavalla työhön kannustettu ihminen ei tosin palkkatyötä saatuaankaan muutu tyytyväiseksi tai onnelliseksi, vaan takaraivoon jää tieto siitä, että hänet on tähän pakotettu vastoin tahtoaan. Tukahdutettu raivo ja ahdistus jäävät elämään ja niitä puretaan esimerkiksi hyökkäämällä internetissä sellaisia ihmisiä vastaan, jotka röyhkeästi omalla nimellään ja naamallaan kertovat, että heille ei mikä tahansa työ mihin tahansa hintaan kelpaa.

Tällaiseksi työttömän puolustajaksi olen siis kirjani julkaisun myötä päätynyt ja ryhtynyt kirjani myyntiä edistääkseni. Ja mikäs tässä, ihan hyödyllistä touhuiluahan tämäkin on. Romaanini päähenkilö pitäisi tätä kuitenkin turhana vouhottamisena ja Titanicin kansituolien järjestelemisenä. Hän ei lukisi tästä kolumnista kuin otsikon, vetäisi veronmaksajien rahoilla ostetut lenkkarit jalkaansa ja menisi metsään. Hän kiipeäisi siirtolohkareen päälle, ja varmistuttuaan ettei kukaan ole näkemässä, istuisi alas ja silittäisi lohkareen sammaloitunutta pintaa. Hän pohtisi oliko hän jotenkin viallinen ajatellessaan, ettei ihminen ollut ensisijaisesti työntekijä tai veronmaksaja, vaan ihminen, jonka ihmisoikeudet saadakseen ei tarvinnut muuta tehdä kuin syntyä. Hän ajattelisi:

tämän metsänkin ne omistavat, vaikkei metsää kukaan voi omistaa, niin kuin ei ihmistäkään, mutta silti ne määräävät milloin metsää pitää harventaa ja milloin se saa kasvaa vapaana. Tässäkään ei saa rauhassa maata, vaan poliisi tulee täältäkin hakemaan, elävänä tai kuolleena. Ainoastaan työssäkäyvä ihminen saa olla rauhassa ja hänkin vain silloin kun istuu työpaikallaan.