Taidemaalari Kari Nuutinen kirjoittaa artikkelissaan Alue, johon enkelit eivät astu – tutkimus taiteen keinoin, että ”tutkimus sijoittuu tieteen ja taiteen välimaastoon, se paljastaa tieteen ja taiteen yhteismitattomuuden ja konflikteille alttiin vuorovaikutuksen”.

Taiteen ja tieteen yhteensovittamisen ongelma näyttää nousseen pintaan vasta, kun toinen tunkeutui toisen pyhään. Tämä keskustelu on kulminoitunut taiteellisessa tutkimuksessa ja sen eri koulukunnissa. Keskiössä on kaksi tapaa ajatella: toinen korostaa tieteen ja taiteen eroja sekä toinen niiden yhtäläisyyksiä. Tunnustan kuuluvani jälkimmäisiin. Ajattelussani saattaa näyttäytyä jopa pakonomaisena tarve löytää samankaltaisuutta sekä sopuisa mutta jännitteinen suhde tieteen ja taiteen välillä. Näkökulmani on tutkijan, jonka tekemisen orientaatio juontuu laadullisesta tutkimuksesta. Siihen liittyy halu ymmärtää merkitysten kautta maailmaa koskevia ilmiöitä ja esittää ne tavalla, joka kulloinkin on toimiva. Tässä esseessä lähden kerimään auki tieteen ja taiteen sekä tutkijuuden ja tekijyyden suhteen harmoniaa ja karikoita Nuutisen lauseen innoittamana.

Tieteen ja taiteen sekä tutkijuuden ja tekijyyden suhde on kuin elämänmittainen parisuhde, johon sisältyy toveruutta, hellyyttä, hippunen vihaa ja rakkautta, henkistä tai fyysistä uskottomuutta, mustasukkaisuutta, mutta ennen kaikkea sanatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Miksi tiede ja taide ovat jännitteisessä tilassa? Miksi taiteessa tutkiva tutkija ja tekijä ajautuvat tutkimuksessa konflikteihin ja kommunikointiesteisiin? Omassa työskentelyssäni tekijyyteni ja tutkijuuteni kirmailevat estottomasti tekstin sivuilla. Jokaisen kirjan jälkeen lopputulos on yllättänyt ja saanut kysymään itseltäni: Näinkö näen ja ymmärrän maailman? Tämäkö on sisällöllinen muoto, jonka haluan jakaa toisten kanssa?

Pidän Nuutisen ajatuksesta, että tutkimus asettuu tieteen ja taiteen välimaastoon. Ajatus kiehtoo siksi, että välitilassa on mahdollisuus nähdä sekä taiteeseen että tieteeseen. Välitilassa myös tutkijuuden ja tekijyyden suhde paljastuu erityisellä tavalla. Välitilassa tutkimus on tutkijuuden ja tekijyyden sekä tieteen ja taiteen pienin mahdollinen yhteinen tekijä, joka luo yhteenkuuluvuutta. Nuutisen ajatuksin voisi todeta, että tutkimus on vapaa tila tieteen tradition ja taiteen tradition välissä. Tuossa vapaassa tilassa tunne tutkijuuden ja tekijyyden yhteenkuuluvuudesta on ihmiselle kuin napanuora maailman ja minuuden välissä, eikä tuota napanuoraa pitäisi katkaista.

Tutkijuuden ja tekijyyden sekä tieteen ja taiteen keskustelu rinnastuu mielessäni ajoittain polarisoituneeseen keskusteluun rekisteröidystä parisuhteesta tai kirkossa vihityksi tulemisen oikeudesta kaikille. Voisi todeta taiteen tohtori Päivi Granön Taide tutkijan ymmärryksen avaajana -artikkelin  ajatuksia soveltaen, että loppujen lopuksi kysymys on tieteen ja taiteen sekä tutkijuuden ja tekijyyden välisten erilaisten näkökulmien hyväksymisestä ja osallisuuteen suostuttelemisesta.

Miksi erilaisten näkökulmien suostutteleminen osallisuuteen on niin vaikeaa? Tiedostamista ja käsitteellistämistä pidetään oppimisen ja tutkimisen tärkeänä vaiheena, kuten kuvataiteilija Kalle Hamm esittää artikkelissa Tutkiva kuvataiteilija. Käsitteellistäminen on salapoliisityötä, kuten Professori Pertti Alasuutari on vuorostaan kuvannut teoksessa Erinomaista rakas Watson. Alasuutarin mukaan tutkija ratkoo arvoituksia. Tutkimuksellisen työskentelyn keskiössä ovat oivallukset, miksi-kysymykset ja uusien kysymysten luominen ratkaistavaksi. Se on maailmaa koskevien havaintojen keräämistä, niiden tiivistämistä analysoinnilla niin, että ratkaisu käsitteellistyy ja kirkastuu ja luo uusia kysymyksiä. Se on maailman ymmärtämiseen liittyvä tutkijan päättymätön hermeneuttinen kehä. Tuossa kehässä toteutuu kuvataiteilija Jaana Houessoun Kuvataiteellisen prosessin kerroksellisuudesta -artikkelissa kuvattu monenlaisten ajatusten ja niiden aikana tehtyjen valintojen kerrostumista ja parhaimmillaan visuaaliseen tai tutkivaan ajatteluun avautumista.

Loppujen lopuksi se ei vaadi tutkijalta ja tekijältä muuta kuin joustavaa mieltä, asenteiden ja ajatusten ketteryyttä tarkistua ja halua kommunikoida sekä maailman että tieteen ja taiteen kanssa. Lopputulema voi olla mitä tahansa riippuen siitä, miten tutkijuus ja tekijyys omissa käsityksissä asettuvat ja miten tuosta positiosta voi kuvata parhaiten sitä, mitä on ymmärtänyt. Tämä kuvaa sitä, miten itse ymmärrän taiteessa tutkimisen ja laadullisen tutkimuksen yhteenkuuluvuutta ja kommunikaatiosuhdetta.

Nuutisen mainitsee, että tutkimus välitilana on konfliktialtis tieteen ja taiteen sekä tekijän ja tutkijan toiminta-alueena. Konfliktialttius on läsnä kaikessa, missä jokin tekijä luo jännitteen kahden asian välille. Parisuhteessa se voi olla huonosti nukutut yöt tai jääkaapin järjestys. Taiteen ja tieteen sekä tekijyyden ja tutkijuuden välissä jännitettä tuo puhe akateemisista ja erilaisista sosiaalisista konventioista sekä niiden uudelleen tulkinnasta, säilyttämisestä ja muuttamisesta sekä kehon suhteesta tekemiseen. Viimeinen on perimmältään halua, jota ei ohjaa järki vaan tunteet ja intuitio, joita tutkijana kuvaan sisäiseksi paloksi, jota ei voi selittää.

Ehkä mustasukkaisuus tuo tieteelle ja taiteelle niiden ominaisen tavan haastaa yhteenkuuluvuuden tunne sekä ylläpitää kiinni vapaasta tilasta ja omista asemistaan. Mustasukkaisuudella on tapana tuhota hyväkin suhde. Miksi tekijyys ja tutkijuus ihmisessä eivät voi olla kuin nykyaikainen moderni ihmissuhde? Ihmissuhde voisi olla suurin piirtein sen tapainen kuin, mitä kirjailija Merete Mazzarella Anthony Giddensiin viitaten kuvailee teoksessa Uskottomuus? Suhde voisi olla vastavuoroista läheisyyttä, vapauden ja riippuvuuden tasapainoa sekä molemminpuolista antamista ja vastaanottamista ilman minkäänlaista ankkuroitumista elämään Kalypson luolassa.

Taitelija Josefina Nelimarkan Definitely Vortex -teos on havainnollinen esimerkki siitä, miten luonnontiede ja taide voivat yhdessä kommunikoida ajan haasteista ilman mustasukkaisuuden estettä. Akatemiaprofessori Markku Kulmala toteaa Ylen (17.3.2019) haastattelussa, että hänen mukaansa luova prosessi on tieteessä ja taiteessa melko samanlainen. Kommunikoidessa keskenään ne voivat oppia toinen toisiltaan ja löytää uusia tapoja ilmaista tärkeitä asioita. Juupajoen tutkimuskeskuksessa Nelimarkan ja Kulmalan ajatukset kulkevat havaintojen tasolla samalla tavalla yläilmakehän pyörteissä – tosin kohti oman alan tapaa esittää löydetty. Ovatko siten taiteen ja tieteen erilaiset sosiaaliset konventiot yhteisen toiminnan este?

Tutkiva kuvataiteilija – artikkelissaan Hamm kuvaa Pizzeria Babylon -projektin lähtökohtia toteamalla, että projektissa ei ollut ennalta määrättyjä lähtökohtia tai metodeja, eikä edes tarvetta tehdä taidetta. Ainoa tarve oli kommunikoida. Vuorovaikutus näyttää olevan myös jokaisen parisuhdeneuvojan vinkki kestävän suhteen rakentumiselle. Muutama sana kumppanille ei ole pahitteeksi , jos haluaa vaalia parisuhteen keskinäistä halua ja seksielämää. Kommunikointi ja yhteenkuuluvuus ovat siis jotakin perimmäistä ihmisen toiminnassa. Ihmisen on tunnettava yhteenkuuluvuutta omiin tunteisiinsa ja maailmaan sekä kommunikoitava molempien kanssa elääkseen tasapainoisesti. Yhteenkuuluvuus, välittäminen ja hyväksytyksi tuleminen kokemuksena ovat ihmisen perustarpeita. Näin toteaa kirjassaan Voittamisen anatomia huippu-urheilijoiden lääkärinä tunnettu Aki Hintsa. Voisiko ajatella, että taiteessa tutkivan kokema konflikti kertoo yrityksestä tyydyttää tutkijuuden ja tekijyyden perustarpeita ja tulla hyväksytyksi taiteen ja tieteen traditiossa? Näkisin, että taiteessa tutkivalla on luontainen tarve saada tutkijuus ja tekijyys väreilemään toisilleen samassa tahdissa ja kulkemaan prosessissa pikemminkin myötämäkeen kuin vastamäkeen.

Kuvataiteen yliopistolehtori Jouko Pullinen kirjoittaa Hans-Georg Gadameriin viitaten tekstissään Leikkisä Hermes, että tutkimus edellyttää tekijän ja tutkijan välillä tahdikkuutta, jonkinlaista ”sormituntumaa”. Pullinen  kuvaa tahdikkuudella käyttäytymiseen liittyvää sosiaalista herkkyyttä, vaikka tilanteeseen ei olisikaan erityisiä käyttäytymissääntöjä. Ilman tuota tahdikkuutta parisuhteetkin herkistyvät uskomusten mukaan kriiseihin seitsemän vuoden syklissä. Suomessa tuhannet avioparit päättyvät vuosittain toisen aloitteesta eroon ja muuttoauton tilaamiseen.

Parisuhde on kuin tutkijan ja tekijän suhde. Molemmat edellyttävät antamista, vastaanottamista ja tahdikkuutta, koska tavoite ei ole nyrjäyttää toista sijoiltaan vaan minimitasolla, Taiteen tohtori ja taidekasvatuksen lehtori Marjo Räsäsen artikkelissa Kirjeitä sinisestä hatusta käyttämin sanoin ”kitkutella luutuneita nikamia”. Toisin sanoen tavoite on ymmärtää toisen tarkoitus ja merkitys toista kunnioittaen ja oman rajallisuuden tunnustaen. Räsänen pysäyttää pohtimaan sitä, onko sittenkään kovin monimutkaisesta suhteesta kyse taiteen ja tieteen välillä. Onko tutkijuuden ja tekijyyden yhdistäminen ehkä ainoastaan kiinni tahdosta yhdistää toistensa tietämisen parhaat puolet? Samalla tavalla kuin parisuhteen osapuolet etsivät toisistaan täydentäviä ominaisuuksia vahvistaakseen yhteenkuuluvuuttaan tai selittääkseen itselle uskottavasti kumppanin valintaa. Dosentti Jari Ehrnrooth kysyy 23.3.2019 julkaistussa Ylen kolumnissaan, mikä olisi poliittisen vihan paras vastalääke. Hän ehdottaa siihen perusrakkautta. Tarvitseeko toisen tietämiseen liittyvä herkistyminen myös rakastumista ja rohkeutta yhdistää intohimoisesti se, jonka akateeminen maailma mustasukkaisuudessaan yrittää erottaa?

Nuutisen sanoin tieteen ja taiteen tietäminen työskentelyprosessissa tapahtuu paljastamalla ja näkyväksi tekemisellä. Alasuutari kuvaa edellä mainitussa teoksessaan, että 1800-luvun laajaa lukijakuntaa sykähdytti oivallus, että ”yhden hatun jäljistä voi lukea koko miehen elämäntarinan” edellyttäen, että elämme suurin piirtein vakiintuneissa olosuhteissa. Jokainen havainto voi olla tutkijalle ja tekijälle johtolanka, joiden avulla halutaan paljastaa ja tehdä näkyväksi jotakin, joka ei ole ilmeinen, itsestäänselvä tai suoraan havaittavissa.

Taiteessa tutkiva tutkija yhdistää esitietoja ja havaintojaan tavalla, joka kertoo meille maailmasta hiukan enemmän, mikäli on hänellä ajattelu- ja päättelykykyjä. Tutkijan ja tekijän orientaatio taiteessa tutkimisessa on samankaltainen kuin dekkareissa. Ensin on juttu. Sen jälkeen havaintojen, esitietojen ja ennakko-oletusten avulla voimme ymmärtää jutun laajuuden, kuten Alasuutari kuvaa laadullisen tutkimuksen parissa tekemänsä salapoliisityön perusteella. Näin ollen yksittäisen tapauksen ratkaisu, laadullinen tutkimus tai taiteellinen teos, on aina toisaalta joltain osin ainutkertainen ja toisaalta jotakin uutta paljastava ja näkyväksi tekevä, aiempaa kokemusta ja tietorakenteita purkava ja hajottava.

Edellä toin esille Hammin ajatuksia siitä, että tutkimus on tiedostamista ja käsitteellistämistä. Lisäksi se on myös reflektiivistä. Hammin ajatusten mukaisesti reflektiivinen tutkimus on taiteellisessa työskentelyssä kognitiivisesti tapahtuvaa valintojen tekemistä, kokemuksen tulkintaa ja sen kriittistä arviointia. Ilmiöt ja sitä koskevat havainnot eivät koskaan ole vain koettuja. Ne ovat, joskin ehkä viiveellä, myös käsitettyjä erityisellä tavalla juuri siinä kontekstissa, jossa kokemus ja käsitys syntyvät. Tutkija ja tekijä kurovat ne yhteen riippumatta siitä, onko ensisijainen positio tutkija vai tekijä. Yhteenkuromisen pitäisi tapahtua tutkimuksen maaperällä rauhassa ja ilman pelkoa siitä, että omassa piirissä saa vihjailuja huoraamisesta tai uskottomuudesta tai vähintään mikropettämisestä.

Nuutisen ajatuksia soveltaen reflektio voisi olla jonkin itsen ulkopuolella määrittyvän ja jatkuvasti uudelleen määrittyvän tarkastelua. Uudelleen määrittely juontaa reflektiosta, joka haastaa toiseuden ja uhkaa tutkijuuden ja tekijyyden rajoja itsessä. Tämä edellyttää oman mukavuusalueen ja sen reunatuntemusten tunnistamista. Usein käy niin, että kun löytää rajat, astuukin askelen taakse, eikä uskalla kohdata itsessä toista – tutkija tekijää ja tekijä tutkijaa. Reunalla kiikkuminen luo luontaisen stressireaktion ja se käskee pakenemaan. Pelon tila syntyy muun muassa siitä, että ajattelemme toisessa olevan jokin resepti, jota pitää noudattaa. Pelkäämme, että emme osaa tehdä oikein. Korkeakoulupedagogiikan yliopistolehtori Kaisu Mälkki kutsuu tutkimuksessaan Theorizing the nature of reflection näitä reunatuntemuksia vahtikoiriksi. Ne saattavat haukkua räksyttää niin, että teemme niistä ajattelumme esteitä. Kuitenkin voisimme uskaltaa kohdata tunteet ja ottaa ohjat omiin käsiimme, auttaa tunteita rauhoittumaan ja lähteä niitä, Mälkin sanoin, lempeästi hyödyntämään.

Opiskelijani, jotka ottavat ensiaskeleita tutkimuksen maaperällä usein kysyvät, tekevätkö he tämän ja tämän asian oikein. Jos pelkäämme tekevämme ”virheitä”, emme opi. Virheiden ja tunteiden välttely johtaa mukavuusalueelle, ja reflektion mahdollistavat mieltä hiertävät tuntemukset jäävät kokematta. Lopulta niin tutkijan kuin tekijän ajattelu kapeutuu. Seurauksena on, että kriittinen reflektointi jää tekemättä ja muutos oppimiseen ja kehittyvään ajatteluun jää saavuttamatta. Näin ollen väittäisin, että tutkimuksessa oikea kysymys ei ole se, teenkö oikein, vaan se, olenko reflektoinut sitä rajaa, jossa kohtaisin reunatuntemukset.

Tutkijuuskin on laadullisen tutkimuksen kontekstissa lähempänä tekijyyttä kuin objektiivista tutkimusperinnettä. Tekijyys ja tutkijuus omuudessa eivät sulje toisiaan pois, vaan ne hengittävät työskentelyn aikana vuorotahtiin tai samanaikaisesti ja avautuvat valinnoiksi, argumentoinniksi ja tekstiksi. Mitä enemmän tekijyys ja tutkijuus ovat keskinäisessä reflektiossa toistensa ja maailman kanssa, sitä laadukkaampia ja elämismaailmalle herkempiä arvoituksia tuotamme ratkaistavaksi.

Tutkijuuden ja tekijyyden yhdistäminen on katsomista samaan suuntaan tulematta toiseksi. Tieteen ja taiteen ei tarvitse olla uskollisuuden linnakkeita, jossa epävarmempi osapuoli tulee aina joko mustasukkaiseksi tai romantisoiduksi. Kuitenkin tutkijan ja tekijän suhde omuudessa tulee olemaan aina ambivalentti. Kirjailija Susanne Brøggerin ajatuksia soveltaen: Tekijän ja tutkijan sekä tieteen ja taiteen olisi vapauduttava toisiaan kahlehtivasta rakkaudesta. Tutkija ja tekijä oikeutetusti yhtäältä haluavat toistensa läheisyyttä, mutta toisaalta myös vapautta, erillisyyttä ja autonomiaa.

Loppujen lopuksi taiteen ja tieteen sekä tutkijuuden ja tekijyyden suhde toiseen on jokaisen omuuden asettamista työskentelemään reflektiivisesti tutkimuksen käytännöissä. Tuon käytännön kautta haluamme sanoa jotakin maailmasta, asettua kulttuurin luomiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Onko sittenkään keskustelu taiteen hyväksymisestä tutkimisena tai tekijyyden ensisijaisuudesta taiteessa välttämätön? Meidän jokaisen pitäisi reflektoida omuuttamme ja sitä, miten siellä tutkijuus ja tekijyys käyvät vuoropuhelua keskenään sekä millaisessa suhteessa ne taivaltavat tutkimuksen mailla. Tutkimus on ”ei kenenkään” -maalla ja siellä pitäisi saada noudattaa jokamiehen oikeuksia. Pullisen nostama käyttäytymistä ohjaava tahdikkuus on kuitenkin suotavaa, kun tutkimuksen maaperällä askelletaan taiteen ja tieteen rajoilla.

Tutkimus ei ole reseptikirja tai työkalupakki, jossa on merkityt työkalut tekijyydelle ja tutkijuudelle. Tutkimus on bell hooksin ajatuksin maa, jossa viljelemme kulttuuria ja yhteiskunnallista keskustelua vastuullisesti ja omintakeisella tavalla haastaen konventioita. Tutkijuutta ja tekijyyttä tutkimuksen mailla yhdistää intuitio, tietäminen, yhteenkuuluvuus, kommunikointi, tiedostaminen, käsitteellistäminen, reflektointi ja oppiminen.

Ajatukseni on, että tutkijuuden ja tekijyyden löytäminen itsestä on välttämätöntä. Sen jälkeen on etsiydyttävä sukupuolista riippumattoman parisuhteen kaltaiseen tilaan ja paikkaan eli tutkimuksen maille. Tutkimus antaa maan yhteisen todellisuuteemme uudelleen rakentamiseen. Vakiintuneelle tavalle ajatella tutkimusta pitäisikin tehdä kuin Berliinin muurille: kaataa se ja antaa jokaisen ottaa itselleen siitä haluamansa pala.

Jokaisen tutkijan ja tekijän pitäisi tuntea sosiaalista läheisyyttä ja rakkautta sisällä olevaan toiseen, Taiteilijalle ja taiteen tekijälle toinen on tutkija. Tutkijalle ja tieteen tekijälle taiteilija. Molemmille toinen näyttäytyy eri merkityksessä kuin sille, jolla se on ensin. Niiden välillä on säilytettävä jonkinlainen yhteensopimattomuus ja konfliktiherkkyys, toisiaan ruokkiva jännite.

Ehkä mikropettämiseen pitäisikin suhtautua myönteisesti samaan tapaan kuin alle 30-vuotiaat nuoret aikuiset tekevät? Saattaa olla, että mikropettäminen innoittaisi taiteilijuutta ja tekijyyttä, taidetta ja tiedettä tutkimuksen kentässä ja toisi siihen vipinää. Tällaisesta mikropettämisestä käynee esimerkkinä naiskuoro Telluksen vuoden 1918 naisvankien lauluihin sovitettu teos Susinartut. Esittelytekstissä yliopistotutkija Anne Koski tiivistää sen, mitä haluan tällä esseellä sanoa. Hänen mukaansa Susinartut-teos on tieteellisen ja taiteellisen intuition tulosta.

—

Hanna Vilkka

VTT, sosiologi
yliopisto-opettaja
Tampereen yliopisto/Kasvatustieteiden tiedekunta
Metodologian opettaja kasvatustieteessä sekä elokuva- ja lavastustieteessä (tohtoriopiskelijat), oppikirjantekijä