Kun kävelin yliopiston ovista sisään elokuussa 2013, avautui minulle täysin uusi ja ennalta-arvaamaton maailma. Akateeminen ympäristö ja ajattelutapa oli tuiki tuntematon 26-vuotiaalle tuoreelle opiskelijalle. Sosiaalityön kuva oli varsin yksilökeskeinen ja se muodostui pitkälti julkisen diskurssin ja yleistysten ympärille.
Kun aika jatkoi kulkuaan oppiaineen parissa, alkoivat sosiaalityön luonne, teoriat ja jopa sosiaalityön poliittisuus hahmottua. Todellinen kipinä teorioihin syttyi – varsinaisten kurssien ulkopuolella – erään vuosikurssilaiseni antamasta monistenipusta, jonka otsikossa luki suurin kirjaimin: Radical Social Work theory. Tapahtuneen jälkeen radikaali sekä rakenteellinen sosiaalityö imaisivat minut välittömästi mukaan, jonka seurauksena tutkimustieto yhteiskunnan vaikutuksista yksilöön valtasivat paljon aikaa kalenteristani ja muuttivat oleellisesti kuvaa sosiaalityön ulottuvuudesta.
Kolmannen vuoden opintojen syksyllä ymmärsin, että olen tienhaarassa, jossa on tehtävä valintoja: opiskellako teorioita, jotka johdattavat minut takaisin yksilökeskeiseen työhön vai teorioihin, jossa keskityn täysillä sortaviin rakenteisiin ja niiden muuttamiseen tähtäävään sosiaalityöhön. Elimme tuolloin myös vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeistä aikaa, ja aloin kokea myös henkilökohtaista poliittista heräämistä, joka kumpusi Kansainvälinen sosiaalialan työntekijöiden liiton (IFSW) eettisistä periaatteista suhteessa Suomen vaalitulokseen. Etenkin eettisten periaatteiden kolmannen luvun vaatimukset epäoikeudenmukaisen politiikan haastamisesta, monimuotoisuuden kunnioittamisesta, syrjinnän ja institutionaalisen sorron haastamisesta, tekivät minuun suuren vaikutuksen – kuin vastaiskuna Sipilän hallituksen hallitusohjelmalle.
Päädyin vaalien vanavedessä vuonna 2016 kirjoittamaan kandidaatin tutkielmaa otsikolla ”Poliittinen ja institutionaalinen sorto maahanmuutossa”, jonka teoreettinen viitekehys tuli radikaalista ja rakenteellisesta sosiaalityöstä. Rakenteellinen sosiaalityö on karrikoiden poliittista työtä, joka tähtää hyvinvointia estävien tekijöiden poistamiseen (Pohjola ym. 2015, 288). Teoriassa olennaista on, että se on tietoperustaista ja sitä tehdään usealla eri areenalla – toisinaan se on yksilötyöstä vapaata, mutta loppukädessä se palautuu yksilötyöhön ja vaatii usein liittolaisia (kts. esim. Pohjola 2015, Mullaly 2007).
Radikaalin sosiaalityön taustavire pohjautuu kauemmaksi, 1960-1980 -lukujen tienoille, jossa sosiaalisten ongelmien paikannus siirtyi yksilökeskeisestä ajattelumaailmasta esimerkiksi paljastamaan sortavia luokkarakenteita (esim. Healy 2014, 186-188). Radikaaliin sosiaalityöhön nähden rakenteellinen sosiaalityö pyrkii etsimään epäoikeudenmukaisuutta kaikkialta rakenteista (Fook 2012, 5). Molemmat kuitenkin tunnistavat sortoa ja rakenteellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat yksilön elämään.
Kun tutkielmani valmistui 2017, minuun oli tehnyt prosessin aikana syvän vaikutuksen Bob Mullalyn ajatus (2007), että sosiaalityöntekijän on vietävä sosiaalityö myös henkilökohtaiselle tasolle, jossa sortoa vastustavia toimia toteutetaan myös henkilökohtaisessa elämässä. Kun kytkee ajatuksen sorron lopettamisesta sosiaalityön poliittiseen ulottuvuuteen, ei jälkeen päin ajateltuna ollut ihme, että päätin lähteä vaikuttamaan rakenteisiin politiikan kautta, vaikka aluksi pidin itseäni radikaalina suhteessa kanssaopiskelijoihin. Tuolloin rakenteellinen sosiaalityö opiskelijoiden välisissä puheissa määrittyikin lähinnä suomalaisen lainsäädännön sekä eri instituutioiden kautta, eikä niinkään suorana henkilökohtaisena toimintana politiikassa.
On tärkeätä huomata, että Lapin yliopistossa myös julkisoikeus on kytketty sosiaalityön opintoihin hyvin vahvasti opetussuunnitelmassa (kts. esim. OPS 2018-2020). Julkisoikeuden ja sosiaalityön opintojen yhdistelmä tuottaa – tai ainakin omassa tapauksessa on tuottanut – hyvät peruslähtökohdat demokraattisten prosessien ja päätöksenteon ymmärtämiselle. Tämän ääneen lausuminen on tärkeätä, jotta sosiaalityön opiskelijat tiedostavat, ettei demokraattista päätöksentekoa tai politiikkaan mukaan lähtemistä tulisi jännittää suotta, vaan nähdä se luonnollisena osana sosiaalityötä, johon saamme hyvät välineet opinnoista.
Jos palaan oletuksiini sosiaalityöstä sinä hetkenä, kun aloitin sosiaalityön opinnot, olen huomannut, että tuo hatara ajattelu on ohjannut laajalti omia näkemyksiäni käytännön työstä. Se kavensi pitkään ymmärrystäni siitä, mitä sosiaalityö on ja mitä sosiaalityöntekijä tekee tai voi tehdä. Opiskelun ensihetkistä alkaen olisikin ollut hyväksi, jos sosiaalityöntekijän vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnallisiin rakenteisiin olisi painotettu enemmän. Onni onkin todeta, että opetussuunnitelmaa on päivitetty sittemmin ja tätä nykyä rakenteellinen sosiaalityö on omana kurssinaan jo sosiaalityön perusopinnoissa.
Toimin tällä hetkellä itse keskisuuren kaupungin perusturvalautakunnan jäsenenä ja yllätyksellisintä on ollut se, kuinka vähän lopulta sosiaalityöntekijöiden suunnalta lautakunnan jäsenelle tulee suoria yhteydenottoja. Vaikka yksi subjektiivinen kokemus ei paljoa kerro, antanee se vihjeen siitä, että sosiaalityöntekijöille voi olla hankala ottaa suoraan yhteyttä poliittisiin päättäjiin epäformaalisti. Ottaen huomioon, että sosiaalityöntekijöillä on käytössään useita formaaleja rakenteellisen sosiaalityön keinoja vaikuttaa alueen asukkaiden hyvinvointiin, esimerkiksi eri kehityshankkeiden, esihenkilöidensä, strategioiden valmistelun tai valvovalle viranomaiselle tehtävien kanteluiden kautta, uskon että nopeampi keino saada tietoa päättäjille ja jopa muutosta aikaiseksi, olisi käyttää suoraa kontaktia poliittisiin päättäjiin.
Koska poliitikot päättävät resursseista, joiden kautta myös rakenteellisin ongelmiin voidaan puuttua, tulisi sosiaalityön opiskelijoille alleviivata, että tutustukaa poliittisiin päättäjiin ja kuten Pohjola ym. (2015, 288) vaatii, että vaikuttakaa myös heihin ja osallistukaa itsekin päätöksentekoon. Suora toiminta – kuten sähköpostin lähettäminen poliitikolle – on tehokas rakenteellisen sosiaalityön keino saada muutosta aikaiseksi, sillä hyvissäkin aikeissa tehty aloite esimiehelle tai kirjaus pitkään strategiaan, voi helposti jäädä vaille tarvitsemaansa huomiota.
Kun annamme opiskelijoille oikeat avaimet jo opiskelun alkuvaiheessa, voivat he avata useampia ovia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin maailmaan sorretuille, ja näin vähentää yhteiskunnallista syrjäyttämistä poliittisen toiminnan kautta. Ydinviestini tämän kirjoituksen lukijalle on, että politiikan maineesta huolimatta, rakenteellinen ja poliittinen toiminta sosiaalityössä on polku ihmisjoukkojen hyvinvointiin. Lienee turhaa hoitaa pelkästään ongelmien jälkiseurauksia, jos voi estää koko ongelman syntymisen.