Kuvataideakatemian piirustussali 1980-luvulla: Koulu on Yrjönkadun ja Bulevardin kulmassa, toisella puolella Bulevardia on Ruttopuisto vainajineen, mutta me ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat emme ole päässeet piirtämään vielä edes luurankoa. Tutkimme kipsipatsaita ja omaa kykenemättömyyttämme saada havaintomme ilmaantumaan paperille. Salin etuosassa olevan kateederin yläpuolella lukee suurin kirjaimin ”Herran pelko on viisauden alku”. Opettaja käy kahdesti viikossa, maanantaisin ja torstaisin katsomassa työskentelyämme, pysähtyy telineiden luo, katsoo ja sanoo sitten tuimana: tutki vielä. Me tutkimme koko syyslukukauden aina joululomaan saakka ja tuloksena on kasa piirustuksia, jotka päätyvät sitten kevään tullen sisäpihalle ilmestyneelle vaihtolavalle.

Tutkiva katse, tunnustelevat kädet, nuuhkaisu ja sierainten kautta saatu varmuus aineen koostumuksesta. Mitä vielä pitäisi tutkia? Minkälaiseen tutkimisen maailmaan minua on valmennettu taideopintojeni aikana? Mitä muuta olen tutkinut kuin havaintoa ja silmäluomien takaisia kuvia, joita olen yrittänyt siirtää erilaisille pinnoille, paperille, kankaalle, metallille, kivelle, puulle, muoville, mille tahansa. Olen tutkinut peukaloni iholla, ovatko kuparilevyn reunat huolella viilattu. Olen kuunnellut tähtitieteen luentoja ja ymmärtänyt maailmankaikkeuden suuruuden omaan havaintokykyyni nähden. Olen ymmärtänyt luonnontieteiden merkityksen taiteilijan ajattelulle.

Opintojeni ollessa vielä kesken aletaan tohista yliopistosta, maisteriopinnoista ja tutkinnonuudistuksista, jopa tohtorin tutkinnoista. Muistan kirjoittaneeni esseen ”Vaaleanharmaata ja jotakin muuta” äärettömän turhautumisen tunteen vallassa. Minkä ihmeen takia minun pitäisi analysoida omaa tekemistäni? Mitä ajattelen tehdessäni kuvaa? Ajattelen vaaleanharmaata ja jotakin muuta ja kysyn vain, ketä se mahtaa kiinnostaa. Tuijotan horisonttia, taivaan ja veden välistä viivaa, jota ei ole edes olemassa muualla kuin katseen autiudessa ja ihmettelen, sitäkö minun tulisi tutkia.

Valmistun ja alan opettaa kuvataidetta. Pidän ensimmäisen oman näyttelyni ja hätkähdän ajatusta, että nyt kai sitten olen taiteilija. Koko 1990-luku menee pohtiessa, onko taiteella ja taidekasvatuksella mitään tekemistä toistensa kanssa. Kasvatuksen asiantuntijat taivastelevat erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden määrää, mikä tuntuu paisuvan, kasvavan ja leviävän kuin outo bakteeriviljelmä, jonka alkuperää kukaan ei tunne. Kaikkialla puhutaan erilaisista ja erityisistä oppijoista, eikä kummallakaan sanalla viitata keskivertoa erinomaisemmin opinnoista ja elämästä ylipäänsä selviytyviin yksilöihin. Erilainen ja erityinen viittaavat ongelmiin, kun sanoja käytetään kasvatuksen viitekehyksessä. Taiteen maailmassa sanojen kaiku on toinen. Alan kiinnostua tutkimisesta muussakin kuin näköhavaintoon liittyvässä merkityksessä.

Olen kuvataiteen maisteri ja taiteellisen lopputyöni rinnalle kirjalliseksi osuudeksi tuottanut lyijykynällä viisi sivua tajunnanvirtaa kotiinpaluun merkityksestä ihmisen sielulle, tai sinnepäin. Haluan oppia tutkimaan jotakin muuta kuin vain vaaleanharmaata ja sitä taivaan ja veden välistä viivaa. Sielun kotiinpaluu tuntuu etäiseltä tutkimusaiheelta, mutta toisen ihmisen kohtaaminen kiinnostaa. Kuvallinen dialogi kiinnostaa kovasti. Hakeudun jatko-opiskelijaksi ja ymmärrän hyvin nopeasti, että lyijykynän ja sielun voimin ei kauas kuljeta. Täytyy opetella uusi kieli ja keino kertoa maailman havainnoinnista ja kohtaamisesta taiteilijan silmin, taiteilijan kokemuksesta lähtien, tutkijan kielellä. Kuka muu tällaisesta maailmassa olemisen tavasta, käsitteiden ja sanojen toisinnäkemisestä voisi kertoa?

Minulta kysytään, liittyykö väitöstutkimukseeni taiteellinen osio. Mikä ihmeen taiteellinen osio? En laita raksia ruutuun, minulle tutkiminen on taiteen kautta tapahtuvaa ajattelua, jossa kaikki osaset liittyvät toinen toisiinsa. En voi tietää etukäteen, tuleeko tutkimusprosessini aikana tuotetuista kuvista teoksia, vai ovatko ne kuvallista ajattelua, vai miksi niitä pitäisi nimittää. Mutta ilman kuvallista työskentelyä en pääse eteenpäin ajattelussa, kirjoittamisesta puhumattakaan. Yhden kesän vietän puutarhapöydän ääressä kaivertaen sanoja puulaatoille ja valtaville korkkilinoleumin paloille. Sanoista tulee kuvia, jotka painan vanhoille kankaille, pöytäliinoille, rievuille, joita sitten kuivatan pyykkinarulla. Siellä omenapuiden katveessa liehuvat KURI, KOULU, OPPI, KOTI, HERRAN PELKO ON VIISAUDEN ALKU, ja paljon muuta ajattelemisen aihetta. Sanat antautuvat kuvina katseelle ja asettuvat jonnekin aivopoimun kätköön itämään, kulkevat laattaa kaivertavan käden kautta edestakaisin silmin havaittavan kuvapinnan ja pään sisällä käsitteitä prosessoivan koneiston välillä.

Kuvan fyysinen tekeminen on kuin jatkuvaa viestinviemistä kahden maailman välillä. Parhaimmillaan nuo maailmat asettuvat hetkellisesti läpinäkyvinä tasoina toinen toisensa päälle ja muodostavat uuden tason, kuvan, joka ei olisi mahdollinen ilman kahta yhtäaikaisesti toisiinsa reagoivaa olemassaolon representointia. Taiteen kautta, taiteen keinoilla voi tutkia sekä näkyviä että näkymättömiä, mahdollisia ja mahdottomia maailmoja. Taiteelliseen työhön liittyy paljon intuition varassa työskentelyä, mutta yhtä lailla loogista päättelyä ja johdonmukaista ajattelua, aivan kuten kaikkeen henkiseen työhön. Itselleni osa taiteellista työtä ja siten osa ajatteluprosessia on kädentaidon tuottama kokemuksellinen tieto. Käsi ajattelee, käsi tietää, käsi tuntee, käsi tutkii.

Tutki vielä, kehotti opettaja kauan sitten ja kiiruhti seuraavan piirustustelineen luo. Havainto ja kädentaito liittyvät sittenkin yhteen, ne solmivat liiton ajattelussa, näkyvissä ajatuksissa. Palaan aina ensimmäiseen syksyyn kuvataideakatemian piirustussalissa. Ajan ääretön hitaus oli läsnä päivästä ja viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen. Katsoa samaa kipsipatsasta viikosta toiseen, yrittää nähdä ja antaa käden piirtää näkemäänsä. Käsittää ymmärtämisen hitaus. Oppia tarkentamaan katse ja uskoa, että jokin kätketty vielä avautuu.

Vielä minä tutkin. Alan vähitellen käsittää, mitä tutkiminen minulle antaa, mitä voin tutkimuksen kautta toisille antaa. En anna sekavien käsitteiden taiteellisesta tutkimuksesta, taideperustaisesta, taidelähtöisestä tai ties mistä tutkimuksesta hämätä itseäni. Kyse on tutkimuksesta, jossa tutkitaan taiteen kielellä jonkin muun kielen rinnalla. Tutkiminen on esille saattamista, näkymättömän näkyväksi tekemistä. Ei mitään sen ihmeellisempää.