Lapin yliopiston sosiaalityön emeritusprofessori Kyösti Urposen artikkeli ”Current social work imposes new challenges: two approaches and a paradigm shift ” (2017) käsittelee nykyaikaisen sosiaalityön kohtaamia kriisejä sekä ratkaisuyrityksiä niihin.

Nykyaikainen sosiaalityö kohtaa monenlaista epätasa-arvoa. Nämä epätasa-arvoisuudet kumpuavat rakenteellisista ja laadullisista sosiaalisista muutoksista, kuten väestön ikärakenteesta, pitkäaikaistyöttömyydestä, globalisaatiosta, tieteellis-teknologisesta kehityksestä, poliittisista kriiseistä ja elämäntavan itsekeskeistymisestä. Nämä haasteet ja ongelmat ovat sosiaalityölle uudenlaisia.

Tällä hetkellä Urponen näkee sosiaalityön rakentuvan liiaksi yksilölliseen tukeen ja oikaisuun, jota perustellaan moraalisilla painotuksilla. Yksilöiden ja perheiden ongelmia saatetaan yksinkertaistaa, vaikka samaan aikaan sosiaalinen ja yksilöiden elämät käyvät yhä monimutkaisemmiksi.  Tämän johdosta sosiaalityön vanhat tutkimusta ohjaavat normit ja käytännölliset strategiat ovat muuttuneet vähemmän vaikuttaviksi. Urposen mukaan sosiaalityö kohtaa sisäisen kriisin ja sen on käytävä läpi paradigman muutos. Hän painottaa sosiaalityön mahdollisuutta rakentua sekä talouspoliittisena tekijänä että kriittisenä tieteenä, johon myös moraalinen ulottuvuus liittyy avoimesti. Uuden paradigman myötä sosiaalityö on ymmärrettävä sekä olemukseltaan että käytännöltään (ontopraksinen) uudella tavalla.

---

1. Minkä takia kirjoitit tämän artikkelin?

Olen kantanut huolta siitä, että kysymystä sosiaalityön tieteen luonteesta ei nähdä vakavana. Olemme sivuuttaneet sosiaalityön peruskysymykset, ja sen takia tilalle on tullut pinnallisuutta ja epäteoreettisuutta. Sosiaalityön epäteoreettinen tausta on johtanut sosiaalityön teknistymiseen. Ratkaisujen luonnetta johtaa tekninen intressi, ei rakenteellinen. Harkitsemme keinoja, mutta emme päämääriä. Sosiaalityö on menettämässä emansipatorisen voimansa, josta esimerkkinä on ne sosiaalityön resurssikriisejä koskevat keskustelut, jossa katse on käännetty sosiaalityöntekijöihin eikä sosiaalisiin ongelmiin. Tässä dynamiikassa sosiaalityö on yhteiskunnan ja asiakkaan välissä välittämässä muutosvaatimuksia asiakasta kohden, ja yhteiskunta nähdään muuttumattomana.

Jotkut näkevät tähän jonkinlaisena vastauksena sen, että sosiaalityö on soveltava tiede eli se sisältäisi esim. sosiologiaa ja psykologiaa. Tämä ei poista kysymystä siitä, mikä oikein on sosiaalityön todellisuuskäsitys, mikä on se todellisuus jonka parissa sosiaalityö operoi, mitkä ovat sosiaalityön tutkimuksen lähtökohdat ja mistä sosiaalityön tutkimuksen pitäisi kertoa. Näitä lähtökohtia ei voida rakentaa ilman tiedeyhteisön omaa teoriaa ja ontologisia rakenteita, joita sosiaalityöllä ei nyt ole. Vaarana on, että rajaamme tutkimuksesta jotain olennaista pois silkasta sokeudesta ja tiedostamattomuudesta. Ilman näitä ontologisia lähtökohtia, jotka paljastavat meille sosiaalisia ulottuvuuksia, emme pureudu ongelmien syvärakenteisiin.

Sosiaalityön pinnallistuminen näkyy varsin selvästi SOTE-keskustelun kautta, jossa keskustelu ja valta liikkuu terveydehuollon eikä sosiaalihuollon saralla. Kohtelemme ihmisiä medikaalisesti, juridisesti ja pedagogisesti ja näiden katsantokantojen kautta ilmiöiden yhteiskunnallisuus häviää.

Olen myös kirjoittanut toisen samaa aihepiiriä olevan artikkelin vuonna 2014, ”Sosiaalityö poliittisena taloustieteenä”. Siinäkin ideana on, että sosiaalityötä ei pitäisi nähdään pelkästään lakeja toimeenpaneva hallintotyönä, hyväntekeväisyytenä tai moraalisena manifestina, vaan julkisesti talouteen kytkeytyvänä.

2. Millä tavalla tämänhetkisen sosiaalityön trendit, kuten julkishallinnollinen, asiakaskeskeinen toimenpidetyö, mahtuvat tähän uuteen kehityssuuntaehdotukseen?

Sosiaalityö joutuu suitsimisen kohteeksi, jos se on täysin hallinnollisissa raameissa. Suitsimisen takia se menettää kriittisen ja emansipatorisen voimansa. Jos sosiaalityö on täysin kiinni hallinnossa, on kahdenlaisia ongelmia, jotka eivät sille sovi: Ensinnäkin ratkaisemattomat ongelmat, jotka edellä mainitulla tavalla siirtyvät vain eteenpäin. Hallinto on jakautunut omiin sektoreihin, joista kukaan ei halua ”liata omaa pesäänsä”. Kustannukset eivät kuitenkaan häviä, sillä yhteiskunnallisissa ongelmissa vallitsee häviämättömyyden laki: Sosiaalisten ongelmien ratkaisukustannukset siirtyvät jonnekin muualle ja ne voivat kasvaa. Toisena ongelmana on investointien tekeminen, esimerkiksi joissakin kunnissa on harkinnanvaraisen toimeentulotuen käyttö kielletty.

3. Esität seuraavankaltaisen kolmijaon:

a. Resurssien epätasainen jako
b. Elinvoiman epätasainen jako
c. Eksistentiaalinen epätasa-arvo

Voisitko avata, mitä nämä tarkoittavat?

Nämä ovat sosiaalisen todellisuuden ulottuvuuksia, joissa analysoidaan ihmisen toimintaa. Nämä ulottuvuudet auttavat tunkeutumaan ilmiön syvärakenteeseen. Meille irrationaalisena näyttäytyvä ihmisen toiminta voi olla hänen maailmassaan rationaalista.  Jos esim. pedagogisoimme ongelman, emme huomioi missä maailmassa ihminen elää. Yhdysvaltalaiselle tutkijaystävälleni oli kerrottu: ”Älä vedä meitä sinun maailmaasi, tule sinä meidän maailmaamme.” Tutkijan ei pitäisi kuvitella elävänsä eri maailmassa kuin tutkittavien, tai muuten nämä ihmiset esineellistyvät. Jos pitäydytään vanhassa lisäten resursseja ja käyttäen niitä kuten ennenkin, emme edelleenkään mieti sitä todellisuutta, jossa asiakas elää. Sosiaalityöntekijä ei ratkaise asiakkaan ongelmia, asiakas ratkaisee ne itse kun hänelle rakennetaan mielekäs tulevaisuushorisontti.

4. Uusliberalismi painottaa tehokkuutta vaikuttavuuden sijaan, yksilön jatkuvaa sopeutumista muutoksiin ja markkinaperustaisia ratkaisuja sosiaalisiin ongelmiin. Onko sosiaalityön mahdollista pitkällä tähtäimellä toteuttaa hyvänvointitehtäväänsä uusliberalistisessa kehyksessä?

Ei oikein, koska uusliberalismi implikoi sosiaalidarwinistisia lähtökohtia, joka on lähtöisin Amerikasta sekä populismista. Tälläinen ympäristö ei ole kovin helppo sosiaalityölle ja tutkimukselle. Se on myös johtanut siihen, etteivät näyttöön perustuva käytäntö ja kommunikatiivinen rationaalisuus ole yleistyneet. Jälkimmäinen näkyy esimerkiksi moniammatillisten palavereiden valtarakenteessa, jossa leikitään vähän aikaa demokratialeikkiä kunnes lääkäri kertoo, miten asia menee. Tässä sivuutetaan täysin mahdollisuus yhdessä tehtävälle hyvälle ratkaisulle, jota kukaan yksinään ei olisi keksinyt.

5. Esität, että tämänhetkinen sosiaalityön olemus ja toiminta eivät reflektoi sosiaalityön koko ideaa. Nykyään sosiaalityön idea näyttäytyy puhtaan käytännöllisenä asiakastyönä tai heikkona moraalisena äänenpainona uusliberalistiselle talouspolitiikalle.  Miksi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen suuntautuneet sosiaalityön ulottuvuudet ovat jääneet niin vähälle huomiolle?

Tällä on kaksi taustaa. Ensinnäkin se johtuu yleisestä diskurssista yhteiskunnassa, jossa tavoitellaan konsensusta. Tämä tavoittelu ei suvaitse kovin kriittisiä äänenpainoja. Toiseksi, sosiaalityö on unohtanut mihin olosuhteisiin se alunperin syntyi. Päämääränä on ollut vapauttaa ihmisiä huonoista olosuhteista, joka on helpompaa kuin luoda hyvä yhteiskunta. Tässä on kuitenkin tärkeää huomioida, että tarkoituksena on ratkoa sosiaalisia ongelmia, ei yksilöiden ongelmia. Aikaisemmin tukemamme köyhien enemmistö on muuttunut köyhien vähemmistöksi ja nyt huomioimme enemmän keskiluokkaisia työmarkkinaosapuolia.

6. Sosiaalityön kielipeli koostuu haavoittuvaisten ihmisryhmien kohtaloiden kuvaamisista. Nykyään kuitenkin melkein kaikki punnitaan talousargumentein. Pitäisikö sosiaalityön lähteä mukaan markkinaontologiseen kielipeliin?

Kyllä sen pitäisi, sillä taloudellinen perustelu takaa paremman perustan argumentaatiolle ja myös tehokkaampaa kuin puhdas moraalinen kritiikki. Argumentaatio ilman taloudellisia perusteita on ontto ja tyhjä. Aikoinaan puhuttiin arvovapaasta taloustieteestä, mutta huomattiin että se ei ole mahdollista. Taloudelliset valinnat, sosiaaliset seuraukset ja niiden moraalisuus liittyvät toisiinsa.

7. Esittämäsi ’aristoteelinen poliittinen taloustiede’ sisältää teleologisen eli päämääräkeskeisen tavan tarkastella todellisuutta sekä poliittisen kansalaisuuden käsitteen. Esität näitä ajatuksia uudenlaiseen sosiaalityön paradigmaan. Voisitko avata, miten ne liittyvät mielestäsi sosiaalityöhön?

Teleologisuuden tarkoituksena on rakentaa asiakkaalle tiettyä tulevaisuushorisonttia, eikä häntä myöskään tuomita. Aktiivisen poliittisen kansalaisuuden tarkoituksena on vapauttaa ihmiset huonoista olosuhteista, purkaa heidän turhaumiaan ja saada heille resursseja. Tärkeää on myös ottaa mukaan Aristoteleen ontologiset näkökohdat ihmisyydestä, kuten zoon politikon. Me olemme paraikaa riisumassa ihmiseltä näitä ontologioita – mitä ihmisyys on – ja sen seurauksena ihminen nähdään yhä enemmän vain talouden välikappaleena. Aristoteelinen tiede nivoo yhteen kriittisen tieteen, politiikan, talouden ja moraalin. Moderni yhteiskuntatiede ei tällä tavalla huomioi kokonaisuutta, jonka kanssa ollaan tekemisissä. Sosiaalityön maailmassa yhteen pitäisi nivoutua taloudellinen, poliittinen ja moraalinen.

8. Hegeliläisittäin voisi sanoa, että osa ihmisistä ei kasvata itselleen ”yhteiskuntaruumista” – he eivät ota osaa yhteisiin asioihin, vaikka työskentelevät sosiaalialalla. Mistä moinen asenne johtuu?

Taustalla on se, miten sosiaalityön yhteiskunnallinen tehtävä ymmärretään. Onko se vanginvartija tai jotain muuta? Sosiaalityö vaatii tiettyä rohkeutta ja pelkään, että jos miehet häviävät, häviää äänikin. Tämä johtuu naisten erilaisesta asemasta puheenvuorojen käyttäjänä.

9. Onko sosiaalityötä yleisesti vaivannut vaihtoehtoisten esitysten puute?

Kyllä on. Sosiaalityö on sortunut liiaksi juridis-hallinnolliseen toimintaan. Tämä näkyy hyvin SOTE-keskustelussa, jossa lähinnä terveydenhuollon uudistus on tapetilla.

10. Olet luennoillasi sanonut, että sosiaalityö rakentaa yksilön ulkopuolista elämismaailmaa; ja että sosiaalityön tehtävänä on ihmisen vapauden lisääminen. Mitä tarkoitat näillä? Varsinkin jälkimmäinen on mielenkiintoinen ajatus, sillä yleinen uskomus sosiaalityön tehtävästä on hyvinvoinnin lisääminen.

Olen aina sanonut, että ne sosiaaliset ongelmat, joiden parissa sosiaalityö kamppailee, ovat asiakkaat pään ulkopuolella, ei sisäpuolella. Kun asiakkaalla on resurssivaje, hän ei pääse sosiaalisille areenoille. Tämä johtaa oikeusvajeeseen, joka johtaa psykososiaalisiin ongelmiin. Sosiaalityön täytyy auttaa maailmankuvan rakentamisessa sekä turhaumien purkamisessa. Sosiaalityön täytyy auttaa resurssivajeen korjaamisessa. Tätä haen myös alussa käsitellyllä kolmijaolla; resurssien, elinvoiman ja eksistentiaalisen epätasa-arvoisella jakaumalla. Hyvinvoinnin asettaminen tavoitteeksi on varsin epämääräistä ja käsitteenä se voi jäädä hämäräksi tai ideologiseksi. Helpommin päästään yhteisymmärrykseen kun puhutaan huonojen elinolojen poistamisesta – jostakin, mitä ei voida sietää.

11. Miten tämä uusi sosiaalityön paradigma istuisi nykyaikaiseen byrokratiaan ja virkamieskulttuuriin? Miten saamme modernin sosiaalityöntekijän välittämään saatika omaksumaan tämän työorientaation?

Se onnistuisi, jos sosiaalityön annettaisiin vapaasti suorittaa sosiaalisten vaikutusten arviointia. Meidän pitäisi sosiaalityön toteutuksessa erottaa toisistaan hallintotoimenpiteet ja tulevaisuuden suunnittelu.

12. Onko siinä jotain ongelmaa, että sosiaalityön eettinen pohja näyttää koostuvan pelkästään velvollisuuksista välittämättä lopputuloksista (deontologinen etiikka) sekä materiaalisten tukimuotojen ja elinehtojen säätämisestä (utilitaristinen etiikka modernina ilmenemismuotona)?

Sosiaalipolitiikan sisällä on kaksi suuntausta. Utilitaristiseen etiikkaan lasketaan kuuluvaksi esimerkiksi sosiaalihuolto ja toimeentulotuki. Velvollisuusetiikkaan kuuluu sosiaalivakuutus – se ei perustu kollektiiviseen vastuuseen vaan kyseessä on ”samanlaisten vastuu samanlaisille”, esim. merimiehet maksavat merimieskassaan maksuja. Yhteiskunta on muuttunut siten, että köyhät ovat vähemmistössä ja näitä eettisiä periaatteita pitäisi tarkastella uudelleen. Perustulon pohdinnassa ei hirveästi ole etiikkaa, vaan enemmänkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden painotus.

13. Esitystäsi ja sen takana olevia ajatuksia ei olisi voitu jäsentää ilman jonkinasteista filosofista ja tieteellistä yleissivistystä. Miten näet filosofian roolin sosiaalityössä ja yleisestikin tieteellisessä toiminnassa?

Se on välttämätön. Ilman filosofista ja tieteenteoreettista ymmärrystä ei kyetä analyyttisyyteen ja argumentatiivisuuteen. Ilman niitä kadotamme sosiaalityön tutkimuksen ja käytännön lähtökohdat – teknisiin tuloksiin ja ratkaisuihin kyllä pääsemme. Eikä tiede ole sitä, että haetaan kirjoja ja liimataan niistä lauseita yhteen, siinä pitää olla syvyyttä mukana.

14. Lapin yliopistolle tuli viime vuonna sosiaalityön opinto-oppaaseen viiden opintopisteen suuruinen kurssi ”Sosiaalityö ja talous”. Tämän kurssin tavoitteina on mm. ”hahmottaa talouden ja hyvinvoinnin välisiä suhteita ja ”analysoida yhteiskunnallisen ja taloudellisen muutoksen asettamia haasteita sosiaalityölle ja sosiaalipalveluille”. Onko tämä muutos oikeaan suuntaan?

Riippuu siitä, minkälaista opetusta on kyseessä. Poliittisesta taloustieteestä on hyötyä, puhtaasta taloustieteestä ei varmaan niinkään. Pitää olla soveltavaa. Olisi hyvä muutos kuten filosofian lisääminen, mutta molemmat asettavat opetukselle kovia haasteita.

15. Sosiaalityössä on esitetty kannanottoja, että kymmenen vuoden sisällä sosiaalityö saattaisi muuttua AMK-tutkinnoksi. Voiko olla mahdollista, että tieteellinen asema menetetään?

On tässä oltu koko ajan veitsenterällä 1990-luvulta asti, eli on keskustelu siitä viedäänkö sosiaalityö AMK:hon. Jos näin käy, niin sosiaalityön luonne muuttuu kokonaan: Siitä tulee teknisempi, ei-kriittisempi, eräänlainen ”algoritmikeittokirja”, joka helpottaa sosiaalityön hallinnointia. Ja juuri tämän takia kannan huolta siitä, että mihin sosiaalityön tieteellinen ja teoreettinen ajattelu on menossa. Liikaa on menty opiskelijoiden vaatimuksien mukana, joka on johtanut teoriapinnan ohentumiseen. Ennen luennoilla luettiin kirjoja, mutta nykyään artikkeleita. Se johtaa pirstaleiseen käsitykseen sosiaalityöstä ja maailmasta. Yksi koulutuksen tavoite tulisi olla, että opiskelija saisi eheän käsityksen maailmasta. Sosiaalityössä täytyisi muodostaa koulukuntia, joissa erilaiset maailmankuvat muodostavat dialogin ja testaisivat toisiaan. Tälläinen kehityssuunta oli hetken aikaa 1990-luvulla, mutta se on sittemmin pysähtynyt.

16. Esityksessäsi puhut sosiaalityön mahdollisuudesta olla kriittinen tiede. Tarkoittaako tämä kääntäen siis sitä, että tiedeyhteisö ei tällä hetkellä ole kriittinen?

On tärkeää ymmärtää, mitä kriittisellä tarkoitetaan. Se ei ole räksyttämistä kuten eduskunnassa, eikä kritiikki lähde ideologiseksi juoksupojaksi. Kriittisyys on sitä, että paljastaa asioiden syvärakenteet niin että ne puhuvat puolestaan. Tämä juontuu Frankfurtin koulukuntaan.

17. Miten näet arvojen ja subjektiivisuuden roolin ihmistieteissä?

Subjektiivisuus on jotain, joka on minimoitava. Siihen on otettava teoreettista etäisyyttä. Arvot ovat läsnä tutkimuksessa, halusimme sitä tai emme.

18. Onko ketään merkittäviä ihmisiä, ketkä ovat vaikuttaneet ajatteluusi? Entä onko mitään merkittäviä kirjoja, joilla on ollut vastaava vaikutus? Tai jotain tapahtumia elämän aikana?

Sven Krohn, Georg Henrik von Wright sekä opettajani Jaakko Nousiainen ja Jouko Siipi. Frankfurtin koulukunnan teokset ovat olleet tärkeitä, toin ne joskus yliopistolle jakoon ja ne kävivät äkkiä ”kaupaksi”. Vuoden 1971 sosiologipäivät olivat minulle tärkeä tapahtuma. Toistuvana tapahtumana oli J.V. Snellman -seura, jonka kanssa istuimme usein Hämeenportissa. Olen työskennellyt Turun, Oulun, Tampereen, Joensuun ja Lapin yliopistoissa. Ulkomailla olen työskennellyt mm. Tallinnan yliopistossa osa-aikaisena professorina ja Liettuan yliopistossa vierailevana professorina. Tämän ansiosta olen nähnyt paljon erilaisia tiedekulttuureja.

19. Millä tavoin yliopisto on mielestäsi muuttunut viime vuosikymmenien aikana?

Työyhteisöt ovat hajonneet negatiivisella tavalla. Kilpailu on käynyt kovaksi rahoituksesta ja julkaisuista, toisten tukeminen on hävinnyt. Sen takia jäin mielellään eläkkeelle.

20. Vapaat loppusanat?

Toivotan sinulle ja lukijoille menestystä.

Kirjallisuutta

(molemmat saatavilla internetissä)

• Urponen, Kyösti 2014: Sosiaalityö poliittisena taloustieteenä. Teoksessa (toim. Särkelä ym.) Hyvinvointitalous.
• Urponen, Kyösti 2017: Current social work imposes new challenges: two approaches and a paradigm shift.