Teoksessaan Tiedekuntien riitely1 Immanuel Kant ottaa kantaa yliopisto maailmassa 1700-luvun loppupuolella valinneeseen tiedekuntien eriarvoisuuteen, jonka perustalla on pitkälti nähtävissä valtionhallinnon kuninkaallisen uskonjulistuksen ja lopulta julkisten mielipiteiden sensuuria koskeva julistus. Eriarvoisuus nousee Kantin mukaan hallinnon tekijöistä käsin, mikä nostaa esille tiedekunta rajojen ja periaatteiden uudelleen määrittelyn tarpeen. Preussin kulttuurielämässä kuohui niin suuressa määrin sensuurin, ja julkisen sanan vapauden ilmaisun kiellon vuoksi mikä johti myös Kantin uskonnonfilosofisten mielipiteiden julkaisun lykkääntymiseen aina vuoteen 1798 saakka.

Tiedekuntien riitely teoksessa Kant käsittelee edellä esitettyä ristiriitaa ylempien tiedekuntien (teologinen, oikeustieteellinen ja lääketieteellinen tiedekunta) ja alemman (filosofisen) tiedekunnan välillä. Tiedekuntien riitely teosta voidaan pitää kriittisen filosofian pohjalta rakentuvana kirjoituksena. Kirjoituksena joka sai päivänvalon vasta Preussin hallitsijan kuningas Fredrik Wilhelm II kuoltua. Kantin teos Uskonto puhtaan järjen rajoittamana2 sai aikaan julkisen kiellon liittyen Kantin uskonnollisien mielipiteiden julkista esittämistä koskien. Valtiovalta kielsi Kantia lausumasta uskontoa koskevia mielipiteitään. Teoksessaan uskonto puhtaan järjen rajoittamana kirjoituksessaan Kant käsittelee järjen, tiedon ja totuuden asemaa suhteessa spekulatiiviseen käsitteelliseen teologiseen järjen käyttöön. Kant puhuu uskonnosta puhtaan järjen ideana ja vertaa sen yhtenevyyttä yleiseen moraaliseen järjen ideaan.

Virheellisesti monet tuon ajan pietistisesti suuntautuneet raamattu-teologit käsittivät Kantin ajatuksen uskosta puhtaan järjen ideaan perustuvana virheellisesti. Kant tarkoittaa ideaali uskonnolla tai uskonnon todellisella idealla uskontoa, joka perustuu järjestä itsestään nousevaan maailmankatsomukselliseen periaatteeseen. Uskonto ja teologia voidaan käsittää tässä tapauksessa rationaaliseksi teologiaksi, jonka perustana on puhtaasta järjestä nouseva moraalisesti puhdas järjen uskonto. Kantin tarkoituksena ei kuitenkaan ole hyökätä raamatun ja kristinuskon moraalisia periaatteita vastaan, vaan pyrkiä osoittamaa kristinuskon opetuksien yhtenevyyden puhtaan järjen uskonnon ja järjen moraalisen apriorisuuden kanssa. Suurin kritiikki kirjassa koskee nimenomaisesti teologisen tiedekunnan, kirkon opillisen instituution ja hallintovallan tapaa rajoittaa, ja sensuroida vapaata julkista järjen käyttöä. Kun taas vapaan keskustelun ja arvostelun, silloin kun sen perustana on filosofisen periaatteen mukainen vapaa ja objektiivisesti pätevä järjen käyttö, tulisi olla sallittua jotta se myös takaisi totuuden mukaisuuden myös hallinnolle itselleen.

Edellä mainittujen väärin ymmärryksien ja tulkintojen takana on selvästi nähtävissä oikeusministerin asemaan nousseen ankarasti pietistisen kirkkoherra Johan Christoph von Wöllnerin henkilökohtaisten mielipiteiden vaikutus. Wöllnerin asetukset saavuttivat pian Wilhelm II kannatuksen mikä tarkoitti uskonnollisten mielipiteiden ja keskustelun sensuroimista ja julkisen esittämisen kieltämistä Preussissa.

Tiedekuntien jaosta

Tiedekunnat jaettiin tiukasti ylempiin ja alempiin tiedekuntiin tehtävien perusteella. Ylempiin tiedekuntiin kuuluivat teologinen, lääketieteellinen ja oikeustieteellinen tiedekunta. Perusteena kolmen edellisen ensisijaisuudelle oli niiden julkisen ja suoran vaikutuksena aseman perusta. Teologinen, lääketieteellinen ja oikeustieteellinen tiedekunta on suoraan tekemisissä ja yhteydessä yhteiskuntaan mikä tarkoittaa myös sitä, että niiden asema ylempinä tiedekuntina on perusteltua myös hallinnollisesta ja poliittisesta näkökulmasta käsin. Kolme edellistä ovat sidoksissa hallintoon niiden opetuksellisen sisällön suhteen. Toisin sanoen, jos tiedekunnan oppiaineilla on yhtenevyyksiä hallinnon ajamien intressien suhteen voidaan ne lukea korkeammiksi tiedekunniksi. Tiedekuntien edustamat oppinaineet vaikuttavat poliittisen ja hallinnollisen yhtenevyyden kautta myös julkiseen intressiin ja yhteiskuntaan opetuksiensa ja oppiensa kautta. Jo keskiajalla muotoutuneeseen tiedekuntien jakoon liittyen ylempien tiedekuntien tehtävät mukautuvat suhteessa yhteiskunnan käytännöllisiin päämääriin. Sielun, yhteiselämän ja ruumiin hyvään. Näin ollen teologisen tiedekunnan tehtävänä on Kantia seurataksemme yhden ihmisen tärkeimmän tekijän, ikuisen elämän kysymyksien käsitteleminen. Oikeustieteellisen tiedekunnan tehtävä on vastata yhteiselämän periaatteiden tarkastelusta. Lääketieteellisen tiedekunnan tehtävä on ruumiillisen hyvän ylläpitäminen. Suurimmaksi ongelmaksi jaottelussa Kantin mukaan nousee alemman ja ylempien tiedekuntien rajojen ristiriitaisuus.

Alempiin tai alemmaksi tiedekunnaksi jaottelussa lukeutuu filosofinen tiedekunta. Filosofisen tiedekunnan intressit ovat pelkästään tiedon ja totuuden etsimisessä. Toisin sanoen filosofinen tiedekunta on kiinnostunut tavoittelemaan ulkopuolisesta vaikuttajasta autonomista asemaa ja vapaata neutraalia tieteellistä tietoa ja totuutta. Toisin kuin ylemmät tiedekunnat ovat valtion hallinnon suorassa ja tiukassa otteessa, pyrkii alempi filosofinen tiedekunta irti ulkopuolisesta vaikuttajasta autonomiseen ja vapaaseen järjen käyttöön. Filosofisen tiedekunnan tehtävänä on tarkastella yksiä ”ihmiselämän tärkeimmistä kysymyksistä” (1979, 45.) nousevien periaatteiden apriorista käsitteellistä sisältöä analysoimalla käsitteellisesti suhteessa kontingenttiin ja empiiriseen käytännöllisestä elämästä nouseviin kysymyksiin. Joiden pariin ylempien tiedekuntien tehtävät kuuluvat. Kantin kirjoituksessa on selkeästi nähtävissä pitkälti hänen kriittisen filosofian projektinsa kokonaisvaltaisuus. Ennen tiedekuntien riitelyn ilmestymistä Kant julkaisi paljon polemiikkia aiheuttaneen teoksensa uskonto puhtaan järjen rajoittamana 1793. Toinen erityisesti tiedekuntien riitelyn sisältöön vaikuttanut kirjoitus: Mitä on valistus 1784, on nähtävissä vaikutuksellisesti suuressa määrin tiedekuntien riitelyn ajattelun taustalla.

Valistusta koskevassa kirjoituksessaan Kant näkee papiston valtion alaisena virkamiehistönä joiden kuuluu toimia hallinnon alaisuudessa. Täysin suvereenina laitoksena kirkko ja sen papisto voisi opettaa uskontoa, ns. kirkkouskontona sisällöllisesti mitä tahansa sisällä pitävät oppina. Mutta myös teologisen tiedekunnan asema yliopitoissa on Kantin mukaan perusteltua teologisten kysymyksien asiantuntijana suhteessa hallintoon. Teologinen tiedekunta ja kirkko valtiollisena instituutiona toimii valtiovalta kontrollin alaisena välineenä suhteessa yhteiskuntaan. Valtio itsessään ei tunnusta mitään uskontoa, mikä tekee teologisen tiedekunnan tehtävän teologisena asiantuntija toimijana tarpeelliseksi.

Kuitenkin valtiovallan tulee olla perillä teologisen tiedekunnan harjoittamasta kontrollista suhteessa kirkkoon ja sen instituutioon. Kirkko ei saa omata suvereenia asemaa opetuksellisesti, tarkoittaen että kirkko itse suvereenisti määrittäisi sisällön mitä se yhteiskunnan jäsenille opettaa. Vaikka teologisen tiedekunnan asema yliopistossa on Kantin mukaan edellisen pohjalta perusteltua, on teologisen tiedekunnan yhdessä muiden ylempien tiedekuntien kanssa tiedettävä rajansa yliopistossa. Teologinen tiedekunta ei saa astua filosofisen tiedekunnan varpaille ja ryhtyä toimimaan filosofisen tiedekunnan piiriin kuuluvissa asioissa sanelevana asiantuntijana. Ylempien tiedekuntien tavoitteena on tarkastella käytännöllisiä empiirisistä ja kontingenteista hyvistä nousevia asioita. Näin ollen ei niiden toiminnan periaatteita voida perustellusti tuoda filosofisen tiedekunnan käsitteellisen a prioristen edellytyksien tarkastelun alueelle. Filosofisen tiedekunnan ja filosofian yhdeksi tehtäväksi voidaan osoittaa käsitteellisten ja aprioristen ainesten analysointi ja tarkastelu elämän eri alueilla kokonaisvaltaisesti. Ylempien tiedekuntien periaatteelliset lähtökodat perustuvat Kantin mukaan nimenomaisesti historiallis-empiirisiin asiakirjoihin ja säädöksiin. Filosofian tehtävänä on käytännöllisten hyvien saavuttamismahdollisuuksien ja aprioristen edellytyksien tarkastelu. Ylempien tiedekuntien aprioristen edellytyksien tarkastelu tulee Kantin mukaan mahdolliseksi saattamalla ylempien tiedekuntien lähtökohdat järjen valon alaisuuteen.

Filosofisen tiedekunnan tehtävästä

Mitä aprioriset edellytyksen sitten tarkoittava? Kant pyrkii vastaamaan kysymykseen jo aikaisemmin kirjoituksessa esille nousseen kriittisen filosofian projektinsa kautta. Kriittistä filosofiaa ohjaavat kolme peruskysymystä: 1.Mitä voidaan, ja miten voidaan tietää? Kysymykset tiedon mahdollisuudesta ja tiedon metafysiikasta. 2.Mitä meidän tulee tehdä? Kysymykset moraalista ja etiikasta. 3.Mitä voimme toivoa? Kysymykset uskonnonfilosofiasta. Vastauksena ensimmäiseen kysymykseen voidaan pitää Kantin teosta Puhtaan järjen kritiikki, toiseen teosta Moraalin metafysiikan perusta ja käytännöllisen järjen kritiikki, kolmanteen teosta Uskonto puhtaan järjen rajoittamana.

Kuten tavallista, on kriittisen filosofian projektin pohjalla käsitetty Puhtaan järjen kritiikki Kantin systeemissä toimivaksi yleispohjaksi teoksille Moraalin metafysiikan perustus ja Käytännöllisen järjen kritiikki. Kaksi edellistä teosta ovat vastaavasti pohjana teokselle Uskonto puhtaan järjen rajoittamana. Tämän jaottelun kautta lähestyttynä Kantin käsittelyssä alempi tiedekunta saa varsin erityisenaseman ja tehtävän ylempiin tiedekuntiin suhteutettuna. Filosofian tehtävänä on osoittaa aprioristen edellytyksien, järjen valossa järkevän aineksen yleensä esille tuominen ylemmissä tiedekunnissa ja niiden käsittelemissä asioissa. Filosofian ja filosofisen tiedekunnan asema ja rooli nousee Kantin käsittelyssä ensisijaiseksi suhteessa ylempiin tiedekuntiin. Ei sanelevana vaan yleishyödyllisenä työkumppanina. Filosofian yhtenä tehtävä on etsiä tietoa ja ennen kaikkea pyrkiä totuuteen. Filosofian asema autonomisena tieteenä voi oikeutetusti ja periaatteellisesti kyseenalaistaa ja tarkastella ylempien tiedekuntien periaatteiden apriorista sisältöä järjen itsensä perustalta.

Tässä kohtaa Kantin ajattelu heijastelee selkeästi hänen käsitystään järjen yksityisestä ja julkisesta käytöstä. Järjen käytön tulisi olla itsenäistä ja ennen kaikkea vapaata. Järjen vapaa käyttö tarkoittaa itsenäisen järjen vapaata suuntaamista vailla ulkopuolista rajoittavaa tekijää. Yksilöllinen järjen käyttö nousee yksilöllisestä kyvystä kyetä käyttämään ja suuntaamaan järkeään vapaasti. Näin ollen filosofian ja filosofisen tiedekunnan ainoaksi lailliseksi edellytykseksi voidaan hyväksyä puhdas järki itsessään. Järki ja järjen lait ovat filosofian ja filosofisen tiedekunnan laillisena virstapylväänä, koska puhtaan järjen perustana itsessään on järjen käytön vapaus, joka nousee järjen valosta itsestään. Toisin sanoen filosofiaa ja sen kautta filosofista tiedekuntaa ei rajoita sen ulkopuolinen empiiris-historiallinen, kontingentti asiakirja tai säädös. Järjen itsensä vapauden pohjalta Kant näkee filosofisen tiedekunnan aseman ja roolin ylempien tiedekuntien käsittelemien asioiden kriittisenä kyseenalaistajana perusteltuna. Kant tarkoittaa tällä filosofian tuomaa hyödyllisyyttä ylemmille tiedekunnille.

Julkinen ja yksityinen järjen käyttö?

Kant jakaa tiedekuntien yhteentörmäyksen lailliseen ja laittomaan riitaan. Laillinen riitaantuminen tarkoittaa ylempien tiedekuntien kysymyksien tarkastelua järjen valossa vapaasti ja julkisesti, mikä tuo mukaan myös Kantin ajatuksen järjen julkisesta käytöstä. Jos filosofian varjelemat ja filosofisen tiedekunnan varjelemat periaatteet vapaasta järjen käytöstä ja tiedon totuuden peräisyydestä täyttyvät on kysymyksessä laillinen riitaantuminen järjen itsensä periaatteiden oikeuttamana. Ylempien tiedekuntien opetukset ja käsittelemät asiat tulee tuoda avoimeksi ja julkisesti vapaasti käsiteltäviksi. Tämä tarkoittaa, että järjen ja filosofian pyrkimys totuuteen vapaan järjen harjoittamisen kautta mahdollistaa ylempien tiedekuntien opetuksen ja sisällön julkisen tarkastelun ja totuudellisuuden tarkastelun.

Totuuden ja järjen julkinen käyttö mahdollistaa myös ylempien tiedekuntien itsensä vapauden. Tässä tapauksessa Kant katsoo perustelleensa filosofisen tiedekunnan aseman hyödyllisenä välineenä ylemmille tiedekunnille. Julkinen järjen käyttö, pyrkimys totuuteen ja avoimuuteen, ennen kaikkea järjen pohjustamaan objektiivisuuteen koskee näin ollen kaikkia elämänalueita, joita ylemmät tiedekunnat pyrkivät periaatteellisesti tarkastelemaan. Jokaisen elämänalueen asioiden objektiivinen ja totuudellinen tarkastelu taas tuo esille niiden aprioristen edellytyksien tarkastelun. Kuten esim. oikeustieteellinen tiedekunta tarvitsee filosofiaa tarkastelemaan oikean lain oikeutusta. Ovatko lait hyväksyttävissä apriorisina moraalisina järjen lakeina. Ovatko lait oikeutettuja ja yhteneviä a priori yleisen moraalilain kanssa? Kuten huomataan laillinen riitaantuminen tai konflikti tiedekuntien kesken tarkoittaa järjen laillistamaa oikeutusta silloin kun tarkastelu ja konflikti seuraa totuutta ja se on julkista ja avointa. Tämä tarkoittaa avoimuutta kritiikille ja paineelle. Järjen laki ja periaatteet tekevät julkisen järjen käytön kautta konfliktin oikeutetuksi ja järjen periaatteista a priori riippuvaiseksi. Muutoin tarkastelu ei ole vapaata ja avointa.

Vastaavasti järjen perustalta laiton riita tarkoittaa päin vastaista tilannetta lailliseen riitaan verrattuna. Laiton riita perustuu kiellettyyn totuuteen ja kiellettyyn arvosteluun. Jos ylemmän tiedekunnan käsittelemät opetukset ja asiat eivät saa olla julkisen järjen käytön alaisena on niiden perustana laiton järjen käyttö mikä viittaa yksityiseen totuuteen ja käsitykseen totuudesta. (Wood 2009, 10-18). Toisin sanoen opetukset ja asiat eivät ole julkisesti, objektiivisesti kyseenalaistettavissa vaan jokin yksityinen tai yksittäinen käsitys totuudesta kieltää objektiivisen ja vapaan järjen käytön. Totuus käsitys perustuu näin ollen subjektiiviseen käsitykseen ja järjen käyttöön eikä puhtaaseen ja vapaaseen järjen käyttöön jonka oikeuttavana perustana on objektiivinen muuttumaton järjen laki.3 Esimerkkinä Kant antaa valtion virkamiesten käyttämiä esimerkkejä: ”Veroviranomainen sanoo, älä väitä vastaan, vaan maksa!” ”Kirkon pappi sanoo, älä väitä vastaan, vaan usko!”. Näissä edellä mainituissa tilanteissa on kyseessä nimenomaan järjen yksityinen ja järjen periaatteiden perustalta laiton riitaantuminen, koska vapaan mielipiteen julkilausuminen ja vapaa järjen käyttö on estetty ja pyritty hiljentämään. Mikä taas taistelee filosofian ja filosofisen tiedekunnan periaatteita vastaan.

Kant asettaa teoksessa tiedekuntien riitely vastakkain nimenomaisesti ylempien tiedekuntien riitaantumisen alemman filosofisen tiedekunnan kanssa. Erityisesti teologisen tiedekunnan riitaantuminen filosofisen tiedekunnan kanssa koskee Preussissa tuolloin valtaan nousseiden pietististen raamattu-teologien yksityistä käsitystä totuudesta. Raamattu teologin mielestä totuus on raamatun pyhissä kirjoituksissa annettuna Jumalan sanana. Mikä tietysti taistelee Kantin käsitystä vastaan totuuden ja järjen autonomiasta perustuen objektiiviseen julkisuuteen. Niinpä Kant määrittelee edellä mainitun tapaisen raamattu-teologian vastakohdaksi rationaalisen teologian tai todellisenuskon teologian. Rationaalisen ja todellisenuskovan erottaa kirkkouskovasta raamattu-teologista uskon perustuminen rationaaliselle jumalan ja uskonnon idealle. Tai usko perustuu Kantin tosiuskonvan käsitteessä uskonnollisuuden ideaan yleensä. Usko ja uskonto tosiuskovan tapauksessa perustuu puhtaan järjen ideaan uskonnosta ja uskosta, mikä lähenee jälleen Kantin käsitystä moraalista universaalisena järjen lakina.

Tosiuskonto lähenee ja on yhtenevä järjen moraalilain kanssa. Kant pyrkii tuomaan esille uskon ja uskonnollisuuden apriorisuuden. Järjen a priori periaatteet joiden perustana eivät ole kotingentit ja empiiriset ilmestykset. (Wood 2009, 26-7).  Kantin järjen uskonto jonka perustana on järki, ei sisällä kirkkouskon mukaista käsitystä instituutionallisesta opista. Eikä käsitystä raamatusta sanelevana ohjenuorana ja pyhänä lakien kokoelmana joita uskovan tulisi sumeilematta noudattaa. Rationaalinen teologia perustaa uskonnon ja uskon käsityksensä moraaliseen lakiin, joka puolestaan ammentaa puhtaasta järjestä itsestään. Samassa Kant viittaa raamattu-teologian ja uskontojen sisältämään perusvirheeseen johtaa kontingenteista ja empiirisistä totuuksista absoluuttisia totuuksia, mikä on yksinkertaisesti yhtä mahdotonta kuin on todistaa teoreettisesti minkään absoluutin ehdotonta olemassaoloa. Moniin uskonnollisiin opillisiin kysymyksiin on mahdotonta löytää totuudellista perustaa, mikä tarkoittaa että uskonnonydin on Kantin käsityksen mukaan löydettävissä käsitteellisesti sen ideasta moraalisena yleispätevänä a priori lakina.

Lopuksi

Kantin tavoitteena on osoittaa rationaalisen teologian merkitys tosiuskon käsitteessään. Kantin tosiusko, kuten aikaisemmin tuli esille, käsittää kaiken uskonnollisuuden ytimenä olevaa ja toimivaa järkiperäistä ideaaliin ja ideoihin perustuvaa uskontoa. Tosiusko voidaan tulkita myös tarkoittamaan uskonnollista uskoa, jonka pohjana ovat puhtaan järjen moraaliset periaatteet. Kantin mukaan nämä periaatteet voidaan kirkastaa raamatun tekstien kautta järjenvalossa. Järjenvalossa siinä mielessä, että järki osoittaa mikä raamatun moraaliopetuksessa ja käsityksessä on apriorista ja järkiperäistä. Kantin tosiuskonto kokonaisuudessaan on yhtenevä ennen kaikkea kristinuskon järjellisen idean kanssa.

Järkiperäisen, järjellisen ja ideaalin tosiuskon perustaksi ei voida hyväksyä empiirisiin kotingentteihin faktoihin perustuvia raamatullisia ilmestyksiä, jotka eivät ole perustaltaan järkiperäisiä muuttumattomia totuuksia. Eikä niiden sitovaa välttämättömyyttä voida johtaa mistään. Edellisessä palataan jälleen Kantin ajatukseen moraalista a prioi universaalina lakina joka sitoo kaikkia muuttumattomana totuutena. Huomataan, että puhuessaan tosiuskovasta ja tosiuskonnosta suhteessa pietistisiin raamattu-teologeihin Kant pukeutuu päinvastaisen filosofi-teologin vaatteisiin joka toteuttaa tarkastelussaan rationaalisen teologian periaatteita. Keskustelun teologisissa kysymyksissä ei tulisi perustua rajoittuneeseen raamattu-teologiseen näkökulmaan vaan Kantin omaa terminologiaa käyttääksemme: julkiseen ja objektiivisesti pätevään järjen käyttöön. Ei rajoittuneeseen ja saneltuun yksittäiseen subjektiiviseen mielipiteeseen ja näkemykseen perustuvaan yksityiseen järjen käyttöön. Jumalallisia ilmestyksiä ja raamattuun perustuvaa todistamista ei voida Kantin mukaan hyväksyä tiedekuntien eikä myöskään hallinnon taholta ohjaaviksi periaatteiksi, jotka rajoittavat vapautta.

Filosofian ja filosofisen tiedekunnan tulisi olla mukana totuuden ja tiedon etsinässä asettamalla asiaan kuuluvan kritiikin ja paineenalaiseksi myös ylempien tiedekuntien tuottamat opetukset ja sisällöt. Tässä tapauksessa tiedekuntien yhteistyöstä myös hallinto voi luottaa omien intressiensä etuja ajavien elimien opetuksen ja jakaman tiedon laatuun. Tieteen, tiedekuntien ja hallinnon intressit ovat tässä tapauksessa Kantin mukaan yhteneviä, mikä takaa myös teologisen tiedekunnan merkityksen ja kirkon instituution virkamiehien, papiston opetuksen sisällön laadun yhtenäiseksi hallinnon kontrollin kautta. Loppujen lopuksi teologinen tiedekunta, kuten eivät myöskään muut ylemmät tiedekunnat saa saavuttaa suvereenia asemaa, missä toinen astuu toisen tiedekunnan alueelle vaikuttamalla rajoittavasti julkisen järjen käytön mahdollisuuteen, mikä taistelee myös tieteen itsensä periaatteita vastaan.

Olli Koskela YTM

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja

Kirjallisuus

  • Kant, I. 1979: The Conflict of the Faculties. trans. Mary J. Gregor. London: University of Nebraska Press.Kant, I. 2006.
  • Allen W. Wood 2009: Kan’t Rational Theology. Cornell University Press. 2009. Cornell Paperbacks Press.

Viitteet

  1. Der Streit Der Fakultaten 1798. 

  2. Die Religion innerhalb der Grenzen der bloßen Vernunft 

  3. Kantin viittaukset muuttumattomaan. Absoluuttiseen järjen lakiin ja vapauteen liittyy selvästi hänen käsitykseensä universaalista moraalilaista. Moraalisten lakien tulee olla objektiivisesti päteviä periaatteita jotka universaalisesti hyväksyttyinä koskevat kaikkia yksilöitä. Kuten tunnetusti Kantin kategorisen imperatiivin periaate kuuluu. Moraaliseksi universaaliksi laki voidaan hyväksyä laki, joka ei käytä ihmisyyttä välineenä eikä välineellistä muita.