Johdanto

Tämän kirjoituksen lähtökohdaksi oletetaan seuraava ongelma: Sosiaalityön yliopistopohjainen opiskelu ja tutkimus eivät löydä kovin helposti kosketuskohtia sosiaalityön käytäntöön. Sosiaalityön käytännön miellän kaikeksi aktiviteetiksi, joka  ainakin välillisesti seuraa tai jonka pitäisi seurata sosiaalityön tutkimuksesta ja opetuksesta. 

Sosiaalityön käytäntö on isolta osaltaan hallinnon määräysten ja lakien toimeenpanoon perustuvaa asiakastyötä. Tälläiseksi käytäntö tahdotaan usein mieltää jo opiskeluvaiheessa. Siitä seuraa, että sosiaalityön tutkimuksesta syntyneet teoriat, metodit ja ajatukset eivät aina onnistu vakuuttamaan opiskelijoita niiden tarpeellisuudesta. Se sosiaalityön ”käytännön toiminnan sfääri”, jota yliopisto-opiskelu pyrkii teoretisoinnillaan rakentamaan, poikkeaa siitä käytännöstä, jollaiseksi sosiaalityö tosiasiallisesti mielletään. Toisin sanoen sosiaalityön käytännön perusteet löytyvät, tai niiden oletetaan löytyvän, jostakin muualta kuin sosiaalityön omasta teoreettisesta piiristä. Opiskelijoiden suusta voi kuulla käytännönopetusjakson jälkeen maininnan: ”Käytännön jaksoja pitäisi olla enemmän, niissä tämän oppii.” Kysyä sopii tällöin, että mikä on se tämä, jonka käytännössä oppii? Sosiaalityön käytäntö on monen erilaisen yhteiskunnallis-inhimillisen tapahtuman, ominaisuuden ja muun tahon yhteenliittymä. Tähän yhteenliittymään kuuluvat esimerkiksi hallinto, palveluvalikko, työtä koskeva lainsäädäntö, työpaikkakulttuuri, omat ennakkoluulot ja harjoitettava kuntapolitiikka. Luultavasti on ilmiselvää, että nämä yhteenliittymät vaihtuvat sisällöllisesti melkeinpä yhdestä työpaikasta toiseen. Mikä siis on se tämä, jonka näistä n. äärettömästä määrästä erilaisia käytännön yhteenliittymiä oppii? Näyttää nimittäin siltä, että sosiaalityön käytännönopetusjaksoissa tai muissakaan käytännöissä ei ole mitään olennaista ominaisuutta, mikä niitä yhdistäisi toisiinsa. 

Käytäntöjä yhdistävästä olennaisesta ominaisuudesta voitaisiin kysyä muidenkin professiotieteiden, kuten lääketieteen ja oikeustieteen kohdalla. Niistäkin ponnistaa paljon erilaisia käytännön alustoja, joissa toimitaan ja joihin vaikuttavat erinäiset tahot. Niillä ei kuitenkaan ole samanlaista ongelmaa kuin sosiaalityöllä: Niiden teoreettinen pohja on niiden käytännön primus motor. Syitä tähän lienee monia: Edellä mainituista oikeustiede perustuu sosiaalisiin tosiasioihin ja lääketiede fyysisiin tosiasioihin. Sosiaalityön kohdalta ei voitane löytää tälläistä tosiasiapohjaa, vaan se pyrkii normatiivisiin kehotuksiin ja tulkintoihin. Tämän lisäksi näillä em. professioilla on takanaan monituhatvuotinen teorian ja käytännön perinne, toisin kuin sosiaalityöllä.

Teoriaa kehitettäessä eteen näyttäytyy ongelma, joka on kaksijakoinen: Pitäisikö sosiaalityön tieteen palvella hallinnolliseksi asiakastyöksi muuntautunutta sosiaalityötä, vai jatkaa omien metodiensa ja teorioidensa muotoilua? Toisin sanoen, jäljitteleekö tiede sosiaalityön käytäntöä vai pitäisikö tieteen yrittää viedä käytäntöä kohti omaksi kehittelemäänsä suuntaansa. Jos valinta kallistuu ensimmäisen puoleen, niin sosiaalityö toimii kentässä, jossa sen toimintaa määrittelevät useat muut tahot. Sosiaalityön oma kriittinen ääni katoaisi ja luonne muuttuisi välineellisemmäksi – sellaiseksi, joka ei ole enää asiantuntijapohjaista toimintaa. Jos valinta on jälkimmäinen, on vaarana että sosiaalityön ideoita ei edelleenkään viedä käytäntöön, vaan vanhat käsitykset jatkavat eloaan. Sosiaalityön tiede toimii tällöin irrallaan siitä potentiaalista, joka käytännöllisillä ideoilla on. Olisiko tämä kestävä tilanne? Ei luultavasti, sillä sosiaalityön tehtävänä on huono-osaisten ihmisten auttaminen. Osa tähän tehtävään käytettävistä resursseista menee hukkaan, jos 300 opintopisteen kokoinen tutkinto ei käytä koko potentiaaliaan hyödykseen. Tätä tapahtumaketjua voidaan pitää paitsi kriisinä, myöskin epäeettisenä.

Luultavasti ratkaisu on jossain keskellä. Tämän kirjoituksen tarkoitus on esittää eräs tapa, miten sosiaalityön teoreettinen opiskelu yhdistettäisiin sosiaalityön käytäntöön. Sen lisäksi, että sosiaalityön tiedepohja on sekava, on myös sosiaalityön käytännön kenttä sitä vähintäänkin yhtä paljon. Tarkoitus on löytää jonkinlainen ykseys tähän kaaokseen.

Aloitan siitä, että perustelen miksi sosiaalityö tarvitsee tiedettä. Sitten siirryn sosiaalityön tieteen muodon käsittelyyn. Tämän jälkeen otan kantaa sosiaalityön tieteen sisältöön. Lopuksi esitän, miten tiede ja käytäntö toimisivat yhdessä.

1. Täytyykö sosiaalityön teorian ja käytännön liittyä toisiinsa?

Kun ongelmana on sosiaalityön teorian ja käytännön sovittaminen toisiinsa, nousee helposti mieleen vastaukseksi se, että pidetään tiede ja teoreettinen harjoitus irrallaan sosiaalityön käytännöstä. Joissakin ihmistiedeprofessioissa on oma haaransa tutkijoille ja käytännön tekijöille. Ratkaisu, jossa olisi erikseen tutkijasosiaalityöntekijöitä ja käytännön sosiaalityöntekijöitä, olisi viehättävän yksinkertainen (ja ehkä ihan hyväkin) tämän kirjoitelman ongelmaan, mutta epäilen sen toteutumisen mahdollisuuksia. Näyttäisi siltä, että ongelma saisi vain uuden muodon: Ensinnäkin tutkijoiden pitäisi miettiä oman työnsä käytännöllisiä vaikutuksia. Miten esimerkiksi yliopistotutkija saa tutkielmansa tulokset valtaryhmille ja vieläpä vakuutettua valtaryhmät näistä tuloksista? Sosiaalityön kohdalla kysymyksen tutkimuksen vaikutuksellisuudesta on oltava tärkeä. Käytännön työntekijöiden täytyisi taasen miettiä, että mille teoreettiselle maaperälle he työnsä perustavat. Tämä ratkaisu tarkoittaisi myös sitä, että sosiaalityön käytännöllä ja tieteellä olisi toisiinsa jossain määrin vain ulkoinen suhde. Ne liittyisivät toisiinsa mahdollisesti, mutta eivät välttämättä. Esimerkiksi lääketieteen tutkimuksella ja käytännöllä on sisäinen suhde – ne eivät millään voi olla ilman toinen toistaan. 

Onko ulkoinen suhde sosiaalityölle mahdollinen? Tarvitseeko sosiaalityön tieteen ja käytännön liittyä toisiinsa? Kysymys ei ole täysin filosofinen, sillä nykytilanne näyttäisi olevan se, että sosiaalityön ja tieteen suhde on ulkoinen. Sosiaalityön tiede elää omaa elämäänsä, jonka iso osa opiskelijoista unohtaa valmistuttuaan sosiaalityöntekijöiksi. Heidän mukanaan realisoituu myös sosiaalityön käytäntö, josta tiede jää ulkopuolelle. Tieteen ainekset eivät siis realisoidu käytännöksi. Tieteen antaman panoksen sijaan sosiaalityön käytännön sisältö muotoutuu suurilta osin välittömäksi asiakastyöksi ja palveluohjaukseksi, jossa sosiaalityöntekijän toimintaa ohjaavat laki, hallinnon vaatimukset sekä omat ennakkoluulot ja arkiymmärrys.  Jälkimmäiset piirteet saattaa huomata niissä keskusteluissa, joissa ansioituneetkin työntekijät eivät kykene eksplikoimaan sitä, että miksi tekevät niin kuin tekevät. Tämä on esimerkki jonkun normin sokeasta tai tiedostamattomasta seuraamisesta (ks. Juntunen & Mehtonen 1977, johdanto). Se osaltaan kertoo myös sen, miksi sosiaalityön opetus ei voi olla vain käytäntöpohjaista, vaan se vaatii jonkinlaisen teorian.

Palataan vielä edellä lausuttuun. Onko ”pakko” osata perustella tieteensä teorian pohjalta, että miksi tekee niin kuin tekee? Eikö tekemistään voisi perusteilla ”käytännön syillä”, niin kuin arkipuheessa joskus sanotaan? (Suosittelen muuten jokaista miettimään, että missä yhteyksissä asioita yleensä perustellaan ”käytännön syillä” ja mitkä/kenen asiat silloin sysätään syrjään. Mitkä valtasuhteet tällöin toteutuvat?) Jos halutaan, että tieteellä ja teoreettisella harjoituksella ei ole osaa sosiaalityön käytännössä, täytyy samalla hyväksyä se että sosiaalityön professiopohjaa ja sen suomia etuja ja velvollisuuksia ei enää voida vaatia. Professiopohjan edellytyksenä ovat asiantuntijatieto ja normaalia työntekoa suurempi autonomia. Ilman tiedettä sosiaalityöllä ei ole episteemistä etuasemaa olla asiantuntija oikein missään asiassa. Ilman tiedettä sosiaalityön luonne muuttuisi teknisemmäksi ja hallinnon käskynantoja suorittavaksi toimeenpanijaksi, joka taasen häivyttäisi autonomisuuden.

Samalla puheet joidenkin sosiaalityön osa-alueiden vastuullisuudesta ja vaativuudesta menettäisivät perustaansa. Esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityön vastuullisuutta ja julkisen vallan käyttöä verrataan täysin aiheellisesti lääkäreiden työn vastuullisuuteen. Näissä keskusteluissa tosin unohtuu se vakavuus ja tieteellisen harjoituksen määrä, jolla lääkärit ovat suorittaneet yliopisto-opintonsa. Sosiaalityöllä ei voida väittää olevan vastaavaa. Ja jos tätä ei ole, niin näyttäisi siltä, että tätä työtä voisi tehdä kuka tahansa kadulta napattu ihminen. Vai haluaako joku lähteä etsimään vakuuttavia perusteita siitä, että sosiaalityöntekijät ovat vain ihmisinä jotenkin poikkeuksellisen erinomaisia? 

Teoriasta on puhuttu tässä vaiheessa jo paljon. Mitä se oikein tarkoittaa? Teoria-käsitettä ei tarvitse ajatella käytännön elämästä vieraana, irrallisena oppirakennelmana. Antiikin kreikan kielestä juontanut käsite teoria on tarkoittanut esimerkiksi avointa mieltä ja avoimin silmin katselemista (Salonen 2002, 48). Teoria ja teoreettisuus voidaan siis ymmärtää myös oman järjen apparaatin kultivointina. Jos teoria on mielen joustavuutta ja avoimin silmin katselemista, ja jos sosiaalityössä vähätellään teoreettisuutta, voidaan kielikuvallisesti sanoa sosiaalityön olevan horroksen ja sokeuden tilassa. Matti Juntunen kirjoittaa seuraavasti:

”Ihmisen toiminnallinen suhde välittää hänen tajuntansa niin luontoon kuin yhteiskuntaan. Näin ihmisen tietoisuus – niin ’oikea’ kuin ’väärä’ – on hänen toimintansa eli olemisensa määräämää. — Kysymys on myös siitä, että toiminnan muodot määrääväät tietoisuuden muotoja. Tietoisuuden muodot muovautuvat toiminnan ’logiikan’ mukaisiksi. Tietoisuuden muodot suorittavat näin aina jo tapahtuneen ’jälkirationalisointia’. Nämä tietoisuuden kaavat alkavat tulla spontaaneiksi ja institutionaalistua.” (Juntunen & Mehtonen 1977, 56 – 57)

Tämä tarkoittaa sitä, että kun vähätellään sosiaalityön omaa tiedettä ja teoriaa ja samalla kuitenkin ylistetään sosiaalityön käytännöllisyyttä, niin väistämättä ymmärrystä sosiaalityöstä jäsennetään ulkopuolisista käytännöistä nousevien kokemusten kautta. Tällöin nousee taipumukseksi se, että suoritetaan vallitsevien käytäntöjen jälkirationalisointia ja legitimointia. Ja juuri tämä ulkopuolisten käytäntöjen toiminnan muotojen rationalisointi on se ”valo”, jossa moni opiskelija luullakseni näkee sosiaalityön sisällön: He oppivat yhden organisaation ja työpaikkakulttuurin pelisäännöt, jonka he toteavat olevan yhtä kuin sosiaalityö. Jos ei ole mitään sosiaalityön omaa teoriaa, jota vasten reflektoida näitä käytännön harjoittelupaikkojen normeja ja sääntöjä, niitä seurataan sokeasti, tiedostamattomasti. Tälläinen teoriaton käytäntö tarkoittaa väistämättä sitä, että sosiaalityö jää olemukseltaan välineelliseksi. Jos sillä ei ole omaa teoreettista ”mieltä”, se toimii muiden tahojen asettamien päämäärien mukaan.

Vielä voidaan kysyä, että tarvitseeko sosiaalityön itse säätää omat päämääränsä? Eikö sosiaalityötä voisi ajatella vain välineenä? Jos sosiaalityö tahtoisi esimerkiksi toimia vastoin toisten tahojen odotuksia asiakkaidensa hyvinvoinnin tähden, ei se välineluonteensa takia tähän kykenisi. Väline ei kysele päämäärien oikeutusta ja pätevyyttä, se vain toteuttaa ne. Jos asianlaidan halutaan olevan toinen, perustaksi tarvitaan omasta tieteestä syntyvä teoria ja siitä kumpuava syvällinen retoriikka. Toisinaan vaikuttaa siltä, että sosiaalialaa ei osata retorisesti puolustaa muuten kuin hokemalla fraaseja. Fraaseilla ei ole osaa missään isommassa ja syvällisemmässä ajatusrakennelmassa. Se ilmentää nähdäkseni juurikin teoreettisen maaperän puutetta. Uskon fraasien vakuuttavuuden kaatuvan neuvottelupöydissä niiden ilmeiseen pinnallisuuteen, kehäpäätelmiin tai viimeistään siihen, kun fraasien kertojaa pyydetään esittämään eksplisiittiset perustelut. 

Edellä on oletettu, että sosiaalityö puolustaisi itseään ja asiakkaitaan, johon tieteellinen teoria ja sen pohjalta ponnistava retoriikka auttaisi. Se saattaa olla liian rohkea oletus ja tavallaan menemistä asioiden edelle. Sosiaalityöllä on nimittäin nähty niin yliopistossa kuin käytännön maailmassakin alistujan rooli, joka antaa periksi uudistusten edessä. Silloin ei voida hypätä teoreettisen harjoituksen suomaan retoriikkaan, vaan ensiksi tarvittaisiin omanarvontuntoa ja itseluottamusta olla ylipäätänsä äänessä hankalissa tilanteissa.

Nähdäkseni tämä edellä kuvattu, tiedettä ja teoriaa laiminlyövä sosiaalityön käytäntö korjaa vähitellen ”hedelmiään”. Esitän kaksi esimerkkiä: Lapin yliopistossa on tehty esitys sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien opintojen yhdistämisestä. Tässä esityksessä on mielestäni paljon positiivista, mutta se on selvästi otettu negatiivisesti vastaan. Neutraalisti voidaan kuitenkin todeta, että sosiaalityön oma autonomia olisi tämän esityksen realisoituessa kenties vasta syventävissä opinnoissa. Tilanne palaisi tällöin siis oikeastaan takaisin siihen lähtöasetelmaan, jossa sosiaalityö on aikoinaan ollut osa sosiaalipolitiikan opintoja. Se, että tähän tilanteeseen ollaan nyt kiertoreitin kautta palaamassa, kertoo nähdäkseni  siitä että sosiaalityölle ei ole rakentunut omaa erityistieteellistä profiiliaan. Ei kai sitä muuten nähtäisi ”yhtenä ja samana” sosionomiopintojen kanssa.

Toisena esimerkkinä haluan esittää kehityskulkua Espoon lapsiperheiden sosiaalipalvelujen parissa. Espooseen on rakentumassa perhekeskus, jonka huone- ja tilaratkaisut tulevat perustumaan avokonttorimalliin. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että lastensuojelun yksikkökin tulee jatkossa työskentelemään avokonttorissa. Jostakin syystä lastensuojelun sosiaalityön luonnetta ei ole nähty sellaisena, että siinä tarvittaisiin keskittymistä edesauttavaa rauhaa ja yksityisyyttä. On vaikeaa kuvitella lääkäriä tai psykiatria tekemässä avokonttorissa vaativia potilasarvioita. Jostakin syystä sosiaalityö rinnastetaan enemmän tekniseen etuuskäsittely- ja asiakasohjaussuorittamiseen kuin erityistä harkintaa vaativaan asiantuntijatyöhön. 

Olen toivottavasti edellä kyennyt osoittamaan vakuuttavasti, miksi sosiaalityön käytäntö tarvitsee oman tieteellisen perustansa. Oletukseni on, että sosiaalityölle sopiva teoreettisen harjoituksen perinne tuo sille retoriikkaa ja omanarvontuntoa. Jos perusteluni eivät vielä ole vakuuttaneet, niin toivottavasti loput kirjoitelmasta niin tekevät. Perusteluni sisältävät mahdollisuuden myös luopua sosiaalityön tieteellisyysperustasta, mutta siitä koituvia seurauksia ei luultavasti kovin moni alan ihminen haluaisi sulattaa. Mutta se toki on mahdollisuus. Muussa tapauksessa kysytään, että mitä sosiaalityön tieteellisyyden sitten pitäisi olla? 

Olen lastensuojelussa työskentelyni aikana kokenut erään oivalluksen, jota en ole aiemmin ainakaan tässä muodossa tavannut muualla. Oivallukseni koskee sitä yleistä luuloa, että sosiaalityön tiede sopisi huonosti sosiaalityön käytäntöön. Mielestäni kyse ei nimittäin juuri koskaan ole sosiaalityön tieteellisyyden ”hyödyttömyydestä” käytännön tarkoitusperiä varten. Pikemminkin kyse on tavallaan päinvastaisesta dynamiikasta: Sosiaalityön ei anneta tuoda tieteellisiä oivalluksiaan käytäntöön. Kyse ei ole aktiivisesta estämisestä, vaan jälleen kerran yhteiskunnan rakenteellisista käyttöliittymistä. Sosiaalityön tehtävä on tällöin pysyä siinä missä se on ja tietää oma paikkansa. Sosiaalityön on tieteensä idean pohjalta vaikeaa olla kriittinen ja muuttaa vallitsevaa, jos se tulkitaan tehottomuutena hallinnon ja kuntapolitiikan näkökulmasta. Sosiaalityön tieteen huono yhteensopimattomuus käytäntöön voi myös syntyä yksinkertaisesti siitä luulosta, että tieteen käsitteistö sopii huonosti arkielämään – sellaiseen, missä sosiaalityö suurimmaksi osaksi toimii. Kyseessä on kuitenkin väärinymmärrys: Käsitteet on erotettava kielestä. Käsitteet ovat maailman rakennuspalikoita, joita kieli välittää eteenpäin. Monimutkaiset käsitteet voi ja pitääkin esittää yksinkertaisella ja ymmärrettävällä kielellä. Jo J.V. Snellman oivalsi, että tiede, joka sivistää kansaa, ei voi olettaa tieteenteoreettista käsitekoneistoa sellaisilta ihmisiltä, joiden päivät täyttyvät arjellisimmista asioista. Sosiaalityössä tieteellistä käsitteistöä tarvitaan esimerkiksi asiakkaan maailmankuvan rakentamisessa, joka voi edesauttaa asiakkaan turhaumien poistumista. Tällä voi olla hyvin suotuisia vaikutuksia asiakassuhteen rakentamisessa. Toisena esimerkkinä voidaan pitää yksinkertaisesti sosiaalialan palveluvalikkoa. Se on täynnä toinen toistaan sisällöllisempiä käsitteitä, jotka ovat monimutkaisssa vuorovaikutuksessa keskenään. Silti ne täytyy voida selittää asiakkaalle yksinkertaisesti.

2. Sosiaalityön tieteellisyyden kuvaaminen

Kun tehtävänä on sosiaalityön tieteellisyyden kuvaus, eräs yleinen arkiymmärryksestä kumpuava tapa tämän suorittamiseksi on verrata sosiaalityön tiedettä johonkin ”tieteellisyyden ideaaliin” ja katsoa, miten sosiaalityö siitä suoriutuu. Tieteellisyyden määrittely ei kuitenkaan ole helppoa. Ilkka Niiniluoto tuo esille, että yleistykset tieteellisyyden luonteesta voivat olla epämääräisiä, epäselviä eikä yleispätevää määritelmää löydy. (Niiniluoto 1980, 13 – 16, 60). Filosofi Toivo Salonen esittää, että tieteellisyys ylevistä periaatteistaan huolimatta on auttamattomasti kytköksissä vaihteleville inhimillisille arvostuksille. Tieteellinen rationaalisuus on siis altis esimerkiksi sellaisille kulttuurivoimille kuin talousjärjestelmälle, vallitsevalle ideologialle ja maailmankatsomuksille.  (Salonen 2007, 37 – 41). Salonen kirjoittaa seuraavasti:

”Tarve tieteiden tieteellisyysluokitteluun ilmentää lähinnä naiivia luonnontieteelliseksi miellettyä asennetta. Tältä pohjalta ei kyetä hahmottamaan tieteiden välisiä aitoja eroavaisuuksia. Luokittelussa tieteellisyys ymmärretään yksioikoisesti, jolloin erityyppiset tai laadulliset tutkimukselliset vaikeudet on puristettu yhdelle viivalle.” (Salonen 2007, 53)

Mielekkäämpää on siis lähestyä tieteellisyyden määritelmää yksittäisen erityistieteen omasta näkökulmasta (Kiikeri & Ylikoski 2004, 75 – 77). Tällöin sosiaalityön tieteellisyyttä ei arvioitaisi ulkopuolisilla kriteereillä. Sen sijaan arviointi tapahtuisi sosiaalityön omista intresseistä käsin. Mitä mieltä muunlaisessa kriteeristössä olisikaan? Matkimalla kypsempiä erityistieteitä saataisiin kenties joidenkin silmään hyvältä näyttävää ”tieteellistä ja metodista eleganssia”, mutta vaihtokauppana rajattaisiin sosiaalityön kannalta tärkeitä todellisuuden elementtejä pois. Muiden tieteenalojen asennoitumiseen ei välttämättä kuulu esimerkiksi marginaalissa olevien ihmisten auttaminen: 

”Onko esimerkiksi eri tiedealueiden piirissä riittävästi kiinnostusta niiden alueiden tutkimiseen, jotka ovat keskeisiä ihmisten elämisen ehtojen, toiminnan, elämisen laadun taikka syrjäytymisen ja selviytymisstrategioiden kannalta?” (Kananoja 1987, 29)

Kyösti Urponen ilmaisee saman ajatuksen:

”Jotkut näkevät tähän (sosiaalityön tieteellisyyteen) jonkinlaisena vastauksena sen, että sosiaalityö on soveltava tiede eli se sisältäisi esim. sosiologiaa ja psykologiaa. Tämä ei poista kysymystä siitä, mikä oikein on sosiaalityön todellisuuskäsitys, mikä on se todellisuus jonka parissa sosiaalityö operoi, mitkä ovat sosiaalityön tutkimuksen lähtökohdat ja mistä sosiaalityön tutkimuksen pitäisi kertoa. Näitä lähtökohtia ei voida rakentaa ilman tiedeyhteisön omaa teoriaa ja ontologisia rakenteita, joita sosiaalityöllä ei nyt ole. Vaarana on, että rajaamme tutkimuksesta jotain olennaista pois silkasta sokeudesta ja tiedostamattomuudesta. Ilman näitä ontologisia lähtökohtia, jotka paljastavat meille sosiaalisia ulottuvuuksia, emme pureudu ongelmien syvärakenteisiin.” (Urponen 2018, 29)

Sama kritiikki tulee vielä yleisemmällä tasolla Matti Juntusella ja G.H. von Wrightilla:

”Tälläinen rajoittuneisuus merkitsee tieteellistä sivistymättömyyttä. Usein se ilmenee koomisena toisten alojen mestaroimisena. Sen ydin on siinä, että samastetaan tutkittava todellisuuden osa (totaliteetin momenttina) siihen käsitykseen, joka siitä on jostakin tematisoivasta näkökulmasta, tietyillä metodeilla ja yhteyksistään irrotettuna saatu”. (Juntunen & Mehtonen 1977, 53 – 54)

”Meidän täytyy tietenkin erottaa toisistaan tieteellinen asenne ja tieteellinen työ. Yksilön rationaalinen asenne voi olla varsin kehittymätön, vaikka hänen tilillään olisi ansiokkaita suorituksia tieteen alalla tai hän olisi taitava teknikko. — Sitä vastoin rationaalisen asenteen täytyy olla hallitsevana siinä ihmisryhmässä, jota sanotaan tiedemiehiksi, jos tieteen mieli esittää yhteiskunnassa luovaa eikä vain vastaanottavaa osaa.” (von Wright 1981, 97)

Voitaneen siis tehdä olettamus, että esimerkiksi psykologian ja sosiologian metodeja ei ole kehitelty ensisijaisesti sosiaalityön tarkoitusperiä varten. Vaikka sosiaalityöllä olisi pintapuolista osaamista psykologian tai sosiologian metodeista, niin näiden metodien toimivuuden reflektointi voi vaatia jo syvällisempää osaamista. Sen sijaan kun tiedeyhteisö rakentaa omaehtoisesti todellisuuden analysoinnin työkalut, tieteellisyyttä voidaan kuvata ja arvioida tiedeyhteisön ”sisäpuolelta käsin”, sen omia sääntöjä ja arvoja vasten. (Kannisto 2002, 329; Kiikeri & Ylikoski 2004, 76 – 78). 

Sosiaalityön täytyy siis olla aivan omanlainen erityistieteensä. Erityistieteenä se kohtaa nähdäkseni erikoislaatuisen haasteen: Sosiaalityön tehtävähän on kuvata sosiaalista pahoinvointia aiheuttavia mekanismeja. Tavallaan voisi sanoa, että kun erityistieteet ja muut kulttuurivoimat rakentavat ihmisille ”yhä parempia” elämänmuotoja, joita kuorruttaa ideologinen kertomus, sosiaalityön tehtäväksi jää näiden elämänmuotojen ongelmakohtien paikantaminen ja kertomuksien kritisoiminen. Tämän pohjalta voisi siis sanoa, että ei ole mikään ihme, jos sosiaalityön tieteellisyys vaikuttaa sekavalta (ks. esim. Hämäläinen 2014, 71; Matthies 2009, 260; Urponen 2018). Miten tämmöisen vyyhdin voi ottaa metafyysisesti ja metodisesti haltuunsa? Näyttää siltä, että sosiaalityön eheys ja ykseys tulisi kuitenkin tämän sekavan vyyhdin hyväksymisestä.

Onko sosiaalityö idiografinen vai nomoteettinen tiede?

”Idiografisella tieteellä ymmärretään tiedettä yksityisestä ainutkertaisuudessaan ja toistumattomuudessaan. Nomoteettiset tieteet puolestaan pyrkivät formuloimaan lainalaisuuksia, jotka koskevat yleistä ja toistuvaa.” (Juntunen & Mehtonen 1977, 85)

Sosiaalityön tieteen olemus on perinteisesti ollut kuvata tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuneiden ihmisten ja tapahtumien yhteenliittymiä. Sosiaalityön tutkimuskohteet ovat siis muuttuvien aikakausien, paikkojen, ihmisten ja tapahtumien takia ainutlaatuisia. Tältä kantilta sosiaalityö vertautuisi siis tieteenä historian kaltaisiin humanistisiin tieteisiin. 

Sosiaalityö tutkimuskohteet sinänsä lienevät ainutkertaisia, mutta tuntuu silti väärältä sanoa, että sosiaalityö olisi puhtaasti idiografinen tiede. Sisältyyhän sosiaalityöhön esimerkiksi vahva intressi tehdä suunnitelmallisesti ihmisten hyväksi tehdä jotain. Riippuen tämän hyväntekeväisyyden vakavuudesta, pysyvyydestä ja syvyydestä, täytyy olettaa ainutlaatuisten tutkimuskohteiden lisäksi myös esimerkiksi pysyvämpiä sosiaalisia tosiasioita, jotka sortavat ihmisiä. Ainutlaatuisen kohteen kuvaaminen ei vielä paljasta niitä sosiaalisia syvärakenteita ja ensimmäisiä liikuttajia, joiden kausaalisena tuotoksena tämä ainutlaatuinen kohde on ilmennyt. Näin ainutlaatuisuus siis yhdistyisi yleiseen, eli nomoteettisuuteen: Pinnalla olisi empiirinen koe, pinnan alla oletus isommasta kokonaisuudesta. 

Sosiaaliset tosiasiat eivät tämän hetken tiedon perusteella sisällä yhtään tämänpuoleista luonnonainetta. Millä tavalla nomoteettisuus – yleinen ja toistuva – esitettäisiin sosiaalityön tutkimuskohteista? Sosiaalityön kohdalla se voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että esitettäisiin rohkeasti erinäisiä metafyysisiä oletuksia rakenteellisista säännönmukaisuuksista, jotka ajavat ihmisiä ahdinkoon. Eräs esimerkki on häviämättömyyden laki, jossa sosiaalisista ongelmista koituvat kustannukset eivät häviä, vaan siirtyvät vain toiseen paikkaan ja yleensä isompina kustannuksina. Toisena esimerkkinä voisi olla teollisen yhteiskunnan vaikutus esteettiseen itseilmaisuun, joka alkaa autenttisesta ja uudesta, päätyen laskelmoivaan hyödyntavoitteluun. Kolmantena esimerkkinä esitän, että taloudellisten omistussuhteiden materiaaliset ehdot – se, että osa ihmisistä on alaluokassa ja pieni osa yläluokassa – on aikakaudesta toiseen kuorrutettu jollakin ideologialla (esim. jumalien suvusta polveutuminen, jaloverisyys, harras kristinuskon jumalan palvelija, yksilön periksiantamaton sitkeys ja ahkeruus, toisen ihmisryhmän ala-arvoisuus, ajoissa säästämisen aloittaminen, valtion altruistinen luonne, rikkaat luovat köyhille työpaikkoja, sukupuoliroolien purkaminen jne.). Sosiaalityön nomoteettinen luonne tässä olisi olettaa, että toistuvasti, ajasta ja paikasta riippumatta, ainakin osa ihmisistä jää marginaaliseen sorrettujen ryhmään. Tämä tapahtuu, vaikka aikakauden oma suuri kertomus povaisi kaikille hyvää elämää, taivaspaikkaa tai tasapuolisia osallistumisen mahdollisuuksia omasta sosiaalisesta roolista riippumatta. 

Metafysiikan rooli sosiaalityössä olisi myös etsiä sitä, mikä olisi näitä kaikkia ihmisiä yhdistävä ominaisuus. Miten sosiaalityön tutkimat ihmiset saataisiin samaan joukkoon (ei materiaalisesti, vaan metafyysisesti)? Voidaan esimerkiksi sanoa, että sosiaalityön asiakkaat kuuluvat sellaiseen ihmisten joukkoon, jotka ovat resurssiensa, terveytensä ja eksistenssinsä puolesta marginaalissa (ks. esim. Urponen 2017). Voisi sanoa sosiaalityömäisemmällä sanastolla, että se on heidän yhteinen ”elämäntilansa”. 

Miksi ihmisiä täytyy tällä tavalla laittaa joukkoon? Toisinaan arkipuheessa sanotaan, että ihmisiä ei saa niputtaa samaan joukkoon. Tämähän riippuu täysin niputtamisen intentiosta. Samoin voitaisiin nimittäin kysyä, että miksi olisi mielekästä tarkastella ihmisiä erikseen eikä joukossa. Aikamme suuri ideologinen kertomus, uusliberalismi, ohjaa tarkastelemaan ihmisiä erikseen. Sen tahattomana vaikutuksena on repiä ihmiset irti toisiansa yhdistävistä perinteistä. Uusliberalismi ilmentää näkemystä, jossa ihminen on atomistinen yksilö, jonka kukoistus elämässä jää oman edun menestyksekkään tavoittelun varaan. Se siis jo itsessään pyrkii kieltämään sellaisen tarkastelutavan, jossa ihmisen kärsimys nivoutuu isompaan kokonaisuuteen. On myös havahduttavaa huomata, kuinka paljon sosiaalialalla juridinen ja moraalinen kielipeli tahattomasti suistaa katselemaan vain yksilöä itseään, isommista suhteista välittämättä.

Edellä on esitetty, miten sosiaalityön empiiris-induktivistiset tutkimukset siis liitettäisiin yleiseen. Kokonaisuus syntyy esimerkiksi yhteisten ensimmäisten liikuttajien olettamisen myötä. Pinnalla on x määrä empiirisiä tutkimuksia, joiden oletetaan kuitenkin pinnan alla kytkeytyvän yhteisiin tekijöihin. Tälläinen olettaminen vaatii rationalismia, metafysiikkaa ja eettisyyttä. Jos olettamisesta kieltäydytään ja sosiaalityön tutkimukset ajatellaan atomistisina, ts. erillään toisistaan olematta missään suhteessa toisiinsa, niin voidaan kysyä, että kuinka syvällisestä tieteellisestä ajattelusta on enää kyse. Onko tämä tutkimusta lainkaan vai kenties koulutyötä, jossa työskennellään kyseenalaistamattomien malliratkaisujen pohjalta? Onko kyseinen työskentelijä tiedemies vai kenties sittenkin vain jonkinsortin teknikko? Sopii myös kysyä, että miten sosiaalityön tutkimusongelmien valintaa ohjataan, jos näitä oletuksia ei tehdä. Oletuksiahan pitäisi testata empiirisillä kokeilla. Mitä ja miksi sosiaalityössä tutkitaan, jos ei ole oletuksia todellisuuden tilasta? Jos oletuksia ei tehdä, tutkimusongelmien valitsemista näyttäisi ohjaavan puhdas mielivaltaisuus ja tieteenteoreettinen sokeus.

Toisinaan kuulee sanottavan jopa akateemisella tasolla, että jokin ihmisen sosiaalinen järjestäytyminen jossakin yhteiskunnassa on ”luonnollista”. Kyseinen kommentointi osoittaa melkoisen huoletonta luonnollisuus-sanan käyttöä. Ainakin siinä tehdään hyvin haastava oletus ihmisen olemuksesta. Kyseisen oletuksen pohjalta voidaan esimerkiksi tuomita muunlaiset elämänmuodot luonnottomina. Esimerkiksi Ayn Rand pyrki jälkirationalisoimaan amerikkalaisten alkuperäiskansojen hävitystä sillä, että näiden elämänmuotoa ei ohjannut pääoman kasvattamisen rationaliteetti tai luonnon hyväksikäyttöintressi. Tälläisellä kommentoinnilla pyritään tietämättä tai tietäen häivyttämään keskustelua sosiaalisista rakenteista, jotka ihmisiä ajavat järjestymään tietyllä tavalla. Sosiaalisessa järjestymisessä ei ole hippustakaan luonnonainetta. Ihmisen sosiaaliseen järjestymiseen vaikuttavat sosiaaliset tosiasiat. (Juntunen & Mehtonen 1977, 77 – 84) Ja juuri näistä tosiasioista on toisinaan mahdollista päästä nomoteettisiin yleistyksiin.

On nähdäkseni tärkeää pistää merkille, että löydetty lainalaisuus ihmisen toiminnan kohdalla tuntuu vaikuttavan aina ihmisen sortamiselta ja välineellistämiseltä. Tähän vaikutelmaan päästään, jos pitää ihmistä järjen (ja moraalin) omaavana aktiivisena olentona. Järkeen kuuluu vapaus muodostaa itse omat käsityksensä ja päätöksensä. Moni näyttää käsittävän älykkään ihmisen merkiksi sen, että kyseinen ihminen osaa muotoilla sanallisesti yhteiskunnan rakenteiden toimintamuotoja ja muita aikakautensa trendikäsityksiä. Tätä taitavaa käsitteellistä muotoilua sitten pidetään hyvänä argumenttina siitä, että miksi asiat ovat näin kun ovat. Tätä pidetään ns. ”järkipuheena”, vaikka kyseessä vaikuttaisi olevan käsitteellisesti järjen vastakohta: Kyseessä ei ole oman järkensä pohjalta merkityksen luomista ja vanhan arviointia, vaan vallitsevien rakenteellisten käsitysten uusintamista.

”Ihminen, joka on pelkästään muiden väline, ei tietenkään ole vapaa. Osaamme myös kuvitella sellaisia tilanteita, joissa ihminen juuri tässä mielessä ”vapaaehtoisesti” itse rajoittaa omaa vapauttaan: haluaa asettua instrumentiksi. Että ihminen on väline, tarkoittaa, että päämäärät, joita hän toteuttaa, ovat ulkoisia: niiden pätevyyttä ja oikeutusta ei väline kysy. Tämä luonne epäilemättä on ihmisen arkielämällä monessa tapauksessa – 1800-luvun alussa ja 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä. Tällä epävapaudella, joka toisinaan on ulkoapäin pakotettua, toisinaan epämääräisellä tavalla vapaaehtoisesti, on selvästi oma ilmenemismuotonsa intelligenssin tasolla. Se on pakotettua tai ”vapaaehtoista” rajoittumista tekniseen rationaalisuuteen: ajattelun resignoitumista ”itsestäänselvien” arvojen ja päämäärien edessä.” (Juntunen 1979, 9)

3. Esitys sosiaalityön tieteen paradigmasta

3.1 Sosiaalityön tieteen paradigma I (praxis)

”Sosiaalityön juuret kunakin aikakautena ovat syvällä politiikassa ja taloudessa, yhteiskunnan kulttuuristen arvojen ohella. Sosiaalityössä kohdataan kansalaisten arkielämä ja sen konkreettiset ongelmat. Alan esitykset ja puheenvuorot ovat voimattomia, jos ne edustavat vain eettistä ja moraalista manifestia. Jos kannanotot lähtevät yhteiskunnan taloutta, politiikkaa ja arvoja reflektoivasta paradigmasta sosiaalityöllä on voimaa ja kykyä tuoda kriittisesti ja argumentoiden esille asioiden poliittisia ja taloudellisia seurauksia. Ajantasaisen paradigman pohjalta sosiaalityö pystyy analysoimaan harjoitetun politiikan ja talouspolitiikan perusteita ja vaihtoehtoja suhteessa toimenpiteiden seurauksiin kansalaisten arkielämässä. Täten sosiaalityöllä on kriittistä ja eettis-moraalista voimaa, jos sen paradigma heijastelee todellista, vallitsevaa yhteiskuntaa.” 

”Sosiaalityölle ei ole annettavissa ylihistoriallista määritelmää eikä paradigmaa, joka olisi irti yhteiskunnan ajallisesta ja paikallisesta kontekstista.” (Urponen 2014, 57 – 58)

Esitän tässä luvussa Kyösti Urposen käsityksen sosiaalityön paradigmasta. Olen tulkinnut siitä, että sosiaalityön paradigmassa pitäisi olla kaksi puolta: praxis ja reflektio. Näistä ensimmäinen sisältää sen osan sosiaalityön paradigmasta, joka on paikallista, ajallista ja ihmisistä sekä tapahtumista riippuvaista sosiaalityön tiedettä. Tämä puolisko on konkreettista tutkimustyötä. Jälkimmäinen, reflektio, on abstraktimpi luonteeltaan. Palaan siihen seuraavassa luvussa.  Molempiin puoliin sisältyy kuitenkin ajatus siitä, että sosiaalityön toiminnan perusteet ovat sen omassa sfäärissä. Sosiaalityö muodostaa tällöin omaa teoreettista intressiään, jonka pohjalta toimia. Tämä ei siis tarkoita ensimmäisessä luvussa kuvattua sosiaalityötä, joka ei kykene itse perustelemaan ja oikeuttamaan olemassaoloaan. 

Analysoin seuraavaksi em. lainausta osissa. 

”Sosiaalityön juuret kunakin aikakautena ovat syvällä politiikassa ja taloudessa, yhteiskunnan kulttuuristen arvojen ohella.” 

Sosiaalityön käyttötarkoitus päätetään aina jossain määrin poliittisesti, ei siis esimerkiksi akateemisesti yliopistolla tai byrokraattisesti työpaikalla. Sosiaalityön käyttötarkoituksen päättävät mahdollisesti tahot, joilla on mahdollisesti täysin erilaiset käsitykset sosiaalityön tarkoituksesta kuin sosiaalityöntekijöillä itsellään. Lauseessa tuodaan myös esille, että sosiaalityö on ilmausta aikakautensa kulttuurisista arvoista. Tästä voidaan pitää esimerkkinä sosiaalityöntekijöiden toimeentulotukipäätöksen harkintaan vaikuttavia ennakkoluuloja ja arkiymmärrystä: Asiakkaan odotetaan työllistävän ja elättävän itsensä täysin, vaikka samaan aikaan säännöllisen toimeentulon ja säädyllisen palkanmaksun mahdollisuudet vaikuttavat hupenevan, eikä täystyöllisyyttä ole ollut 1970-luvun jälkeen. Sosiaalityö on kuin ontto kuori, joka täytetään aikakautensa arvostuksilla ja politiikalla. 

Lause ilmentää myös sitä tosiasiaa, että sosiaalityö on sidoksissa yhteiskunnan kehitykseen. Joskus tämä kehitys tuo ”ratkaisuja” myös sosiaalityön piiriin. Ratkaisu tuodaan ulkopuolelta sosiaalityöhön ja se jätetään tavallaan vain ”odottamaan oivaltajaansa”.  Joihinkin yhteiskunnan kehityksen tuotteisiin olisi hyvä esittää kysymyksiä, ennen kuin ottaa ratkaisun omakseen. Onko ratkaisu jonkun ulkopuolisen tarjoama, jos on, niin mikä on hänen intressinsä? Vapauttaako uusi kehityksen tuote ihmisiä ankeista olosuhteista, vai sopeuttaako se heitä siihen entisestään? Onko esim. digitalisaatio sellainen sosiaalityön kehittämisen muoto, että se ajaa sosiaalityön ideoita eteenpäin – vai legitimitoiko se teknis-managerialistista hallintotyöskentelyä ja resurssien riittämättömyyttä? 

”Sosiaalityössä kohdataan kansalaisten arkielämä ja sen konkreettiset ongelmat.”

Toinen lause jatkaa äskeisestä: Sosiaalityö, joka toimii muiden tahojen päättämällä tavalla, on kuitenkin samaan aikaan ikkunapaikalla näkemässä, miten näiden tahojen pyörittämä järjestelmä ei toimi. Mitä tulee esimerkiksi lapsiperheiden palveluiden, moniammatillisen yhteistyön ja etuuksien toimivuuden toteamiseen, luulen lastensuojelun työntekijän olevan tässä paremmassa asemassa kuin tutkijan. Tutkija ei pääse tilanteiden kraaviuteen ilman, että hän muuttaa tilannetta erilaiseksi. Tämä koskenee monia muitakin sosiaalityön käytännön sektoreita. On tavallaan katkeransuloista, että käytännön työntekijät ovat niin kiireisiä, ahtaalle ajettuja ja väsyneitä, etteivät he voi jaksaa ajatella epäkohtia sen enempää kuin mitä jaksavat. 

”Alan esitykset ja puheenvuorot ovat voimattomia, jos ne edustavat vain eettistä ja moraalista manifestia.”

Jos joku haluaa puuttua johonkin yhteiskunnalliseen epäkohtaan, voidaan kysyä että mitä auttaa esimerkiksi lehtikirjoituksena tai yliopistokävelynä manifestoitunut moraalinen paatos, jos vastapuolen argumentit ovat perältään poliittisia tai taloudellisia? Eikö ole niin, että osapuolet puhuvat toistensa ohitse? Vaikuttaa jopa siltä, että niskan päällä oleva osapuoli luulee vastapuolen olevan tietämätön, jos vastapuoli ei kykene moraalista paheksuntaa syvällisempään argumentaatioon. Moraalinen paheksunta on toki lähtökohta, mutta liberaalissa yhteiskunnassa, jossa sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset oikeudet sekä negatiiviset ja positiiviset vapaudet sekoitetaan usein keskenään kaikkien osapuolien toimesta, moraalin sisältöä ja ihannetta koskeva keskustelu ei onnistu kovin helposti. Tällä hetkellä ei myöskään yksinkertaisesti ole niin jykeviä ja sisällöllisiä arvoja, joihin voisi vedota. Pelkkä oikeudenmukaisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen vetoaminen eivät riitä, sillä nämä käsitteet voi ottaa haltuunsa ilmeisesti kuka tahansa (ks. esim. Gylling 2004). Esimerkiksi oikeudenmukaisuus voidaan joukosta riippuen mieltää joko kaikkien oikeuteen saada terveydenhuoltoa tai sitten kaikkien oikeuteen kerätä ja omistaa omaisuutensa (jolloin sitä ei saa verottaa, jolla kaikkien oikeuden terveydenhuoltoon toteutuisi).

Ehkä vakuuttavin peruste sosiaalityön eettisen argumentoinnin onttoudesta on eettisyys itse. Sosiaalityön opinnoissa ”eettisyys” on sana, jonka kuulee kursseilla usein, mutta koskaan ei ole selvinnyt, että mitä se oikein on. Sen sisällöstä ei ole keskusteltu. Kyseessä on kuin alkurukous, joka aloittaa hiljaisen luentohartauden. Millä perusteella sosiaalityö voi muuten omaksua eettisyyden niin vahvasti itselleen? Eivätkö esimerkiksi oikeustiede, lääketiede ja kasvatustiede ole samalla tavalla eettisesti herkkiä tieteitä? Eikö se ole näiden muiden tieteenalojen ihmisten mitätöintiä ja suoranaista loukkaamista? Niissäkin käsitellään heikommassa asemassa olevia ihmisiä. Eivätkö nämä muut halua ihmisen parasta omissa tutkimuksissaan ja käytännöissään?

”Jos kannanotot lähtevät yhteiskunnan taloutta, politiikkaa ja arvoja reflektoivasta paradigmasta sosiaalityöllä on voimaa ja kykyä tuoda kriittisesti ja argumentoiden esille asioiden poliittisia ja taloudellisia seurauksia. Ajantasaisen paradigman pohjalta sosiaalityö pystyy analysoimaan harjoitetun politiikan ja talouspolitiikan perusteita ja vaihtoehtoja suhteessa toimenpiteiden seurauksiin kansalaisten arkielämässä.” 

Urponen ehdottaa, että sosiaalityön paradigma perustuu niiden seikkojen tiedostamiseen, joista se itse nousee esiin: Poliittisesta päätöksenteosta, talouden ehdoista ja kielipelistä sekä aikakauden arvoista. Nämä kolme momenttia ja niistä seuraavat toimenpiteet aiheuttavat seurauksia kansalaisten arjessa. Sosiaalityön tulisi käsitellä sitä, kuinka nämä momentit toimivat suhteessa toisiinsa ja mitkä ovat niiden aiheuttamien seurausten ”ensimmäiset liikuttajat”. Se, että sosiaalityö toimii vain moraalisena äänenpainona kritisoimassa näiden momenttien aiheuttamia virheitä, ei sinänsä vielä johda mihinkään. Miksi pitäisi kuunnella kritiikkiä, jos kritisoija ei osaa näyttää, että mikä on se ensimmäinen liikuttaja, joka synnytti kriitikin kohteena olevan ongelman? Tai jos kyseinen kritisoija ei osaa ehdottaa jotain ratkaisua kyseiseen ongelmaan?  

Täten sosiaalityöllä on kriittistä ja eettis-moraalista voimaa, jos sen paradigma heijastelee todellista, vallitsevaa yhteiskuntaa.” (Urponen 2014, 57 – 58)

Tulkitsen sosiaalityön ”eettisyyden” paradoksin olevan siinä, että itse moraalinen paheksunta on vielä sisällötöntä. Ei ole oikein mitään, mikä estäisi valitsemasta moraalisen paheksunnan kohteita mielivaltaisesti. Moraalisen paheksunnan kohteeksi voisivat tämän perusteella joutua myös esteettiset asiat eli ns. makuasiat, joilla ei ole enää mitään tekemistä etiikan kanssa. Urponen esittää, että sosiaalityön paradigma, joka heijastelee yhteiskunnan poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia arvoja, sisältää eettisen ja kriittisen voiman jo itsessään. 

Urposen ehdotus on ohjelmallinen, eli se ei anna tarkkoja ohjeita siitä, miten tutkimusta pitäisi tehdä tai minkälaista opetuksen täytyisi olla. Se antaa kuitenkin antaa enemmän irti kuin 95 % sosiaalityön teksteistä, jotka hukuttavat lukijan hyvin suureen määrään käsitteellisiä ennakkoehtoja sosiaalityön olemuksesta, vailla konkreettista sisältöä. En myöskään ole törmännyt sosiaalityön paradigman ongelmalliseen luonteeseen näin eksplisiittisesti missään muualla, joka ei toki tarkoita, etteikö siitä olisi puhuttu.

Urposen tekstistä käy ilmi selvästi ehdotus sosiaalityön tämän hetkiselle praxikselle. Sitä voisi kutsua esimerkiksi käsitteellä taloudellisen kielipelin painotus. Sosiaalityö, joka on juurtunut vallitsevaan yhteiskuntaan, ei pääse kyseisen yhteiskunnan arvostuksista ja kielipeleistä irti. Elämme taloudellisessa kielipelissä ja tämän vuoksi sosiaalityön kielipelinkin pitäisi olla taloudellista. Arkiymmärryksellä voisi todeta sosiaalityölle olevan ominaisempaa moraalinen paatos ihmisen itsearvosta ja ei-esineellisestä luonteesta, mutta koska sitä ei oteta vallitsevana aikakautena kuuleviin korviin, on sosiaalityön vedottava taloudellisiin argumentteihin. Sosiaalityöntekijällä pitäisi siis olla taitoa esineellistää ihmistä ja nähdä hänet kulueränä. Kyseessä on jonkinlainen machiavellimainen asennoituminen, sillä ”kurjien joukossa ainoa hyveellinen ei pääse tavoitteissaan mihinkään”. Vastakohtana tälle voisi pitää platonmaista ideaalien tavoittelua käytännöllisessä elämässä. Platonin kohdalla tämä ideaalien tavoittelu käytännön elämässä ei toteuttanut kovinkaan hyviä tuloksia. 

Sosiaalityön paradigman tämä puoli ohjaisi siis sosiaalityön tiedettä nivoutumaan poliittis-taloudellisiin päätöksiin. Tutkijan täytyy siis marginaalista ihmisryhmää kuvatessaan löytää ne poliittis-taloudelliset liikuttajat, jotka ovat vaikuttaneet tämän ihmisryhmän kohtaloon. Se olisi sosiaalityön tämän hetkinen praxis. Se on ajasta ja paikasta riippuvaa. 

Praxis ei rajaisi opiskelijoiden suuntautumista sosiaalityössä. Hyvin yleisellä tasolla opiskelijat ja tutkijat saisivat edelleen säilyttää sen alkuperäisen intressinsä, minkä takia he tekevät sosiaalityötä: Auttaakseen ihmisiä. Kysymys on siitä, että yhteisö jakaisi yhteiset reunaehdot sosiaalisista ongelmista sekä keinoista ja päämääristä, joilla tätä auttamistyötä toteutetaan. Tutkielmat, jotka ilmentävät pinnallisuutta suhteessa tutkimuskohteeseensa, vain hyötyisivät tästä asettelusta. Heidän myös mahdollista kritisoida praxista, joka on seuraavan luvun sisältö. Se käy myös ilmi Urposen esityksen paradigmasta, joka reflektoi sitä yhteiskuntaa johon se on sidoksissa. Kyseessä on paradigman toinen puoli, reflektio, joka ei riipu ajasta eikä paikasta ja jonka sisältö välttämättömästi jää hieman abstraktiksi ja epärealistisen tuntuiseksi.

3.2 Sosiaalityön tieteen paradigma II (reflektio)

”Mielessäni on aivan tietty kysymys: Mitä on tiede? En suinkaan yritä nyt antaa mitään tyhjentävää vastausta tähän kysymykseen. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, mitä itse asiassa sisältyy tähän kysymykseen. Tiede on intentionaalinen käsite, ts. sen alaa ei voida identifioida muuten kuin suhteessa johonkin tarkoitukseen.”

”Ei voida ajatella teoriaa, joka suhteessa käytäntöön olisi ”absoluuttisesti ensin”.” (Juntunen 1986, 122 – 123)

Reflektio-käsitettä käytän tässä erityisesti tieteellisen harjoituksen yhteydessä. Reflektion tarkoituksena on oivaltaa yksinkertaisesti kysymys siitä, että mihin käyttöön sosiaalityö oikein on? Edellisessä luvussa tuotiin esille, että sosiaalityön paradigma heijastelee yhteiskunnan poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia arvoja. Miten tästä heijastamisesta käytännössä pitäisi puhua ja ajatella? 

Tämän luvun alussa esitetty Matti Juntusen lainaus pohjautuu Edmund Husserlin filosofiaan. Juntusen mukaan Husserlin oivalluksena oli, että tieteeseen (ja kaikkeen ihmisen aktiviteettiin) liittyy vahvasti intressin käsite. Intressi sanelee sen, että mitkä seikat nähdään olennaisina ja mitkä taasen asetetaan sulkumerkkeihin. Intressi siis muodostaa olennaisen ja epäolennaisen kriteerin. Juntunen tuo edelleen esille, että intressejä on sekä teoreettisia että käytännöllisiä. Ensimmäiset ovat tieteen omia intressejä, jälkimmäiset taasen voivat olla mitä tahansa. Kysymys siitä, että miten ne suhtautuvat toisiinsa, on tärkeä mille tahansa tieteelle:

”Voidaan nimittäin kysyä, että miten tutkimusintressit, toisin sanoen teoreettiset intressit, suhtautuvat ei-teoreettisiin, ”käytännöllisiin” intresseihin. Ovatko edelliset käsitteellisesti riippumattomia jälkimmäisistä. Elleivät ole, on oikeastaan sanottava, että kaikki teoreettinen tieto on olemukseltaan sitoutunut käytännöllisiin intresseihin. — Husserlin myöhäisfilosofiaa motivoi olennaisesti se oivallus, että kaikki tieto nojaa tietyssä mielessä esiteoreettiseen kokemukseen. Tätä esiteoreettisen kokemuksen maailmaa hän kutsuu elämismaailmaksi. — maailmaan, jossa aina jo elämme ja joka muodostaa pohjan kaikelle tietämiselle ja kaikelle tieteelliselle määrittelylle. — Toisella merkityksessä elämismaailma on todellisuutta koskevan tietomme perustana sikäli, että tietoamme ohjaavat elämismaailman käytännölliset intressit. Tietomme on praktisesti sitoutunutta tietoa.” (Juntunen & Mehtonen 1977, 111 – 112)

Sopivana esimerkkinä intressien olemassaolosta sosiaalityön yliopisto-opiskelussa voidaan pitää erään kurssin tenttikirjaa, josta ei ohjeistuksen mukaan tarvitse tenttiä kriittistä ja emansipatorista sosiaalityötä koskevia lukuja. Intressi johonkin ”olennaisempana” pidettyyn asiaan on saanut näkemään nämä luvut epäolennaisina seikkoina, joita sosiaalityön opiskelijan ei tarvitse omaksua. Toisena esimerkkinä nostan esille kaikille opiskelijoille pakollisen sosiaalioikeuden sivuaineen, joka käytännössä on lakipykälien ulkolukua. Yksi sivuainekokonaisuus menee sellaisten asioiden ”opetteluun”, jotka voi tarkistaa kirjasta ja työkulttuuriin integroitumalla. Molempien esimerkkien valinnat heijastelevat sosiaalityölle sellaista intressiä, jossa sosiaalityö nähdään todellakin vain hallintopohjaisena asiakastyönä. Se on osittain toki totta. Mielenkiintoinen kysymys on, että kuinka syvällisesti nämä valinnat tehneet ihmiset osaavat perustella ja oikeuttaa valintansa. Kuinka tietoisia he ovat olleet siitä, mikä käytännön intressi heidän suunnitteluaan on ohjannut?

Entä miten toteutuu käytännöllisen ja teoreettisen intressin suhteuttaminen toisiinsa sosiaalityössä? Nähdäkseni tähän voidaan vastata ilmiselvän primitiivisesti, että sosiaalityössä teoreettiset intressit ovat ja niiden täytyykin olla vahvasti sidoksissa käytäntöön. Sosiaalityön ammatillistumisen hintana on ollut se, että sosiaalityö valaa itsensä tiettyyn muottiin ja valtio, jonka palveluksessa sosiaalityö on, edellyttää sosiaalityön toimivan näiden muottien mukaisesti. Sosiaalityössä käytännön intressit sanelevat vahvasti sosiaalityön teoreettista intressiä. Käytännön intressi siis valaa sosiaalityölle perustan. Tärkeä kysymys on se, että sallitaanko perustan kyseenalaistaminen. Voidaan esimerkiksi kysyä, että onko sosiaalityön tiedepohjan suunnitteleminen hallinto- ja asiakastyötä mukailevaksi sellainen valinta, joka projisoi sosiaalityön professiolle myönteistä tulevaisuutta? Tämä kyseenalaistaminen nivoutuu takaisin sosiaalityöhön Matti Juntusen ideassa, jonka esittelee Timo Toivonen:

”Mitä tulee Matti Juntusen filosofiaan, niin mainittakoon hänen ehkä keskeisin teesinsä ja ideansa. Se liittyy vuonna 1962 oli ilmestyneeseen Thomas S. Kuhnin teokseen The Structure of Scientific Revolutions, jossa esitetään teoria tieteen kehityksestä. Kuhnin mukaan tieteen kehitysvaiheet ovat normaalivaihe ja kriisivaihe. Normaalivaiheessa jokin tietty teoria hallitsee, ja saamme uutta tietoa soveltamalla tätä teoriaa empiirisiin havaintoihin. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee empiirisiä faktoja, jotka eivät sovi teoriaan eli anomalioita. Nyt alkaa tieteen kriisivaihe, joka jatkuu kunnes kehitetään uusi teoria, joka selittää anomaliat. Juntusen mukaan tällainen selitystapa ei sovellu ihmistieteisiin. Ihmistieteet ovat normaalivaiheessa silloin, kun ne koko ajan kyselevät omia perusteitaan, ja kriisissä silloin, kun ne eivät kyseenalaista omia perusteitaan. Esimerkiksi jos nähdään ihmisen perusluonne voittoa tavoittelevaksi homo economicukseksi, niin silloin palvellaan sellaista poliittista tiedonintressiä, että kapitalistinen markkinatalous on paras yhteiskunnallinen järjestelmä.” (Agon 1/2010, 10)

Juntusen esittämä idea ihmistieteistä kyselemässä jatkuvasti omia perusteitaan on normatiivinen kehotus siitä, että mitä ihmistieteiden pitäisi olla. Pohjautuuko tämä kehotus mielivaltaisuudelle? Vai voidaanko sosiaalityön kohdalta löytää sille aatehistoriallinen peruste? Se antaisi normatiiviselle kehotukselle empiirisen varmistuksen sen järkevyydestä. Vastausta ei mielestäni tarvitse kauaa etsiä. Sosiaalityö ei voi kiinnittyä yhteen staattiseen paradigmaan, vaan sen normaalivaihe on myöskin jatkuvassa perusteiden kyselyssä. Sosiaalityön juuret ovat nimittäin ihmistieteiden ja muiden kulttuurivoimien tuottamien suurten kertomusten kritisoinnissa. Tästä esimerkkinä on valistuksen aikakauden tieteeseen, talouteen ja teknologiaan pohjanneen edistysoptimismin kritiikki (ks. esim. Urponen: ”Sosiaalityö valistuksen kritiikkinä; eettinen tausta”) 

Juntusen esittämän idean voi nähdäkseni varmentaa aatehistoriallisen katsauksen lisäksi myös käsiteanalyyttisesti: Sosiaalityö-käsitteen alaan katsotaan kuuluvaksi mm. empaattisuus ja toisen auttaminen. Empaattisuus vaatii ihmistä asettumaan toisen asemaan, johon sisältyy vaatimus oman järjen apparaatin joustavuudesta. Toisen auttaminen taasen muuttuu ”hyvän hirmuvallaksi”, jos ei kyetä näkemään, että mitä seurauksia oikein omalla auttamisella on. Nämä molemmat piirteet vaativat sen, että omia lähtökohtiaan kykenee kyseenalaistamaan. Juntusen kehotus näyttäisi siis liikkuvan sosiaalityön tieteen makrosta mikrotason asiakastyöhön saakka. (Vrt. myös Juntunen 1979, 8).

Juntusen kehotus perusteiden kritisoimiseen on samalla rajoja ylittävää kriittisyyttä. Rajoja ylittävä kriittisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että kyetään olemaan kriittisiä omia perusteita kohtaan. Pelkkä kriittisyys näyttäisi johtavan heimomentaliteettiin, jota vain kutsutaan hienommalla käsitteellä. Esimerkiksi politiikassa kaksi täysin eri leireissä olevaa ihmistä voivat kumpikin julistautua kriittisiksi, jonka he todistavat kritisoimalla toista leiriä. Omaa leiriään he eivät käsittele. Mitä hyötyä tälläisestä kriittisyyden käsityksestä oikein on? Kriittisyys tarvitsee siis lisäkseen radikaaliuden ja universaaliuden (sekä empatiakyvyn, jota jossain muualla käsiteltäköön). Se voi saada ihmisen päätymään jonkinlaiseen kodittomuuden tunteeseen, mutta ehkä se on hinta siitä että kykenee aidosti olemaan kriittinen, universaalisti ja radikaalisti. (Salonen 17.5.2019)

Juntusen idea perusteiden kyselystä löytää kosketuskohtansa myös siihen, että sosiaalityön tieteellisyys koetaan ”sekavana”, joka ei etene mihinkään. Jos jatkuvasti täytyy kyseenalaistaa perusteita, niin eihän silloin pääse syntymään kokemusta valmiista rakennelmasta. Sekavuuden tunne hänen ideansa pohjalta ei enää olisi mitään vaarallista, vaan pikemminkin merkki elävästä tieteenharjoituksesta. On kuitenkin mielestäni selvää, että Juntunen vaatisi ”sosiaalityön sekavuuden vastapainoksi” rohkeaa rationalismia: henkistä jämäkkyyttä ja ajattelun syvyyttä niin tutkijoilta, opettajilta kuin opiskelijoiltakin.

Mitä perusteiden kysely ja reflektointi sosiaalityön tieteessä olisivat sitten konkreettisesti? Se voisi olla esimerkiksi opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden välistä seminaari- ja luentokeskustelua tiedeyhteisön sisällä. Se olisi  keskustelun elävyyttä, oman kannan perustelua, oikeutusta ja retorista esittämistä. Se olisi opettajilta saatua rohkaisevaa palautetta ja arvonantoa. Vähitellen opiskelijan tietoisuuteen painautuisi itseluottamus ja rohkeus omaan ajatteluun ja toimimiseen. Näillä valmiuksilla olisi suuret vaikutukset minkälaiseen sosiaalityön käytäntöön tahansa. Passiivinen, steriili ja flegmaattinen kirjekurssiyliopisto, jossa lähestulkoon kaikki opinnot voi ja pitää suorittaa etänä tietokoneen välityksellä, ei luultavasti synnytä tilaisuuksia moiseen. Minkälaista ajatuksellista vastakaikua saa aikaan esimerkiksi WebOodissa näkyvät numerot? 

Keskustelut, dialogisuus, perustavien syy-suhteiden ja kokonaisuuksien hahmottaminen sisältävät vaatimuksen siitä, että kyseisen tieteen on liikuttava lähemmäksi filosofiaa. Esitetään vielä lyhyenä yhteenvetona perusteet tälle vaatimukselle:

1. Sosiaalityöhön kohdistuvat ulkopuoliset intressit tarkoittavat sitä, että sosiaalityö on osa isompaa kokonaisuutta kuin vain oman erityistieteen rajaama alueensa. Erityistieteen on rajattava tutkimuskohteensa johonkin, mutta ero on siinä että onko tämä rajaaminen sokeaa vai suvereenia (Juntunen & Mehtonen 1977, 53 – 54). Filosofian rooli ilmenee tässä tutkijan omakohtaisena reflektoinnin ja intressien erottelun taitona. Tämä koskee esim. tutkimuksia, jossa sosiaalista pahoinvointia kuvataan pyrkimättä kuitenkaan analyyseihin niistä ensimmäisistä liikuttajista, jotka ihmiset ovat pahoinvointiin ajaneet.
2. Sosiaalityön tehtävä, sosiaalisen pahoinvoinnin poistaminen ihmisen elämänpiiristä, näyttäisi kattavan melkein koko kulttuurin alueen. Sosiaalityö on oma erityistieteensä, mutta sen pitäisi pyrkiä kuvaamaan ihmistä holistisesti ja ihmisen elämänpiiriä kokonaisuutena. Muuten sen tehtävä pahoinvoinnin poistamisessa ei onnistu. Tällöin on varsin helppoa päätyä kysymyksenasetteluihin, jotka ovat erityistieteen tietämyksen ulkopuolella. (Salonen 2007, 124).
3. Ja viimeiseksi, jos hyväksytään väite siitä, että sosiaalityö on olennaisilta ominaisuuksiltaan sekavaa ja vailla pitkälle kehittynyttä ja jäsentynyttä paradigmaa, on selvää että sen olennaista ominaisuutta on olla myös filosofinen (ks. esim. Kuhn 1962).

Se, että sosiaalityö siirtyisi lähemmäksi filosofiaa, ei tarkoita sitä, että filosofia konkreettisessa opetusmuodossaan olisi osana sosiaalityötä. Olisi oikeastaan täysin päinvastaista odotusten kannalta, että filosofiaa alettaisiin lappamaan muodollisina opintosuorituksina sosiaalityön opiskelijoille. Filosofian opiskelua tärkeämpää ja ominaisempaa sosiaalityölle olisi filosofinen mielenlaatu, tapa katsoa ja tarkastella asioita. Tarkoitus olisi siirtää tämä sisältö sosiaalityöhön sopivalla tavalla. Kyse on henkisestä jämäkkyydestä, asioiden tiedostamisesta ja harjaantumisesta niihin käytäntöihin, mitkä sosiaalityöntekijää jatkossa odottaa. Filosofiaan kuuluu kyseenalaistamisen lisäksi oletusten tekeminen. Jos sosiaalityön opetuksessa ja tutkimuksessa välittyisi kriittinen henki ja muut edellä kuvatut ominaisuudet, niin ei filosofialla olisi tähän enää annettavaa. 

Vallitsevana aikana filosofia nähdään toisinaan elämälle vieraana, hampaattomana, hengettömänä ja verettömänä toimintana. Filosofian harrastajien piirissä tätä nimitetään usein akateemiseksi filosofiaksi. (Niiniluoto 2002, 152 – 153) Useimmat sosiaalityön opiskelukaverini vierastavat filosofiaa ainakin opiskelun tasolla. Uskon heidän tällöin tarkoittavan juurikin akateemista käsitystä filosofiasta, sillä monet heistä omaavat kuitenkin filosofisen asenteen ja tunnustavat filosofisen harrastuksen tärkeyden. He siis vaikuttavat arvostavan toista filosofian käsitystapaa: Filosofiaa elämäntapana ja käytäntönä. Näin on nähdäkseni hyvä, sillä sosiaalityössä on nähtävissä useita yhteyksiä filosofiaan (ks. esim. Hämäläinen 2014, 73; Matthies 2009, 255; Mäntysaari 2011, 19) Myös sosiaalityöhön kuuluvat avainkäsitteet analyyttisyys, sosiaalinen todellisuus, tulkinta (Urponen 1992), etiikka (Pehkonen & Väänänen-Fomin 2011), reflektointi (Matthies 2009, 262 ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus (Mäntysaari 2009, 102), radikaalius, kriittisyys ja emansipaatio ovat hyvin avonaisia ja siten myös läpeensä filosofisia käsitteitä. 

Sosiaalityön arvolähtökohtina voitaneen pitää mm. samanarvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Tältä kannalta onkin paljon puhuvaa se, missä olosuhteissa filosofia otti ensiaskeleitaan ihmisen historiassa: Antiikin Kreikassa aristokraattinen sääty-yhteiskunta alkoi murtua ja aateliskulttuuri rappioitua. Tilalle syntyi perustuslaillinen kaupunkivaltio, jossa ylhäisten ja alhaisten tulisi seurata samoja lain kirjaimia. Ajatus siitä, että ihmiset ovatkin samanarvoisia, tarkoitti ensiaskeleita jollekin jota me kutsumme humanismiksi. Syntyperän sijaan ihmisten aseman, edut ja velvollisuudet oli tarkoitus selittää sen perusteella, että mikä on oikeudenmukaista. Tämän selittäminen vaati/vaatii filosofiaa. Syntyi silta filosofisen totuudentavoittelun ja ihmisten elämänkäytännön välille. (von Wright 1956, 21, 26). Kuten jo sanottua, tätä filosofian käsitystä voidaan nimittää vaikka käytännölliseksi filosofiaksi, joka siis nähdään akateemisen filosofian ”vastakohtana” (Niiniluoto 2002, 152 – 153). Vastakohtainen asettelu on nähdäkseni kuitenkin mieletöntä. Mielestäni käytännöllinen filosofointi kompastelee pahasti ilman akateemista pohjaa ja toisin päin.

Sosiaalityö löytää kolmannenkin kosketuskohdan filosofiaan. Molempien ydinolemusta on nimittäin hankalaa määritellä. Tämän huomaa esim.”sosiaalityön oman osaamisen” ja ”filosofian harrastuksen” kohdalla. On vaikeaa antaa näille mitään sisältöä tai selitystä, jotka nojaavat niihin itseensä. Minkälainen on hyvä sosiaalityöntekijä? Minkälainen on hyvä filosofi? Määrittelyt jäävät abstrakteiksi. Sosiaalityön kohdalla tämä johtunee siitä, että työkenttä on niin laaja. On kuitenkin selvää, että molemmissa piilee niille ominainen tieto ja taito sekä asennoituminen. (vrt. ”hiljainen tieto”, Kiikeri & Ylikoski 2004, 44 – 45). Molemmissa harjoituksissa, niin filosofiassa kuin sosiaalityössä, on avainasemassa analysointi ja uuden oivaltaminen.

Filosofiaan liittyy olennaisena käsitteenä teoreettisuus. Sosiaalityöhön liitetään usein kommentteja siitä, että työssä ei tarvitse teoriaa. Esitän, että monet tälläiset kiistat, sekaannukset ja suoranaiset vähättelyt johtuvat teoria-käsitteen monimielisyydestä (ks. esim. Salonen 2007, 50 – 51). Kuten jo ensimmäisessä luvussa esitettiin, teoreettisuus on hyvä ymmärtää omakohtaisena ajatteluna, henkisenä kehityksenä ja jopa elämänasenteena. Se on vastakohtana sellaiselle teoria-käsitteen ymmärtämiselle, jossa ’teoria’ tai ’teoreettisuus’ nähdään itsensä ulkopuolisena abstraktiona tai jonkin tapahtuman turhan hankalana selittämistapana. Ja juuri tämä vaikuttaisi olevan sosiaalityön opiskelijoiden tapa ymmärtää teoreettisuutta – se on jokin ulkopuolinen asia, joka pitää osata selittää tenttipaperiin, mutta jota ei tarvitse käytännössä. Teoreettista toimintaa ei siis toisin sanoen välttämättä mielletä subjektin itsensä ominaisuudeksi, omakohtaiseksi ajattelun kehittämiseksi. 

Myös Kyösti Urponen on tulkintani mukaan tarkoittanut sosiaalityön teorialla samaa kuin minä edellä. Hän käsittää seuraavassa lainauksessa teorian opiskelun siten, että se kehittää esimerkiksi opiskelijan maailmankuvaa, ammatti-identiteettiä sekä analysoinnin ja argumentoinnin taitoja:

”Liikaa on menty opiskelijoiden vaatimuksien mukana, joka on johtanut teoriapinnan ohentumiseen. Ennen luennoilla luettiin kirjoja, mutta nykyään artikkeleita. Se johtaa pirstaleiseen käsitykseen sosiaalityöstä ja maailmasta. Yksi koulutuksen tavoite tulisi olla, että opiskelija saisi eheän käsityksen maailmasta.”

”Ilman filosofista ja tieteenteoreettista ymmärrystä ei kyetä analyyttisyyteen ja argumentatiivisuuteen. Ilman niitä kadotamme sosiaalityön tutkimuksen ja käytännön lähtökohdat – teknisiin tuloksiin ja ratkaisuihin kyllä pääsemme. Eikä tiede ole sitä, että haetaan kirjoja ja liimataan niistä lauseita yhteen, siinä pitää olla syvyyttä mukana.” (Urponen 2018, 31–32.)

Ei ole kokonaan sosiaalityön opiskelijoiden itsensä vika, että he käsittävät teoreettisuuden tällä tavalla. Tutkimustyössä opiskelijoille painotetaan teorian ja käsitteiden valitsemisen tärkeyttä. Tämä menee nähdäkseni joskus liiallisuuksiin. Toivo Salonen esittää, että opiskelijat hyvin vahvasti ohjataan valmiiden tieteellisten metodien käyttäjiksi:

”Tiedepoliittinen puhe tutkimukseen perustuvasta opetuksesta tarkoittaa konkreettisesti, että opettaja ylimalkaisesti referoi muiden tekemiä tutkimuksia ja välittää selailumenetelmällä kokoamiaan tutkimustuloksia. Opiskelijat ’hukutetaan’ tosiasioihin ja heidät manipuloidaan kanonisoitujen tieteellisten metodien sokeiksi käyttäjisi sen sijaan, että vahvistettaisiin edellytyksiä itsetietoisuuteen. Nyky-yliopistossa opiskelijoilla kuten ei myöskään opettajilla ole aikaa itseymmärryksen syventämiselle ja kirkastamiselle.” (Salonen 2018, 7)

Metodien ja sosiaalityön suhteessa näyttäisi olevan ristiriita, joka liittynee hyvin vahvasti Juntusen esittämään huoleen ihmistieteiden perusteista: Metodi tulee sanasta methodos (kr.), joka tarkoittaa ”tien kulkemista”. Sosiaalityön käytännössä ei koskaan ole valmista tietä ja valmista metodiikkaa. Mitä jos valitaan metodi A, mutta asiakkaan elämäntilanteen kohentaminen olisikin tapahtunut metodi B:llä? Kyseessä on pikemminkin heuristiikkaa – oivaltamista ja hyvien perusperiaatteiden muotoilemista. 

Haluan antaa tästä positiivisen esimerkin oman kokemukseni kautta. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani, ”Tutkiva sosiaalityö” -kurssilla, opettaja antoi minun hyvin vapaasti tehdä korkealentoista, joskin akateemista tekstiä. Sain vapaat kädet, mutta samalla myös tukea. Se johti kohdallani lisääntyvään itsevarmuuteen, ajattelun ja mielipiteen ilmaisun rohkeuteen. Muistan hyvin lamaannuksen tunteen ennen tuon kurssin alkua: mitä saan kirjoittaa, mitä saan ilmaista. Isona apuna oli tuolloin myös syventävä tieteenfilosofian kurssi, Toivo Salosen pitämä ”Hyve-etiikka tiedeyhteisössä” -kurssi (joka myöskin on vahvana ajatuksellisena maaperänä tässä kirjoituksessa).

Sosiaalityön opiskeluja koskevan tiedon ja ajattelun rakenteesta

Ei ole mahdollista esittää kuin kahdenlaista tietoa: Joko tosiasioita tai sitten ajattelun valmiuksien harjaannuttamista. Timo Airaksinen (1997, 35 – 37) jakaa tiedon psykologiseen eli p-tietoon ja filosofiseen eli f-tietoon. P-tieto on ennalta päätettyjen uskomusten hankkimista, joita sitten testataan kokeilla ja tenteillä. Opiskelija sopeutuu kokeen tai tentin muodostamaan vaatimusympäristöön. Opiskelijan säätäminen tenttipankin kanssa on malliesimerkki tälläisestä toiminnasta. Kyse on kuin hiirestä, joka etsii oikeaa vipua saadakseen LSD-annoksen. Airaksinen varsin kirjaimellisesti vertaa tälläistä tenttimenettelyä eläinkokeisiin: Testin tulos on organismille itselleen täysin merkityksetöntä, pääasia on oikeanlainen ärsyke. P-tieto on ulkolukua, jota Robert FitzSimmonsia mukaillen voitaisiin kutsua ”banking”-tekniikaksi: Tenttikirjoja luetaan kaksi viikkoa, opinkappaleet tulostetaan paperille jonka jälkeen ne sitten unohdetaan. F-tieto taasen on luonteeltaan oman käytännöllisen järkensä käyttöä. Sen pohjalta yksilö kykenee perustelemaan ja oikeuttamaan uskomuksensa. F-tieto takaa sen, että yksilö kykenee kritisoimaan vallitsevia olosuhteita ja arvioimaan pätevyyttä. Opiskelija joutuu itse muodostamaan loogisesti koherentteja ajatusrakennelmia.  (ks. esim. Juntunen & Mehtonen 1977, 6–18)

Vallitsevana aikana sosiaalityöntekijä työskentelee yhteiskunnassa ja kulttuurissa, joka jatkuvasti määrittelee rajojaan uudestaan (Urponen 2017, 2). F-tiedon tarjoamat yleiset ajattelun ja toiminnan valmiudet ovat luultavasti tärkeämmässä asemassa kuin staattinen p-tieto. Voidaan siis kysyä, että minkälaisia valmiuksia p-tiedon opetus tarjoaa sosiaalityön opiskelijalle, tuolle tulevalle sosiaalityöntekijälle? Näyttää olevan vaikea keksiä perusteita sille, miksi sosiaalityön pitäisi painottua ”p-tiedolle”. Jos mietitään sosiaalityön käytäntöä, on siinä jokainen case erilainen toisestaan. Sitä siis luonnehtii tietynlainen metodittomuus ja painotus filosofisluonteiseen pohdintaan ja periaatteiden muotoiluun, eli ”f-tietoon”. 

Se, että erityistieteellä on jokin sen filosofisia perusteita käsittelevä kirjansa tai yksi tieteenfilosofian kurssi (Varsinkin, jos kyseinen tieteenfilosofian kurssi ohjataan suoritettavaksi opintojen ensimmäisen vuoden syksyllä…) , ei luultavasti ole vielä riittävää. Riittävää ei myöskään ole, että erityistiede omaa yhden tai kaksi filosofisesti perehtynyttä ihmistä, joiden aatokset otetaan esille juhlapuheiden aikana. 

Olen tässä luvussa yrittänyt perustella, miksi sosiaalityön tieteeltä ei voida odottaa samanlaista koherenttia paradigmaa kuin vaikkapa luonnontieteiltä – tai edes joiltakin muilta ihmistieteiltä. On ikään kuin sosiaalityön paradigmalta vaadittaisiin kaksi puolta: Jokin selkeä malliongelma- ja ratkaisu, johon perustuu praxis, mutta samalla myös herkeämätöntä keskustelua ja kyseenalaistusta tämän praxiksen perusteista, joka on reflektiota. Tässä kaksijakoisuudessa piilee nähdäkseni ainakin osasyy siihen, miksi sosiaalityön tiede koetaan ”sekavaksi”. Se haluaa poistaa sosiaalista pahoinvointia, joten sillä täytyy olla ihmiseen, aikaan, paikkaan ja tapahtumiin sidottu metodinsa. Yhdestä metodista ei voi kuitenkaan tehdä tieteen malliratkaisua kaikkiin sosiaalityön tutkimusongelmiin, sillä se saattaisi rajata jossain muussa tilanteessa sosiaalisen pahoinvoinnin pois. 

Kuten sanottua, sosiaalityö vaikuttaisi olevan erityisen ominaislaatuinen tiede: Kun muut tieteet ja kulttuurivoimat pyrkivät ihmisen elämää kohentaviin hyviin kertomuksiin ja rationaalisiin kuvauksiin todellisuudesta, on sosiaalityön tehtävänä etsiä ja auttaa näistä kertomuksista marginaaliin jääneitä ihmisiä. Kaikki pyrkimykset antaa sosiaalityölle kiinteä ja ajaton paradigma johtavat riskiin siitä, että joku marginaaliryhmä rajataan sen intressin ulkopuolelle. Tälläisestä seuraamuksesta esim. luonnontieteiden ja joidenkin ihmistieteiden ei ole aina tarvinnut välittää, valitettavasti (vrt. esim. luonnontieteiden aiheuttamat ympäristöseuraukset ja taloustieteiden aiheuttamat yhteiskunnalliset seuraukset). 

Esitys siitä, että sosiaalityön opinnot koostuisivat omista esityksistä, perusteluista ja keskusteluista, eikä suinkaan sosiaaliteknologisista käsitteistä, taulukoista, ja sosiaalihuoltolain ulkoluvusta, nostaa niskakarvat pystyyn joiltakuilta. Ehkä he ovat keksineet jonkun ihanan käsitteen, metodin, teorian,väitteen tai muuten omaavat luonnontieteellis-myyttisen kuvan omasta tieteestään. Minä henkilökohtaisesti epäilen, että sosiaalityön tieteen kehitystä on haitannut suuresti joidenkin ihmisten alkeellinen käsitys tieteen toteuttamisen tavasta. Edelleen oletan, että tämä on johtunut tieteenteoreettisen ajattelun pinnallisuudesta.

Luonnontieteet tutkivat luontoesineitä. Se tapa, miten luontoesineiden tutkiminen tapahtuu, pohjautuu numeerisiin sopimuksiin, teknologiaan ja tekniseen hyväksikäyttöintressiin. Luontoesineiden kohdalla nomoteettinen ennustettavuus ja paikkansapitävyys perustuu tieteellisten kokeiden teknologiseen kalkyyliin. Luontoesineet saadaan kokeessa ennalta tahdotussa muodossa ”esiin” teknologian avulla, joka tuottaa toivotun lopputuloksen.  (ks. esim. Niiniluoto & Saarinen 2002; Kiikeri & Ylikoski 2004). 

”Tiede tuottaa tosia tietoja. Tiede viekoittelee henkisesti antautumaan moniin erityistieteellisiin saavutuksiin, kysymyksenasetteluihin, menetelmällisiin hienouksiin ja ihastuttaviin laitteisiin ja tutkimusvälineisiin. Tiede on ideologiaa. Sen lähtökohtia on tieteen spesialisoitumisessa, atomistisissa tutkimuskäytännöissä, tieteen tehokkuudessa selvittää irrallisia tosiasioita ja kyvykkyydessä tehdä tosiasioista suppeita alueita koskevia johtopäätöksiä. Empiirinen tutkimus ja yleisesti tiedeyhteisöt kiertävät kokonaisnäkemyksiä, aivan kuin periaatteellista syistä karttaisivat holistisia tutkimushankkeita. Tutkijoiden suuren enemmistön keskuudessa totaliteetin käsite herättää kummastusta. Arkinen tutkimuskäytäntö antaa uskomattoman vähän aineksia kohdata esimerkiksi ihminen, luonto ja tekniikka yhtenä, siis sisäisten suhteiden tuottamana totaliteettina” (Salonen 2010, 15)

4. Tiede ja käytäntö yhdessä

Sosiaalityön tieteellä on siis kaksipuolinen paradigma. Miten tämä paradigma liittyy sosiaalityön käytäntöön? Sosiaalityön käytäntö on niin monenkirjavaa, että on mahdotonta kuvitella sosiaalityön tieteen olevan esimerkiksi tämän käytännön täydellistä mallintamista ja hiomista paremmaksi. Se vaatisi lähestulkoon lukemattoman määrän erilaisia kursseja ja harjoittelutiloja. Miten tapahtuisi hyvän sosiaalityöntekijän kokemuksen, taidon ja ymmärryksen formalisointi akateemiseen muotoon? Tai filosofiaan perehtyneen sosiaalityön professorin? Tämä on aito tieteenfilosofinen ongelma, joka koskee ”hiljaisen tiedon” esiintuomista (ks. esim. Kiikeri & Ylikoski 2004) 

Toisaalta sosiaalityön tiede ei voi olla myöskään lähtökohta sosiaalityölle. Puhdas teoreettinen intressi ei ole mahdollista erityistieteelle, jonka on tarkoitus kohentaa ihmisen elinoloja. Sosiaalityön erityistieteen täytyisi hyväksyä realistiset oletukset ympäröivästä maailmasta, jotta se voisi tehdä jotain epäkohdille (ks. esim. Pekkarinen, Elina & Tapola-Haapala, Maria 2009). Sosiaalityö ei siis voi tutkimuksessaan ja opetuksessaan kivettyä muutaman käsitteen varaan, vaan sen täytyy keskustella näiden käsitteiden sisällöistä. (Sisältöjen keskusteluissakin on eronsa. Mitä hyötyä on tenttikirjasta, jonka sisältö koskee yhtä laadullista tapaustutkimusta? Mitä sellaisesta pitäisi ammentaa sosiaalityön käytäntöön? Tai entä jos kyseisestä kirjasta pääsee läpi lukemalla 50 sivua tahi tärpit tenttipankista?) 

Sosiaalityön tutkimuksien kohdalla on lupa kysyä, että onko tutkimuksesta käytännön hyötyä. Mitä hyötyä on väitöskirjasta tai artikkelista, jonka lukee alusta loppuun n. viisi ihmistä? Ajallemme on ominaista taloudellisen rationaalisuuden luoma yksiulotteinen ihmiskuva sekä kilpailuun ja tehostamiseen perustuva palvelumalli. Kuinka moni kunta tilaa vapaaehtoisesti sosiaalityön luonteelle ominaista kriittistä tutkimusta, joka tietää usein kunnalle lisäkuluja ja vähentää tehokkuutta? Onko aiheellista uskoa tutkija-sosiaalityöntekijään, joka paljastaa sosiaalisia epäkohtia yhteisöissä samalla tuottaen hallinnolle lisäkuluja? Epäilemättä tätäkin tilausta on, mutta onko sellaisella väitteellä yleistysvoimaa meidän aikanamme. Ja miksi juuri sosiaalityön tutkija olisi se, keneltä tutkimusta pyydettäisiin? Entä voiko ulkopuolisten tahojen sanelemilla tutkimustehtävillä löytää oikeita sosiaalisia ongelmia? Tai voiko ulkopuolisten tahojen sanelemilla vaikutusalustoilla oikeasti vaikuttaa sosiaalisiin epäkohtiin?

Edellä kuvattu on viheliäinen ongelma. Sosiaalityön käytäntö on alituiseen vaihtuvaa ja tieteen pitäisi muka pyrkiä rakentamaan jotain pysyvää. Ongelmaa sosiaalityön ja sen ympäristön ”oikeasta muodosta” ei nähdäkseni ole edes haluttu kohdata sosiaalityön kirjallisuudessa. Jotain kirjoitusta lukiessa useinkaan ei selviä kovin helposti, että mikä on se ontologinen toimintaympäristö, johon sosiaalityö on kyseisessä kirjoituksessa asetettu (vrt. vastakkainen esimerkki Urponen 2017). 

Koska erilaisia käytännön toimintaympäristöjä sosiaalityössä on lähestulkoon ääretön määrä, käytäntöön yhdistyisi vahvasti kaksijakoisen paradigman se puolisko, joka korostaa reflektiota, analyyttisyyttä, filosofisuutta ja heuristisuutta. Sosiaalityön tiede tarjoaa ajattelun, tiedostamisen ja toiminnan perusvalmiudet, joilla subjekti sitten vastaa toimintaympäristöjen vaatimuksiin. Toisin sanoen sosiaalityön tiede tarjoaa sosiaalityön opiskelijalle tieteellisen yleissivistyksen. Tämä ajatus ei ole uusi: Sen on esittänyt jo J.V. Snellman miettiessään, miten yliopisto-opiskelu suhteutetaan virkamiestyön vaatimuksiin (Salonen 1979). 

Sivistyminen tieteen kautta

”Erityisesti arkinen ajattelu ilmenee tieteen sisäisissä keskusteluissa silloin, kun tutkijat joutuvat lausumaan käsityksiään oman henkilökohtaisen tutkimustoimintansa ulkopuolelta. Arkiajattelun puutteet paljastuvat tutkijoiden liittäessä tieteenalansa ajatuksia tieteenfilosofisiin yhteyksiin ja tiedettä kokonaisuutena hahmottaviin tarkasteluihin. Tutkijaa voivat kaiken ohella ohjata perustelemattomat ja naiivit lähtökohdat, jotka ovat muotoutuneet hänen persoonallisista pyrkimyksistään ja yhteyksistään toisiin ihmisiin.” (Salonen 2007, 33)

Sivistyminen tieteen kautta ei tarkoita paljon tietämistä tai uusien tosiasioiden keräämistä. Sivistyksessä on kyse kokonaisuuksien hahmottamisesta tai vastaavasti kokonaisuuksien juuriin menevästä erittelemisestä, tieteellisen toiminnan periaatteellisuuksien ymmärtämisestä uusien avausten esittämisestä sekä arvokytköksien avaamisista. Sivistyminen tieteen kautta on yhtä kuin opiskelijan inhimillinen aktiviteetti luennoilla, symposioneissa tai vaikka kahvituokiot opiskelijakavereiden kanssa. (Salonen 2018, 7) Se löytää siis selvän sisäisen suhteen perusteiden kyselemiseen, keskusteluihin, dialogiin ja filosofiaan, joita on edellä käsitelty. 

Tieteellisen yleissivistyksen tilasta voidaan olla montaa mieltä, varsinkin kun tieteet ovat poteroituneet omiin koloihinsa. Yleisesti ottaen voidaan sanoa että ihmisten pyrkimyksiä tieteiden muodostamisessa on ohjannut mosaiikkimainen käsitys: Jokaista merkittävää ongelmatyyppiä tutkii oma erityistieteensä. Erilaisten erityistieteiden jatkuva kasvu on johtanut siihen, että yksittäinen korkeakoulutettu tietää paljon yhdestä pienestä asiakokonaisuudesta, mutta sen ulkopuolisia asioita hän ei välttämättä hallitse. Tämä on vastakohta tieteelliselle yleissivistykselle.

Joskus tutkimusalueet risteävät keskenään (Salonen 2007, 80).  Esimerkiksi perheiden hyvinvoinnista vastaavat lukuisat erilaiset professiot, joilla voi olla keskinäisiä näkemyseroja. Olen kuullut psykologian seminaareista, joissa sosiaalityöntekijöitä on vähätelty, ja olen itse ollut sosiaalityön seminaareissa, joissa opettajia on vähätelty. Silti nämä ja moni muukin professiot voivat käytännössä työskennellä saman ihmisen ja perheen kanssa. Käytännön asiakastyössä suurin osa työntekijöistä osaa kohdella asiakasta kristusmaisella empaattisuudella, lempeydellä ja ymmärryksellä. Kuitenkin yhteistyökumppaneita koskevissa keskusteluissa saatetaan vajota suoranaisen tribalismin tasolle, jossa toisen asemaan ei jostakin syystä asetuta lainkaan. 

Sivistyksen ja filosofian muodostama käsiteperhe löytää myös kosketuskohdan ainakin kahteen Karen Healyn Social Work Theories in Context -teoksessaan (2014, 16) esittämään sosiaalityöntekijän perusvalmiuteen. Ensimmäinen näistä on muodollinen ammatillinen perusta (”Formal professional base”). Tämä valmius ja perusta sisältää filosofisen tarkastelun, teorioiden kehittämisen käytännöistä ja käytäntöjä varten, arvot ja uskomukset, humanistis-tieteellisen asenteen ja akateemisen toiminnan. Toinen valmius ja perusta on käytäntöä tukeva teoreettinen viitekehys (”Framework for practice”). Se sisältää taitojen kehittämisen ja käytännöllisen viisauden.

Tämän kaltaisella opiskelemisen rakenteella lopputuloksena olisi käytännön sosiaalityöntekijä, jolla olisi myös tieteellinen yleissivistys. Sen luomasta varmuudesta käsin voisi vastata niihin käytännön vaatimuksiin, mihin työntekijä sitten haluaakaan suunnata. Mitä tulee sosiaalityön omien ideoiden toteuttamiseen, päällepäin hän voi esittää tekevänsä työtä muodollisesti niin kuin hallinto ja muut rakenteet vaativat, mutta sisäisesti toteuttaa sosiaalityön ideaa parhaaksi katsomallaan. Se vaatii järjen viekkautta, omatoimisuutta ja rohkeutta, piirteitä, joita opiskelijaa tukeva yliopisto-opiskelu kykenee antamaan. 

Sosiaalityöstä iso osa on retoriikkaa. Omalla ilmaisukyvyllä on osansa tutkimustulosten esityksessä, yhteistyökumppaneiden kanssa toimiessa kuin myös asiakastyössä. Edellä esitetty opiskelurakenne antaisi mahdollisuuden opetella teoreettisuutta sillä tavalla, että se voisi parantaa myös työntekijän retorista ilmaisua. Ihminen, jolla on eheä käsitys maailmasta ja hyvin jäsennellyt argumentit, on luultavasti myös itsevarmempi ulostulossaan (ei tietenkään itsekriittisyyden kustannuksella). 

Miten minä näen yliopisto-opiskelun suhteessa sosiaalityön käytäntöön, on juuri tieteellisen yleissivistyksen vaalimisessa. Se jää sisällöltään hieman abstraktiksi, mutta pelkästään täysin konkreettinen ja eksakti sosiaalityön tieteen sisältö ei edellä esitetyn valossa myöskään ole onnistunut vaihtoehto. Elävä yliopistoyhteisön perinne, jossa erilaisia sivistyksellisiä näkemyksiä tuettaisiin ja kehuttaisiin, voisi myös tukevoittaa sosiaalityön professiopintaa. Sosiaalityötä leimaa vahvasti alistuneisuus ja periksi antaminen yhteiskunnallisten muutosten edessä. Se on melkoisen kriittistä siihen nähden, että asiakkaiden puolia täytyisi kuitenkin samalla myös pitää. Kenties voimaa tuova perinne ja ammattiylpeys toisivat pidemmällä ajalla tähän muutoksen. En itse jaksa uskoa, että etäsuorituksin suoritettu sosiaalityön tutkinto antaisi ihmiselle juuri minkäänlaista käsitystä sosiaalityön ideasta, tehtävistä, omasta ammatti-identiteetistä tai siitä, missä ympäristössä sosiaalityö toimii. Kasvaako etäopiskeluympäristössä tälläisen ihmisen itsevarmuus – rohkeutta ajatella, rohkeutta kysyä, rohkeutta sietää epävarmuutta? Eikö se olisi aika tärkeä tutkinnon tavoite, kun miettii missä ympäristöissä sosiaalityö loppujen lopuksi realisoituu? Kokonaisvaltaisesti voidaan sanoa, että tiedepohjaiseen tutkintoon tarvittaisiin enemmän keskustelun, esittämisen ja perustelemisen kulttuuria, mutta myös rohkeiden oletuksien tekemistä. Esseeitä täytyy kirjoittaa, mutta pitäisi olla myös seminaareja, joissa niitä puretaan.

5. Lopuksi

Olen tässä kirjoituksessa yrittänyt esittää ratkaisua sille, että miten sosiaalityön tieteen ja käytännön toimintaympäristön sekavuudesta olisi mahdollista löytää ykseys. Sosiaalityön käytäntö on tällä hetkellä hyvin pitkälti lakien pohjalta toimivaa hallinto- ja asiakaspalvelutyötä. Sosiaalityön tiede ei voi palvella täysin tälläistä käytäntöä, mutta se ei myöskään voi ummistaa siltä silmiään. Usein tieteellisyys ymmärretään esim. teknologiaksi, matemaattiseksi täsmällisyydeksi ja koko tieteenalan peittäväksi lainomaiseksi teoriaksi. Tämän ymmärryksen pohjalta sosiaalityöntekijöiden voi olla vaikea nähdä sosiaalityön tieteessä mitään arvoa omaa työtään ajatellen, sillä sosiaalityön käytäntö on pirstaleista ja täynnä aktiivisia ja animistisia komponentteja.  Se ei siis palaudu em. kaltaiseen tiede- ja tietokäsitykseen. 

Olen esittänyt kaksijakoisen paradigman: Äskeisessä luvussa esitetty paradigman toinen puoli, reflektion, kriittisyyden, filosofian ja sivistyksen painotus suhteessa sosiaalityön sisältöihin, toisi käytännöllisempiä valmiuksia niin tutkijoille kuin käytännön tekijöillekin. Sekä tutkija että käytännön työntekijä tekevät oletuksia, analyysejä ja keksivät uusia ratkaisuja. He tarvitsevat itseluottamusta ja itsevarmuutta, sillä he joutuvat usein väittämään ihmisille vastaan puolustaessaan itseään tai muita ihmisiä. Näihin vaatimuksiin paradigman tällä puolella voitaisiin vastata. Paradigman toinen puoli, praxis, tuo sosiaalityölle metodisen tarkkuuden ja tekee siitä tieteen, erottaen sen pelkästä kriittisyydestä ja filosofiasta. Paradigman tästä puoliskosta voidaan keskustella ja se voi olla kritiikin kohteena. Puhdas asiakastyö ei välttämättä vaadi tämän puoliskon hallitsemista, mutta ei siitä haittakaan lie olisi. Jos sosiaalityön praxis on taloudellinen kielipeli ja yksittäisten tutkimusten nivominen taloudelliseen liikuttajiin, niin omia esityksiään jonkun palvelun saamiseksi voi olla helpompi perustella taloudellisin argumentein. 

Ehdotukseni saattaisi ratkaista sekä sosiaalityön tieteenharjoitukseen kuuluvan turhautumisen tieteen sekavuudesta että tarjoaisi myös tieteenharjoituksesta eväitä käytäntöön. Asia ei ole liiemmin edennyt mihinkään viimeiseen 20 – 30 vuoteen. Nähdäkseni se johtuu ainakin kolmesta seikasta. Ensinnäkin sosiaalityön erikoislaatuinen luonne isojen tieteellis-poliittis-taloudellisten kertomusten kritiikkinä on jäänyt huomaamatta. Jos sosiaalityö löytää vakaan paradigman, se on muuttunut itsekin kivettyneeksi kertomukseksi ja unohtanut tehtävänsä. Kyseisen kivettymisen vaaran näkee jo siinä, että sosiaalityö on de facto sidoksissa valtioon ja muihin ulkopuolisiin, poliittisiin tahoihin. Tämmöinen kivettyneen sosiaalityön muoto voisi olla esimerkiksi byrokraattinen virkamiestyö, jossa ensisijaisesti toimeenpannaan lakeja ja hallinnon määräyksiä, ja vasta toissijaisesti katsotaan mitä asiakkaasta jäi jäljelle. Virkamiestyötäkin voi tehdä hyvin, mutta se ei lie ole enää sisällöltään ja idealtaan sosiaalityötä. Toiseksi taustalla on myöskin luultavasti tieteenharjoittajien myyttinen ihannekuva luonnontieteen ideaalista, jostakin teoriasta, joka selittäisi professiomme toiminnan alusta loppuun. Tälläistä ei ole olemassa edes luonnontieteissä. Kolmanneksi sosiaalityön tieteen sekavuuden voidaan sanoa johtuvan siitä, että se todellisuus, jossa sosiaalityö operoi, on itsekin hyvin sekavaa: Irrationaaliset ihmiset joutuvat elämään suuren kulttuurimurroksen alaisissa olosuhteissa – tämä kuvaus koskee niin asiakkaita kuin työntekijöitäkin. Tälläistä todellisuutta ei voida palauttaa eheään loogiseen muotoon ilman riskiä siitä, että sosiaalityölle ominaiset sisällölliset tutkimus- ja käytännön seikat jäävät huomioimatta. Käytössä ei ole lopullista yhteiskuntaa, eikä myöskään lopullista tiedettä. Sosiaalityön tieteen ja käytännön ykseys palautuu analyyttisyyteen ja uuden oivaltamiseen, ei tosiasioiden ja valmiiden metodien siirtämiseen. 

Juntusen esittämään itsekriittisyyden perinteeseen liittyen voidaan tietenkin kysyä, että kuinka realistinen ehdotukseni on. Se esittää vahvoja haasteita yliopistolle – ei rakenteellisesti, mutta henkilöille jotka sosiaalityöhön ovat sitoutuneet. Tieteellistä elävyyttä ei toteuta rakenteilla, vaan yksittäisten, sivistyneiden ihmisten kannattaman hengen ja ilmapiirin kautta.

 

Aki Kolu

 

Kirjallisuus

• Airaksinen Timo, 1997: Tieto-opin perusteita
• Gylling, Heta 2004: Kehityksen etiikka
• Healy, Karen 2014: Social Work Theories in Context
• Hämäläinen, Juha 2015: Tiedontuotanto sosiaalityön rakenteellisena kysymyksenä
• Juntunen, Matti & Mehtonen, Lauri 1977: Ihmistieteiden filosofiset perusteet 
• Juntunen, Matti 1979: Radikaalin sivistyneistön käsitteestä
• Juntunen, Matti 1986: Edmund Husserlin filosofia
• Juti, Riku 2001: Johdatus metafysiikkaan
• Kannisto, Heikki 2002: Ymmärtäminen, kritiikki ja hermeneutiikka
• Kiikeri, Mika & Ylikoski, Petri 2004: Tiede tutkimuskohteena
• Kuhn, Thomas S.: 1962: Tieteellisten vallankumousten rakenne
• Mäntysaari, Mikko 2006: Tarkentuva tieto sosiaalityössä
• Mäntysaari, Mikko 2009: Marx sosiaalityön tutkimuksessa 
• Niiniluoto, Ilkka 1980: Johdatus tieteenfilosofiaan
• Niiniluoto, Ilkka 2002: Pragmatismi 
• Pekkarinen, Elina & Tapola-Haapala, Maria 2009: Kriittinen realismi sosiaalityössä – tiedontuotannosta emansipaatioon. 
• Salonen, Toivo 2002/2007: Tieteenfilosofia
• Salonen, Toivo 2010: Yhteiskuntafilosofian idea
• Salonen, Toivo 2018: Yliopisto ja yliopisto
• Salonen, Toivo 2019: Sähköpostiviesti 17.5.2019.
• Salonen, Veli 1979: Johdatusta J.V. Snellmanin yliopistoajatteluun
• Toivonen, Timo 2010: Matti Juntunen – Hämeenportin filosofi par excellence!
• Urponen Kyösti, 1992: Sosiaalityön etiikan teoreettiset taustat
• Urponen Kyösti, 2014: Sosiaalityö poliittisena taloustieteenä
• Urponen, Kyösti 2017: Current social work imposes new challenges: two approaches and a paradigm shift
• Urponen, Kyösti 2018: Sosiaalityötä vaivaa teoreettinen epäselvyys ja pinnallisuus – haastattelussa emeritusprofessori Kyösti Urponen
• Urponen, Kyösti: Sosiaalityö valistuksen kritiikkinä: Eettinen tausta
• Wright, Georg Henrik von 1961: Ajatus ja julistus
• Wright, Georg Henrik von 1981: Humanismi elämänasenteena