Jyrki Siukonen: Belomor/Šklovski – Taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto. Kuvataideakatemia 2014.

”Äiti, kerro Josefina Stailista”, sanoi poikani yllättäen sairaalan vuoteella leikkausta odotellessaan. ”Kuka se on?” kysyin hämmästyneenä ja sain vastaukseksi, että se joka oli vähän kuin Hitler ja tappoi miljoonia ihmisiä silloin kauan sitten. Jostakin syystä ajatus Josefina Stailista, erään diktaattorin fiktiivisestä inkarnaatiosta, kummitteli mielessäni tuon tuostakin lukiessani Jyrki Siukosen kirjaa Belomor/Šklovski – Taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto, joka on huimaava kertomus taiteen ja taiteilijoiden merkityksestä totalitaarisen yhteiskunnan sortojärjestelmän esittämisessä maanpäällisenä paratiisina.

Taiteella on kuitenkin taipumus paradoksaalisuuteen, ja mitä uppiniskaisemmin taidetta yritetään käyttää todistusvälineenä minkä tahansa asian puolesta tai sitä vastaan, alkaa kolikon toinen puoli vilkkua yhä kirkkaammin kiiltäen. Ei ehkä välittömästi tilanteiden ollessa hektisimmillään, mutta jo pieni etäisyys suuntaa valon toiseen kulmaan kuin oli tilaajan tarkoitus. Siukonen käsitteleekin kirjassaan taiteilijan tehtävää ylipäänsä ja asettaa lukijan pohtimaan niitä mahdollisuuksia, mitä taiteilijalla on tasapainoillessaan diktatuurin (miksei myös demokraattisen järjestelmän) antaman virallisen tehtävän ja oman eettisen ja taiteellisen näkemyksensä välissä.

”Taiteellinen tutkimus” käsitteenä kirjan nimessä viittaa Aleksandr Solženitsynin teoksen Vankileirien saaristo alaotsikkoon ”taiteellisen tutkimuksen kokeilu”, eikä sillä ole Siukosen mukaan mitään tekemistä taideyliopistoissa harjoitettavan taiteellisiin tohtorintutkintoihin tähtäävän tutkimuksen kanssa. Kirja käsittelee kuitenkin taiteen keinoja esittää tulkintoja todellisuudesta. Siukonen kuljettaa lukijaa matkalla, joka kulkee maantieteellisesti hätkähdyttävän lähellä itärajaamme, mutta voisi tapahtua missä vain poliittiset, uskonnolliset (tai miksei myös taiteelliset) diktatuurit ovat määränneet askelten tahdin. Taiteen kautta voidaan fiktio esittää faktana, kuten Siukosen tekstissään kuvaama Stalinille omistetun Vienanmeren-Itämeren kanavan kunniaksi julkaistu kirja osoittaa. Hankkeeseen valjastettiin yli kolmekymmentä neuvostokirjailijaa ja valokuvista huolehti Alexandr Rodtšenko. Neuvosto-onnela oli fiktio, jonka taiteilijat tilaajan antaman tehtävän mukaisesti esittivät totena. Fiktion ja faktan suhdetta tutkimuksessa, todellisuuden esille saattamisessa ovat aikanaan pohtineet mm. Edmund Husserl ja Mircea Eliade sekä kotimaisessa taiteellisen tutkimuksen viitekehyksessä viime vuosina ennen kaikkea Juha Varto.

Käsitteenä taiteellinen tutkimus herättää odotuksia jonkinlaisen taiteen läsnäolosta myös tutkimusraportin muodossa, ja kun asialla on kuvataiteilija, odotukset kohdentuvat ennen kaikkea visuaaliseen aineistoon. Siukosen kirjassa kuvilla on suuri merkitys osana tekstiä. Ovatko kuvat viittauksia, tekstiä, taideteoksia vai todistusaineistoa, riippuu lukutavasta. Taiteen ja taiteellisen tutkimuksen vastaanotossa, lukemisessa, on usein kyse kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jossa aisteilla on yhdenvertainen osuus älyllisen pureskelun rinnalla. Belomor/Šklovski – Taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto tuntuu hyvältä käteen, sivut ovat sopivan paksut ja kosketukseltaan kuivan huokoiset. Kirja houkuttelee lukemaan myös paitsi jännityskertomuksen omaisella kirjoitustyylillään myös visuaalisella kauneudellaan. Sisällön karuuden ja kitkerän sivumaun vastapainona toimivat valokuvat, jotka alleviivaavat nostalgiaa, unelmaa paratiisista, jossa paatuneinkin rikollinen saa sisäisen rauhan ponnistellessaan kohti kansan parasta. Tekstin yhteyteen saatettuna kuvat saavat toisen sisällön kuin niiden tilaaja on aikoinaan tarkoittanut.

Taiteen keinoin voidaan saattaa esille ilmiöitä ja asioita, jotka niin sanotun kovan faktatiedon muodossa jäisivät pimeän peittoon. Taiteilijan tapa ilmaista voi vain usein hämmentää suoraviivaiseen ja näennäisen selkeään tekstiin tottuneen lukijan. Tämän myös Siukonen nostaa esille monin tavoin, ei vähiten valottaessaan Šklovskin kirjoittamisesta ja ajattelusta sanottua kirjailija Nina Berberovan suulla: ”Hän ei koskaan osannut ajatella systemaattisesti, eikä kirjoittaa johdonmukaisesti”. Šklovskista sanottu pätee useaan tämän päivän taiteilija-tutkijaan, ja on syytä kysyä, onko ymmärryksen puute lukijan vai tekijän (taiteilija-tutkijan) ongelma. Ja onko kyse sen enempää johdonmukaisuuden kuin systemaattisuudenkaan puutteesta?

Simone Weil suhtautui aikanaan kriittisesti akateemiseen maailmaan ja totesi tutkijoiden olevan lähinnä kiinnostuneita omasta urastaan ja paikastaan akateemisella hiekkalaatikolla; tutkimuksen objektiivisuudesta tai totuudellisuudesta hänellä oli varsin skeptinen näkemys, eikä hän kirjoittanut taiteellisesta tutkimuksesta sanaakaan. Lukiessani Siukosen tarinaa taiteilijoista isä aurinkoisen palveluksessa en voinut välttyä pohtimasta, mikä on taiteilija-tutkijoiden asema akateemisessa maailmassa tänään. Olemmeko suorittamassa Josefina Stailin asettamaa tehtävää ja tekemässä eräänlaista silmänkääntötemppua: esittämällä puhdasta fiktiota faktana, jolla ei ole arkiolevaisen kanssa sen enempää tekemistä kuin Neuvostoliiton iloisilla iskurityöläisillä oli oman arkensa sankaritarinoissa? Vai onko taiteellinen tutkimus se kolmas tie, josta Šklovski kirjoitti: ”Selviytymiseen on vain kaksi tietä: joko kirjoitat itsellesi ja hankit elantosi jostain muusta ammatista tai lukittaudut taloosi ja mietiskelet olemassaolon merkitystä. Kolmatta tietä ei ole. Minä valitsin kolmannen tien.”

Kolmas tie kulkee taiteen loogista polkua, jossa fiktion ja faktan sekoittaminen ei ole ongelma, eikä totuutta todistella tilastotieteen (joka sekin todistaa aivan mitä kulloinkin halutaan) avulla. Siukosen kirja on tärkeä puheenvuoro taiteesta subjektina, joka puhuu silloinkin, kun taiteilija olisi mieluiten vaiti.