Keskipäivään kiivennyt syysaurinko lämmitti maata ja maassa makaavia miehiä. Puolukan varvut kiilsivät mättäillään. Hiljaa häipyi rattaiden lonkutus häviten kaiken nielevään männikkökankaan hiljaisuuteen. Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.
     Aika velikultia.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas päättyy näihin sanoihin. Syyskuun alussa 1944 solmittiin aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Linnan rykmentti oli ryhmittynyt puolustukseen Karjalan Loimolassa, linjojen väli oli vain reilut sata metriä. Väinö Linna itse oli komennettu edellisen vuoden huhtikuussa Jalkaväen Koulutuskeskukseen kouluttajaksi, eikä ollut enää etulinjassa kokemassa sodan päättymistä. Vielä hengissä ja mukana olevat Linnan fiktiohenkilöt Määttä, Vanhala, Rahikainen, ja todelliset henkilöt, kirjailija Mikko Olavi Matilainen, Aarne Jalkanen, Paavo Kurhela ja pari tuhatta muuta rykmentin sotilasta odottivat siviiliin pääsyä ja vuosien painajaisten päättymistä.

Vihanpidon päätyttyä kanssakäyminen entisen vihollisen kanssa oli päivittäistä. Vierailtiin naapureiden tukikohdissa, keitettiin saikkaa, tarjottiin suomalaista tupakkaa ja vastaanotettiin venäläistä mahorkkaa. Venäläiset tarjosivat vierailijoille jopa votkaa. Vierailut loppuivat siihen, kun venäläinen luutnantti palatessaan Suomen puolelta eksyi merkatulta polulta ja astui miinaan menehtyen siihen.

Tuntematon sotilas kertoo Jääkärirykmentti 8 (JR 8) vaiheista jatkosodan aikana. Rykmentin komentajana oli kesään 1942 rovaniemeläinen jääkärieversti Pietari Autti. Everstiluutnantti Viljo Laakso johti rykmenttiä 22.7. – 25.12.1944 välisen ajan. Väinö Linna palveli 1. pataljoonan konekiväärikomppaniassa.

Linnan Tuntematon sotilas on Suomen eniten myyty sotakirja, jonka viesti on voimakas sodan ja sotien vastaisuus ja pasifismi. Linna yhdistää kirjassa sodankäynnin tavallisen sotilaan ja ihmisen näkökulmasta. Onko sodankäynti epäinhimillistä vai inhimillistä, vai sittenkin vain osa ihmisyyttä? Kuvastaako se ahneutta, julmuutta, sääliä, kostoa, pelkoa, urheutta, vai rakkautta?

Mitä tapahtui Linnan joukko-osastolle sotatoimien päättyessä itärajalla? Siitä kirjailija Linna ei kerro.

Lapin sodan tapahtumat osaltaan paljastavat sodan mielettömyyden ja sen mielekkyyden. Sen, kuinka sotiminen kytkeytyy ihmisyyden nurjaan ja oikeaan puoleen. Laitettiinhan aseveljet vastakkain, melkein kuin itsenäistyvässä Suomessa vuonna 1918, veli veljeä vastaan. Molemmista sodista löytyvät samat, sodan ankarat lait.

Moskovan välirauhasopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944 ankarin rauhan ehdoin. Eniten sotilaiden mieltä painoi sopimuksen kohta saksalaisten joukkojen karkottamisesta Suomesta. Kun Linnan rykmentti kuljetettiin Joensuuhun ja sieltä junalla Ouluun, sotilaat tiedostivat, että sota ei heidän osaltaan ollut vielä ohi. Nyt olisi mentävä ajamaan entistä aseveljeä maasta. Vanhemmat jääkärit, 1906 tai aikaisemmin syntyneet, vapautettiin palveluksesta ja jätettiin Joensuun asemalle. Pohjois-Suomesta kotoisin olevia sotilaita kiellettiin ehdottomasti palaamasta kotiseudulleen, ennen kuin saksalaiset ovat poistuneet maasta.

Lokakuun 10. iltapäivänä 1944 Toppilan satamassa nousi laivaan Jääkärirykmentti 8 vahvistettuna Erillisellä Pataljoona 21. ja 15. Jääkärikomppanialla. Seuraavana päivänä laiva saapui Röyttään, josta saksalaiset kovien taistelujen jälkeen olivat joutuneet perääntymään kohti pohjoista. Päämajan taktiikka saksalaisten internoimiseksi oli hyökätä kolmella rintamalla, itäisellä, keskeisellä ja läntisellä. Tavoite oli vallata Rovaniemi ja katkaista Käsivarteen ja Norjaan pakenevien saksalaisten tiet. Saksalaisille tällainen internoiminen oli tuttua jo hyökkäysvaiheesta Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon. Toisen maailmansodan jaloissa pyöriville juutalaisille käsite oli käynyt tutuksi myös. Tornionjoen vartta marssiva JR 8 eteni kohti Karunkia, josta edellä kulkeneet suomalaiset joukot olivat taistellen pakottaneet saksalaiset vetäytymään kylästä. Karungin pohjoispuolella joukot kääntyivät koilliseen johtavalle olemattomalle kärrypolulle, joka johti Kaakamovaaran, Martimon, Kivilompolon ja Törmäsjärven kautta Tengeliöjoelle, josta oli enää hyppäys joen yli Kantomaanpään kylään ja Aavasaksa – Rovaniemi tielle. Upseeristolla oli alueen kartat, joista alkoi selvitä rykmentin tavoite: motittaa Väylän varrella olevat, pohjoista kohti pyrkivät saksalaiset. Rykmentin 1. pataljoona, tykistö ja kranaatinheittimet olivat vielä laivassa tulossa Oulusta, kun noin 2000 miestä aloitti käskyn mukaisesti Länsi-Lapin puhdistamisen saksalaisista.

Otteet kovenevat molemmin puolin

Rovaniemeläinen Hans Enbuske kertoo kirjassaan seikkaperäisesti suomalaisten siviilien ja saksanarmeijan sotilaiden rinnakkaiselämästä Ylitornion järvikylissä ennen Lapin sotaa ja taistelujen aikana. Enbuske valaisee hyvin Suomalaisten joukkojen vaikeuksia, heidän yrittäessä seurata saksalaisten perässä miinoitetuilla teillä, joista kaikki sillat ja tierummut olivat räjäytetty.

Rykmentin kärkeen siirrettiin 15. Jääkärikomppania, jota johti komppanianpäällikkö, luutnantti Lampela. Komppania saavutti Martimon kylän keskiviikkoiltana 11. lokakuuta kohtaamatta yhtään saksalaista. Vaikeinta oli seurata olematonta polkua, joka välillä katosi, välillä haarautui poronpolkuina ties minne. Vaelluksella kohdattiin erämaataloja ja kyliä, joissa asukkaat olivat paikoillaan. Ohittavat joukot saivat ystävällisen vastaanoton, tarjottiin ruokaa ja juotavaa ja luvattiin lähteä tarvittaessa oppaaksi.

Seuraavana aamuna jääkärikomppania polkupyörineen jatkoi edellä kohti Kivilompolon kylän muutamaa taloa, kun yllättäen mutkan takaa saapui saksalainen auto. Alkuhämmennyksen jälkeen sotilaat avasivat tulen, jolloin auto pysähtyi ja saksalainen upseeri nousi autosta, kaatuen haavoittuneena maahan ja kuollen muutaman minuutin kuluttua. Ehti kuitenkin sanoa ennen kuolemaansa, että hän oli tullut vain neuvottelemaan lisää aikaa, jotta he ehtisivät vetäytyä ilman taisteluja. Oppaana mukana seurannut kyläläinen Matti Kivilompolo säästyi kuin ihmeen kautta. Hänet päästettiin vapaaksi ja annettiin palata takaisin saksalaisten luo, jossa kertoi tapahtuneen ja luutnantin kuoleman. Saksalaisten kunnioitus siviilejä kohtaan oli vielä tässä vaiheessa niin korkea, että Matti Kivilompolo sai pitää henkensä ja palata kotiinsa.

Kivilompolon jälkeen komppania jatkoi etenemistä törmäten saksalaisten miinoituksiin, jotka olivat taitavasti rakennettu yleensä kapeikkoihin, jolloin miinoituksia ei voinut kiertää, vaan ne täytyi purkaa. Lisäksi matkan varrelle oli siroteltu hajamiinoituksia. Eteneminen hidastui ja syntyi tappioita. Pahimpia olivat ”hyppyheikit”, kun niiden päälle astui, ne syttyessään hyppäsivät ensin yli metrin korkeuteen ja vasta sen jälkeen räjähtivät kylväen sirpaleita ympärilleen. Saksalaisten ilmavalvonta oli myös löytänyt etenevät suomalaisjoukot, jotka saivat harvaa tykistötulta tai voimakkaita tuli-iskuja Törmäsjärveltä. Jääkärirykmentti oli nyt saanut tuntuman saksalaisten sotimisesta ja sotakalustosta, jota he tämän jälkeen saivat kokea päivittäin edetessään kohti pohjoista.

---

Tengelijoen vastarannalla saksalaiset olivat valmiina odottamassa suomalaisten tuloa. Kyläläiset, jotka olivat jääneet paikoilleen, piileskelivät osin metsässä, osin seuraten saksalaisten puuhailua. Olivathan he tunteneet toisensa jo vuodesta 1941. Osa oli hyvinkin läheisissä väleissä entisten aseveljien kanssa. Saksalaiset julistivat kyläläisille ulkonaliikkumiskiellon yön ajaksi, jottei kukaan voisi pimeän turvin käydä kertomassa suomalaisille heidän asemistaan. Kantomaan pappa, joka oli huonokuuloinen, oli palaamassa iltahämärässä naapurista kotiin eikä kuullut saksalaisen sotilaan pysäytyskomentoja vaan köpötti eteenpäin. Tuntematta illan hämärässä kulkijaa vartija kohotti aseensa ja ampui tätä kuolettavasti selkään.

Suomalaiset joukot törmäsivät vahvaan saksalaisten puolustukseen aamulla 13. lokakuuta. Taistelut kestivät kolme vuorokautta ennen kuin saksalaiset jättivät asemansa ja vetäytyivät Aavasaksa–Rovaniemi tielle perääntyen useina kiiloina kohti pohjoista. Osan pyrkiessä Tornionjokivartta Juoksengin, Pellon (entinen Turtola) ja Sieppijärven kautta Kolariin.

Osa joukoista vetäytyi Lohijärven, Miekojärven, Vietosen, Lankojärven ja Raanujärven kautta kohti Sieppijärveä. Perääntyessään saksalaiset hävittivät kaiken, jonka he katsoivat edesauttavan takaa-ajajia. Samaa poltetun maan taktiikkaa käyttivät suomalaiset talvisodassa perääntyessään ylivoiman edessä Karjalassa ja Kainuussa. Suomalaisten joukkojen eteneminen tuhotuilla tieurilla perustui hevosten käyttöön, jotka vetivät kärryissään aseita, ammuksia, telttoja, kenttäkeittiöitä ja ruokaa. Hevosten ruokinnassa ei ollut ongelmia, polttamatta jääneet ladot olivat täynnä heiniä. Karungista eteenpäin perusteelliset saksalaiset polttivat kuitenkin myös heinäladot ja pelloille kasatut heinäsuovat. Jo ennestään huonokuntoiset hevoset joutuivat nyt laihdutuskuurille.

Ennen Sieppijärveä tiettömällä erämaataipaleella komppanianpäällikkö Lampela ja hänen adjutanttinsa haavoittuivat vakavasti miinan räjähtäessä heidän edessään. Haavoittuneet nostettiin paareille ja lähdettiin kantamaan länttä kohti. Matkalla paareja kantaneet miehet kulkivat miinakenttään. Jälleen tuli kaatuneita ja haavoittuneita. Lampela ja hänen adjutanttinsa saivat myös lisää sirpaleita kehoonsa. Vielä ennen Sieppijärveä, suokannasta ylitettäessä kantajat kävelivät saksalaisten väijytykseen. Kun tuli edestä avattiin, kantajat heittäytyivät märkään suohon, paarien ja kannettavien lentäessä perässä. Saksalaiset vetäytyivät välittömästi tulen avauksen jälkeen, jolloin haavoittuneet saatiin vihdoinkin perille. Joukkosidontapaikka oli perustettu riiheen, joka oli kylän ainoita palamatta säästyneitä rakennuksia.

Lokakuun pimeys ja alkava talvi vaikeuttivat omalta osaltaan perässä tulevia. Suomalaisten joukkojen eteneminen vaikeutui ja hidastui edelleen. Kulkusuunta oli kuitenkin selvä, edestä kuului jatkuvia räjäytyksiä ja välillä tykistötulta. Palavista rakennuksista nousi paksu savu kertoen, missä saksalaiset olivat menossa. Pello, Kolari, Muonio ja Enontekiö saivat kokea lähes täydellisen tuhon. Rakennuksista hävitettiin 70 – 90 %. Noin 10 000 erillistä rakennusta poltettiin pelkästään näistä pitäjistä. Etenemisen myötä koettu hävitys ja järjetön tuhoaminen kasvattivat lisää vihaa etenevissä joukoissa entisiä aseveljiä vastaan. Sota ruokki lisää uhreja.

---

Jääkärirykmentti 8 oli saapunut taistellen poltettuun Kihlankiin, johon pysähtyi pariksi päiväksi lepäämään ja täydentämään varusteita. Lampelan seuraaja, uusi komppanianpäällikkö, luutnantti Miettinen, kiersi komppaniassa tiedustellen miehiä vapaaehtoiseen partioon. Mannerheim-ristin ritari, korpraali Mikko Olavi Matilainen suostui johtamaan partiota, johon tarvittiin 12 miestä. Vapaaehtoiset vietiin rykmentin komentajan puheille, jossa oli myös osittain siviilivaatteisiin pukeutunut ruotsalainen upseeri. Ruotsalainen selosti selvällä Suomen kielellä partion tarkoituksen olevan ylittää Muonionjoki soutaen Ruotsin puolelle. Vastarannalla olisi Ruotsin tullin autot odottamassa. Heidät kuljetettaisiin jokivartta ylös Pyssykorvaan, josta heidät tullin veneillä soudetaan takaisin Suomen puolelle, jolloin he olisivat osittain saksalaisten selustassa. Partion tehtävänä oli selvittää saksalaisten asemat ja vahvuudet sekä räjäyttää Kangosjoen yli kulkeva silta, jotta saksalaisten kolonnien vetäytyminen pysähtyisi joen eteläpuolelle.

Vaikeuksien kautta pimeydessä ja lumisateessa voimakkaasti virtaavan Muonionjoen ylitys onnistui jotenkuten. Huonoilla veneillä tarvittiin kolme eri kertaa kuljettaa 12 miestä Ruotsin puolelle. Voimakas virta kuljetti veneitä jokea alaspäin, rantautuneet ryhmät ajautuivat pitkin joen rantaa kävellen ylävirtaan kohti lähtöpaikkaa osuen viimein kapealle tielle, jossa kolme tullin autoa oli odottamassa. Kuljettajina toimivat tullimiehet katselivat raskaasti aseistautuneita suomalaisia, jotka kömpivät autoihin. Usealla oli vielä panssarimiina sylissä. Huonolla Suomen kielellä pelosta tärisevät kuljettajat kyselivät, kuinka herkästi miinat räjähtävät. Hitaasti, pienillä valoilla kulkien autot saapuivat viimein Pyssykorvaan, josta partion paluu Suomen puolelle onnistui suvantovedessä ja matka jatkui nyt Suomen puolta kohti pohjoista.

Ensimmäisen yön he nukkuivat niittyladossa ilman vartiota. Aamun pimeinä tunteina saksalainen partio hyökkäsi tulittaen kohti latoa. Tulitaistelun jälkeen partio pääsi pakenemaan pimeän turvin. Ainoastaan mukana seuraava pioneeri menetti vasemman käden peukalon. Seuravana päivänä partio törmäsi saksalaisten puolustukseen perääntyen kiivaan tulitaistelun jälkeen takaisin. Tässä vaiheessa partio totesi, että heidän tulonsa oli havaittu jo alkuvaiheessa ja olisi turha yrittää sillanräjäytystä. Partio päätti vetäytyä etelään odottamaan suomalaisten joukkojen tuloa liittyäkseen heihin.

Lokakuun lopussa suomalaiset joukot kävivät ankaria taisteluja Ylimuoniossa. Pyrittiin motittamaan voimakkaasti aseistettuja saksalaisia joukkoja, jossa melkein onnistuttiin, mutta kuitenkin aika helposti entiset aseveljet livahtivat motista pohjoiseen. Ylimuonio kuitenkin säästyi kokonaan polttamatta.

Tähän sotaan päättyi Väinö Linnan tuntemattomien sotilaiden sotataival, joka alkoi Paloaukean varusmiespalveluksesta talvisodan jälkeen, kulkien pitkin Karjalan korpia Loimolaan, josta Ouluun ja Tornioon sekä Länsi- Lapin erämaihin. Vanhat jermut kotiutettiin, vain nuoret 1924–1926 syntyneet jäivät vahtimaan vahvasti linnoittautuneita saksalaisia.

---

Kotiutetut sotilaat vaelsivat kävellen Väylänvartta alas. Pellon korkeudella he jäivät odottamaan autokuljetuksen saapumista. Mieli teki poiketa rajan länsipuolelle ostoksille. Evakosta palanneet kyläläiset lainasivat sotilaille siviilivaatteita, jotta he pääsivät Ruotsin tullin läpi. Toki tullimiehet tiesivät keitä nämä siviilit olivat. Kauppaa käytiin kaikenlaisella sotatavaralla: arvomerkeillä, pistimillä, kokardeilla, patruunoilla ja isommilla sekä pienemmillä hylsyillä. Kaikki kelpasi ruotsalaisille. Vaihdossa eniten kysyttyä olivat tupakka, viina, kahvi, sokeri ja kaakao. Rantapenkereeltä löydetty venäläinen sotilaskivääri salakuljettiin ja myytiin ruotsalaiselle ostajalle patruunoiden kera, sekaan oli eksynyt muutama valojuovalatauskin. Uusi ostaja kokeili kivääriä heinälatonsa seinään, jonka valojuovaluoti sytytti tuleen ja poltti heinineen. Ostaja etsi myyjät Suomen puolelta kertoen surkeana asekokeilunsa tulokset, haluten purkaa kaupan. Tähän ei kuitenkaan voitu suostua, kun saadut rahat oli juotu ja syöty. Muutama jääkäri löysi rajan takaa viinakaupan ja osti ruotsalaisia viinoja. Eivät malttaneet odottaa Suomen puolelle tuloa vaan aloittivat juopottelun. Poliisi korjasi humalaiset putkaan ja seuraavana päivänä selvenneet sotilaat kuljetettiin poliisikuljetuksella Haaparannalle, jossa suomalaiset sotapoliisit olivat ulkomaanmatkalta palaavia odottamassa.

Torniossa kotiutetut nousivat laivaan, joka kuljetti heidät Toppilaan, josta he saapuivat parin päivän junakuljetuksella Joensuuhun. Oli palattu lähtöpaikkaan. Ympyrä oli sulkeutunut. He saivat pitää sotilasvaatteensa ja kiivaan väittelyn jälkeen myös saappaansa, joita ei tarvinnut vaihtaa mataliin maihinnoususaappaisiin. Useimman mieltä painoi epäilys, miten voi vuosien sotimisen jälkeen sopeutua siviilielämään. M. O. Matilainen kuvaa sen kirjassaan:

Oli marraskuun 24. päivä 1944. sotaretkeni oli kestänyt yli viisi vuotta. Takaisin oli kuitenkin tultu. Emme tienneet miten siviilielämä alkaisi sujua ja kuinka itse osaisimme siviilielämään suhtautua monien taisteluvuosien jälkeen. Kaikki oli aloitettava alusta. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja niin siviilielämäänkin. Vähitellen mukauduimme jokapäiväisiin touhuihimme ja taakse jäänyt sota alkoi tuntua yhä kaukaisemmalta.

Väinö Linna on haudattu Tampereelle Kalevankankaan hautausmaalle. Luonnonkiveen on hakattu sanat: Päivä on tehnyt kierroksensa. Teksti on lainattu Täällä pohjantähden alla trilogian 3. osasta.

---

Aikanaan päättyi Lapin sotakin. Huhtikuun lopulla Kilpisjärven asemista käydyn lyhyen taistelun jälkeen suomalaiset joukot saavuttivat kolmen valtakunnan rajapyykin. Saksalaiset olivat poistuneet Suomesta Norjaan ja kohti Narvikia. Jäljelle oli jäänyt tuhottu Lappi, valtava määrä sotaromua, yli miljoona maastoon siroteltua miinaa ja 10 000 poltettua tai räjäytettyä asuinrakennusta. Näin entiset aseveljet kiittivät kuluneista vuosista ja lähettivät terveiset Lapin jälleenrakentajille.

Lapin joukkojen ylipäällikkö kenraali Siilasvuo lähetti sähkeen Päämajaan:

Ilmoitan täyttäneeni Ylipäälliköltä syyskuussa 1944 saamani tehtävän: 27.4.45 kello 13:30 mennessä on saksalaiset sotavoimat karkotettu Pohjois-Suomesta.

Päivälleen seitsemän kuukautta oli kulunut siitä kun kenraali Siilasvuo oli ottanut vastuun Suomen pohjoisten joukkojen komentajana.

Siviilit sodan jaloissa

Kemin ja Tornion evakuointi jäi puolivalmiiksi kun sota puhkesi. Siviilit pakenivat lähimetsiin ja saaristoon osan jäädessä sodan jalkoihin hakien suojaa kellareista ja perunakuopista. Vielä tässä vaiheessa saksalaisten käyttäytyminen oli ystävällistä paikallista väestöä kohtaan. Kaakamoniemessä saksalaiset polttivat joka toisen talon ikään kuin varoittaen, mitä tulee tapahtumaan. Tornionjokivarren kylien evakuointi saatiin valmiiksi pari päivää ennen suomalaisten saapumista. Saksalaisten käyttäytyminen paheni päivä päivältä ja vaikeutti kuljetusten toteuttamista takavarikoimalla suomalaisten autoja ja pidättämällä viranomaisia ja evakkoon lähtijöitä.

Ylitornion, Turtolan, Pellon, Kolarin, Muonion järvikylien väestöstä osa siirtyi Ruotsiin hädän tai puutteen vuoksi evakkoon, osan jäädessä kotikonnuilleen. Jotkut piiloutuivat metsiin sinne rakennettuihin korsuihin ja katettuihin maakuoppiin. Osa väestöstä ei jättänyt kotiaan vaan jatkoi asumista sodan kulusta välittämättä. Tyhjiksi jääneisiin taloihin jätettiin paljon omaisuutta, uskottiin, että saksalaiset jättävät ne rauhaan. Vain arvokkaampaa omaisuutta kätkettiin metsiin ja latoihin. Systemaattinen omaisuuden hävittämisen aloittivat saksalaiset Karungin jälkeen, polttaen, hävittäen, rikkoen, räjäyttäen kaiken vastaan tulevan. Kätketyt arvoesineet löytyivät ja tuhottiin tai vietiin mukana. Tähän osallistui myös paikallinen irtolaisväestö myyden löytämänsä arvotavaran Ruotsiin samalla polttaen heinäladot, joista olivat kätköjä löytäneet, näin pyrkien siirtämään syyn saksalaisille. Perässä saapuvien suomalaisten sotilaiden joukossa oli myös henkilöitä, jotka talo talolta etsivät vielä mahdollista talteen otettavaa, samalla sotkien ja hävittäen. Tilaisuus tekee hädän tai puutteen alaisesta ihmisestä kuin ihmisestä varkaan. Sodan kauheuksien ja julmuuksien seassa venyy ja paukkuu ihmisen moraali.

Kun Lapissa alkoi selvitä uuden sodan syttymisen vaara, alkoivat neuvottelut ruotsalaisten kanssa tavoitteena lähettää lisää evakkoja Ruotsiin. Ruotsi suostui vastaanottamaan 100 000 evakkoa lisää karjoineen. Loppujen lopuksi määrä jäi puoleen arvioidusta. Kokonaisuutena Ruotsin ja ruotsalaisten osuus Lapin sodan siviilien ja sotilaiden auttamisessa oli mittaamaton. Tornionjokilaakson kahden suomalaisen vaikuttajan, konsuli Åke Svenskin ja metsäpäällikkö Jarl Sundquistin, pitkäaikainen ystävyys teki osaltaan mahdottomasta mahdollisen.

Suomessa on paljon kirjoitettu, niin hyvää kuin huonoa, Ruotsin ja ruotsalaisten osallistumisesta ja avusta viime sotiimme. Ainakin Lapin sodan osalta ruotsalaisille täytyy antaa kiitettävä arvosana. Ja ainahan voi kysyä: entäpäs, jos raja Ruotsiin olisi ollut suljettuna syksyllä 1944? Mitä sitten?

Lähteet

• Hans Enbuske, Törmäsniva ja Kantomaanpää Lapin sodassa, Pohjan Väylä Ylitornio, 2007
• Toivo T. Kaila, Lapin sota, WSOY 1950
• Väinö Linna, Tuntematon sotilas, WSOY 1955 13. painos
• M. O. Matilainen, Korpisoturit, WSOY 1960 2. painos
• Paavo Kurhelan muistoja, katsottu: http://www2.6net.fi/alavus/perinnehuone/kurhela.htm