Varhaisten filosofien toiminnassa noin vuoden 600 eaa. paikkeilla korostuu kaksi asiakokonaisuutta: sofrosyne mielenmalttina ja matematiikka. Ilmaus ”luonnonfilosofia” synnyttää harhaan johtavia ajatelmia, niin ikään puhe etiikan ohittamisesta vääristää näköaloja. Kaiken lisäksi esimerkiksi Thalesta voidaan pitää mesopotamialaisena oppineena, Pythagorasta egyptiläisenä, Herakleitosta ja Demokritosta persialaisena oppineena.

Filosofian muotoutumisprosessissa filosofiaksi ratkaiseva käänne todellistuu Apollonin temppelissä Delfoissa olettamani mukaan vuonna 583 eaa. Tuolloin useiden poliksien ajattelijat, siis viisaat yhdessä kohtaavat ja tutkivat perustavia kysymyksiä. Yhteisen ajattelun käytännölliset kiteytymät he jättävät Delfoin papiston huolehdittavaksi sekä myös vihjeiksi niille, jotka tulevat esittämään kysymyksiä oraakkelille.

Tapahtuma ja sen käynnistämät tapahtumasarjat osaltaan mahdollistavat filosofian harrastamisen edellytykset suhteellisen vapaana toimintana. Ennustustaidollisesti kreikkalaisen kulttuurin arvostetuin auktoriteetti tukee filosofien toimintaa sekä kasvattaa filosofisen erittelytaidon uskottavuutta. Itse asiassa Delfoin papisto antaa oikeutuksen filosofiselle pohdiskelulle ja sen synnyttämille kysymyksille sekä siinä ohessa kyseenalaistaville ideoille.

Miksi Delfoi? Miksi vuosi noin 583 eaa.? Thales ennustaa onnistuneesti auringonpimennyksen toteutuvan 28.5.585. Syntyneen kohun seurauksena filosofisen pohdinnan merkityksellisyys ymmärretään ajattelevissa piireissä. Viisaiden tapaaminen on ikään kuin vastaus vallitsevaan ilmapiiriin. Varhaisten viisaiden toimet yhteiskunnallisten vastakkaisuuksien sovittelussa saavat näin myös teoreettisia merkityksiä.

Delfoin valinta kokoontumispaikaksi ei ole sattuma. Ilmeisesti ennustuspaikan ensimmäinen todella merkittävä pythia, oraakkeli on Femonoe, jolta on säilynyt lauselma: Tunne itsesi. Tunne, tunnista, tiedosta itsesi, että olet ainoastaan ihminen. Tämä lauselma antaa selityksen sille, miksi varhaiset filosofit valitsevat juuri Delfoin paikaksi, jossa ajatuksia koetellaan yhdessä. Pythia Femonoe on puheillaan saanut ilmeisesti Khilonin ymmärtämään ajatelman kantavuuden. Khilon taas sytyttää Thaleen ja hänen ajatuksellinen auktoriteettinsa nostattaa ajatelman varhaisen filosofian kantavaksi ideaksi. Herakleitos pohtii ajatelmaa itselleen asettamana tehtävänä. Platon äidin puoleltaan varhaisen viisaan Solonin sukulaisena tallentaa myös Sokrateen puheisiin tulkintoja kehotuksesta Tunne itsesi.

Filosofian muotoutumisprosessissa varsinaiseksi filosofiaksi keskeisessä asemassa on nainen: Femonoe. Tältä perustalta ei ole ihmeteltävää, että Platon pitää naista ja miestä ajatuskyvyltään tasa-arvoisina sekä hyväksyy myös naisen kaavailemansa valtion johtajaksi. Hänelle ratkaisevaa ei ole sukupuoli vaan ihmisen kyvykkyys.

Ilmeisesti Platon epäonnistuu sikäli opetuksessaan, että Aristoteles esittää naisen olevan vajavainen mies. Toisessakin suhteessa Platon epäonnistuu, nimittäin Aristoteles eri tilanteissa asettaa strategian etiikan edelle. Kuvaavasti Aristoteleen opetusta saanut Aleksanteri naulituttaa pari tuhatta foinikialaista ristille helpottaakseen sotakoneistonsa etenemistä.

Eurooppalaisessa hengenviljelyssä, yleissivistyksessä ja akateemisissa juhlatilaisuuksissa ohittuu antiikin filosofinen perinne moninaisuudessaan sekä ajoittain yksipuoliset tulkinnat nousevat hallitsevaan asemaan. Eurooppalainen kulttuuriperintö helposti vesittää mennyttä ja tulkitsee sitä valikoivasti. On itsekasvatuksellisesti tärkeää ymmärtää, että esimerkiksi Platon ei itse pitänyt itseään filosofian huippuna vaan valitteli sitä, että hän ja monet muut eivät enää kykene tavoittamaan varhaisten viisaiden ajattelun syvällisyyttä.

Toivo Salonen

 

 

Ajatuksia Toivon kirjoituksesta ”Varhaisen filosofian hämärtynyt kirkkaus”

Miten Toivo käsitin kirjoituksesi: Platonia pitäisi lukea siltä pohjalta, että hän koki elävänsä filosofian ja henkisen rappeutumisen aikaa. Hänelle filosofia oli enemmänkin kyseenalaistamista ja hämmästelyä kuin oikean vastauksen löytämistä. Luultavasti hän oli käytännön elämässä nähnyt riittävästi ”oikeita vastauksia”: Platonhan eli aristokraattien keskellä ja hän todisti elämänsä aikana lähietäisyydeltä verisiä vallankaappauksia, joissa valta-asemat menivät raaoille ja häikäilemättömille yksilöille. Uskon, että Platonia askarrutti kovasti että miten hän voisi sivistää tämän kaltaista eliittiä – olihan yksi häneltä jääneistä kysymyksistä se, että voiko etiikkaa opettaa. Hän ei tainnut onnistua eliitin sivistämisessä koskaan.

Aristotelesta taasen pitäisi lukea siltä pohjalta, että hän näki orjuuden luonnollisena ja naiset henkisesti vähälahjaisina; hän ei Politiikka-teoksessaan ottanut kantaa Aleksanteri Suuren maailmanvalloituspyrkimyksiin; hänen työskentelyään ei leimaa dialogisuus, vaan tiedonsiirto. Näillä neljällä seikalla on luultavasti ollut isot vaikutukset meidän päiviimme saakka. Aristoteleen työtä ei leimaa kysymysten jättäminen auki, vaan hän halusi löytää varmaa ja muuttumatonta. Näin hän sitten eettisissä ja poliittisissa tutkielmissaan ryhtyi määrittelemään ihmistä aika pitkälle, kuten orjia ja naisia.

Imperatiivi löytää varmaa ja muuttumatonta ajaa monia filosofeja ja tutkijoita. Filosofista ja tieteellistä ajattelua leimaa mielestäni kuitenkin sen tunnustaminen, että joissakin perimmäisissä asioissa joutuu sietämään epävarmuutta ja ns. varmat uskomukset pysyvät harvoissa ja hyvin valituissa. Jos tieteellistä ja filosofista ajattelua leimaa arkiajattelun ylittäminen, niin monesti se tarkoittaa jonkin sortin henkistä kodittomuutta. Ainakin, jos haluaa säilyttää kuppikunnan rajat ylittävän, juuriin menevän kriittisyyden omassa ajattelussaan.

Jäin miettimään Toivon kirjoituksen viimeistä lausetta. On mieltä kutkuttavaa ajatella, että miltä eurooppalaisen tieteen ja filosofian kaanon ja kenties koko kulttuurimme näyttäisi, jos sitä olisi alettu uusintamaan voittopuolisesti Platonin esittämistä huomioista käsin. Mitä jos viimeisen 2000 vuoden akateemiset keskustelut, juhlapuheet ja eri tieteenalat eivät alkaisikaan aristoteelisesta varmuudesta, vaan platonistisesta epävarmuudesta?

Aki Kolu