2017-4-2

Marja Kolu, Kuva: Jennifer Granqvist

1. Esittely: kuka olet ja mitä teet? (kuka, missä, milloin, miten jne.)

Olen Marja Kolu, tällä hetkellä kotoisin Mustasaaresta. Olen kuvataiteilija, kuvanveistäjä ja mosaiikkitaiteilija. Pidän vuorovaikutteista potrettityöpajaa sekä näyttelyitä.

2. Mikä on historiasi taitelijana ja mitä olet tehnyt?

Kysymykseen kuka olet ja mistä tulet on vaikea vastata kertomatta tapahtumia lapsuudesta. Suuri sisarusparvi, isän sairastuminen, kyläyhteisön vihamielisyys ja koulukiusaaminen vaikuttivat omaan minäkuvaan ja persoonaan siten ,että olen kokenut joukossa olevani erilainen, yksinäinen ja katselen tapahtumia ulkopuolelta käsin. Samaten alituinen hyväksynnän ja huomion saaminen sekä onnistumisen pakko ovat seurauksia lapsuuden kokemuksista. Näen erittäin selvästi toisen ihmisen mielenliikkeet vaikka toinen ei sanoisi mitään. Opin pienestä pitäen huolehtimaan ja suojelemaan itseäni ja sen huomaa käytöksestäni: Hyökkään ja puolustaudun heti kun näen merkkejä alistamisesta ja kiusaamisesta, mutta toisaalta hyydyn paikalleni jos huomaan fyysisen väkivallan uhkaa. Oikeudenmukaisuuden tuntoni reagoi herkästi.

Lapsuuteni vietin suomalaisessa Twin Peaks -tyylisessä kylässä Kemin maalaiskunnassa Viitakoskella. Synnyin koululla kätilön avustamana, jossa perheemme myös asui kunnes se lakkautettiin vuonna 1966. Olin kymmenvuotias, kun isä sairastui vaikeaan sairauteen. Opettajaäidin täytyi alkaa elättämään yhdeksää lasta ja omaa miestä. Vapaa-aikani kului metsässä ja ulkona. Rakastin hiihtämistä ja hiihdin kilpaa – niin sanoakseni hiihdin ohi murrosiän. Pohjoisen pikkukylän ankeuteen toi valoa kesä: matkustimme mummolaan, isän kotitilalle Pylkönmäelle ja siellä Pääjärvellä uiden.

1970-luvulla asuin ja työskentelin loma-ajat sekä lukion jälkeiset välivuodet ajalle tyypillisesti Tukholmassa tehden sairaala- ja postiapulaisen töitä. Opiskelin samalla suomen kieltä ja kirjallisuutta Tukholman yliopistossa (tämä huvitti suuresti ruotsalaisia työkavereita).

Kuvataiteen oppipaikkani löytyvät Ruotsista. Tukholmassa suosikkipaikkojani olivat Moderna Museet ja Tukholman taidegalleriat, Kulturhuset. Erityisesti jäivät mieleen kuvanveistäjä Rauni Liukon näyttelyn kantaa ottavat avainlapsi–teokset ja Frida Kahlon maalausten näyttely Kulttuuritalon näyttelytilassa Sergelin torilla.

Verrattuna näyttelytarjontaan Suomessa Tukholmassa kuvataidenäyttelyt olivat tuolloin edellä ajankohtaisuudessa. Suomalainen esittävä taide oli suosittua Tukholman suomalaisten opiskelijoiden keskuudessa. Tukholmaan tekivät vierailuja Tuomari Nurmio, M.A.Numminen ja Pedro Hietanen ja tanssiteatteri Raatikko. Itse olin harrastanut lapsuudessa kuvataidetta, näyttelemistä vapaa-aikana. Olin mukana Tukholman Suomi-talon kuvataideryhmässä ja teatteriryhmässä – esitimme Haanpään Päntän äijää Suomi-talolla ja minulla oli rooli kyläläisten valmentamana, läskiksi syöttämänä hiihtäjänä. Hiihdin sukset jalassa Suomi-talon juhlasalia ympäri vyötettynä tyynyillä, hyvin syötettynä urheilijana. Kiteytettynä nämä tapahtumat ja asiat kuvaavat hyvin nuoruuttani ja etsikkoaikaa ennen ammatinvalintaa.

Suomessa oli 1970-luvulla suurtyöttömyys ja köyhyys. Tuhansia työikäisiä muutti Ruotsiin töihin ja maaseutu tyhjeni. Ymmärrettävää on, että kuvataiteilijan ammatinvalinta ei ollut itsestäänselvyys vähävaraisen perheen lapselle. Kotona luettiin paljon kirjallisuutta, mutta kuvataidetta ei erityisemmin ollut esillä seinillä. Hain sairaanhoitajaoppilaitoksiin Tukholmassa saadun myönteisen hoiva-alan työkokemuksen jälkeen; pidän ihmisistä huolehtimisesta. Sairaanhoito-oppilaitokseen minua ei huolittu ja useiden pyrkimisten jälkeen taidealan oppilaitoksiin tulin valituksi Kankaanpään Taidekouluun. Kankaanpään taidekoulun ansioksi on sanottava, että siellä opetettiin karulla tavulla taiteilijan ammattiin: Koulutus ei sisältänyt oikeastaan muuta kuin tilan ja opetuksen. Kaikki välineet piti hankkia itse, opettajat olivat kadoksissa tai erotettuna ja opetustilat olivat ala-arvoiset. Jälkeenpäin ajateltuna taidekoulu maaseudulle oli perustettu paikallisen taiteesta kiinnostuneen eliitin vapaa-ajan iloksi.

Nuorena ei kyennyt arvioimaan taidekoulun tasoa. Koulutuksen taso oli aivan ala-arvoista ja koulun hallinto kotikutoista. Emme saaneet ammatillisesti kunnollista pohjaa. Koulutus ei antanut sitä statusta ja osaamista eikä verkostoa minkä Suomen kuvataideakatemia tai Lahden taidekoulu mahdollistavat opiskelijoilleen. Kuvataidekoulujen eriarvoisuus ilmeni myöhemmin työskentelyapurahojen jakautumisessa ja näyttelyjen valinnoissa museonäyttelyihin. Koulutus antoi näennäisen pätevyyden taidemaalarin ammattiin. Leipä oli hankittava alan oppilaitoksissa opettamalla. Taiteilijan ura alkoi erilaisilla opetustehtävillä peruskoulussa, kansalaisopistoilla, lääninvankilassa ja mielisairaalassa.

Kaikki edellä kuvattu vaikutti taiteilijauraan siten , että olen tehnyt kaikkea kulttuuri- ja taidealan soveltavia töitä. Kävin myös Pietarin kuvataideakatemiassa opiskelemassa monumentaalikuvanveistoa ja mosaiikkitaidetta 1980-luvun lopulla. Tuolloin minulla oli avopuoliso ja nelivuotias poika. Oma taiteellinen työskentely on ollut sirpaleista ja epäsäännöllistä. Taiteellinen työskentely vaatii onnistuakseen työrauhan, työtilan, rahoituksen – 80-luvulla taiteilijat valitsivat maitopurkin ja värituubin välillä. Kuopiossa vuonna 1980 luvulla Kuopion kuvataiteilijoiden Ars Liberan taiteilijoiden taso oli valtakunnallisesti kova. Taiteilijayhdistys järjesti korkeatasoisia näyttelyitä Savossa ja muualla Suomessa taidemuseoissa.

Ensimmäiset tärkeät omat näyttelyni käsittivät sekä tilateoksia että esinekoosteita. Olin käsitetaiteen pioneereja Suomessa. Apurahat näyttelytoimintaan ja työskentelyyn loppuivat 1990-luvulla ja hain kuvataiteen läänintaiteilijan töitä Keski-Suomen taidetoimikunnasta. Tuolloin läänintaiteilijan työnaikana sai tehdä myös omia taideprojekteja. Oman taiteilijatyöskentelyni kannalta tämä oli merkittävää. Toimin samaan aikaan Jyväskylän taiteilijaseuran edustajana Keski-Suomen sairaanhoitopiirin taidehankintojen asiantuntijajäsenenä. Sain myös kuratoida Mäntän kuvataideviikot 2001 läänintaiteilijan työn ohessa. Samoihin aikoihin Oulun kaupungin taidemuseo tilasi minulta Oulun kaupunginsairaalaan ison seinämosaiikin. Kuvataiteen läänintaiteilijana Keski-Suomessa toimin 5 + 3 vuotta. Sain jatkoaikaa koska toimikunta oli tyytyväinen työhöni – erityisesti kuvataiteilijoiden työllistämishankkeiden osalta sekä taiteilijoiden työskentelyedellytysten osalta.

Läänintaiteilijuuden jälkeen sain ensimmäisen kerran valtion kolmivuotisen työskentelyapurahan ja tulin valituksi Jyväskylän Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi 2002 – 2004. Siellä ensi töikseni uudistin taidelainaamon arkistointia kenkälaatikosta digitaaliseen arkistointiin. Noihin aikoihin käytiin kovaa kamppailua Jyväskylän kaupunkia vastaan: Kaupungin tilakeskus ja kulttuuritoimenjohtaja halusivat siirtää Galleria Beckerin ja taidelainaamon Seminaarinmäen talosta tyhjentyneelle rautatieasemalle. Kaupungin tarkoituksena oli myydä Seminaarimäen puutalo ja kirjailijatalo. Rautatieasemalle siirto olisi ollut kuolinisku Suomen yhdelle vanhimmista taidelainaamoista sekä vienyt taidegallerialta kaiken energian. Vanha rautatieasema ympäristöineen oli liian levoton ja hankala näyttely- ja lainaamotoiminnalle ja koko muutto olisi ollut Taiteilijaseuralle kohtalokas. Galleria Becker ja lainaamo saivat jäädä Jyväskylän yliopiston keskelle Seminaarimäelle. Toki tällainen häiriötoiminta ja ymmärtämättömyys jopa kulttuuritoimen puolelta oli uuvuttavaa ja negatiivista painostusta kaupungin taholta.

Tuona aikana olin Jyväskylän kulttuurilautakunnan varsinainen jäsen ja olin tietoinen kaupungin kulttuurille suunnattujen rahojen kohdentamisesta. Olin pettynyt Jyväskylän kaupungin kulttuuritoimijoiden passiivisuuteen suhteessa kuvataiteilijoiden asemaan kaupungissa. Muistan kun silloinen kulttuuritoimenjohtaja totesi yhdessä neuvottelussa, että kaupunki ei voi tukea yksittäistä yritystoimintaa kuten galleria– ja lainaamotoimintaa – eiväthän kenkäkauppiaatkaan saa taloudellista tukea kaupungilta liiketoimintaansa, hän rinnasti. Tällainen vaikutti tietenkin mielialoihin ja oli masentavaa kokea, että henkistä tukea ei tullut edes kulttuuritoimesta. Kuten joku silloin vuosikokouksessa totesikin, että pitäisi syyttää kaupunkia taiteellisen työn häiritsemisestä ja jatkuvan uhan ylläpidosta. Tiimellyksen aikaan suoritin Tampereen ammattikorkeakoululle kuvataiteilijan amk –tutkintoa. Maisema-arkkitehtitoimisto Näkymä tilasi minulta 2006 Paratiisi-osioon penkin ja omenan värillisestä, italialaisesta säänkestävästä lasimosaiikista. Ne tulivat Jyväskylän uutta puistoa Lutakkoa varten ja valmistuivat 2007 ja 2008.

Hain opiskelemaan Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan taiteen ja kulttuurialan muuntokoulutukseen ja tulin valituksi. Valmistuminen tosin onnistui vasta vuonna 2014. Tutkimustyöni nimi on “Julkisten taidehankintojen menetelmät 2000-luvun Suomessa: yksittäisen taiteilijan näkökulma”.1

Viimeinen oma näyttelyni oli Galleria Beckerillä 2008. Vuonna 2010 hain ja tulin valituksi Pohjanmaalle kuvataiteen läänintaiteilijaksi kolmeksi vuodeksi. Onnea ei kestänyt pitkään: Taiteen keskustoimikunnan Pohjanmaan toimipiste eli monivuotista kriisiä ja jouduimme läänintaiteilijoina kärsimään loukkaavaa kohtelua ja epäammattimaista käytöstä vuosia. Opetus –ja kulttuuriministeriön alainen Taiteen keskustoimikunta oli hampaaton ongelman edessä. Läänintaiteilijat joutuivat valitsemaan sairasloman kestääkseen tilannetta. Tilanteen neutralisoitua kolmen vuoden aikana sain jatkaa kolme kuukautta yli kolmen vuoden. Laadin loppuprojektina Taiken johtajalle esittelemääni ideaa ja hyväksynnän saanutta Visuaalisen taiteen virtuaalikeskusta. Esittelin projektin ministerille , opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurineuvokselle, Taiken johtajalle ja oman toimipisteen johtajalle. He lupasivat palata asiaan syksyllä 2014, mutta näin ei tähän päivään mennessä ole käynyt.

Oman historiani osaksi halusin vastauksellani valottaa sitä taide- ja kulttuurihallinnon asenneilmapiiriä, missä suomalaiset taiteentekijät toimivat ja ovat toimineet oman taiteilijantaipaleeni aikana.

3. Kuinka taiteen eri alueet ovat sulautuneet toisiinsa?

Olen katsonut nuorena paljon elokuvia. Olin Kemin elokuvakerhon vakituinen jäsen ja myöhemmin Kuopion elokuvakerhon puheenjohtaja, elokuvatoimiston kunnallisen elokuvatoiminnan ohjaaja ja ohjelmiston suunnittelija. Hienot elokuvahistorian klassikot olivat elokuvakerhojen ohjelmistossa. Yhtä paljon kuin taidekoulu ovat elokuvat kuten Bunuelin Los Olvidados, Pasolinin Haukat ja Varpuset , Dovshenkon lyyrinen Äiti maa, Miklos Jancso ,Ingmar Bergmanin koko tuotanto, Fassbinder  vaikuttaneet omaan taiteilijakäsialaani.

Teoksissani taiteen eri alueet ovat sulautuneet jo 80-luvun lopulta lähtien. Olen käyttänyt perinteisiä taiteen menetelmiä uran alkuaikana, mutta jo vuonna 1988 teokset ovat muuttuneet sekatekniikalla valmistetuiksi esinekoosteiksi, tilateoksiksi käsitetaiteeksi ja teoksiin mukaan ovat 2000-luvulla tulleet nykytanssi ja musiikki. Teokset ovat sisältäneet esineitä ja erilaisia materiaaleja. Olen kuvannut teoskokonaisuuksia, tilateoksia lyhyiksi novelleiksi osiksi tai merkeiksi tapahtumien ketjuja joissa esineet ja materiaalit ja niiden yhdistelmät muodostavat tarinamaisia kokonaisuuksia. Itse koen, että keräämäni esineet eivät ole joutuneet paletilleni niiden patinan, kauneuden tai nostalgian vuoksi vaan esineet ovat valinneet minut – kirpputoreilla kiertäessäni katse vaeltaa tavaroiden ohi kunnes joku nappaa. Tietenkin koostaessani esineitä uudeksi kokonaisuudeksi ja tarinaksi, on vaikuttimena myös estetiikka, sommittelu ja kuvataiteilijan koulutus, mutta päällimmäisenä on tunnetila ja kuvallinen tarina. Tämä näkyy hyvin teoksessa “Aineen henkisestä sisällöstä” (Kuopion taidemuseon kokoelmat) Uusimmissa teoksissa ovat mukana musiikki, tanssi, piirtäminen sekä maalaaminen paperille ja vuorovaikutteinen kohtaaminen yleisön kanssa.

4. Näkyvätkö aikaisemmat taiteelliset ansiosi tai tekemisesi nykyisessä toiminnassasi?

Kaikki kerrostuu eletyn ja koetun päälle. Taiteeni on muuttunut painottuen enemmän ajatteluun, hakien uomaa kohti käsitteellisempää. Palaan kuitenkin katsomaan vanhempia tilateoksiani usein ja sama pohjavirtaus on edelleen nähtävissä.

Nyt on myös erotettava omasta taiteellisesta työstä julkiset tilaustyöt, jotka ovat sisällöltään tilaajan määrittämiä. Ne ovat leipätöitä, eivät omalakista, itsenäistä taidetyötä. Tilaustyöt ovat koristetaidetta, taiteen soveltamista ympäristön esteettisten arvojen lisäämiseksi.

Koen, että toimeentulon vuoksi olen joutunut ottamaan vastaan virkatyötä kuten elokuvatoimiston työ Kuopion kulttuuritoimistolla ja läänintaiteilijan työt usean vuoden ajan. Tällöin tietenkin oma taiteellinen työ on osinollut  katkolla ja nyt jälkeenpäin se tuntuu kovalta. Toisaalta määräaikaisessa virkatyössä on voinut edistää muiden kuvataiteilijoiden työskentelyedellytyksiä tuomalla esiin ratkaisuja ja rahoitusta, kuten näyttelytilaisuuksia.

5. Oletko taiteenluomisesi sisällä tehnyt tietoisia vaihdoksia esimerkiksi sen suhteen, että mitä luot tai miten luot? Mikä sai muutoksen aikaan? Kaipaatko jotain aikaisemmista tyyleistäsi?

Ensimmäinen muutos oli jo aivan uran alkuvuosina. Minulla oli niin pimeä työhuone, että piti unohtaa taidemaalaus, johon olin siihen asti pääasiassa keskittynyt. Aloin valmistamaan teoksia muusta materiaalista, kuten kierrätyspuusta ja esineistä, joita Kuopion kirpputorit olivat tuolloin pullollaan. Ne olivat edullisia – esim. hirsistä tein ensimmäisiä tilateoksia, samoin vanhoista puuovista (Kuopion taidemuseon kokoelmissa yksi: “Vapaita paikkoja ei ole”). Kun muutin pois Kuopiosta Jyväskylään ja edelleen Vaasaan työn perässä.jouduin hävittämään koko silloisen materiaalivarastoni kaatopaikalle – joitain teoksia sain myytyä museoiden kokoelmiin.

Palaan aikaisempiin teoksiini päästäkseni tunnelmiin, mutta en palaa tekemään samalla tavoin. Maalaamista kaipaan, sillä maalatessa koin syvän tunnetilan ja sellaista en ole muilla tekniikoilla työskennellessäni kokenut – se oli ainutlaatuinen, syvä tunne. Maalaamiseen palaamiseen ei ole ollut aikaa tai tilaa – maalauksissa näkyy heti vähäinen keskittyminen tai herkistymisen puute.

7. Tarvitaanko kuvanluomistyöhön jotain erityistä kuten esim. tiettyä tunnetilaa? Tunnelmaa tai tilannetta?

Kyllä tarvitaan – on mahdotonta työskennellä väkisin. Toki voi valmistella teoksia, katsella materiaalia, pyöritellä kynää taikka sivellintä, mutta kuvaamiini omiin tilateosten teosten syntymiseen tarvitaan vapautta ja mielentilaa. Tilaustöitä voi tehdä ohjeiden mukaan ja toteuttaen suunnitelmaa annettuun paikkaan. Aina voi harjaannuttaa herkkyyttään esim. piirtämällä, katselemalla taidetta, käymällä museonäyttelyissä ja tapaamalla muita taiteilijoita.

Yksinäisyys on välttämätön silloin kun valmistaa teosta. Kun on päässyt loppusuoralle, voi tulla ihmisten pariin.

8. Syntyvätkö teokset monimutkaisen prosessin kautta vai enemmänkin hetkellisistä inspiraatioista käsin?

Vaikea sanoa ihan kirjaimellisesti – mielestäni taideteokseni ovat minun kokemani, opiskelemani summa. En tee todellisuudestani irrallaan oikeastaan mitään. Näin voisi vastata siis, että hitaita prosesseja, pitkiä linjoja. Olen luonnostani utelias ja saan paljon katsomalla varjoihinkin.

Opiskelen mielelläni uutta ja otan vastaan uutta tietoa esim. tiedeohjelmia kuunnellen – ne ovat oiva sytyke ajattelulle. Jos olen stressaantunut, enkä saa ajatella itsekseni tarpeeksi, en pysty tekemään mitään taiteeseen liittyvää – toki rutiinit ovat tallella kuten näyttelijöilläkin. Leipääntyminen ja kangistuminen ovat taiteilijalle yhtä vaarallista kuin urheilijallekin

9. Syntyvätkö teokset täysin omina tuotoksina? Vai onko luomistyöhön vaikuttaneet muut ulkoiset tekijät?

Kaikki teokseni syntyvät omina tuotoksina. Luomistyöhön ovat vaikuttaneet luonnollisesti pysyvän rahoituksen puute ja jatkuva epävarmuus. Olen aina todennut, että vihaamani pesäpallopelin terminologia on kuitenkin ollut mukana koko elämän: Minulla on ollut ajolähtö eli työt ovat loppuneet niin Keminmaassa, Kuopiossa kuin Jyväskylässäkin. Muuttaminen ei ole siis ollut vapaaehtoista lähtöä vaan toimeentulo on määrittänyt tekemistäni. En ole halunnut jäädä onnettomaksi, rahattomaksi taiteilijaksi ja koen, että perheen kannalta olen tehnyt oikeita päätöksiä. Olen ollut kuitenkin aika ajoin onneton ja yksinäinen ongelmien kanssa.

10. Vaikuttaako muiden tekemä kuvataide omaan työhösi?

Ei varsinaisesti teosten sisältöön, mutta teknisiin ratkaisuihin kyllä. Ja toisten taiteilijoiden tekemä hyvä taide innostaa, joten sillä tavoin kyllä vaikuttaa

On hienoa kokea yleisönä hyvää taidetta. Muita taiteenlajejakaan – elokuvaklassikot, kirjallisuus, nykytanssi ja musiikki – en ilman voisi olla. Kuvataiteessa ehkä Meredith Oppenheim,Hannah Wilken loistava näyttely Helsingissä, Kienholz, Ulla Jokisalo, Liisa Lounila, Tapio Junno ja Juhani Harri ovat sellaisia taiteilijoita, joiden teokset ovat vaikuttaneet. Nämä siis joitakin niistä nimistä, jotkamuistan.

11. Pyritkö kuvissasi tuomaan esille jotain eritystä sanomaa? Esim. viitataanko ilmaisuissasi johonkin tiettyyn taiteen alalajiin tai pyritkö kenties irrottautumaan ”valtavirrasta”?

En pyri tuomaan esiin mitään sanomaa. Puhdas taidekokemus eli minun tunnemaailman ja kuvaston kokemisen siirtyminen katsojalle on kaikkein tärkeintä. Teokseni tulee mielestäni syntyä vapaasti omasta sisäisestä kokemusmaailmasta ja olla omaa taiteellista kuvastoa. En pyri irrottautumaan valtavirrasta – se kai tapahtuu luonnostaan.

12. Mitä kuvataide antaa sinulle taiteilijana?

Jatkuvia haasteita, yllätyksiä ja ahaa-elämyksiä. Aivot raksuttavat jatkuvasti. Se on sekä ilo että rasite; koko ajan näkee kaikessa mahdollisuuden kuvaksi kun osaa yhdistellä outoja asioita ja ratkaista mahdottomia. Kuvataide antaa runollisia hetkiä, virkistäviä älyllisiä virikkeitä.

13. Täysin vapaat loppusanat: Kerro vielä lyhyesti nykyisestä taiteellisesta aktiivisuudestasi, esim. yhteistyöstä muiden alan ihmisten kanssa, miten taiteenluominen on vaikuttanut elämän muihin osa-alueisiin jne.

Saan tehdä yhteistyötä Kuopion kaupungin orkesterin kanssa keväällä 2018. Esiinnyn kuvataiteilijasolistina orkesterin kanssa. Olen aiemmin tehnyt yhteistyöstä nykytanssijoiden ja muusikoiden kanssa. Rites of travel toteutettiin Vaasan rautatieasemalla 2015 viulisti Maano Männin ja tanssija Soile Voiman kanssa- siitä on vimeossa kuvaaja Martin Karlssonin dokumentti. Performanssin luonteiset esitykset, joissa usea taiteenlaji on edustettuna, ovat haasteellisia, mutta juuri sattumanvaraisuus luo sen jännitteen, minkä vuoksi performanssit ovat niin ainutlaatuisia kokea. Niissä on oltava oikeasti paikalla, läsnä juuri silloin kun esitys tapahtuu.

Elämä on kuvataiteilijan ammatin valinnan vuoksi ollut osin pelastus herkälle ihmiselle – on saanut taiteen kautta käsitellä vaikeita asioita ja tehdä teoksia joissa välittyy omia kokemuksia maailmanmenosta. Toisaalta kuvataiteen alalla kilpailu, kateus, kovuus ja rahoituksen puute ovat ajaneet välillä selkää seinää vasten.

Uskon, että emme kauhean paljon saa valita mitä tapahtuu elämässämme. Olen ikäisekseni hengissä ja terve, mutta se johtuu osin myös muusta kuin ammatin valinnasta. Olen aina uskaltanut hypätä tuntemattomaan ja uuteen enkä tarkoita tällä laskuvarjohyppyä tai benjitä.


Viitteet

  1. (https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44901)