Kolmannen luokan opettajani opetti: virke alkaa isolla kirjaimella ja loppuun tulee piste. Kirjoitin lettipäisen tytön viehkolla kaunokirjoituksella aineen, joka alkoi isolla kirjaimella ja loppuun tuli piste. Opettaja luki ainettani ääneen tauotta, punertui ja aavistuksen hengästyi. Ymmärsin, että maailmassa on järjestys. Ihmisen pitää hengittää. Siitä päivästä lähtien tajunnanvirtani pirstaloitui virkkeiksi. Piste ja iso alkukirjain. Toinen ei ole ilman toista.

Piste erottaa ja yhdistää. Minut piste liitti kirjoittamisen sääntöihin. Kimi Räikköselle yksi piste tuotti voiton ja ensimmäisen maailmanmestaruuden 2007. Lewis Hamiltonille tuo piste merkitsi katkeraa häviötä. Eräässäkin voittokuvassa Kimi Räikkönen poseeraa pokaali kädessä. Silmäni hakeutuvat Barthesin punktumiin, näköpisteeseen, jonka kautta menen kuvaan sisään. Siinä on Räikkösen pokaali kuvan oikealla puolella toisessa kolmanneksessa. Miksi juuri toisessa kolmanneksessa? Johtuiko se siitä, että voittoon tarvittiin Hamiltonin epäonnistuminen? Vuonna 2018 Yhdysvaltojen GP:n osakilpailuvoitolla Räikkönen hivutti voittopokaalin kuvataitelija Marc Chagallin tavaramerkkiin, silmäni löytämään kuvan yläkolmanneksen näköpisteeseen.

Taide ja tiede yhdistyvät pisteessä, jossa kamppaillaan toisaalta tieteen ankaruudesta, avoimuudesta ja argumenteista, toisaalta taiteen visuaalisuudesta, muodosta ja sisällöstä.  Taiteen ja tieteen kohtaaminen taiteessa tutkimisena päättyy toistuvasti siihen, että tiede syyttää ja taide puolustaa. Tieteen kentässä taiteesta jää vain torso jäljelle. Taiteella on tapana horjuttaa tieteen järkeistämää tekemisen tapaa.

Taiteen tutkija Mari Krappala on kysynyt, kuka on tieteen subjekti. Krappala osui kysymyksellään pisteeseen, joka nyrjäytti tieteellisen keskustelun. Kysymys tieteellisen tutkimuksen subjektista hämmentää, jos tutkimus nähdään vain objektiivisena, numeraalisena ja metodien ykseytenä. Objektiivisen tutkimuksen tekijä vaientaa subjektin ja hamuaa kohti harmittomia syyllisiä: mittareita, mallia, teoriaa ja menetelmää. Taiteessa tutkiva ei pelkää subjektia, koska tekijyys on metodi ja jo lähtökohtaisesti läsnä. Taiteessa tutkimisen kentässä objektiivisuuden illuusioille hymähdellään. Filosofi Juha Varto vakuuttaa, että tekijän väheksyminen tai toiminnasta kadottaminen johtaa tekijyyden menettämiseen. Subjektin kieltäminen ei tee tutkimuksesta ja taiteessa tutkimisesta laadukkaampaa ja vakuuttavampaa.

Taiteen tapa tarkastella intuitiivisesti ilmiötä ja tieteen tapa järkeistää niitä ovat kolikon kaksi puolta. Filosofi Ville-Matti Vilkka ja kuvataiteilija Jaana Houessou ovat esittäneet, että tiede ja taide sekä tutkijan ja taiteilijan positiot ruokkivat toisiaan. Niissä näkymätön ja näkyvä kietoutuvat toisiinsa erillisinä mutta ilman hierarkiaa, vuoropuheluna ja ihmettelynä. Olennaista on se, miten eri ihmiset pysähtyvät ajattelemaan ja ihmettelemään teosta tai tutkimuskirjoitusta ja sitä, minkä tekijäkin koki merkitykselliseksi.

Taiteessa tutkiminen on kuvataiteilija Kalle Lampelan sanoin itseviittaavaa eli taiteilijan omasta työskentelystä ryöppyävää. Se hivuttautuu esille tekijästä ja hänen omuuksistaan kuten kirjailija Olli Jalonen on esittänyt. Omuudet muodostuvat Jalosen mukaan pitkäaikaisista mielessä olevista hierteistä, jotka kannattelevat tekemistä ja teosta kohti päätepistettä.

Omia omuuksia eli minuuden kerroksellisia ominaisuuksia ja ilmentymiä ei voi Jalosen mukaan ohittaa. Tutkiessa ilmiötä, maailmaa ja toisia, tutkii myös itseään. Valinnat kietoutuvat omiin haluihin, tunteisiin ja intuitioon matkan suunnasta. Ne kannattelevat intuition ja luovuuden tutkijan Asta Raamin sanoin tutkivan älykästä intuitiivista ajattelua, joka on kasvanut kokemuksista, ankarista käytännöistä ja kouliintunut armottomien kriitikoiden katseiden alla. Älykäs intuitio on tavattoman epämääräinen ja hämillään oleva intentio jostakin tähän hetkeen kallellaan olevasta menneestä. Taiteessa tutkija tulkitsee avoimesti omuuksien pohjalta, mitä itse intuitiivisesti ymmärtää. Ymmärrys muotoutuu, kun sisäisistä ryvettymistä on löytynyt jotakin itseä koskettavaa. Jokaisen vaikuttavan ajatushipaisun jälkeen tutkija tuskailee, osuuko yksittäisen kautta muotoutunut johonkin, jolla on yleisempää merkitystä ja kontaktipistettä toisten todellisuuksiin, kuten haastateltavani pohti.

Missä oma omuuteni sijaitsee? Omat sanani nousevat jostakin syvältä munasarjojen kurnimisesta, vatsanpohjan kouraisuista ja selkärangan kihelmöinnistä. Tuntuu kuin aivoillani ei olisi kirjoittamisen kanssa mitään tekemistä. Kun kirjoitan, ehkä sormenpääni ajattelevat. Sanat ja ajatukset ovat sisässäni niljakkaina ja kiermurtelevat kuin paratiisin käärme. Kelvolliset sanat ja ajatukset saattavat näkyä ohi kiitävinä sotkuisina kuvina ja väreinä. Kelvottomat ansaitsisivat rovion. Vellon pohjamudissa ja kaaoksessa kuin taiteessa tutkiva. Omista ajatuksistani innostuen, pysähtymättä ja, kuten eräs haastateltavani kuvasi taiteessa tutkimista, virraten kuin laavalampun ylöspäin kimpoileva vaha.

Omuuteen asettuvat myös historiallisesti muotoutuneet taiteen ja taiteessa tutkimisen eri ismit. Perspektivismillä, strukturalismilla tai vaikka ekspressionismilla yritetään luoda omuuksien kaaokseen selkeyttä ja antaa järjestys sinne, jota oma ymmärrys ilmiöstä tavoittelee. Onko omuuksista kuitenkaan tieteeksi ja taiteessa tutkimisen lähtöpisteeksi? Juha Varto toteaa, että taiteessa tutkiminen ei tutki taidetta vaan maailmaa. Teoriat puhuttelevat ja sanoittavat kokemusta ja tekijyyttä, ei niinkään järkeä. Teorioiden avulla voi silittää omia omuuksiaan vastakarvaan, kaivaa vierestä, väitellä ja asettaa vastalauseita. Teorioiden kanssa kulkien voi turvallisesti etsiä, harhautua ja löytää. Niiden avulla omuuksista tulee jaettavaa, koska jokin, jolla ei ollut sanoja, aukeaa ja kirkastuu.

Minussa oleva omuuksien ihmemaailma saa fenomenologiassa sanan kokemusmaailma. Munasarjojeni kurninta ja selkärankani kihelmöinti on päässyt nimiäisiin. Tunteiden, ajatusten, aistimussisältöjen ja muiden kokemusten elämyksellisyys on nimetty ihmisen mielen sisäiseksi kokemukseksi maailmasta sellaisena, kuin ihminen itse sen kokee. Nimiäisten jälkeen minun oletetaan puhuvan kokemusmaailmasta ja ymmärtävän sen samalla tavalla sekä taiteessa että tutkimuksessa.

Kalle Lampela kysyy esseessään: ”Eikö välittömän kokemustodellisuuden olisi kuitenkin käytävä tiedosta, jotta taiteellisessa tutkimuksessa olisi ylipäätään mieltä?” Tutkimuksessa se, mikä lähtee itsestä tai on itsessä, ei ole tiedon väärti. Mutta se taipuu tiedoksi ajan ja teorioiden kanssa. Itse tarvitsen aikaa ajatella ja muuttaa tuttu vieraaksi toisten ajattelun avulla. On päästävä itsestä ulos, jotta saisi pontta uusille sanoille.

Marc Chagall toteaa elämäkerrassaan: ”Tajusin, miksi minun ei ole onnistunut liittymään Venäjään ja venäläiseen taiteeseen. Miksi jopa kieleni on heille vieras. Miksi minuun ei luoteta. Miksi taiteilijapiirit eivät tunnusta minua omakseen. Miksi olen Venäjällä vain viides pyörä vaunussa. Ja miksi kaikki mitä teen, vaikuttaa heistä kummalliselta ja kaikki, mitä he tekevät, vaikuttaa minusta liioittelulta” Tuskastaan huolimatta Chagall juurrutti itsessään syntyvän paikkaan toteamalla: ”Rakastan Venäjää.” Venäjä on hänen kokemusmaailmansa ja omuuksien piste.

Pitäisikö asettua kompromissiin? Kompromissi on salattu tila, kun ei haluta asettua puolesta tai vastaan. Sopisiko näin? Tekijän kokemusmaailma on taiteessa tutkimisessa lähtöpiste, joka näyttää tietä, mutta ei maali.

Taide- ja kulttuurihistoroitsija Hanna-Riikka Schreck kertoo Ellen Thesleffin elämää ja taidetta kuvaavassa teoksessaan, että 1890-luvun Pariisissa ja siten myös Thesleffin taiteessa oli tärkeää kuvata yksilökeskeisesti omia kokemuksiaan eikä vain yleistä ja yhteisesti jaettua alati riepoteltua arkipäiväisyyttä. Thesleffin kuvalliset tutkielmat ja siveltimenvedot uuden ajan hengessä vangitsivat hänen omuuksiaan. Pisteet kankaalla kuivuivat tarinaksi hänen omasta kokemusmaailmastaan. Thesleffin Omakuva IV on kuin piste Ateneumin seinälllä. Marc Chagallin unenomaiset tutkielmat vyöryvät katsojan tajuntaan Nizzan kansallismuseossa. Kummankaan taidetta ei kuitenkaan kutsuta tieteeksi tai tutkimukseksi. Formula ykkönen ei myöskään tutki, eikä Kimi Räikkönen. Thesleff ja Chagall kyllä taipuvat tutkimuksen kohteeksi. Räikkönen taas taipuu ansiokkaasti kirjailija Kari Hotakaisen ensimmäiseksi elämäkertakirjaksi.

Tekijyys on vinossa kulmassa suhteessa aikaan. Itse olen neuroottisen pikkutarkka ajan käytössä, ajan suunnitelussa, ajan ottamisessa ja antamisessa. Aikavarkaat saavat hiustuppeni kihisemään. Samanaikaisesti minua on aina ahdistanut ohi kiitävien ajatusten pakottaminen aikaan. Kimi Räikköselle aika on ylellisyystuote, jota voi ostaa. Hän järjestää aikaa ostamalla vuokralentoja ja asuntoja. Tutkija pitää omaa aikaa yhtä tärkeänä kuin Kimi. Ero on se, että tutkimallakaan tutkija ei keksi ratkaisua tai ansaitse niin paljon, että voisi ostaa itselleen aikaa. Miksi tutkijan tarvitsisikaan keksiä ratkaisua? Ajan hankkiminen kuuluu tutkimusympäristöille eli yliopistojen sisäisille, kansallisille ja kansainvälisille rakenteille.

Tutkimus on muuttunut valmistusprosessiksi, jota hallitsee ajanseuranta, raportointi rahoittajille ja ajan laskeminen uusille hankkeille. Ennalta on määrättävä ihanneaika omalle ajattelulle: jäsentämiselle, oivaltamiselle ja ymmärtämiselle. Aikaa ei ole enää itse kohteelle, ilmiölle, jota tutkitaan. Hukassa ollaan taiteessa tutkimisessa, jossa toiminnan päämäärä on toiminnassa itsessään, mutta aika ei ole jaettavissa omuuksien ajaksi ja näkyvän toiminnan ajaksi.

Tutkiminen kaikkinensa ei sovi hätähousuille. Hätähousut harvoin saavat aikaan uutta, mutta sitäkin enemmän muotoon asetettua ja ajattelun sakkauttamaa. Professori Martti Grönfors on todennut, ettei aina tärkeintä ole se, mitä kirjoittaa, vaan miten kirjoittaa. Hätähousu kirjoittaa monesti artikkeleina ja mitä- ja miten-tasoilla, joissa pikkuruinen miksi-kysymys jää itämään tutkijan ajatuksiin. Taitelija tarvitsee taiteessa tutkimiseen aikaa miksi-kysymyksiin, ajattelunsa viipaloimiseen, uudelleen järjestelyyn, toistuvaan ihmettelyyn ja sen maailman peilaamiseen, jonka sanoin ja termein omuudet pitäisi tutkimuksessa ilmaista.

Köyhälle Chagallille jo oma aika, 1900-luvun alku, oli liian kiihkeää luovuudelle. Vankilassa ollessaan Chagall ajatteli: ”Luojan kiitos! Viimeinkin olen rauhassa. Täällä minulla on ainakin oikeus elää. Täällä voin olla rauhallinen, kylläinen ja kenties saan piirtääkin. Missään muualla en olut tuntenut oloani niin mukavaksi kuin tässä sellissä, missä minut riisuttiin täysin alasti ja puettiin vanginvaatteisiin.” Chagall pakahtuisi henkisestä tuskasta nykypäivän pätäkkäkeskeisessä, yltiöponnekkaassa ja ajattomassa maailmassa, jossa määrää jyystetään sisällön kustannuksella. Chagall tuskailisi edelleen, mistä saisi rahaa elämiseen ja värejä maalata ja mihin asettaa teokset näytteille. Aikakaudesta riippumatta Chagall, Thesleff ja minä piehtaroimme saman kysymyksen kanssa: Kelpaammeko tähän maailmaan?

Jaana Erkkilän mukaan usein juuri syvintä esteettistä kokemusta on miltei mahdoton sanoin kuvailla. Onko näin? Uskon, että se onnistuu ajan kanssa. Asta Raami houkuttelisi kehittämään taitoja oman ymmärryksen havainnointiin. Se vaatii asettumista tekemisen matkaan ponnistelematta mutta omasta tahdosta, järjestelmällisesti ja kurinalaisesti. Tuo matka johdattaa taiteessa tutkijan miksi-kysymysten äärelle, oivalluksiin.

Itsestä lähtevien omuuksien muuttuminen taiteesta tieteeksi vaatii välineeksi jotakin akateemisesti uskottavaa. Piste ja iso alkukirjan eivät riitä. Tarvitaan merkityksellisiä sanoja, jotka kuvaavat omuudet ja maailmaan verhotun tekstiksi tieteellisen viestinnän konventioiden mukaisesti. Tutkimuskirjoitus on jokaiselle taiteessa tutkivalle kuin pakohuone. Tekijältä vie kuitenkin aikaa asettua konvention reunalle, sukeltaa siihen ja taipua liukuun. Ajan kanssa tekijä taivuttaa visuaalisen kerronnan tekstiksi, vaikka toisenlainenkin kerronta olisi mahdollinen.

Jos taiteessa tutkiva ajaa takaa omuuksia ja ristiriitaisia ja vielä jäsentymättömiä havaintoja, miten kirjoittaa siitä toisille edes ajan kanssa? Monesti refleksinomaisesti päätän tarttua kiinni ohi viuhuviin ajatuksiin tai sanoihin, mielikuviin tai tunteeseen. Intuitio sanoo, että ”tuosta” ja ”noin” ilman vaatimuksia. Ajatukseen tarttuneet unenomaiset häivähdykset asettuvat hiljakseen muotoon ja järjestykseen, isojen kirjaimien ja pisteiden rytmiin ja asettavat sanoille selkeän paikan ja tunnistettavan merkityksen. Omuus kulkee ajan kanssa kohti toisten kanssa jaettuja yhteisiä merkityksiä. Nämä merkitykset ovat kirjoitettavissa. Minua lämmittää ajatus, että tutkimuskirjoitus voisi olla visuaalinen narratiivi ilman tekstiä, kuten Jaana Erkkilä esittää.

Taidekasvatuksen professori Juha Varton mukaan tutkimuskirjoitus voi noudattaa teoksen maailmaa ja tekijän mielikuvaa myös kielen tasolla olematta tieteellisesti joutavaa. Jotta tekijän ajatteluteot eivät jäisi pyörimään oman navan ympärille, niitä tarkoituksella hierretään teoreettisen keskustelun kanssa. Taiteessa tutkiva voi huoletta todeta, että kaikki löydetty ei ole minä vaan minusta. Samalla taiteessa tutkiva voi työntää akateemisen tutkimuskirjoituksen konventioiden rajoja eteenpäin visuaalisempaankin suuntaan, koska taiteessa tutkiminen kehittää samanaikaisesti taiteessa tutkimuksen käytäntöjä, kuten Tuomas Nevanlinna on todennut.

Taiteessa tutkiminen on vielä akateemisena käytäntönä kuin nuori aikuinen, joka kaipasi kannattelua 1990-luvun laman keskellä ja jatkoi kasvuaan talouskehityksen turbulenssissa huomatakseen, että aika ja elämä mahtuivat kvartaaliin. Isot kirjaimet ja pisteet oli keksittävä itse. Tieteessä alkoi kamppailu artikkelin ja monografian välillä. Viipyilevä yksin kehittely hävisi kisan, koska tehokkuuspisteytetyssä yliopistossa ei ole aikaa kaaokseen, vallattomaan luovuuteen ja rauhaan. Taiteessa tutkiminen alkoi vonkua aikaa.

Ainostaan avoimuus omuuksille ja alojen välinen risteyttäminen tuottavat tutkimuksen käytäntöihin moniäänisyyttä. Sikin sokin olevaa ja sumeaa ei pidä pelätä ja vältellä. Kaikkea ei pidä kahlita yksiselitteiseen, koska se ei koettele ja uudista tutkimuksen toiminta- ja ajattelutapoja aikakauteen sopivaksi.

Olen aina kummastellut pragmaattisen tieteen tekijöiden halua tehdä eroja. Voisiko taiteessa tutkimisen ja tieteen tarkastelussa soveltaa narratiivista analyysiä ja evoluutioteorian ideaa lajien geneettisestä samankaltaisuudesta? Ehkä taiteessa tutkimisessa ja tieteessä on kyse ”elävistä fossiileista” samalla tavalla kuin neidonhiuspuulla, siilillä ja vesinokkaeläimellä. Uteliaisuuteen, ihmettelyyn ja kysymiseen perustuva tutkimuksen tapa on säilynyt, vaikka nimeämme lajit ajan saatossa taiteeksi, tieteeksi tai taiteessa tutkimiseksi.

Olen hyvinkin jäänyt jumiin akanvirtaan, kun en pysty päästämään irti taiteen, taiteessa tutkimisen ja tutkimuksen toiminnan samankaltaisuudesta. Lajista riippumatta jokainen tekijä janoaa asioiden putkahtamista esiin käsitteellisen, tiedostavan ja käytännöllisen ajattelun keinoin. Taiteessa tutkivan, taitelijan ja tieteen tekijän unelma on myös osoittaa toisin ajattelemisen ja tekemisen mahdollisuus maailmassa. Sisimmässään tekijät haluavat, että toisissa liikahtaisi jotakin ja he näkisivät entisen jotenkin kirkkaammin tai selkeämmin. Ellen Thesleff tekee tämän sykähdyttävästi teoksellaan Omakuva. Teoksessa taitelijan omat kasvot sieluun pureutuvine silmineen vaativat katsojan muuttamaan näkemystään vakavasti otettavasta naistaitelijasta miesten taidekulttuurissa. Marc Chagall kuvaa teoksessaan Elämäni teatterissa hetkeä, joka kuvaa taitelijan työn tarkoituksen:

”Tiedättekö, olen tutkinut luonnoksianne. Ymmärsin niitä. Ne muuttivat täysin henkilöni. Tästä lähtien osaan liikkua, puhua ja käyttää ruumistani uudella tavalla.—Kaikki katsovat minua, eivätkä ymmärrä mitä on tapahtunut, hän lisää. Hymyilen vastaukseksi. Hänkin hymyilee.Toiset näyttelijät tulevat varovaisesti minun ja taulujeni luo korkeita portaita kohti, joille olen kiivennyt. Hekin haluavat nähdä ja ymmärtää jotakin. Eivätkö hekin vuorostaan voisi muuttua?”

Entä ajan kanssa kamppaileva Kimi Räikkönen? Voitto ja häviö paikantuvat arvioon siitä, miten saumaton on varikon, moottorin, kuljettajan ja tehdyn analyysin yhteistyö. Samanlaista kollektiivista vastuunottoa kaipaisi tiedeyhteisöön. Rahoitushaussa hävinnyt jää auttamattomasti yksin. Voittajaa aletaan pikku hiljaa kutsumaan huippututkijaksi, jonka vanavedessä yrittää uida liiveihin yksi jos toinen rinnalle kiipijä haaveenaan tieteellinen läpimurto. Tiedeakatemian mukaan vuonna 2016 Suomessa oli 26 huippututkijaa. Aika monta verrattuna formulakuskeihin. Yhteistä suomalaisille huippututkijoille ja formulakuskeille on, että heidän maailmalla kirmaamisensa perässä ei pysy. Taitovienti on takuuvarmaa, koska maailmalla on hulppeammat olosuhteet tehdä sitä, mitä minuus ajaa tekemään.

Kimi Räikkönen on huipputekijä, joka seuraa omuuksiaan ja vuosien aikana kollektiivisen tekijyyden avulla karttunutta ja harjaantunutta taitoa. Räikkösen ajotaito hipoo taidetta. Kimi Räikkönen ei olisi Kimi Räikkönen ilman Sauber-Petronasia, McLaren-Mercedesiä, Ferraria ja Lotus-Renault’ta. Tiedeyhteisöillä olisi formuloista opittavaa. Julkaisupisteitä janoavat tiedeyhteisöt voisivat vakavasti miettiä, millainen olisi äärimmilleen hiottu tutkimukselle vihkiytynyt yhteisöllinen toimintaympäristö.

Räikkönen, Jalonen, Thesleff ja Chagall tarkastelevat ja tutkivat maailmaa älykkäällä intuitiolla, omalla tavallaan ja miksi-kysymyksiin vastaamalla. Tiede ja taide ovat kuin erimunaiset kaksoset, jotka etsivät toistensa seuraa ja samalla vähän muidenkin. Tekijyys on omaa, mutta loppujen lopuksi sitäkin ovat ravinneet toiset ihmiset, teokset, tutkimuskirjoitukset ja arkipäiväiset somehuomiot maailmasta. Tähän pisteeseen on tultu.

Hanna Vilkka
VTT, sosiologi
yliopisto-opettaja
Tampereen yliopisto/Kasvatustieteiden tiedekunta
Metodologian opettaja kasvatustieteessä sekä elokuva- ja lavastustieteessä (tohtoriopiskelijat), oppikirjantekijä