Hermeneutikot kiinnittivät viime vuosisadalla huomiota siihen, että tieto ei ole riippumatonta vallitsevista olosuhteista. Se perustuu esiymmärrykseen, joka on sidoksissa kielelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen kontekstiin. Tästä seuraa, että myöskään yhteiskuntaa tutkivan tuottama tieto ei ole täysin objektiivista. Se syntyy historiallisesti ehdollistuneissa rajoissa.

Kriittisen teorian eli niin sanotun Frankfurtin koulun filosofit esittivät puolestaan, että yhteiskuntaa tutkivien tehtävänä ei ole vain tulkita maailmaa vaan myös muuttaa sitä. Valistuksen, tekniikan ja kapitalismin muovaama todellisuus oli heidän mukaansa muuttumassa läpikotaisin hallituksi vaihtosuhteiden kokonaisuudeksi, jossa luovuudelle, epäsovinnaisuudelle ja vaihtoehdoille ei ole tilaa. Jos tutkija ei omaksu kriittistä asennetta vallitsevaa kohtaan, hän vähintään epäsuorasti tukee sitä. Yhteiskunnan tutkimus ei siis koskaan ole täysin neutraalia, vaan sillä on aina seurauksia.

Hermeneutiikan ja erityisesti kriittisen teorian perustalle on sittemmin rakennettu yksityiskohtaisia tutkimusotteita, joissa kiinnitetään huomiota tutkijan subjektiivisuuteen ja joiden tarkoituksena on purkaa alistavia valtasuhteita sekä luoda tilaa erilaisille tiedoille. Emansipaatiota ovat edistäneet muun muassa feministinen ja taisteleva tutkimus sekä erilaiset dekolonisoivat tutkimusotteet. Kriittiset lähestymistavat ovat lähisukulaisia ja niitä yhdistävät monet elementit, keskeisenä kriittinen suhtautuminen kolonialistiseen ja patriarkaaliseksi nähtyyn valtaan sekä tietoon.

Kriittisessä perinteessä myös akatemian erityisyys tiedon tuottajana on kyseenalaistettu. Esimerkkinä voidaan mainita niin sanotut etelän epistemologiat, joita Hanna Laako esittelee hiljattain ilmestyneessä tekstissään Politiikasta.fi-sivustolla. Etelän epistemologioissa pyritään uudenlaisen tiedontuotannon syntyyn tieteellisen yhteisön ja erityisesti marginaalisten väestönosien välillä. Tieteentekijä ei ole joko tutkija tai aktivisti vaan yhteisöjen rajapinnalle sijoittuva uudentyyppisen tiedon tuottaja. ((http://politiikasta.fi/etelan-epistemologioiden-ya-basta/.))

Epistemologiset ja eettiset kysymykset maahanmuuttotutkimuksessa

Johdan parhaillaan Koneen säätiön rahoittamaa Matkalla ajassa ja paikassa-tutkimushanketta, jossa Eurooppaan suuntautuvaa laajamittaista muuttoliikettä pyritään ymmärtämään pohjoisen Suomen tapahtumien kautta. Matkalla ajassa ja paikassa on tyyppiesimerkki projektista, jossa tietämisen ja sanomisen muotoja sekä tutkijoiden omaa asemaa on reflektoitava tarkkaan. Hankkeeseen liittyy tutkimustyötä haavoittuvien ihmisten parissa ja sen kontekstina on suomalaisittain kuohuva poliittinen tilanne, jossa käydään kiihkeää kamppailua valtasuhteista. Pohdin seuraavaksi lyhyesti joitain epistemologisia ja eettisiä kysymyksiä hermeneutiikan, kriittisen teorian ja toisaalta hankkeemme esimerkin valossa.

Matkalla ajassa ja paikassa -hankkeen tutkijat, kuten tutkijat yleensä, joutuvat pohtimaan itsensä ja tuottamansa tiedon objektiivisuutta. Viittaan objektiivisuudella tässä yhteydessä paitsi arvovapauteen myös puolueettomuuteen ja tasa-arvoisuuteen. Objektiivisuus on yksi tieteen klassisista perusperiaatteista ja monen mielestä yksi tekijöistä, joka tekee tiedosta tieteellistä. Onko objektiivisuutta mahdollisuus ottaa vakavasti hermeneutiikan ja kriittisen teorian jälkeen?

Maahanmuuton tutkimuksessa objektiivista tietoa näyttäisivät pikaisesti ajatellen edustavan esimerkiksi maahanmuuttotilastot sekä paljas tapahtumien kuvailu. Molempien tavoitteena on kertoa ilman tulkinnallisuutta siitä, mitä on tapahtunut. Tilastot ja kuvaukset eivät kuitenkaan ole täysin puolueettomia siinä mielessä, että ne olisivat tekijöistään riippumattomia. Tilastot kertovat siitä, millaisia kategorioita on muodostettu ja mitä on tahdottu kysyä. Kuvaukset puolestaan perustuvat jossain suhteessa subjektiiviselle havainnoinnille sekä sen sanallistamiselle tai kuvantamiselle.

Vielä vähemmän objektiivisia ovat esimerkiksi haastatteluaineistot. Vaikka niiden teossa pyritään minimoimaan haastattelijan vaikutus, sitä ei voida täysin hävittää. Vastauksiin vaikuttavat kysymysten valinta ja muotoilu, ja aineisto on riippuvaista siitä, ketä on valittu tai saatu haastateltaviksi.

Tärkeää on huomata, että vaikka täysi objektiivisuus voi yhteiskuntatieteissä olla illuusio, ei tämä estä tavoittelemasta niin tasapainoista otetta kuin mahdollista. Objektiivisuus voi merkitä yksinkertaisesti rehellistä pyrkimystä aineiston tasapuoliseen keräämiseen ja käsittelyyn. Toisin sanoen tutkijan ei pidä päättää etukäteen, millaista tarinaa hän haluaa kertoa.

Toinen keino tavoitella objektiivisuutta on käsitteellinen kriittisyys. Monet maahanmuuttoon liittyvistä termeistä ovat näennäisen neutraaleja, vaikka niihin kytkeytyy vahva poliittinen lataus. Tällainen on esimerkiksi ”pakolaiskriisi”, joka luo mielikuvaa pakolaisten vuoksi kriisitilassa olevasta yhteiskunnasta, sekä ”sosiaalinen maahanmuutto”, joka antaa ymmärtää tulijoiden olevan liikkeellä lähinnä sosiaaliturvan vuoksi. Käsitteellinen selkeys on tieteessä tietysti aina ensiarvoisen tärkeää.

Jos tutkimus on tietoisesti kriittisen teorian hengessä normatiivista, on lähtökohdat hyvä esitellä niin, että ne selviävät myös lukijalle. Silloin hänelle jää mahdollisuus arvioida, ovatko tutkimuksen argumentit uskottavia, kannatettavia, vinoutuneita tai ongelmallisia.

Neutraalia tiedontuotantoa?

Objektiivisuus on seikka, jonka kanssa tieteentekijän pitää koko ajan painia. Sen sijaan kysymys tutkimuksen neutraaliudesta on lähtökohtaisesti yksinkertaisempi. Sen paremmin tilastojen julkaiseminen, asioiden kuvaaminen kuin haastatteluaineistoihin perustuvien tutkimusten julkaisu eivät ole neutraaleja tekoja. Kaikilla on seurauksia, jotka riippuvat esimerkiksi yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Esimerkiksi tilastollisilla poikkeamilla voi olla suurta poliittista merkitystä, jos stigmatisoitua ihmisryhmää entisestään stigmatisoidaan.

Pitääkö tieto joka tapauksessa aina julkistaa, vai onko tutkijan pohdittava tekonsa seurauksia ja arvioitava toimintaansa suhteessa niihin? Lähtökohtana tieteessä on läpinäkyvyys, mutta myös moraalinen vastuullisuus. Julkaisujen pitää perustua rehellisyyteen, mutta toisaalta tutkimus ei tavallisesti saa haitata tutkittavien ihmisryhmien elämää. Tutkijoiden tehtävänä on luoda yhteiskunnallista ymmärrystä, ei jakaa tuomioita. Tämä ei merkitse sitä, että esimerkiksi rikollisuudesta tai muuten ongelmallisesta toiminnasta pitäisi vaieta. Tutkijana toimiminen edellyttää tilannekohtaista harkintaa, jota ei voi paeta ennalta annettujen sääntöjen taakse.

Muuttoliikkeen ja sen poliittisten seurausten tutkimus pakottaa tutkijan pohtimaan myös episteemistä oikeudenmukaisuutta. Voimmeko ymmärtää maahan tulevien ihmisten tilannetta tai asiaan liittyviä poliittisia virtauksia akateemisten teorioiden kautta? Onko lisäksi syytä nostaa tutkittavien ihmisten omat tietokäytännöt merkittävään asemaan tutkimuksessa, kuten etelän epistemologiat suosittelevat? Jos näin tehdään, miten arvioidaan, mikä tieto on relevanttia tai vakavasti otettavaa? Esimerkiksi turvapaikkaa hakevat henkilöt ovat haavoittuvassa asemassa, josta he voivat pyrkiä pois kertomalla tarinoita, joita olettavat kysyjän haluavan kuulla. Onko tutkijoiden tehtävänä arvioida kertomusten todenperäisyyttä, vai pitääkö tämä tehtävä jättää maahanmuuttoviranomaisille?

Vastaus näihin kysymyksiin riippuu siitä, mitä tutkimuksella tavoitellaan. Tieteessä on tilaa erilaisille näkökulmille ja erityyppisille tiedon muodostuksen tavoille. Tutkija voi osallistua tutkittaviensa elämään ja pyrkiä asemaan, jossa tieteellinen rooli liudentuu aktivistin rooliin. Hän voi ottaa myös konservatiivisemman asenteen ja tyytyä katsomaan kehitystä etäämmältä. Tärkeää on, että tieteentekijä on vaikuttimistaan ja toimintatavastaan tietoinen ja että myös lukijalle on selvää, mihin esitetyt väitteet lopulta perustuvat.

Tutkija maahanmuuttokeskustelun harjalla

Oma ja hieman aiemmista poikkeava kysymyksensä on se, onko muuttoliikettä tutkivan henkilön otettava poliittisesti kantaa kolmannesta maailmasta tulevaa maahanmuuttoa vastustavaan tai puolustavaan keskusteluun. Pitääkö tutkijan ehkä myös aktivoitua vastustamaan rasismia tai laitaoikeistolaista ajattelua? Velvoittaako tieteentekijänä oleminen yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen?

Ainakaan tietämättömyyteen yliopistolaiset eivät voi vedota. Aihepiirin parissa työskentelevillä on laajaa ymmärrystä ja tietoa, jota tarvitaan yhteiskunnallisessa keskustelussa. Voi myös olla aiheellista odottaa, että verovaroin koulutetut ihmiset antavat yhteiskunnalle jotain takaisin ja luovuttavat osaamistaan sen käyttöön.

Kaikista ei ehkä ole osoittamaan mieltä tai osallistumaan puoluepolitiikkaan. Nämä eivät ole kuitenkaan ainoita osallistumisen muotoja. Tutkijat voivat tutkimustyönsä lisäksi kirjoittaa populaareja tekstejä, tehdä taidetta ja jakaa tietoa suoraan poliitikoille. Erilaiset keinot tuottavat mahdollisesti erilaisia lopputuloksia.

Maahanmuuttoa vastustavista monet eivät koe olevansa rasisteja tai edes kulttuurirasisteja, kuten ilmaisu kuuluu. Taustalla voi olla ideologisten syiden sijaan tai lisäksi vilpitöntä pelkoa oman kulttuurin, identiteetin ja turvallisuuden puolesta sekä toisaalta taloudellista epätoivoa ja osattomuuden kokemusta. Organisoituminen voi tarjota epävarmuuden tilalle selkeän kiintopisteen. Kun tutkija sitoutuu aktiivisesti rasismin vastustamiseen, tämän ei tulisi estää näkemästä sitä poliittista ja sosiaalista moninaisuutta, joka kehittyvään tilanteeseen liittyy.

Tarinoiden tulva

Matkalla ajassa ja paikassa -hankkeen alkutaival on osoittanut, että Eurooppaan kohdistuva muuttoliike on hyvin moninainen ilmiö. On poliittisia metatarinoita, kuten globalisaatio, Lähi-idän sodat ja sekasorto, Afrikan ja Lähi-idän väestönkasvu ja nuorisotyöttömyys, läntisen populismin nousu ja Euroopan unionin vetäytyminen kuoreensa. On hieman pienemmän mittakaavan impulsseja, kuten matkojen laajamittainen kauppaaminen joissain lähtömaissa ja esimerkiksi turvapaikanhakijoiden tulo alkuvuonna Suomeen Venäjän rajan kautta.

Erityisesti on satoja tuhansia erilaisia ihmiskohtaloita. Liikkeellä on sotaa ja muuta väkivaltaa pakenevia, töitä etsiviä, seikkailijoita, huijattuja, huijareita, kuivuuden vuoksi lähteneitä, kidutettuja, äitejä, lapsia ja nuoria miehiä. Lisäksi on taantuman ja rajujen julkisen talouden supistusten kourissa räpistelevä Suomi, joka imee itseensä populistisia vaikutteita Euroopasta ja hakee suuntaansa Naton ja Venäjän välissä.

Tutkijalle kaiken tämän kohtaaminen tarkoittaa pakkoa rajata ja fokusoitua ilmiön joihinkin puoliin. Myös oman tietämättömyyden tunnistaminen on askel hedelmällisiin tuloksiin.