Zen-mestari Kosho Uchiyama (1912–1998) kertoo kirjassaan Opening the Hand of Thought – Foundations of Zen Buddhist Practice opettavaisen tarinan taidemaalarista:

Kerran noin nelikymmenvuotias nainen tuli hädissään hänen luokseen. Nainen oli aina pitänyt maalaamisesta ja hän oli lahjakas. Parikymppisenä hänen vanhempansa tukivat häntä taloudellisesti, ja hän saattoi keskittyä taiteilijauraansa Tokiossa. Hän menestyi. Hänen töitään oli esillä kaikkialla, ne voittivat palkintoja ja kriitikotkin pitivät häntä pätevänä nuorena taiteilijana.

Hänen loistava ura kuitenkin tyssäsi siihen, että hänen isänsä menetti kaiken. Hän palasi maalle huolehtimaan vanhemmistaan. Vuodet kuluivat ja hänen vanhempansa ikääntyivät. Naisen intohimo maalaamiseen ei sammunut, niinpä hän muutti takaisin Tokioon ja otti vanhempansa mukaan. Hän työskenteli päivisin ja omistautui maalaamiselle iltaisin, mutta hän ei yltänyt samaan kuin kaksikymppisenä. Hän ei saanut maalauksiaan myytyä ja ansiotyö alkoi kuluttaa hänen voimiaan.

Hän suri sitä, ettei kyennyt kehittymään, koska hänen perheensä oli menettänyt omaisuutensa. Uchiyama tunsi myötätuntoa naisen vaikeaa tilannetta kohtaan, mutta moitti häntä hänen itsensä vuoksi. Uchiyaman mielestä nainen ajatteli koko tilanteen väärin. Ei ollut suinkaan tavallista saada perintöä. Tavallista on se, että ei ole omaisuutta lainkaan. ”Sinä saatoit opiskella maalaamista perheesi varoilla kunnes olit yli kahdenkymmenen. Se on epätavallista, ja jotakin, josta sinun tulisi olla kiitollinen. Nyt, vaikka parikymmentä vuotta on kulunut, sinä yhä suret perheesi menetystä ja olet menneisyyden kuvitelmien pauloissa. Sinun täytyy avata silmäsi nykyiseen todellisuuteen ja aloittaa täysin puhtaasta itsestä ilman omaisuutta tai mitään muutakaan.”

Sitten Uchiyama kysyi naiselta, eikö hänelle kaikista perustavinta ole se, että hän maalaa, koska hän nauttii maalaamisesta. Eikö hän voisi olla siihen ja osa-aikatyöhönsä tyytyväinen? ”Jos voit ansaita elantosi näin ja nauttia maalaamisesta lopun aikaa, voit elää rikkaasti. Tämä on jotakin, josta voit olla onnellinen riippumatta menestytkö vai et.” Sitten Uchiyama kertoi naiselle kuinka hän on harrastanut zazenia – eli istumameditaatiota – kolmekymmentä vuotta ihan muista syistä kuin kaupallisista. Ensimmäisenä kahtenakymmenenä vuotena Uchiyama ei tullut juuri huomioiduksi ja hänellä oli tuskin syötävää. Mutta harrastamalla zazenia hän löysi elämälleen tarkoituksen jopa noissa oloissa. Viimeisenä kymmenenä vuotena Uchiyama kertoi saaneensa seuraa istumameditaation harjoittamiseen, mutta edelleenkään hänellä ei ollut vähäisintäkään ajatusta tuotteistaa zazenia. Hän vain istui. Uchiyama sanoi naiselle: ”Sinulle kuviesi maalaaminen on elämäsi. Eikö sen pitäisi olla suurin ilonaiheesi?”

Nainen sanoi, että hän ymmärsi täysin ja meni menojaan tarmokkain askelin.