Viimeisen kolmen vuoden aikana minulla on ollut kunnia opettaa Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnassa piirustus-, maalaus- ja värioppikursseja ja Lapin AMK:n Kuvataiteen koulustusohjelmassa taiteellista tutkimusta ja muita taiteen teoriaopintoja. Olen julkaissut kuvataidekritiikkejä Taide-lehdessä sekä toiminut Taidemaalariliiton hallituksessa. Olen myös kirjoittanut kirjan nimeltä Taiteen tarkoitus – taiteeseen kätketty ihmisen utopia ja sen toteuttaminen (2011).
Taidemaalarina olen nojannut miltei täysin vanhan modernismin ja abstraktin taiteen diskurssiin. Tämä on ollut epämuodikasta ja herättänyt taiteilijakentässäkin vastakaikua lähinnä vain muissa asiaan vihkiytyneissä. Toisin sanoen olen siis toiminut tähän mennessä ”maalarimaalarina” maalaten ”maalausmaalauksia”, maalareille.

Olen vaalinut oppia maalaustaiteellisesta kontemplatiivisuudesta:

”Abstraktissa maalauksessa on koodi, joka kehottaa katsojaa jättämään pois tietoisen tulkinnan ja kuvanlukemisen maalauksen vastaanottamisesta. Silloin maalaus taiteena astuu samalle kentälle musiikin ja arkkitehtuurin kanssa. Kuunteleminen vain tapahtuu nyt silmillä, ja maalaukseen eläytyminen on arkkitehtoniseen tilamuotoon eläytymisen kaltaista.

Maalauksen on oltava herkkä mutta sen on tultava myös lihaksi ja jäätävä henkiin, musiikiksi jota katsoja koskettaa silmällään. Kuinka välittää havainto moniaistisesta, tilallis-ajallisesta tapahtumasta rajatulle, kaksiulotteiselle, ei-ajalliselle pinnalle? Tätä kysymystä aisteillaan (ruumiissaan) pohtiessaan on havaintomaalari kuin vahingossa myös eksistentiaalisten peruskysymysten liepeillä. Onhan maalaustaiteen kaksiulotteinen maailma meidän kolmiulotteisen ja ajallisen maailmamme suhteen transsendentti eli tuonpuoleinen. Se on: utopian kehto, myyttien paratiisi, silmän ajaton taivas.

Maalauksen musiikki ui katsojan silmäaukoista sisään ja assosioituu katsojan kontemplatiivisessa kehomielessä aistialueelta toiselle. Katsoja sisäistää maalauksen paratiisin lihaansa. Ja näin kontemplaation kautta paratiisi inkarnoituu yksilössä – tästä lähtien koko maailma on hänelle maalaus. Täydellinen kauneus nauraa lauluaan katsoipa hän minne hyvänsä. Taide on tehnyt tehtävänsä, sitä ei enää tarvita.”

Vasta viimeisen vuoden sisällä olen tinkinyt tästä uskosta ja tekemiseeni on tullut eräänlainen käsitteelis-tarinallinen elementti. Se on tarina Goethesta sielullisesti sivistyneen eurooppalaisen miehen arkkityyppinä. Se on tarina hänen Italian ja minun Afrikan matkasta, ja matkasta saksalaisissa vuoristoissa, värin fenomenaalisen opin metafyysisillä syntysijoilla. Käsitteellistä ja spektaakkelimaista (ja kaupallista) on sekin, että kuulutan maalaavani näitä goetheanistisia värivuoristoja seuraavat 30 vuotta kuin Stenvall ankkamaalauksiaan tai Juhani Tuominen türbejään.

Rovaniemellä kevätpäiväntasauksena 2015
Henri Hagman