Tietoisuus ja tajunnallisuus muodostavat alkupisteen psykologiselle tutkimukselle. Ensimmäisen ja intiimeimmän kosketuksen psykologisiin ilmiöihin saa vain oman tietoisuuden kautta. Arkipsykologisten käsitteiden käyttö vaatii meiltä tämän erityisen pääsyn omiin tietoisuutemme tiloihin. Itsetietoisuuteemme kuuluu, että kykenemme tarkastelemaan omia tietoisia tilojamme.

Myös tieteenhistoriallisesti psykologiatieteen juuret ovat tietoisuustutkimuksessa. Tieteellinen psykologia alkoi introspektionismina, joka määritteli tutkimuskohteekseen tietoisuuden ja menetelmäkseen itsetarkkailun, introspektion. Behaviorismin aikaan itsetarkkailulta evättiin pätevyys tieteellisenä menetelmänä, mutta tietoisuustutkimus on tehnyt uutta tulemista 1970-luvulta lähtien mielenfilosofian ja kognitiivisen psykologian marginaaleista. Mielenfilosofiassa se on kuitenkin keskittynyt yleisen metafyysisen kysymyksen, kuinka kokemuksellisuus on mahdollista, ratkaisemiseen. Pyrin tässä kirjoituksessa kartoittamaan, miten tietoisuutta ja itsetietoisuutta on tietoisuustutkimuksessa kytketty yhteen. Aloitan metafyysisen ongelman kuvailulla ja pyrin sitten osoittamaan että itsetietoisuuden sisältämä tietoisuus muodostaa toisen, astetta kehittyneemmän muodon tietoisuudesta. Tämä tietoisuusmuoto on relevantti soveltavien tieteiden: psykologian, moraalipsykologian, kasvatus- ja jopa yhteiskunnallisten tieteiden kannalta.

Tajunnallisuus subjektiivisesti ilmenevänä kokemuksena muodostaa mielenfilosofian merkittävimmän ongelman – ja kenties yhden luonnontieteen suurimmista haasteista: kuinka on mahdollista, että aivojen toimintaan näyttäisi liittyvän subjektiivinen kokemus? Miksi minusta, biologisesta organismista tuntuu joltain olla minä, tietoinen olento? Säilyttääksemme luonnontieteellisen maailmankatsomuksen meidän olisi kyettävä selittämään subjektiivisesti ilmenevän kokemuksen tason ilmiöt tieteellisen psykologian, kuten kognitio- tai neurotieteen tason avulla (esim. Chalmers 1996).

Monet mielenfilosofit ovat päätyneet naturalismin kannalta pessimistiseen lopputulokseen subjektiivisen kokemuksen luonnontieteellisen selittämisen suhteen: se on mahdotonta (Nagel 1974, 1986; ). Niin irrallaan ymmärryksemme subjektiivisesti ilmenevän tajunnallisen kokemuksen tasosta on tieteiden tasosta. Perusteluksi on esitetty ajatusskenaarioita, joissa kehotetaan kuvittelemaan kaksi kognitiivisilta ja aivofysiologisilta ominaisuuksiltaan identtistä olentoa. Antinaturalistit väittävät, että minkäänlaista käsitteellistä ristiriitaa ei muodostuisi, vaikka näillä olennoilla olisi poikkeavat tajunnalliset kokemusmaailmat – jopa niin, että se toiselta puuttuisi täysin. Tajunnallisuus olisi tämän skenaarion mukaan täysin oma todellisuuden lajinsa, joka ei aukottomasti määräydy fysikaalisen todellisuuden kautta eikä olisi siten ymmärrettävissä luonnontieteiden avulla. Minkäänlainen tieteellinen tieto ei voisi tuoda ratkaisevaa edistystä tajunnallisuuden ymmärtämisen kannalta – tajunnallisuuden ongelma on siksi ratkaisematon (Chalmers 1996). Monille se olisi riittävä syy luonnontieteellisestä maailmankuvasta luopumiseen.

Luonnontieteellisesti orientoituneet tajunnantutkijat ovat karsastaneet tällaisia nojatuolista esitettyjä filosofisia käsitteellisiä argumentteja. Heidän mukaansa kokemuksen taso on mahdollista liittää yhteen kognitiivisten tieteiden tai neurotieteiden tuottaman tiedon kanssa. Tajunta olisi tällöin luonnonilmiö siinä missä muutkin. Yksi ehdotus tajunnan ongelman ratkaisemiseksi on ollut selittää se tietoisuuden representationaalisen funktion avulla: tajunnansisällöt edustavat asioita maailmassa ja voivat erehtyä niiden suhteen (Dretske 1995; Tye 1995, 2000). Kenties kokemuksellisuus on sama kuin sen evoluutiossa kehittynyt tehtävä edustaa asioita maailmassa. Kokemuksemme sisällöthän ovat maailman sisältöjä: kuulemani puhe on keskustelukumppanini puhetta, ulkoinen maailma avautuu näköaistini kautta ja tunnen maanpinnan jalkojeni alla. Jos tajunnallisuus on yhtä kuin kyky edustaa maailman asioita, niin voimme selittää kokemuksen subjektiivisesti ilmenevän aspektin. Meidän tarvitsee vain selittää tajunnan merkityksellisyys. Siitä puolestaan on olemassa lupaavia teorioita, kuten biologiset evolutiiviseen historiaan perustuvat teoriat (Millikan 1984).

Maailmasuuntautuneisuuden, kognitiivisen tai aivotoiminnan kautta selittävä teoria on muodoltaan ensimmäisen kertaluvun teoria, jonka mukaan tajunnallisuus koostuu vain kokemuksellisesta tai siihen liittyvästä merkityksellisyysaspektista. Kilpailevana ehdotuksena tälle on esitetty joukko toisen tai korkeamman kertaluvun (engl. higher-order) teorioita, joiden mukaan ensimmäisen asteen teoria ei voi olla riittävä: se ei kykene erottamaan ei-tietoista mielen toimintaa perustavanlaatuisesti tietoisesta toiminnasta. Se ei myöskään pysty itsensä sisällä erottamaan mieltä ja maailmaa toisistaan. Se, mikä puuttuu, on tietynlainen itsetietoisuus, kyky olla tietoinen omista tietoisuuden tiloista. Korkeamman kertaluvun tietoisuusteorioiden ytimen muodostaa yleinen intuitio, että kokemuksellisesti tietoisia mielen tiloja ovat vain ne, joista olemme jollain tavalla tietoisia. Tätä ajatusta korkeamman kertaluvun tietoisuusteoreetikot kutsuvat transitiivisuusperiaatteeksi (engl. transitivity principle) (Rosenthal 2005; Lycan 2001). Vain ollessamme tietoisia kokemuksistamme meistä tuntuu joltain kokea niitä. Muu mielen toiminta, josta emme ole tietoisia, on eri tavoin ei-tietoista toimintaa. Sellainen mielen toiminta ei tunnu meistä miltään. Korkeamman kertaluvun tietoisuusteoriat ratkaisevat tajunnallisuuden ongelman tämän intuition avulla. Jos voimme kognitiivisen psykologian termein selittää itsetietoisuuden omista mielen tiloista, niin voisimme selittää subjektiivisesti ilmenevän tajunnallisuuden.

Itsetietoisuudesta tietoisuutena omista mielen tiloista on olemassa joukko teorioita. Itsetietoisuudella on muutama erityispiirre, jotka tyydyttävän teorian on pystyttävä ottamaan huomioon ja joiden tarkastelun avulla teorioita voi arvioida. Ensiksi, meillä näyttäisi olevan jonkinlainen yksityinen pääsy omiin mielen tiloihimme: voimme tietää ja tarkkailla niitä tavalla, joka ei ole muille mahdollinen. Lisäksi tietoisuus omista mielen tiloista näyttää sisältävän tiedon, että ne ovat juuri minun mielentilojani. Näiden asioiden ohella on kyettävä selittämään, millä tavalla psykologista tasoa koskevaa tietoa, johon tieto omista mielen tiloistamme kuuluu, voidaan säilyttää, käsitellä ja käyttää hyväksi.

Korkeamman kertaluvun teorioita on kaksi klassista muotoa, jotka poikkeavat erityisesti sen mukaan, millainen pääsymme mielen tiloihimme niiden mukaan on. Ensimmäisen mukaan meillä on jonkinlainen sisäinen aisti, jonka avulla kykenemme tarkkailemaan omia mielentilojamme (esim. Locke 1690; Armstrong 1968; Lycan 1987, 1996). Kanta on virinnyt jo vuosituhansia sitten, ja sen intuitiivinen vetoavuus on vahva. Yleisen ilmaisun mukaisesti monesta tuntuu, että kykenee ”mielen sisäisen silmän” avulla tarkkailemaan oman mielensä sisältöjä samoin kuin aistinvaraisesti voi tarkkailla ulkoisen maailman sisältöjä. Teorialle ei kuitenkaan ole onnistuttu esittämään sitä tukevaa tieteellistä todistusaineistoa, ja sisäisen aistin hermostolliset mekanismit ovat hämärän peitossa. Toinen klassinen kanta luottaa puhtaasti käsitteellisiin kykyihin: voimme tulla tietoiseksi mielentiloistamme ajattelemalla niitä (Rosenthal 1986; Rosenthal 2005; Carruthers 2000). Sisäisen aistin puuttuminen ei ole ongelma tälle kannalle, ja lienee selvää, että ainakin meillä on kyky kohdistaa ajattelumme koskemaan omaan ajattelutoimintaamme. Se ei kuitenkaan vastaa yhtä hyvin itsetarkkailukykyämme koskevaa ”sisäisen silmän” intuitiota.

Molempien klassisten kantojen edustajat ovat kyenneet osoittamaan vastapuolen kannassa heikkouksia, ja molemmilla on vahvuutensa. Tarvittaisiin kuitenkin näitä kantoja paremmin nykyiseen kognitiivisiin, psykologiseen ja neurotieteeseen (esim. Baars 1988, 1997) sopivaa korkeamman kertaluvun teoriaa, joka kykenee hyödyntämään molempien vahvuuksia ja täyttämään samalla edellä kuvatut kriteerit hyvälle itsetietoisuusteorialle (vrt. Carruthers 2000).

Kuvatuissa klassisissa kannoissa tietoisuus mielen tiloista on kohteena olevista mielen tiloista erillinen akti. Lisäksi on olemassa kolmas itsetietoisuuteen perustuva teoria; sen mukaan jokaiseen mielen tilaan sisältyy tietoisuus itsestään. Se vastaa parhaiten intuitiota siitä, että tietoisiin mielen tiloihin liittyy tietoisuus siitä itsestään. Erityisesti fenomenologisten teorioiden piirissä näkemys on tullut suosituksi. Fenomenologisessa perinteessä itsetietoisuutta ilmiönä ja sen ehtoja on kuvattu laajasti, erityisesti mielen tilojen kuulumista minulle. Fenomenologit ovat esittäneet, että itsetietoisuuden tätä ominaisuutta ei voi kuvata tai selittää tieteellisin termein joutumatta käsitteellisiin ongelmiin (Zahavi 1998, 2005; Frank 1999). Se on siksi ehdotettu tajunnallisuuden primitiiviseksi ominaisuudeksi ja välttämättömäksi ehdoksi. Näkemys puoltaa transitiivisuusperiaatteen ohella itsetietoisuuden pitämistä tietoisuuden ja tajunnallisuuden sisäisenä ominaisuutena. Fenomenologien johtopäätökset voi kuitenkin nähdä turhan pitkälle vietyinä. Tietoisuuden ei tarvitse sisältää itsetietoisuutta tietoisuuden tiloina, vaan on riittävää, että se on indeksikaalinen eli sisältää jonkinlaisen itseysaspektin (Bermúdez 1998). Tietoisuus sisältää näin jaon organismiin itseensä ja kaikkeen muuhun. Itseysaspektiin kuuluvat suhteellisen pysyvät ”itsejärjestelmät”, kuten oman kehon ja mielen representaatiot, niihin liittyvät toiminta- ja tunnetaipumukset sekä itseä koskevat muistot ja tavoitteet. Näiden suhteellisesti pysyvien taustasisältöjen muodostaman itseyden kontrastoituessa vaihtuviin tietoisuuden sisältöihin voidaan ymmärtää jatkuvan identiteetin tunne sekä tunne tietoisuuden tapahtumien kuulumisesta yhdelle ja samalle subjektille – minulle.

Arvioni korkeamman kertaluvun teorioiden strategiasta selittää kokemuksellisesti ilmenevä tajunnallisuus itsetietoisuuden kautta on, että se ei intuitiivisesta vetovoimastaan huolimatta voi onnistua. Sen tärkein ongelma on, että strategian toimivuutta tai transitiivisuusperiaatetta ei varsinaisesti selitetä (Hardcastle 2004). Miksi itsetietoisuudesta pitäisi seurata kokemuksellinen tietoisuus? Eikö usein pikemmin ole niin, että intensiivisempi kokemus toteutuu, kun on niin vahvasti maailman sisältöihin uppoutuneena, että unohtaa itsensä ja omat mielentilansa? Reflektoidessa omaa mielentilaansa tuo reflektioon perustuva mielen tila on pikemmin haalistunut versio alkuperäisestä intensiivisestä maailmasuuntautuneesta elävästä kokemuksesta. Eikö mielen tilan pitäisi pikemminkin alun perin olla tietoinen ja kokemuksellinen, jotta siitä ylipäänsä voisi tulla tietoiseksi? Entäpä olennot, joilla ei ole kykyä itsetietoisuuteen, kuten lapset ja eläimet? Voiko hiiri olla tietoinen omista mielen tiloistaan? Jos ei voi, eikö sillä esiintyisi subjektiivista kokemusmaailmaa lainkaan? Suurimman osan mielestä esiintyy. Yhdessä näillä näkemyksillä on mielestäni enemmän intuitiivista vetovoimaa kuin korkeamman kertaluvun tietoisuusteorioiden perusperiaatteella. Korkeamman kertaluvun teorioita koskeva intuitio tuntuu pätevän vai osittain. Lisäksi, kuten todettua, niillä on ollut vaikeuksia esittää niitä puoltavaa tieteellistä kokemusperäistä todistusaineistoa, mikä vaikeuttaa niiden asemaa entisestään.

Korkeamman kertaluvun teorioiden ytimen muodostava intuitio tuntuu kuitenkin pätevän osittain ja on niin vetovoimainen, että sitä on vaikea täysin hylätäkään. Korkeamman kertaluvun teoriat ansaitsevat siksi tarkemman tarkastelun niiden täydestä potentiaalista tajunnantutkimuksessa. Kriitikot eivät ole tätä pyrkineet selvittämään yksityiskohtaisesti. Korkeamman kertaluvun teorioiden edustajat puolestaan väittävät, ettei heidän tarkoituksensa olekaan selittää pelkkää subjektiivisesti ilmenevää kokemuksellisuutta. Heidän mukaansa se, miltä tuntuu olla tietoinen olento, sisältää muutakin – erityisesti korkeamman kertaluvun teorioiden kuvaaman itsetietoisuuden (Rosental 2005; Lycan 2004; Carruthers 2000). He eivät kuitenkaan ole tarkasti kuvanneet, minkälaista tajunnallisuuden lajia he pyrkivät selittämään. Tässä pyrin korjaamaan tämän puutteen kuvaamalla omia mielentiloja koskevaa tietoa ja itsesäätelyä koskevien kehityspsykologian teorioiden ja tutkimustulosten avulla tajunnallisuuden muodon, jonka korkeamman kertaluvun tietoisuusteoriat voisivat selittää – tai pikemmin tajunnallisuuden muodon, joka selittää korkeamman kertaluvun teorioita tukevan intuition.

Tajunnallisuudelle ja tietoisuudelle on erotettu useita merkityksiä (Block 1995). Ehdotan, että tajunnallisuudesta tulisi erottaa itsetietoisuuden suhteen kaksi lajia, joista yksi, edellä kuvattu kokemuksellinen tajunnallisuus, ei vaadi tietoisuutta siitä itsestään. Mitä primitiivisempää tajunnallisuuden tasoa kohti mennään sitä pahemmin korkeamman kertaluvun teorioiden peruspilarin muodostava intuitio murenee. Siksi alkeellisempien tajunnallisuuden muotojen selittämiseen soveltuu todennäköisesti paremmin ensimmäisen kertaluvun teoria. Toiseksi on olemassa tajunnallisuuden tai tietoisuuden merkitys, joka sisältää itsetietoisuuden elementin. Kutsumme usein, esimerkiksi juridisissa konteksteissa tietoisuudeksi sitä, kun joku toimii tietoisesti ja kykenee psykologisen tason tiedon avulla säätelemään omaa toimintaansa: onko esimerkiksi rikos tehty tietoisesti vai ei. Käytämme termiä tietoisuus kenties useimmin tässä merkityksessä, mutta emme silloin viittaa ainoastaan subjektiivisesti ilmenevään kokemukselliseen puoleen mielestä, vaan johonkin kehittyneempään tietoisuuden muotoon. Itsesäätely on tämän kehittyneen tietoisuuden muodon suhteen tärkeässä asemassa. Kutsun tätä tietoisuutta ”mentalisoiduksi tietoisuudeksi” (Lyyra 2009, 2010) viitaten psykodynaamisesti virittyneeseen, kehityspsykologian keskusteluissa esintyvään mentalisaation käsitteeseen (esim. Fonagy et al. 2002). Fonagyn ym. käyttämän termin merkitys poikkeaa sikäli perinteisestä informaationkäsittelyn ja evoluution näkökulmiin kiinnittyvästä mielenteorian/mentalisaation merkityksestä siinä, että he pyrkivät kuvaamaan mentalisaatiota erityisesti psykodynaamisten kiintymyssuhdeteorioiden avulla (ks. esim. Ainsworth et al. 1978; Bowlby 1969). Psykodynaamisen mentalisaatiokäsitteen mukaan edellytykset kyvylle ymmärtää omaa ja muiden mieltä ja toimintaa kehittyy varhaisessa hoivasuhteessa. Lapsi tulee vähitellen tietoiseksi sisäisistä tiloistaan ja oppii säätelemään niitä, jos hoivaaja tarjoaa siihen mallin oikeanlaisen tunnistamisen ja sisäisiin tiloihin reagoimisen kautta. Tämän mallin sisäistäminen tarjoaa ensimmäisen tavan tunnistaa ja säädellä omia sisäisiä tilojaan. Oikeansuuntainen kehitys mahdollistaa vähitellen kyvyn säädellä yhä itsenäisemmin omia sisäisiä tiloja, omaa toimintaa ja ajattelua mutta vinoumat hoivasuhteessa voivat johtaa paikallisiin häiriöihin itsesäätelyssä. Mentalisaatioteoreetikoiden mukaan joihinkin psykopatologioihin sisältyvä kyvyttömyys itsesäätelyyn, tehdä ei-tietoisesti ja siten syyntakeettomasti jotain, on seurausta puutteista varhaisten kehitysvaiheiden hoivasuhteessa. Psykoterapian yksi tavoite on mentalisaatioteoreetikoiden mukaan tällaisen itsetietoisuuden kehittäminen ja saada ihminen siten toimimaan entistä tietoisemmin ja harkitsevammin. Suotuisassa kehityksessä itsesäätelykyvyt automatisoituvat kehityshistorian saatossa ja sisältävät lopulta suuren määrän käytännöllisiä itsesäätelykykyjä ja mahdollisuuden tematisoida mielen tilamme tarvittaessa. Tällainen psykologisen informaation käyttämisen mahdollisuus voisi selittää, miksi ajattelemme tietoisten mielen tilojen sisältävän tietoisuuden niistä.

Mentalisoitu tietoisuus on kuitenkin maailmasuuntautunutta ja siten käsitteenä sallii intuition intensiivisen asioihin uppoutumisen kokemuksen itsetietoisuuden kustannuksella. Mentalisoidun tietoisuuden käsitteen avulla voisi myös selittää ihmisen tajunnallisuuden ja eläinten vastaavan laadullisia eroja, eikä mentalisoidun tietoisuuden käsite kärsi korkeamman kertaluvun ongelmista puhtaan kokemuksellisen tajunnallisuuden selittämisessä. Samalla se voi selittää korkeamman kertaluvun tietoisuusteorioiden intuitiivisen vetovoiman. Korkeamman asteen tietoisuusteorioita voi siten hyödyntää tämänlaisen tietoisuuden selittämisessä, vaikka ne epäonnistuisivat puhtaan kokemuksellisen tajunnallisuuden selittämisessä. Muualla kuvaan yksityiskohtaisesti, kuinka korkeamman asteen tietoisuusteorioita voi hyödyntää mentalisoidun tietoisuuden ja tietoisen oman mielen itsetarkkailukyvyn, introspektion, ja niiden erityispiirteiden selittämiseen (Lyyra 2009, 2010).

Mentalisoidun tietoisuuden käsite voi tarjota korkeamman kertaluvun teorioita parempia mahdollisuuksia käsitellä tajunnan ongelman lisäksi muita filosofisia ongelmia, joihin niitä on sovellettu, kuten persoonuutta koskevaa ongelmaa. Korkeamman kertaluvun teoreetikot ovat ehdottaneet, että tietoisuus omista mielen tiloista erottaa persoonat muista olennoista (Frankfurt 1971; Dennett 1975; Wilkes 1987; Baker 2000; Rosenthal 2002). Mielestäni korkeamman kertaluvun teorioiden kuvaaman abstraktin itsetietoisuuden sijaan persoonina pitämiemme olentojen tyypillinen itsetietoisuuden muoto on juuri käytännöllinen mentalisoitu tietoisuus. Sen avulla voidaan selittää, kuinka mentalisaatiokyvyt muodostavat sosiaalisissa kanssakäynnissä käyttämämme roolinaamion (alun perin lat. persona). Mentalisaatiokyvyt toimivat tietoisesti ja esitietoistesti, konstitutiivisempien ominaisuuksiemme kuten temperamenttimme lisäksi. Mentalisaatiokyvyt sisältävät samanaikaisesti ymmärryksen sosiaalisesta ulottuvuudesta, muista ihmisistä, sekä itsestä ja antavat avaimet oman itsensä hallitsemiseen. Oman itsen hallitseminen on sen kaltaista itsetietoisuutta, mikä on tyypillistä persoonina pitämillemme kanssaolioille. Vain tuon itsehallinnan ja –ymmärryksen kautta myös persoonille kuuluva vastuun ulottuvuus tulee ymmärrettäväksi. Niiden puuttuessa emme puhu persoonista, ja mentalisaation ja mentalisoidun tietoisuuden käsitteet pitäisi mielestäni ottaa käyttöön myös erotellessa ihmisten ja eläinten välisiä olennaisia ominaisuuksia.

Mentalisoitu tietoisuus on tietoisuuden muoto, jota täytyy lähestyä kasvatuksellisesta, ja jopa moraalipsykologisesta näkökulmasta. Sellaisena kiinnittyy parhaiten arkipsykologiseen tietoisuuskäsitteeseen, mihin viittaamme, kun sanomme tekevämme tietoisesti jotakin. Käsitteen avulla voidaan kuvata, miten ihmiselle ominainen tietoisuus, joka sisältää tiedostamis- ja itsetiedostamiskyvyt, kehittyy lapsuudesta aina aikuisuuteen saakka. Käsite säilyttää relevanssinsa matkalla koko ihmisen kehityskaaren halki. Sen avulla voidaan jopa kuvata tietoisuuden ylimpiä muotoja, joihin tietoisuustaitoja kehittämällä voidaan pyrkiä ja jotka ovat tärkeitä menestyksekkään toiminnan kannalta. Mentalisaation ja tietoisuuden käsitteet voivat siten tarjota käsitteellisen aarreaitan aina johtamisen teorioita myöten.

Kirjallisuus

  • Ainsworth, M., Blehar, M., Waters, E., & Wall, S. 1978. Patterns of attachment. Hillsdale, NJ: Erlbaum.
  • Armstrong, D. 1968. A materialist theory of the mind. London: Routledge.
  • Baars, B. 1988. A Cognitive Theory of consciousness. New York: Cambridge University Press, New York.
  • Baars, B. 1997. In the theatre of consciousness: The workspace of the mind. New York: Oxford University Press.
  • Baker, L. R. 2000. Persons and bodies: A constitution view. New York: Cambridge University Press.
  • Bermúdez, J. L. 1998. The paradox of self-consciousness. Cambridge, MA: MIT Press.
  • Block, N. 1995. On a confusion about a function of consciousness. Behavioral and Brain Sciences, 18, 227–47.
  • Bowlby, J. 1969. Attachment: Attachment and loss (vol. 1). New York: Basic Books.
  • Carruthers, P. 2000. Phenomenal consciousness: a naturalistic theory. Cambridge, England: Cambridge University Press.
  • Chalmers, D. J. 1996. The conscious mind. New York: Oxford University Press.
  • Dennett, D. 1975. Conditions of personhood. In A. O. Rorty (Ed.) The Identities of Persons. Berkeley, CA: University of California Press, 175-196.
  • Dretske, F. 1995. Naturalizing the mind. Cambridge, MA: MIT Press.
  • Fonagy, P., Target, M., Gergely, G., & Jurist, E. 2002. Affect Regulation, Mentalization and Development of the Self. New York: Other Publications.
  • Frank, M. 1999. Self-awareness and Self-knowledge: Mental familiarity and epistemic self-ascription. Avant Garde Critical Studies, 23, 193–215.
  • Frankfurt, H. 1971. Freedom of the will and concept of a person. The Journal of Philosophy, 68, 5–20.
  • Hardcastle, V. 2004. HOT theories of consciousness: More sad tales of philosophical intuitions gone astray. Teoksessa R. J. Gennaro (toim.) Higher-order theories of consciousness: An anthology. Philadelphia: John Benjamins, 277–296.
  • James, W. 1890. The Principles of Psychology. New York: H. Holt and Company.
  • Locke, J. 1690. An Essay Concerning Human Understanding. London: William Tegg & company.
  • Lycan, W. G. 1987. Consciousness. Cambridge, MA: MIT Press.
  • Lycan, W. G. 1996. Consciousness and experience. Cambridge, MA: MIT Press.
  • Lycan, W.G. 2001. A simple argument for a higher-order representation theory of consciousness. Analysis, 61, 3–4.
  • Lyyra, P. 2009. Two senses for ‘givenness of consciousness’. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8, 67–87.
  • Lyyra, P. 2009. Higher-Order Theories of Consciousness: An Appraisal and Application. Lambert Academic Publishing.
  • Millikan, R. 1984. Language, thought, and other biological categories: New foundations for realism. Cambridge, MA: MIT Press.
  • Nagel, T. 1974. What is it like to be a bat? The Philosophical Review, 82, 435–56.
  • Nagel, T. 1986. The view from nowhere. New York: Oxford University Press.
  • Rosenthal, D. 1986. Two concepts of consciousness. Philosophical Studies, 49, 329–359.
  • Rosenthal, D. 2002d. Persons, minds, and consciousness. In Auxier R. E. & Hahn L. E. (Eds.) The Philosophy of Marjorie Grene (The Library of living philosophers). La Salle, Illinois: Open Court, 199–220.
  • Rosenthal, D. 2005. Consciousness and mind. New York: Oxford University Press.
  • Tye, M. 1995. Ten problems of consciousness: A representational theory of the phenomenal mind. Cambridge, MA: MIT Press.
  • Tye, M. 2000. Consciousness, color and content. Cambridge, MA: MIT Press.
  • Wilkes, K. 1988. Real people: Personal identity without thought experiments. Oxford, England: Clarendon University Press.
  • Zahavi, D. 1998. Self-Awareness and alterity: a phenomenological investigation. Illinois: Northwestern University Press.
  • Zahavi, D. 2005. Subjectivity and selfhood. Cambridge, MA: MIT Press.