Miksi tämä teema?

Sosiaalityön käytännön ja tutkimuksen suhde on viime vuosina ollut vilkkaan keskustelun ja lisääntyvästi myös tutkimuksen kohteena. Sen sijaan vähemmän on keskusteltu teorian ja käytännön suhteesta sosiaalityössä. Teema on tärkeä juuri nyt, kun sosiaalityö positioi itsensä uusiin rakenteisiin.

En ole tutkija enkä teoreetikko. Sen sijaan olen sosiaalityön ja sosiaalihuollon käytännön tehtävissä  joutunut pohtimaan käytännön työn ja teorian suhdetta. Miten teoreettinen tieto jäsentää työssä esiin tulevia kysymyksiä ja miten se edistää työn tavoitteina olevien sosiaalisten muutosten toteutumista?

Sosiaalityön koulutuksen lyhyt historia

Ennen 1970-lukua sosiaalityön koulutuskokonaisuuden muodostivat sosiaalihuoltajakoulutus, vastaava ruotsinkielinen koulutus sekä terveydenhuollon sosiaalihoitajakoulutus.  Sosiaalihuoltajakoulutus käynnistyi 1942. Sen tavoitteena oli kouluttaa kuntiin virkamiehiä toteuttamaan 1936 säädettyjä sekä aikaisempia sosiaalihuollon lakeja. Sosiaalihoitajakoulutus puolestaan oli sairaanhoitajien erikoistumiskoulutus ja sen orientaatio noudatteli henkilökohtaisen huollon – social casework menetelmän – lähestymistapoja. Koulutusohjelmien erot saivat aikaan vuosikymmeniä jatkuneen sosiaalityön ”metodikiistan”. Sitovien pätevyysvaatimusten puuttuessa sosiaalihuollon tehtävissä työskenteli 1980-luvulle asti runsaasti henkilöitä, joilta puuttui alan koulutus (Kuntien sosiaalityöntekijäin..1977).

Sosiaalityön koulutuksen uudistamistarve nousi esiin useista syistä. Sosiaalihuollon ja sosiaalityön pakkoauttamis-kritiikki (Eriksson 1967)  vaati tarkastelemaan ammatin käytäntöjä kriittisesti. Hyvinvointipoliittisten  reformien valmistelu 1960- ja 1970-luvuilla loi uudistuksille otollisen maaperän. Sosiaalihuollon periaatekomitean ehdotukset ( KM 1971:A 25) rakensivat sosiaalihuoltoon ihmislähtöistä viitekehystä ja sosiaalityölle vahvaa arvopohjaa. Tähän kokonaisuuteen sopi myös sosiaalityön koulutuksen uudistaminen.

Sosiaalityön tietopohjan uuteen suuntaan vaikuttivat myös kansainväliset virtaukset, erityisesti professionaalistumista käsittelevät työelämän tutkimukset. Suomalaisen sosiaalityön  edustajat seurasivat keskustelua ja omaksuivat monia sen keskeisiä käsitteitä ja teorioita (Niemi 1974).

Sosiaalityön koulutuskomitea uudistumisen arkkitehtinä

Vuonna 1970 alan ammattijärjestö Sosiaalityöntekijäin Liitto STL ( nykyinen Talentia)  esitti opetusministeriölle työryhmän  asettamista sosiaalityön koulutusta koskevien kirjavien suunnitelmien selkiyttämiseksi. Opetusministeriö asetti työtä varten komitean marraskuussa 1970.

Pidän Sosiaalityön koulutuskomitean mietintöä (KM 1972:A7) keskeisenä dokumenttina sosiaalityön muutoksessa virkamies- ja toimenpidelähtöisestä orientaatiosta teoriaan ja tutkimukseen työnsä pohjaavaksi professioksi. Koulutuskomitea esitti sosiaalityöhön yhtenäistä koulutusta, joka rakentaa tietopohjan ja osaamisen erilaisiin sosiaalityön tehtäviin, ei vain viranomaistehtäviin. Ammatin teoriapohja määriteltiin seuraavasti: ”..sosiaalityön koulutus tulee rakentua yhteiskunta- ja käyttäytymistieteellisen sekä sosiaalieettisen teorian pohjalle.” Tukiaineet antavat valmiutta eri organisaatioiden käytännön tehtäviin. Teoria ja käytäntö integroituvat käytännön opetuksessa. (emt. 67).

Sosiaalityön uudistamisen suunta vastasi kansainvälisisten tutkimusten analyysiä professioiden  kehityspyrkimyksistä kohti ammatillista autonomiaa. Keskeisenä autonomian tunnusmerkkinä niissä pidettiin ”ammatille ominaista, erikoistunutta tieto- ja taitosisältöä, jota arvioidaan toisaalta teorian, toisaalta sen käytännöllisten  sovellutusten kehittyneisyydellä”  (Wilensky & Lebeaux 1958, Niemi emt.123) Vain lainsäätäjän tai organisaation vaatimia toimenpiteitä toteuttavia ammatteja kuvattiin kehitysvaiheeltaan puoliammateiksi, ”semi-professioiksi”. Sosiaalityö halusi kehittyä  ”kypsän” profession asemaan.

STL näki koulutuksen uudistamisen osana professionaalistumista, joka vahvistaa ammatin yhteiskunnallista asemaa ja tukee palkkauksen parantamista. (Sosiaalityöntekijäin Liitto 1949 – 1989. 1989, 115 – 147)  Profession autonomiaan liittyvä elitismin riski tunnistettiin muun muassa ”vanhojen ammattien” – lääkäreiden, juristien – joskus liiankin itsekeskeisistä pyrkimyksistä. Sosiaalityön edustajat arvioivat, että sosiaalialan ammatin paikka yhteiskunnan rakenteissa toimii itsessään elitistisiä pyrkimyksiä vastaan. (Niemi emt.127).

Vaikka sosiaalityön pätevyyttä ja koulutusrakenteita koskevat uudistukset 1980-luvulta alkaen ovat muokanneet koulutusta, komitean määrittelemä teoriapohja on kestänyt aikaa. Sosiaalityön ja sosiaalityön oppilaitosten kansainväliset järjestöt (IFSW ja IASSW) ovat sosiaalityön määrittelyssään  todenneet, että sosiaalityö on ”professio ja tieteenala...”, jonka tietopohja  ”kiinnittyy sosiaalityön, yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” ( Lähteinen et al.2017). Teoriapohjaltaan tämä vastaa pääosin koulutuskomitean ehdotusta täydennettynä kansalaisten kokemustiedolla.

Entä teorian ja käytännön yhdistyminen?

Sosiaalityön koulutuskomitean mietinnöstä on kulunut liki 50 vuotta. Onko syytä palata näin vanhaan dokumenttiin? Mielestäni kyllä. Juuri nyt, rakennemuutoksen kynnyksellä on syytä arvioida ammatin teoriapohjaa ja sen käytäntöyhteyksiä. Moniammatillisten työyhteisöjen lisääntyessä sosiaalialan ammattilaiset itse, mutta myös yhteistyökumppanit tarvitsevat selkeää käsitystä sosiaalityön tietopohjasta ja sen tuottamasta käytännön osaamisesta. Asiakkaiden vahvistuva osallisuus edellyttää, että he tietävät minkälaista osaamista voi sosiaalityöntekijältä odottaa.

Teoriat eivät muunnu käytännöiksi itsestään. 1970-luvulla visioitu sosiaalityön orientaatiomuutos on ammatin käytäntöön perustavasti vaikuttava, paradigmaattinen muutos. Lakisääteisen sosiaalihuollon virkamiesasema hallitsee edelleen käsitystä sosiaalityön sisällöstä eivätkä sosiaalityön muut tehtäväalueet näy yhtä vahvasti alan sisäisessä tai julkisessa keskustelussa. Oma kokemukseni on, että teoriaan ja tutkimukseen perustuvan profession ja lainsäädäntöä toteuttavan viranomaisen lähestymistavat eroavat merkittävästi toisistaan. Ammattinsa ydintehtävästä ja eetoksesta  lähestyvä sosiaalityöntekijä  työskentelee ”asiakas ja hänen elämäntilanteensa edellä”. Hän hyödyntää asiakkaan tilanteeseen perehtyessään ja niitä jäsentäessään tehtävään soveltuvia teorioita ja tutkimustuloksia. ( Kananoja 1974). Virkamiehen tehtävä taas on selvittää, miten asiakkaan tarpeet ja oikeudet voidaan sovittaa yhteen lainsäädännön ja järjestelmän ohjeiston ja resurssien kanssa. Lakisääteisessä työssä  erilaiset orientaatiot sovitetaan yhteen, mikä ei aina ole kitkatonta. Juridinen käsitteistö tai organisaatiokaaviot eivät ole relevantteja kehyksiä ihmisten kokemusmaailman tai  elämäntilanteiden monimuotoisuuden kuvaamiseen ja jäsentämiseen.

Pohdintaa

Ammatin ja sen koulutuksen näkökulmasta on syytä kysyä, onko meillä riittävästi  taitoa  muuntaa teoreettisia viitekehyksiä käytännön toiminnaksi. Ja päinvastaisesti, osaammeko tunnistaa käytännön työssä asiakkaiden vaikeuksien lainalaisuuksia teoriakehittelyn pohjaksi tai arvioida käyttämämme teorian ja käsitteistön relevanssia? Onko organisaatioiden ja koulutuksen rakenteissa tilaa teorian ja käytännön yhteyksien analyysille, kokeilevalle kehittämiselle, yhteistyön edellytysten ja esteiden tutkimiselle ja muutosten arvioinnille?

Lähteet

• Eriksson Lars D. (1967) Pakkoauttajat. Helsinki: Tammi.
• Kananoja, Aulikki (1974) Käytännön sosiaalityön yhteys teoriaan ja teorianmuodostukseen. Huoltaja 4/74. 133 – 137.
• Komiteanmietintö 1971: A 25 (1971) Sosiaalihuollon periaatekomitean mietintö I. Yleiset periaatteet. Helsinki.
• Komiteanmietintö 1972: A 7 (1972) Sosiaalityön koulutuskomitean mietintö. Helsinki.
• Kuntien sosiaalityöntekijöiden pätevöitymiskoulutuksen tarpeesta ja järjestämismahdollisuuksista. Pätevöitymiskoulutustyöryhmän muistio 4.5.1977. Sosiaaliturvan Keskusliitto.
• Lähteinen, Sanna & Raitakari, Suvi & Hänninen, Kaija & Kaittila, Anniina & Kekoni, Taru & Krok, Suvi & Skaffari, Pia (2017) Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisu 7. Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto Sosnet.
• Niemi, Veikko (1974) Sosiaalityöntekijäin ammatillistumisesta. Huoltaja 4/74.123 -128.
• Sosiaalityöntekijäin Liitto 1949 – 1989 (1989) . Sosiaalityöntekijäin liitto.
• Wilensky, Harold L. & Lebeaux, Charles N. (1958) Industrial Society and Social Welfare.New York: Russell Sage Foundation.