Taiteellinen tutkimus on vakiinnuttanut jokseenkin paikkansa eurooppalaisessa akateemisessa maailmassa. Termi kuuluu Suomen akatemian sanastoon ja taiteellisesta tutkimuksesta on keskusteltu myös Tieteen päivillä. Suomi on ollut monessa suhteessa taiteellisen tutkimuksen edelläkävijä. Muissa Euroopan maissa – kuten esimerkiksi Hollannissa, Saksassa ja Itävallassa – ala on kohdannut voimakkaampaa institutionaalista vastustusta kuin Suomessa.

Taiteellinen tutkimus on vallitseva tutkimustapa erityisesti Taideyliopistossa: Kuvataideakatemiassa, Sibelius-Akatemiassa ja Teatterikorkeakoulussa. Myös Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa on tehty tutkimusta nojaamalla taiteellisen tutkimuksen lähestymistapaan.

Alan julkaisutoiminta on vilkasta ja kansainvälisiä yhteistyöverkostoja on rakennettu ahkerasti. Suomeksi ilmestyy Ruukku, taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu. Kansainvälinen vastaava on JAR, Journal of Artistic Research, jonka ensimmäinen numero tuli maailmaan vuonna 2011. Taideyliopiston suomenkielisten julkaisujen lisäksi englanninkielistä kirjallisuutta on ilmestynyt ja ilmestyy runsaasti. Merkittävä osa kirjallisuudesta käsittää taiteilijoiden tuottamia opinnäytteitä, toinen, varsin hajanainen osa liittyy tutkimusalan äärellä käytyihin kiistoihin, sen luonteen hahmottamiseen ja asemaan tieteenä; ja kolmas osa koskee taiteellisen tutkimuksen metodologiaa, jota ovat kirjoittaneet pääasiassa muut kuin taiteilijat.

Tarkastelen käsillä olevassa tekstissä taiteellista tutkimusta suhteessa perinteiseen metodologiaan eli määrälliseen ja laadulliseen tutkimukseen. Tieteenhistoriasta tunnetaan laadullisen ja määrällisen tutkimuksen vastakkainasettelua ja tieteiden sotia. Määrällisten kriteerien näkökulmasta laadullista tutkimusta ja ylipäätään humanistista tutkimusta ja akateemista kirjoittamista on pidetty tieteellisesti liian löyhänä. (Ks. Töttö 1997; 2000.) Fyysikko Alan Sokal esimerkiksi intoutui 1990-luvulla kritisoimaan humanisteja, feministejä ja ranskalaisia filosofeja sosiaalisesta konstruktionismista, matemaattisten totuuksien väärinkäytöstä, sotkuisesta kielestä ja epätieteellisestä toiminnasta. (Sokal 2010.) Taiteellista tutkimusta on taas kritisoitu – pääasiassa perinteisen metodologian näkökulmista – aivan liian epämääräisenä, löyhänä, yksityisenä, vaikeapääsyisenä ja mahdottomana arvioida.

Taiteellinen tutkimus omana erityisenä tutkimuksena

Kirjassaan Artistic research methodology – Narrative, power and the public Mika Hannula, Juha Suoranta ja Tere Vadén tekevät varsin vapauttavan huomion: taiteellista tutkimusprojektia ei tarvitse aloittaa tuskastelemalla alan epäselvää luonnetta suhteessa vakiintuneen tieteen malleihin, koska jonkinlainen perusmuoto on saatavilla ja käytettävissä. Riippumatta siitä, että taiteellisen tutkimuksen toimintatavat ovat varsin avoimet ja niiden tulee kirjoittajien mukaan myös säilyä sellaisina. (Hannula & Suoranta & Vadén 2014, 15; ks. myös Borgdorff 2012, 70; Slager 2012, 30.) Kirjoittajakolmikon ohella myös lukuisat taiteilijat: muusikot, näyttelijät, tanssijat ja kuvataiteilijat, ovat käytännöillään hahmottaneet taiteellisen tutkimuksen metodologista perusmuotoa. Metodologiaa on toisin sanoen kehitetty myös tiiviissä yhteydessä taiteelliseen konkretiaan. Perusasetelma on seuraava: taiteellista tutkimusta tekee taiteilija, joka tutkii taidetta sisältäpäin. Hän ei tutki yksinomaan taidetta. Hän tutkii taiteessa. Toisin sanoen hän tutkii taidetta taiteessa. Taide ei ole siis vain kohde vaan myös näkökulma. Taiteilija tutkii usein omaa prosessiaan. Tutkimus on itseviittaavaa ja prosessilähtöistä.

Metodien lisäksi myös aineisto syntyy usein osana taiteellisen ajattelun prosessia. Toisin sanoen: vakiintuneilla tieteenaloilla vallitseva subjekti-objekti-asetelma on dekonstruoitu taiteellisen tutkimuksen piirissä kohti esteettistä kokemusta. Näin on pyritty rakentamaan uusi tutkimuksen laji, joka olisi taiteen lailla luovaa, ennalta-arvaamatonta ja tekijänsä pyrkimysten suhteen autonomista. (Hannula & Suoranta & Vadén 2014; Borgdorff 2012; Slager 2012.)

Taiteelliset tutkimukset eroavatkin menetelmiltään luonnontieteiden, yhteiskuntatieteiden tai humanististen tieteiden tutkimusotteista, toisin sanoen määrällisen ja laadullisen tutkimuksen perinteistä. Erottavana tekijänä on suhde tutkimuskohteeseen ja tutkijan ja tutkittavan välillä. En näe kuitenkaan mitään periaatteellista tieteenfilosofista estettä, miksi taiteellisen tutkimuksen lähestymistapa ei voisi olla tervetullut lisä kohdeherkkänä ”taidetieteen” menetelmänä laadullisen ja määrällisen tutkimuksen rinnalle. Ongelmaton tämä lisä ei tietenkään ole. Eikä yksimielisyyttä siitä, minkä arvoista tietoa taiteellinen tutkimus tuottaa, taida olla näköpiirissä.

Taiteellisen tutkimuksen filosofista taustaa

Taiteellinen tutkimus ankkuroituu historiallisesti varsin tuoreeseen länsimaiseen taideinstituutioon. Taiteellisen tutkimuksen filosofisia taustoja löytyy muun muassa varhaisromantikkojen ohjelmasta, jossa taiteelle annettiin ylin tehtävä. Kirjailijaveljekset Friedrich Schlegel ja August Wilhelm Schlegel teoretisoivat ja filosofoivat taiteesta taiteilijoina. He tekivät ja tutkivat.

Myös Alexander Baumgartenin näkemyksissä koskien esteettistä aisteihin ja kuvitteluun perustuvana tietona on relevanssia. Estetiikan perusteet luonut Baumgarten määritteli estetiikan vapaiden taitojen teoriana, alempana tieto-oppina, kauniin ajattelun taitona, järkiajattelulle analogisena havaitsemisen taitona ja aistinvaraista tietämistä tutkivana tieteenä. Baumgartenin ajattelussa taiteen ei-käsitteellinen sisältö vapauttaa itsensä siis eksplisiittisestä rationaalisesta tiedosta. Henk Borgdorff pitää Baumgartenin antia tärkeämpänä kuitenkin Immanuel Kantin erottelua taidearvostelman ja makuarvostelman välillä. Makuarvostelmat olivat Kantin mukaan pyyteettömiä, intressittömiä ja tarkoituksenmukaisia vailla tarkoitusta. Niiden pohja oli subjektiivinen, eivätkä ne olleet Kantin mukaan tietoa vaan tunnetta. Taidearvostelmassa korostuu taas taideteosten kulttuurinen arvo ja kauneus, jotka ruokkivat ajattelua toisin tavoin kuin pelkässä aisteja hivelevässä esteettisen mielihyvän kokemuksessa. Taideteosten ei-käsitteellinen sisältö johdattaa meitä siis reflektioon. (Borgdorff 2012, 153.) Makuarvostelman piirteet ovat kuitenkin olleet vaikutusvaltaisempia autonomistisesti itseisarvoisuutta painottavassa modernin estetiikassa.

Osittain Baumgartenin ja Kantin jalanjäljillä tunnetut fenomenologit – alkaen Hussserlista aina Heideggeriin ja Merleay-Pontyyn – kiinnittivät huomiota ei-käsitteellisyyteen, havainnon luonteeseen ja intentionalisuuteen. Ruumiillistetulla tiedolla tai ”ruumiin tiedolla” on tässä ajatteluperinteessä keskeinen roolinsa. Ei olekaan yllättävää, että fenomenologian tarjoamalla näkökulmalla on ollut – ja on yhä – niin suuri merkitys taiteellisen tutkimuksen eri alueilla, etenkin esitys- ja tanssitaiteessa.

Taiteellisen tutkimuksen suunnannäyttäjiä löytyy myös toisenlaisesta filosofisesta traditiosta. Nimittäin kriittisen teorian klassikkohahmoilta. Taideyliopiston Kuvataideakatemian taiteellisen tutkimuksen professorin Mika Elon mukaan Walter Benjaminin anti taiteellisesta tutkimuksesta käytäville teoreettisille keskusteluille löytyy hänen tinkimättömästä tavastaan tematisoida kirjoituksissaan ajattelunsa väline: kirjoitettu kieli. (Elo 2014.) Theodor W. Adorno kirjoitti taas ikään kuin olisi soittanut atonaalista sävelmää, ja näin tehdessään sisällytti taiteellisen tutkimuksen idean esimerkiksi viimeiseksi jääneen teoksensa Esteettisen teorian rakenteeseen.

Taiteellisen tutkimuksen solipsistinen maailma

Alan Sokalin kritisoima sosiaalinen konstruktionismi on humanististen ja yhteiskuntatieteiden keskeinen lähestymistapa, jonka mukaan todellisuus ja myös tieteellinen tieto ovat ensisijaisesti sosiaalisesti rakentuneita. Lähestymistavan klassikkoteos on Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin The Social Construction of Reality – A Treatise in the Sociology of Knowledge vuodelta 1966. Kolmetoistavuotta myöhemmin Bruno Latour ja Steve Wooolgar julkaisivat teoksen Laboratory life – The Social Construction of Scientific Facts. Berger ja Luckmann kirjoittivat keskitetysti yhteiskunnan konstruktiosta, mutta Latour ja Woolgar ulottivat konstruktion idean luonnontieteen teoreettisiin entiteetteihin (Niiniluoto 2003, 284). Latour ja Woolgar toisin sanoen väittivät, että perustavat luonnonlait ja tieteen tulokset ovat sosiaalisia konstruktioita eli ihmisen tulkinnan perusteella syntyneitä merkityksiä. Niitä ei toisin sanoen ole olemassa, ellei ihminen esitä niitä jossakin muodossa.

Sosiologi Risto Heiskala erottaa yhteiskunnan ja luonnon suhteen tarkastelussa radikaalin konstruktionismin ja maltillisemman konstruktionismin.

Radikaali konstruktionismi ei hyväksy minkäänlaisten luonnonpakkojen olemassaoloa vaan palauttaa kaikki yhteiskunnassa esiintyvät pakot kulttuurin toimintalogiikkaan. Maltillinen konstruktionismi puolestaan olettaa, että vaikka kaikki ihmisten tuntema todellisuus on tulkittua todellisuutta ja vaikka yhteiskuntien kulttuurisen muuntelun kirjo on suuri, tälle muuntelulle on monissa suhteissa löydettävissä ihmislajin biologiseen olemukseen ja luonnonympäristön rakenteeseen liittyvät rajat. (Heiskala 2004, 199.)

Heiskala tunnustaa ihmisen perimään evoluution kulussa kirjautuneet käyttäytymistaipumukset. Hän kuitenkin korostaa, että myös luonnontieteelliset kuvaukset luonnon toiminnasta ovat sosiaalisia konstruktioita. (Mt., 199–200.) Heiskala ei kuitenkaan väitä antirealistisesti, että luonnon prosessit todellistuvat vain ihmisen tekemissä kuvauksissa.

Sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta myös taide on kulttuurin luomus, jolla ei ole suurempaa yhteyttä biologiaan. Taiteen- ja kulttuurintutkimuksen, taiteellisen tutkimuksen, taidehistorian ja taidekasvatuksen aloilla sosiaalinen konstruktionismi onkin pikemmin normi kuin poikkeus. Taiteellinen tutkimus on kuitenkin erityistapaus siinä mielessä, että sen metodologia on valettu sosiaalisen konstruktionismin perustalle. Esimerkiksi Kuvataideakatemiassa hiljattain väitelleet Tuula Närhinen ja Shoji Kato sitoutuvat omissa opinnäytteissään radikaaliin sosiaaliseen konstruktionismiin. Närhinen on tutkinut kokeellisella taiteellaan luonnonilmiöitä ja Kato geometrian ilmenemistä maailmassa. Närhinen väittää, että hänen tutkimansa kohteet ”nousevat esiin havainnoinnin, mittaamisen ja taltioinnin prosesseissa kadotakseen jälleen näkyvistä”. (Närhinen 2016, 15.) Kato taas tuumaa, että hän ei ole kiinnostunut siitä, mitä geometria on. Hän käyttää sen sijaan geometriaa taiteellisen tutkimuksen linssinä omille havainnoilleen. Kato nojaa vahvasti Bruno Latourin toimijaverkkoteoriaan ja toteaa, että geometria paljastaisi luonteenpiirteitään, jos me seuraamme sen tekoja ja tarinoita. (Kato 2015, 15–21.) Antirealistisen sosiaalisen konstruktionismin suurimman nimen Bruno Latourin toimijaverkkoteoria on molemmissa opinnäytteissä keskeisessä roolissa. Lisäksi Närhinen nojaa muun muassa Gaston Bachelardin fenomenotekniikkaan. Toisin sanoen Närhinen tuottaa tutkimuksessaan luonnonilmiöistä taiteellisia ilmiöitä käyttämällä erilaisia työkaluja varsin kekseliäästi.

Molemmat opinnäytteet ovat erinomaisia esimerkkejä taiteellisen tutkimuksen mahdollisuuksista. Toisin sanoen siitä, kuinka taiteellista työtä tekemällä voi tutkia kunnianhimosta tinkimättä myös luonnonilmiöitä tai tietynlaisten rakenteiden tai algoritmien esiintymistä arkkitehtuurissa, käsityössä, matematiikassa, peleissä, digitaalisissa materiaaleissa, maataiteessa ja niin edelleen. Siksi ei ole epäilystä, etteivätkö Katon ja Närhisen tutkimukset olisi yhtä kunnianhimoisia ja kiinnostavia myös ilman sitoutumistaan solipsistiseen äärikonstruktivismiin. Ulkomaailman olemassaolon realistinen myöntäminen ei vähennä taiteellisten ilmiöiden voimaa tippaakaan.

Taideinstituutio on taiteellisen tutkimuksen vankka kehys, joka takaa alan kytkeytymisen sosiaaliseen konstruktionismiin. Onko sitten niin, että taideinstituutiota laajemman tarkastelutavan vaatiminen taiteelliselta tutkimukselta ei ole asianmukaista? SAR:in (Society for Artistic Research) Please Specify! Sharing Artistic Research Across Disciplines -konferenssin keynote-puheenvuoroissa, huhtikuun lopulla 2017, pitäydyttiinkin tiukasti vakiintuneessa taideinstituutiossa. Taiteilija-teoreetikko Sean Lowry ja taiteilija-kuraattori Simone Douglas kysyivät puheenvuorossaan, missä taide on, ja esittelivät taidetta, joka tapahtuu galleria- ja museokentän reunamilla tai ulkopuolella. Kysymyksessä oli kuitenkin valtaosin taide, joka on täysin institutionaalisten diskurssien tai kurantointiprosessien eli vakiintuneen länsimaisen taidemaailman käytäntöjen kynsissä.

Taiteellinen tutkimus on siis yksittäistapauksissaan ja tutkimusalana ankkuroitunut vahvasti länsimaisen taideinstituution periaatteisiin ja taidekäsitykseen, joka itsessään on konstruktivistinen eikä ulotu kielen, oman napansa tai välittömän kokemustodellisuuden ulkopuolelle. Eikö välittömän kokemustodellisuuden olisi kuitenkin käytävä tiedosta, jotta taiteellisessa tutkimuksessa olisi ylipäätään mieltä?

Taiteellinen tutkimus tiedon tuottajana

Taiteellisen tutkimuksen epistemologia kiteytyy kysymykseen taiteen itsensä tuottamasta tiedosta. Taide itsessään muodostaa omanlaisensa vähitellen auki keriytyvän tutkimuskysymyksen. Siksi tohtoritaiteilijoiden opinnäytteistä ei aina löydy selvää tutkimuskysymystä, eikä sellaisen vaatiminen ole välttämättä kohdallista, niin ihmeelliseltä kuin se perinteisen metodologian näkökulmasta kuulostaakin.

Perinteisen metodologian hahmotukset tutkimusprosessista ovat kuvauksia, jotka pätevät tilastollisten tutkimusmenetelmien tapauksissa tai teoreettisessa ja empiirisessä tutkimuksessa. (Ks. Niiniluoto 1984; Salonen 2007.) Taiteellinen tutkimusprosessi taas kulkee omia polkujaan. Tuula Närhinen kiteyttää, että taiteellisen tutkimuksen tekijälle ei avaudu valmiiksi tallattuja polkuja. ”Jokainen työ on uusi haaste ja mahdollisuus löytää oma tie.” (Närhinen 2016, 11.)

Perinteisen tutkimusprosessin kehällä tai jatkumossa tapahtuviin etappeihin ei taiteellisen tutkimuksen piirissä suhtauduta kovin tiukasti. Käsitykset aineistosta ja sen analyysistä ovat toisenlaiset kuin laadullisen ja määrällisen tutkimuksen perinteissä. Tutkimusaineisto ja sen analyysi voivat olla yhtä kuin oman taiteellisen työn tekeminen ja omien kiinnostuksen kohteiden tarkkailu. Närhinen tiivistää:

Aineistoni on kirjava, ja olen käyttänyt taiteilijan vapautta lähteiden valinnassa. Yhdistelen ajattelijoita, koulukuntia sekä suuntauksia, jotka eivät välttämättä sovi yhteen – joskus ne saattavat myös olla lähtökohdiltaan keskenään ristiriidassa. Pohdintani liikkuvat luonnontieteen ja taiteen tutkimuksen välimaastossa sivuten historiaa, filosofista estetiikkaa ja mediateoriaa. Nostan esiin omia subjektiivisia kiinnostuksen kohteitani: kaunokirjallisia ja filosofisia tekstejä sekä luonnontutkijoiden ja kuvataiteilijoiden töitä. Aiheita ja aineksia on runsaasti. Kirjoitustapani on esseistinen ranskan sanan essai (kokeilu, yritys) lähestymisyritystä kuvaavassa mielessä. Tekstini polveilee teoskuvauksista ja teknisistä selvityksistä teoreettiseen analyysiin, joiden lomassa vuorottelevat kuvat, kaunokirjalliset sitaatit sekä erilaiset graafiset elementit. (Närhinen 2016, 11.)

Taiteellisen tutkimuksen parissa suositut kirjoitustavat eivät noudata perinteisen tieteen tutkimusraportteja tai niin sanottua referee-artikkelityyliä. Essee on erittäin suosittu kirjoitustyyppi, mutta jargonvapaasta kirjoitusgenrestä ei ole kysymys. Trendit ja suosittujen filosofien ja teoreetikoiden äänet ja tyylit näkyvät ja kuuluvat aivan kuten humanistisissa tieteissäkin. Närhisen kuvaus omasta tutkimusprosessistaan kuvaa hyvin myös taiteilijoiden opinnäytteiden kollaasimaisuutta. Monet opinnäytteistä ovat eräänlaisia leikattuja ja liimattuja kokemusten, muistikuvien, mielikuvien ja omien ja joskus muidenkin taideteosten ryppäitä. Niiden kokoaminen ei välttämättä johda tutkimustuloksiin, saati johtopäätöksiin. Voi olla, että kollaasi ei johda minnekään. Se on itsessään siinä. Närhinen toteaakin, että ”työni ei päädy mihinkään selkeästi yksilöitävissä olevaan johtopäätökseen.” ”Kuljettu matka ja etenkin tutkimuksen kuluessa tekemäni teokset ovat jo tuloksia sinänsä.” (Mt., 13.)

Perinteisessä metodologiassa vannotaan objektiivisuuden nimiin, vaikka sokeasti tai naiivisti siihen ei uskotakaan. Joidenkin tieteenfilosofisten yleistysten mukaan luonnontieteissä objektiivisuus toteutuu, mutta humanistisilla aloilla se ei toteudu. Tämä on myös monien humanististen alojen tutkijoiden kanta. Inkeri Koskinen sen sijaan ajattelee, että objektiivisuuden toteutumiselle humanistisilla aloilla ei ole mitään periaatteellista estettä. Hänen mukaansa oletuksella, että humanistisilla aloilla ei pyritä objektiivisuuteen, on kielteisiä tiedepoliittisia seurauksia. Hän ehdottaa, että ymmärtäisimme objektiivisuuden asiayhteydestä riippuvaksi, kontekstisidonnaiseksi asiaksi emmekä liittäisi sitä yksituumaisesti totuuden tai arvovapauden kaltaisiin vaatimuksiin. Koskinen jopa viittaa siihen, että objektiivisuutta vaarantavista tekijöistä oltaisiin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla luonnontieteitä paremmin perillä.

Voi olla, että humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat ovat edelleen luonnontieteitä pidemmällä tutkijayhteisöjen jakamien, tuloksia vinouttavien oletusten ja arvosidosten jäljittämisessä ja korjaamisessa. Erilaisten teorioiden ja tutkimusohjelmien kirjo on näillä aloilla tavallista. Tutkijat ovat tottuneet vastaamaan sekä oman alansa sisältä että sen ulkopuolelta tulevaan kritiikkiin ja kyseenalaistamaan työnsä perustavia oletuksia. Humanistisilla aloilla on siis hyviä keinoja välttää objektiivisuutta uhkaavia vaaroja. Ja yhteisöjen hyväksymiin tuloksiin voi perustellusti luottaa. (Koskinen 2016, 40.)

Jos taiteellisessa tutkimuksessa nojataan radikaaliin sosiaaliseen konstruktionismiin, niin yhtä lailla sen piirissä nojataan ajatukseen, että tutkimus ei voi olla objektiivista. Närhisen mukaan ”objektiivisuuteen tähtäävä, inhimillisen osallisuuden poissulkeva tutkimus on jo lähtökohtaisesti mieletön kulkusuunta”. (Närhinen 2016, 16.) Närhinen siis ymmärtää objektiivisuuden jonakin sellaisena, johon ihminen ei kykene. Koskisen mukaan taas inhimillinen osallisuus on osa objektiivisuuden toteutumista myös humanistilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Taiteellinen tutkimus kuitenkin kytkeytyy niin vahvasti subjektiivisiin prosesseihin, että objektiivisuudesta puhuminen saattaa viedä sen itsensä kannalta aivan väärään suuntaan. Närhinen kiteyttää, että ”taiteilijan hapuilevaa ja subjektiiviselta vaikuttavaa kulkua ohjaa työn omista lähtökohdista kumpuava tekemisen järki.” ”Syntyy yksilöllisiä tutkimusmatkoja, joiden merkitys ei ole yleispätevän tiedon tuotannossa, vaan itse prosessissa: todistuskappaleina ovat teokset ja metodina käytännön työ.” (Mt., 11.) Tiukassa tieteenfilosofisessa katsannossa tässä ollaan auttamattomassa kehässä. Taiteella legitimoidaan taidetta. Epistemologinen peruste tuotetaan kehässä. Närhisen kuvaama tutkimuskäytäntö noudatteleekin niitä periaatteita, joita Henk Borgdorf kutsuu performatiiviseksi ja immanentiksi. Taiteellinen tutkimus on Borgdorffin mukaan tutkimusta, jossa taiteellinen käytäntö toimii metodina ja epistemologisena resurssina. Miten muuten voisi olla?

Kaavasta utopiaan ja sen seurauksiin

Koska taiteellista tutkimusta tehdään yliopistoissa, sen olisi noudatettava yliopistollisen tutkimuksen kriteerejä. Taiteellisen tutkimuksen opinnäytteet eivät siksi poikkeakaan Mika Hannulan, Juha Suorannan ja Tere Vadénin esittämästä taiteellisen tutkimuksen ”kaavasta”, jonka mukaan taiteellinen tutkimus koostuu a) taiteellisesta prosessista – eli taiteen tekemisestä, ja b) näkökulman puolesta argumentoimisesta eli kirjallisesta työstä. (Hannula & Suoranta & Vadén 2014, 15.) Kirjallinen työ, opinnäyte, ja sen puolustaminen väitöstilaisuudessa huipentavat taiteilijan tohtoroitumisen. Tämä protokolla osoittaa, että taiteellinen tutkimus kuuluu tiedemaailmaan. Kirjallinen työ on helppo ymmärtää väitöskirjaksi, vaikka sitä ei sellaiseksi Taideyliopistossa kutsutakaan.

Tohtoriopintoja tekevien taiteilijoiden keskuudessa elää kuitenkin vahvana unelma, jossa taiteellinen tutkimus koostuisi vain taiteellisesta prosessista: tanssimisesta, esiintymisestä, soittamisesta, maalaamisesta tai valokuvaamisesta. Taiteilijan välittömän käytännön näkökulmasta tässä utopiassa ei ole mitään ongelmaa, mutta sen arvioimisessa perinteisen metodologian näkökulmasta on. Perinteisen metodologian arviointikriteereillä ei voida tavoittaa sellaista, jota ei ole tehty niiden vaalimien periaatteiden mukaisesti. Taiteellisen tutkimuksen erityistapauksia olisi arvioitava taiteellisen tutkimuksen kriteerein – mitä ne sitten ovatkaan. Jos laadullisen tutkimuksen perinteessä toteutettuja tutkimuksia ei arvioida määrällisen tutkimuksen kriteerein, miksi taiteellisen tutkimuksen tuloksia – jos sellaisia edes on – tai taiteellista tutkimusta ylipäätään, tulisi tarkastella perinteisen metodologian kriteereillä? Eikö olisi hedelmällisempää toivottaa taiteellinen tutkimus tervetulleeksi metodologiseen seurakuntaan? Tervetulotoivotuksella saattaa olla tosin seurauksensa, kuten tieteen kriteerien vähemmän hierarkkinen uudelleen arviointi.

Kirjallisuus

• Borgdorff, Henk (2012) The Conflict of the Faculties. Perspectives on Artistic Research and Academia. Leiden: Leiden University Press.
• Elo, Mika (2014) Walter Benjamin taiteellisen tutkimuksen edelläkävijänä. https://www.youtube.com/watch?v=vhIYLwzNFsE (Haettu 2.5.2017.)
• Hannula, Mika & Suoranta, Juha & Vadén, Tere. Artistic research methodology – Narrative, power and the public. Peter Lang Publishing, Inc., New York 2014.
• Heiskala, Risto (2004) Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Helsinki: Gaudeamus.
• Kato, Shoji (2015) Place of Geometry. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.
• Koskinen, Inkeri (2016) Objektiivisuus humanistisissa tieteissä. Niin & Näin 4/2016, 35–42.
• Niiniluoto, Ilkka (1984) Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava.
• Niiniluoto, Ilkka (2003) Totuuden rakastaminen. Tieteenfilosofisia esseitä. Helsinki: Otava.
• Närhinen, Tuula (2016) Kuvatiede ja luonnontaide. Tutkielma luonnonilmiöiden kuvallisuudesta. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.
• Salonen, Toivo (2007) Tieteenfilosofia. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.
• Slager, Henk (2012) The Pleasure of Research. Helsinki: Finnish Academy of Fine Arts.
• Sokal, Alan (2010) Beyond the Hoax. Science, Philosophy and Culture. Oxford: Oxford University Press.
• Töttö, Pertti (1997) Pirullinen positivismi: Kysymyksiä laadulliselle tutkimukselle. Jyväskylä: Kampus kustannus.
• Töttö, Pertti (2000) Pirullisen positivismin paluu: Laadullisen ja määrällisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.