vaeltaja kiirehtii yössä joutuu ylittämään silmänkantamattomia soita. Kun on jo monesti vajonnut vyötäisiä myöten, huutaa kivusta saapuessaan mittaamattomalle rämeelle. Voi ei taasko, aina vain samaa. (tässä on oltava tarkka) Kuitenkin vaeltaja tietää, että suo on viides tai seitsemäs, laskutavasta riippuen viimeinen, ja vain laiska mieli, tai uupunut, uskottelee itselleen kiertävänsä kehää: tekee soista perustyypin. Nyt näemme vaeltajan joella, jossa hän ui, pesee vaatteitaan, istuu nuotion äärellä. Sitten hän on taas ylittämässä suota – lentämässä viimein, sen ajan tullessa. Ja suorasta kulkemisesta tulee minulle uskonto: Näen ihmisen tiellään ja melkein hirmustun ilosta.

Risto Ahti: Vaeltaja kiirehtii yössä. Loistava yksinäisyys (1984)

Maurice Merleay-Pontyn mukaan kokemuksemme pohjautuu ruumiillisesta tietoisuudesta, joka ei ole muotoa ”minä ajattelen”, vaan muotoa ”minä kykenen”. Sitä siis! Tämä kokemuksellinen ruumiin ja havaitsemisen maailma ei ole kahtiajakava vaan selittymistä Merleay-Pontyn mukaan ”yksiselitteisesti määrittymistä pakenevan moniselitteisyytenä”. Siis niin että Risto Ahdin vaeltaja jatkaa eteenpäin suon yli toiselle suolle joka näyttää hyvinkin samalta, mutta jatkaa ja jatkaa kääntymättä, vaikka voisi olla ilmeistä että on käännytty jo moneen kertaan.

Ruumis improvisoi ja liikkuu suolta toiselle. Sijaitaan liikkeellisessä tilassa, jossa kuljetaan eteenpäin suunnittelemattoman ennaltamääräämätöntä kulkua. Tämä on liikkeen improvisointia kehollisena tekemisen tapana. Improvisointi on yksi mahdollinen tekeminen, jäsentämisen keino eli liikehdinnän olo. Tanssin teossa, jossa tämä kirjoittaja on kylässä, improvisointi on yksi tapa luoda koreografiaa ja jäsentää liikettä.

Improvisaation merkityksiksi on nimetty historiallisesti, nykytanssin maailmassa 1960-luvulta alkaen muiden muassa: läsnäolo, valinta, leikki ja riski sekä poliittinen mullistus. Improvisaatiota ovat kaikki nämä muodostumat, ajallisesti eritasoisesti, eriksi menneinä. Kuusikymmentäluvulla nykytanssissa oli painotus vapaudessa, hyvinvoinnissa ja yhteisöllisyydessä. Improvisointi ruumiillisti näitä arvoja myös muissa taiteissa, kuten musiikissa. Esimerkiksi John Cage improvisoi teoksessaan I-Child of free or branches (1975) kaktuksia ja niiden piikkejä. Hän on kuvannut miten ”syy improvisoida niillä on se että, ne ovat soittimina niin tuntemattomia. Esim. jos soitat kaktuksenpiikkejä, et oikeastaan pelaa muistoillasi tai maullasi – vaan tutkit!”

Tätä esseetä kirjoittaessani liikkeen improvisaatioita tutkiessani olen keskustellut Can Can Heads- yhtyeen tanssija-laulajan Mikko Lehtosen kanssa sekä noise-artisti Joulupukin eli Jussi Reitun kanssa. Olen myös kuunnellut ja katsellut omaa liikehtivää havaintomaailmaani: liikkunut käsitteiden välillä.

Arkisesti improvisoinnista puhutaan tekemättömyyden ja viimetipan hätäilyä kuvaillen. Toisaalta improvisoija on voinut valmistella improvisoinnin-teon hetkeään pitkään: kaapissa ei varsinaisesti näyttäisi olevan mitään, mutta se on silti täynnä monia ruokatarpeita, niitä joihin on totuttu, joita on tietoisesti sinne tungettu. Ruoka valmistuu nälkäisen ja kiukkuisen kotiinpalaajan luottamuksella poimittujen asioiden yhteensopivuudesta: suolan, pippurin ja öljyn yhteydestä, läskistä.

Vastapainona määrittelemättömänä heiluvalle tilalle, luottamukselliselle ennakoimattomuudelle on luonnollisesti olemassa myös kokemuksellisesti tärkeitä asioita: pohjaanpalanutta mössöä, ilotonta tekemistä, kädellisyyttä ja liikettä joka ei mene, kulje eikä millään muotoa etene. Näiden riskien ottamisessa ollaan myöntämässä improvisaatiolle ominaista, tarttumista aina uudelleen aloittamiseen, hetkeen.

 

Tanssi-improvisaatiossa ei ole pakonomaista tarvetta jakaa maailmaa käsitteelliseen ja liikkeelliseen maailmaan. Vaikuttaisi siltä että koko maailma on liikkeessä, liikehdintää ja liukumista: käsitteillä puhuttaessa liikutaan käsitteistä toisiin ja liikkeillä keskusteltaessa tanssiva ranka muodostaa lauseita tilaan. Käsitteet eivät muutu toistensalaisiksi, eivätkä liikkeet muutu toistensa kaltaisiksi – molemmat ilmaistuvat vain erin ja toisin. Käsitteet värähtelevät kulkiessaan, ja puhuvat muiden käsitteiden kanssa. Ovat näin liikkeellä ja kommunikoivat keskenään.   Samoin kuin vaeltaja lähtee liikkeelle, kulkee ja jatkaa matkaa, kiirehtii. Maisemat, suot, niiden tyypit, eivät ole samaa tiettyä suotyyppiä, vaan omiaan ja ilmaantuvat ominaan. Improvisoitu suo on vapaasti vellova, värähtelee eli hyllyy. Käsinkosketeltava suo on toisensa samanlaisen kaltainen, mutta ilmaantuu omanaan. Soiden välissä sijaitsee soisia tiloja.

Risto Ahti kirjoittaa edellä mainitussa runossaan miten: ”vaeltaja tietää, että suo on viides tai seitsemäs, laskutavasta riippuen viimeinen, ja vain laiska mieli, tai uupunut, uskottelee itselleen kiertävänsä kehää: tekee soista perustyypin.”  Tanssina tämä on eteenpäin menevä tila: tuleminen jatkuu niin että pysytellään kääntymättä, vaikka toisto olisi tarpeellinen ja ruumis vaatisi pysähtymistä, liike jatkuukin ikuisuus-merkkiä mukailevana. Näyttäytyy samana, tulee samankaltaiseksi, mutta ilmaantuu toisin. Ja vain uupuneena ruumis luulee kiertävänsä kehää vaikka aina saavutaan eri kohtaan: on jatkettu vaikka reitti olisi ollut sama. Tanssiessa liike on ruumiin viemistä kävelylle. Askelia ja kulkua.

Mikko Lehtonen on ollut mukana Can Can Heads -yhtyeessä vuodesta 1995 alkaen. Can Can Heads on vuonna 1993 Kauhajoella perustettu yhtye joka on itseilmaissut esittävänsä ”väkivaltaista musiikkia hellävaraisella sydämellä”. Esiintymistilanteessa on nähtävissä etualalla tanssiva, satunnaisesti laulava Mikko, ja kaiken tämän ympärillä äänet jotka kuulostavat hengästyttävältä. ”Mä oon niinku ehkä enemmän just ollu bändissä tanssija ku laulaja…” Mikko sanoo Tekken- zinen haastattelussa.

Katsojalle esiintymiset kokeentuvat yhteensulautuneena tunnelmana, joka voi olla ytimekäs tönäisy suoraan keskelle kehoa. Tuommoisen tanssivan tönäisyn kokeminen on liikeellepaneva tempaisu.

Mikko kuvaa tanssin tai liikkeen ulostuloa: ”mä en muuten tanssi käytännös yhtään. Niin sitku on keikka, mitä keikkoja nyt on, viis tai kuus kertaa vuodessa. Joskus jopa harvemmin ni mul on semmonen fiiils et se tanssi vähän keräytyy. Tai kerääntyy sisään.” Tuollainen kerääntynyt tönäisy sysää voimalla. Koska kehomme on tilallinen, myös tila heilahtaa. Liikehdintä ja liikkuminen venyttävät tilaa, jossa musiikki ja tanssi tapahtuu. Tila muodostuu jatkuvasti liikkuvaksi.

 

Improvisoitu liike on siis jatkuvaa liikkeellä pysymistä. ”Improvisoinnin tilassa, ollaan, jatketaan ja siellä ehdottomasti ei hämmennytä, vaikka lipsahdetaan improvisoinnin tilasta toisenlaisiin, sillä sieltä on mahdollista palata.”, ilmaisee Jussi Reittu. Hänen liikkuvat performatiiviset esitykset ovat lähtökohdiltaan ei-toistettavia. Määreenä voi käyttää musiikkityylin kategoriaa noise (merkkinä se on nuotin yli vedetty raksi). Joulupukki on kirskuva hengenpidätys, joka näyttää styroksin ja sahan muodostamalta lumelta (Rovaniemi, Polarized! Vision 20.11.2015)

Improvisointi on eteenpäin menemistä: ylitsemeno kohdasta, josta ei ruumis meinaa uskoa, että siitä voi kulkea. Kuilun reuna, josta haluaa kääntyä ja silti siitä hypähtää ja kulkee. Siinä kokee yllättävän tunteen tuntemattoman jatkuvuudesta, suunnittelemattoman avaruudesta. Tämä jatkaminen, vaikka toisto toisi rytmiä, kauneutta ja eheyttä, on erilaista kuin pysyttely: käsien heiluttelu, sängyssä makuu, vaikka on jo herännyt ja jalkoja hikoiluttaa peiton alla oleminen.

Moderni mennyt aika on nähtävissä kehitykseen pyrkineenä, muutoshakuisena. Tuollainen jatkuvuus-jana voi näkyä ajan ilmenemisenä ruumiissa, dokumenttina ympärillä: kaduilla kulkevissa ihmisissä, kehojen asennoissa sekä tanssin muodoissa. Modernin piirteitä on näkyvillä myös tässä ajassa esimerkiksi improvisaation jatkuvuutena. Poikkeuksena kuitenkin se ettei jatkuva liike ole yksiselitteinen kulku janalla. Eteenpäin kulku ja jatkuvuus eivät ole määränpäähän ripustuneita. Jatkuvuus poikkeaa tiettyyn suuntaan menemisestä. Se on enemmän muodoltaan ympyrä kuin viiva, ja se voi olla ahtimaisesti lentämässä viimein. Mikko Lehtoselle jatkuvuus on sitä että tekemisen ”pitkä juoksu tai kaari” on olemassa ja läsnä tekemiselle.

Tanssivalle minälle myös toisto on osa jatkuvaa tilaa. Toistot voivat näyttää paluilta ja kokeilulta: taakse, taakse, eteen. Toisto on huomauttaja joka näyttää eron, se on osoittaja. Can Can Headsien keikoilla liike saattaa toistua usein vaikka toistaminen ei ole pääasiallinen toimi. Mikko Lehtosen mukaan: ”En muutenkaan ole toistamisen ystävä. 1990-luvulta on pirun tuttu juttu, että alkaa romantisoida jotain tiettyä esitystä, mikä meni mahdottoman hyvin: aivan putkeen…Sitten siihen yritti palata. Hönttiä ja turhaa. Mutta inhimillistä!” Improvisoijat eivät siis ihanteellisen tyhjästi luo tai palvo täydellistä vau-tilaa.   Jussi Reittu puhuu samankaltaisesta inhimillisyydestä: ”kun toistaa on armollinen itselle.” Jatkuvan tilan kulussa toistot ja hämmennys ovat läsnä.

Yksi liikkeen, ruumiillisen liikehdinnän eli myös tanssin muoto on se, ettei tiettyä ruumiin toimintoa voi samankaltaisena toistaa – ei juuri sellaisena ja sen kaltaisena kuin se hetki sitten oli. Perinteisen musiikillisesti ja länsimaisen rytmillisesti on nähtävissä ajatus siitä, että toistamattomuus on erilaista kuin harmonisuus, se on enemmän epäsymmetristä. Toisteleva liike antaa kerrottavaa, kuten kuinka muhinoidaan muistojen ja tottumusten kanssa. Toistavat tanssin muodot osoittavat eron ennalta määräämättömän liikkeen muotoon, siihen joka jatkuu ilmeisestä kääntymisen kohdasta kylmästi (tai kuumasti) eteenpäin. Toistamatta tuo ero tulee näkyville.

Armollisuus improvisaatiossa mahdollistaa sen, ettei siinä tarvitse yrittää ja pysytellä, suojella tilaa maagisuudella eikä pärjätä. Tässä kohtaa tehdään ero myös jatkuvaan kasvuun ja kestävään kehitykseen; romahduttaminen ja lässähdyttäminen ovat erittäin tarpeellisia aineksia mihin tahansa keittiöön. Improvisoinnissa on mukana Reitun mukaan myös kangistuminen. Liikkeellinen kankeus, tila johon on mahdollista palata ja poistua. Se, jossa vaeltaja on kuivattelemassa vaatteitaan, uimassa ja nuotiolla.

 

Improvisointi on läsnäoloa: sitä että siinä vain: ”bailailee itse äänten kanssa, kuten kykenee ja nauttii. Ja se on siinä.” kuten Lehtonen sen ilmaisee. Näyttäisi siltä että improvisoinnissa läsnäolo on olemisen kysymistä. Siihen tarttumista, hellittämistä, päästämistä. Filosofi Martin Heidegger on kritisoinut länsimaista läsnäoloa; sen vailinaisesta suhteesta olemisen ymmärtämiseen on ollut nähtävillä vain tämä tai tuo: mieletön läsnäolo tai kamala poissaolo. Tästä länsimaisesta läsnäolosta on puuttunut situaatioiden ymmärrys. Se että tiloja on mahdollista olla samaan aikaan useita, päällekkeisiä, limittyneinä toisiinsa. Tähän länteen syntyneeseen improvisaation on sisällytettävä siihen tarttuessa kritiikin vastaanotto. Huomata modernin tyhjä ja tyhjän laajuus.

Enemmän kuin länsimainen hengellisyys, läsnäoloon liittyy osapuoli: se kenelle ollaan läsnä. Onko Risto Ahdin vaeltaja siis läsnä suolle vai itselleen vai jollekin joka katsoo tuota liikkujaa? Esittävään maailmaan mentäessä, esitettynä improvisoitu asia on esillä katsojan kanssa. Liikkeen huomaaja tulee paikalle, asettuu, kun teos kääntyy Heideggerin mukaan kokemukseen, elähdykseen, teoksesta tulee kohde. Mutta vielä vaeltajalla ei ole katsojaa.

Läsnäolo on hetki: netissä oleminen älypuhelimella, paikallaan olo, esiintymishetki, keikka, toinen hetki jossa ollaan muualla kuin paikanpäällä, vaikka muistoissa, tai esimerkiksi toivomus tulevaisuuden pikaisesta alkamisesta. Läsnäolossa on aavistus lähdöstä. Läsnä on erityisesti poissaoleva. Purettaessa vastakkaisia linjauksia kuten: läsnäolevuus /näkyvyys; sisäisyys/ poissaolo; näkymättömyys/ ulkopuolisuus, jää suuria läsnäolettamuksien välitiloja. Esiintyvälle Reitulle juuri noiden tilojen oleminen on hedelmällistä, sillä niissä on kyseenalaistettavissa ihanteellisuus improvisaatiossa. Näissä väleissä tietyn henkilöitymisen ja henkilöllisyyden tarve vähenee. Improvisoinnissa voidaan puhua vain siitä läsnäolosta jossa silloin ollaan: ei menossa mihinkään: ei tulossa mistään. Melankolisesti, kaikki kerrokset hyvänä pitäen. Erona tälle on poissaolo improvisaatiosta: Reitun mukaan siellä on kangistumista ja haavoittuvuutta. Siinä tilassa liikkuvalla on tarpeita ja muistoja sekä määreitä.

Ruumiille ominaista on olla todella läsnä. Keho on tässä vaikka miten päin, kamalana ja hyödyllisenä, melankolisena liikahtamassa heti ku se vain tekee sen. Olemalla täällä silmilläni, tavoitan niiden liikkeen kanssa liikkuvan ja vaeltajan. Ruumiini näkee kädet ja toisen, katselee täältä käsin.

 

”Oman leikin on hyvä olla suhteessa siihen, mitä muut tekevät. Itsestäkin on hyväksi tuntea näin.” Mikko Lehtonen puhuu yhtyeensä tilan luomisesta, siitä miten musiikillisen tilan luominen vaatii huomaamista ja kuuntelemista. Tulemista omien silmänliikkeiden ja käsien tuijottelusta myös laajemmin hoksaavaan eli aistivaan ruumiillisuuteen. Esimerkiksi kuunteleminen muodostaa vuorovaikutteisuuden tilan ja leikin mahdollisuuden.

Leikki on joissain tapauksissa menemistä tilaan jossa leegot kiinnostavat ja seinällä on jokin Suosikin juliste sekä olennaista kulkemisessa. Lehtonen kuvaa miten tilassa “on uskominen mahdolliseen ja mahdottomaan, tietämättä edes niiden rajasta, välittämättä sellaisesta”. Läsnä on kyky nähdä uppoutuminen ja uskoa siihen: illuusio on läsnä näkijälle ja olijalle.

”Näen ihmisen tiellään ja melkein hirmustun ilosta.” Katsoessa havaitaan liike: tuo tiellään olo. Siinä tunnistetaan liikkuva jokin ja tunnetaan se sama itsessä. Minuudessa se voi olla samaistuminen, liikahdus omassa näkevässä ja näkyvillä olevassa kehossa. Ahdin hirmustuminen ilosta on kokemus: tiellä meneminen tuntuu omissa jaloissa.

Esseen alussa nähdään myös suoraan kulkeminen: improvisoinnin tila joka sekin tulee näkyväksi. Vaeltaja menee suoraan. Siinä hetkessä on sama onko tiellä menijä vai läsnäolija – sehän kulkee. Läsnäolon laatu on kaksiosaista tasokkaampi: osa siitä on näkyvää, osa siitä jää muistoihin pelehtimään ja osaa ei kannata yrittääkään tavoittaa, kannattaa ”bailailla vain”. Improvisointi hetkenä ja siitä samasta luopumisena on ruumiin paikanpäällä oloa.

 

Erkki Pirtolaa lämmöllä muistan.

 

Joulupukki esiintyy Rovaniemelle Polarized! Vision tapahtumassa. 20.11.2015

Joulupukki esiintyy Rovaniemelle Polarized! Vision tapahtumassa. 20.11.2015

 

Kirjallisuus

  • Ahti, Risto (1984) Loistava yksinäisyys. Wsoy. Porvoo.
  • Holmes, Thomas (2008) Classical and experimental music. Teoksessa Holmes, Thomas Electronic and experimental music. Routledge. 334-375.
  • Luoto, Miika (2002) Heidegger ja taiteen arvoitus. Helsinki. Tutkijaliitto.
  • Merleay-Ponty, Maurice (2012) Filosofisia kirjotuksia. Toimittaneet ja suomentaneet Miika Luoto ja Tarja Roinila. Otavan kirjapaino Oy, Keuruu.
  • Banes, Sally (2003) Spontaneous combustion. Notes on Dance Improvisation from Sixties to the Nineties. Teoksessa Cooper, Albright, Ann; Gere, Davis (tom.) Taken by surprise. Wesleayn University Press. Middletown 77-85.
  • Mikko Ensio: Mitä on punk? Tekken #6 –zine
  • Väätäinen, Hanna (2009) Liikkeessä pysymisen taika. Etnografisia kokeiluja yhteisötanssiryhmässä. Eetos, Turku.
  • Rouhiainen, Leena (2007) Matka paikantuneeseen tilaan: tanssijan, arkkitehdin ja äänisuunittelijan performantiivisen työn aineksia Teoksessa Mäkinen, Olli: Mäntymäki, Tiina (toim.) Taide ja like. Vaasan yliopiston julkaisuja. Tutkimuksia 282. 83-102.