Teemana: sosiaalityön tieteen teoreettisia perusteita, käytännön toimintalogiikkaa sekä eettisiä näkökohtia

 

Sosiaalityön peruskysymys – makro- vai mikrososiaalinen tarkastelutapa (approach)

Yksi isoimpia rajanvetoja sosiaalityön koulutuksessa on ollut se, että osa kouluttajista ymmärtää sosiaalityön vahvasti jotenkin makrososiaalisista lähtökohdista käsin ja teorioina ovat makroteoriat, jopa aina makrotalousteoriaa myöten. Osa taas ymmärtää sosiaalityön mikrososiaalisista lähtökohdista käsin, jolloin teorioina ovat mikroteoriat. Tämä jännite näkyy mm. siinä, onko sosiaalityössä merkittävää sosiaalipoliittinen ja makrososiologinen, jopa talouspoliittinen aspekti vai ihmisen ja hänen yhteisöllinen, mikrososiaalitieteellinen aspekti. Avaan kyseistä jännitettä seuraavassa.

Ensinnäkin makrososiaalinen peruste: koulutuksessa on toki tärkeätä, että tuleva sosiaalityöntekijä ymmärtää yhteiskunnallista dynamiikkaa, erityisesti sosiaali- ja talouspoliittiset kontekstinäkökohdat, muun muassa sen millaisia sosiaaliturvajärjestelmiä on tarjolla ja miten niitä voidaan hyödyntää sosiaalityössä. Samoin sosiaalityöntekijän on hyvä ymmärtää yhteiskunnan makrososiologista dynamiikkaa. Nämä kummatkin oppialat (sosiaalipolitiikka ja sosiologia) ovat siis sosiaalityön mahdollisia tuki- eli sivuaineita.

Toiseksi mikrososiaalinen peruste: pidän sosiaalityön koulutuksessa ydinasiana sellaisten asioiden ja ilmiöiden opettamista, jotka avaavat tulevalle sosiaalityöntekijälle mikrososiaaliset prosessit ja niiden sosiaalitieteellisen dynamiikan. Perustana on ihmiskäsitys: fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen (Niemelä 2014). Painopisteenä on tällöin sosiaalinen eli mikrososiaalitieteellisten ilmiöiden dynamiikan oppiminen ja ymmärtäminen. (Sosiologeista muun muassa Simmel on korostanut mikrososiologisen näkökulman tärkeyttä.) Oppialoista sosiaalipsykologia on tärkeä sivuaine sosiaalityölle, koska työssä ovat tärkeitä sosialisaation, vuorovaikutuksen, ryhmädynamiikan jne. sosiaalipsykologiset ja psykososiaaliset ilmiöt.

Mikrososiaalisen, sosiaalitieteellisen dynamiikan omaksuminen tarkoittaa mm. sitä, että sosiaalityön koulutuksessa on oltava riittävästi ihmisen, perheen ja ympäröivän yhteisön dynamiikan tuntemusta, osaamista. Sosiaalityöntekijän toiminta rakentuu kommunikatiiviseen, kielelliseen, sosiaaliseen vuorovaikutussuhteeseen asiakkaaseen ja hänen sosiaaliseen ympäristöönsä, perheeseensä ja yhteisöönsä.

Varsin iso kysymys sosiaalityön opetuksessa on sen taustalla oleva tieteenfilosofinen kysymys. Ovatko esimerkiksi sosiaaliset kysymykset ensi sijassa sosiaalisesti konstruoituja vai ovatko ne reaalisesti olemassa olevia ilmiöitä. Olennaista onkin oppia ymmärtämään, miten eri tavalla eri tieteenfilosofisista suuntauksista käsin sosiaalinen todellisuus hahmottuu. Samalla siitä siis seuraa se, millaisiksi sosiaaliset ilmiöt ja ongelmat hahmottuvat ja miten niihin voidaan puuttua.

Sosiaalisen eri tiedemerkitykset – sosiaalityön asema sosiaalitieteenä

Tarkastelen ensin sitä, mitä sosiaalitieteet ovat ja mikä on sosiaalityön asema sosiaalitieteissä (ks. Niemelä 1984, 2008 ja 2009). Onko ylipäänsä relevanttia käyttää kokoavaa ilmausta sosiaalitieteet? Pohdin aihetta seuraavassa systeemi-teoreettisesti. Jäsennän ja analysoin kaavion 1 avulla sosiaalisen ulottuvuuksia ja tasoja tieteiden ja niiden taustalla olevien kohteiden kautta.

 

Yhteiskunnallisen/sosiaalisen ulottuvuudet (tieteissä)
	A. Perustieteet/ilmiöperusta			B. Toimintatieteet/ilmiö- ja intentioperusta
	Taso	Kohde	Tiede	Kohde	Tiede	Toiminta­konteksti
Sosiaalisen eri tasot	Makro	Yhteiskunta (erityisesti sen rakenne), historia ja Kansa	Makro-sosiologia, Sosiaali­antropologia, Sosiaali- ja taloushistoria	Väestön hyvinvointi ja sen vajeet työ, sosiaaliturva, koulutus, asuminen, perhe jne.	Yhteiskunta/- Sosiaalipolitiikka Sosiaalihallinto (Social administrat.) (Sosiaalietiikka) (Rakenteellinen. sosiaalityö?)	Valtio, politiikka, lait ja asetukset, ministeriöt: suunnittelu/ hallinto ym.)
	Meso	Sosiaalinen ympäristö, yhteisö, kaupunki, kunta, kylä jne.	Sosiologia, Sosiaaliekologia	Kunnan asukkaiden hyvinvointi ja sen vajeet	Sosiaalihuolto, Sosiaalihallinto (Social administrat.) Sosiaalipalvelut; sosiaalipedagog. (Sosiaalityön johtaminen)	Kunta, virasto, huollon ja palvelujen toimeenpanojärjestelmä
	Mikro	Vuorovaikutus, yhteisö ryhmä, perhe	Sosiaali­psykologia, (mikro)Sosiologia	Asiakkaiden hyvinvointi ja sen vajeet, (toiminta)	Sosiaalityö, (psyko­sosiaalinen työ jne.)	Ammatti, työ (tieto/taito) tutkimusperustaisuus

Kaavio 1. Yhteiskunta- ja sosiaalitieteiden jäsennys sosiaalisten ilmiöiden ja intentioiden ulottuvuuksien ja tasojen avulla

Oheinen kaavio pyrkii jäsentämään kahdenlaatuisia yhteiskunta- ja sosiaalitieteitä (ulottuvuudet A ja B). Yhtäältä ne (A) koskevat kohteen ilmiöperustaista perustutkimusta ja siitä saatavaa tietoa sinänsä. Tällöin yhteiskuntaa tutkitaan lähes kuten ”luontoa”, so. etsitään sen lainalaisuuksista saatavaa tietoa, kuten Comte aikoinaan argumentoi sosiologiaa tieteenä. Toisaalta osa yhteiskunta- ja sosiaalitieteistä (B) koskee soveltavaa eli toimintatieteellistä tutkimusta, jossa kohdeintentiona ovat yhteiskunnan ja kansalaisten hyvinvointi sekä hyvinvoinnin vajeet, sosiaaliset ongelmat, ynnä resurssien sosiaalisesti oikeudenmukainen, reilu jakautuminen. Ensin mainituista (A), yhteiskuntaa tutkivista makrotason tieteistä voitaisiin käyttää käsitettä yhteiskuntatieteet. Ja vastaavasti voitaisiin käyttää käsitettä sosiaalitieteet niistä tieteistä, jotka ovat toimintatieteellisiä (B). Niiden toimintajärjestelmissä on kyse intentioista, pyrkimyksistä johonkin hyvään ja jonkin pahan minimoimiseen. Usein kuitenkin molemmista käytetään käsitettä sosiaalitieteet.

Viimeksi mainitussa ilmiössä on siis kyse intentionaalisesti toivottavasta asiantilasta; esimerkiksi riittävästä, kulttuurisesti kohtuulliseksi katsotusta hyvinvoinnista (IFSW 2000). Kyseessä on siis kulttuurisesti määräytyvät elämänlaatu ja elintaso, joita pidetään tavoiteltavana sosiaalisena arvona ja normina. Näin ollen kyse on humanistisen ja sosiaalieettisen prinsiipin läpäisemästä ilmiöstä ihmisten elämässä (vrt. tiede ja toiminta ihmisen palveluksessa). Yhteiskunnassa pidetään sosiaalisesti oikeudenmukaisena ja taloudellisesti tarkoituksenmukaisena tiettyä tulojen tasoitusta, erityisesti heikommin menestyneiden hyväksi, jolloin on kyse sosiaalipoliittisesta toiminnasta.

Pelkistetysti voitaisiin sanoa, että ensin mainittujen (A) osalta makrotasolla puhutaan makroteorioista eli makrososiologiasta. Tällöin tarkastelun kohteena ovat yhteiskunnan rakenteet, esimerkiksi väestö-, elinkeino-, poliittinen, koulutus-, talous ja ammattirakenne. Mesotasolla sosiologiassa tutkitaan yhdyskuntia, esimerkiksi kaupunkeja ja kyliä. Tällöin voidaan puhua kaupunkisosiologiasta ja ympäristösosiologiasta. On myös spesifisesti tälle tasolle orientoituneita tieteitä, kuten sosiaaliekologia, jossa tutkitaan ihmisen sosiaalista ympäristöä nimensä mukaisesti. Mikroteorioista puhuttaessa viitataan taas sellaisiin sosiologisiin teorioihin, joissa tarkastellaan toimintaa eli ihmisen tasoa. Tällä tasolla puhutaan myös käyttäytymistieteistä. Hyvin tärkeä yhteisön, ryhmän, perheen, sosialisaation yms. ilmiöitä tutkiva tiede on sosiaalipsykologia. Sen yhtenä perinteisenä tehtävänä on ollut tarkastella ihmistä erityisesti vuorovaikutus-olentona.

Soveltavissa sosiaali- eli toimintatieteissä (B) makrotasolla on kyse kansainvälisesti sosiaalihallinnosta (Social Administration). Suomessa korostuu käsite sosiaalipolitiikka, jolla tarkoitetaan yhtäältä toimintaa ja toisaalta oppialaa ja hyvinvoinnin tiedettä. Yhä enenevästi myös sosiaalityön alalla problematisoidaan väestön sosiaalisia ongelmia makrotasolla, mutta edes rakenteellinen sosiaalityö ei silti ole samassa määrin makrotason sosiaalitiede kuin sosiaalipolitiikka. Tällä tasolla tutkimuksen ja tieteen lähtökohtana on, että hyvinvointi on yhteiskunnassa tavoiteltava tila jokaisen osalta ja kuuluu kaikille. Kyse on yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja solidaarisuudesta, tasa-arvon kohtuullisesta toteutumisesta, josta tosin eri poliittisissa puolueissa ollaan eri mieltä. Perinteisesti sosiaalipoliittisessa tavoitteessa on katsottu myös olevan kyse luokkavastakohtaisuuksien vähentämisestä ja yhteiskunnan koheesion lisäämisestä. Sittemmin on alettu korostaa sosiaalipolitiikan tehtävää myös kulutuksen tasaajana, jolloin on kyse talouspoliittisesta, tuotannon ylläpitämisen perustelusta. Tällä tasolla on kyse yhteiskunnan järjestelmistä.

Soveltavien tieteiden yhteydessä Niiniluoto puhuu Aristoteleeseen viitaten praktisesta syllogismista. Kyseessä ovat erilaiset toiminnan alat ja toimintatieteet, joissa on annettuna jokin tavoite eli intentio, jolloin sekä toiminnan että tieteen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joilla kyseessä oleva tavoite saavutetaan (tavoite – keino -problematiikka).  Niiniluoto (1983, 305, 317) väittää tällöin olevan kyse suunnittelua ja päätöksentekoa koskevista tieteistä, joissa etsitään toimenpidesuosituksia. Tämän mukaan sosiaalipolitiikka, sosiaalihallinto ja sosiaalityö olisivat sen suunnittelemista ja tutkimista, millä keinoilla ja menetelmillä annettua tavoitetta eli väestön ja asiakkaiden hyvinvointia voidaan edistää sekä sen vajeita eli sosiaalisia ongelmia minimoida. Pidän kuitenkin tätä näkemystä suppeana tarkastelun koskiessa monimuotoisia sosiaalitieteitä. Kussakin sosiaalitieteessä on keinojen ja menetelmä-kysymysten lisäksi olennaista myös se, mistä kulloinkin on kysymys, kun puhutaan sosiaali- ja toimintatieteistä, niiden hyvästä ja pahasta sekä jakautumisesta ja kohdentumisesta eli mikä on niiden ontologinen kysymys.

Sosiaalipoliittisen tutkimuksen tehtävänä on siis tarkastella, missä tilassa ovat väestön hyvinvointi ja sen vajeet eli puute, deprivaatio, sekä miten tätä tilaa voidaan parantaa. Näistä puhutaan myös sosiaalisten ongelmien ja sosiaalisen kysymyksen käsitteillä. Tällöin tarkastelun kohteina yhteiskunnassa ovat hyvinvoinnin ja sen vajeiden tila koko väestössä ja jakauma eri väestöryhmissä. Perinteisesti on ollut kyse työn (työttömyys) ja toimeentulon (köyhyys) sosiaalipolitiikasta, erityisesti sosiaaliturvapolitiikasta ja sen hallinnoinnista makrotasolla, sosiaalihallintona. Nyttemmin yhä useammin käsite sosiaalipolitiikka on vaihdettu käsitteeksi yhteiskuntapolitiikka, jolloin on kyse laaja-alaisesta, yleisestä yhteiskunnallisesta politiikasta. Tällöin tarkastelu ei koske vain sosiaalista politiikkaa, vaan yhä useammin laaja-alaista, kaikki yhteiskunnan osa-alueet käsittävää politiikkaa, mm. kulttuuri- ja talouspolitiikkaa. Toki sosiaalipolitiikka on tällöinkin merkittävä osa-alue yhteiskuntapolitiikan sisällä tai rinnalla.

Mesotasolla on kyse sosiaalihuollosta ja sen tason hallinnosta, sosiaalihallinnosta. Joskus puhutaan myös ns. kunnallisesta sosiaalipolitiikasta. Kansainvälisesti Social Administration -käsitteen alle sisällytetään pitkälti juuri tämän tason, osin myös edellä mainittujen makrotason sosiaalisten eli sosiaalipoliittisten ilmiöiden tutkimus ja toiminta. Suomessa sosiaalihuollolla kunnan alueellisena toimintana on pitkä perinne. Sosiaalivirasto organisoi sosiaalista toimintaa ja hallintoa kunta- eli mesotasolla. Tällöin sosiaalista toteutetaan viranomaistyönä ja pitkälti lakien perusteella, juridis-hallinnollisena huoltotoimintana. Tutkimus kohdistuu yhtäältä niihin ongelmiin, joiden vuoksi sosiaalihuoltoa tarvitaan ja toisalta niihin toimenpiteisiin, joilla muutosta pyritään saamaan aikaan.

Nykyään on jo luotu erillinen sosiaalihallinto niminen oppiaine tähän tarkoitukseen. Sosiaalihallinto-oppiaineen piiriin kuuluvat paljolti juuri meso-tason järjestelmiä koskeva koulutus ja tutkimus, so. sosiaalihallinnon ja -johtamisen koulutus ja tutkimus. Lisäksi on jo synnytetty myös ns. sosiaalitalous-niminen oppiaine tarkastelemaan paljolti juuri meso-tason, kunnan taloudellisia resurssikysymyksiä. Tosin vasta harvoissa yliopistoissa on kyseisiä oppialoja erillisinä. Useimmissa yliopistoissa niiden opetus ja tutkimus on kytketty sosiaalipolitiikkaan ja/tai sosiaalityöhön. Perinteisesti tältä tasolta jäsentyvä viranomaistoiminta on ollut ensin vaivaishoidon tarkastelijan, sen jälkeen köyhäinhoitovirkailijan, sittemmin sosiaalihuoltajan ja nyttemmin sosiaalityöntekijän toimintaa.

Yhä enenevästi käytetään neutraalia käsitettä sosiaalipalvelut kuvaamaan kaikille kuuluvia sosiaalihuollon palveluja. Käsitteellä viitataan mm. universaalisuuteen, asiakaskeskeisyyteen ja normaalisuuteen. Palvelut kuuluvat kaikille elämäntilanteesta riippuen. Ei siis tarvitse olla huono-osainen tai yleisesti huollon tarpeessa, vaan sellaisessa elämäntilanteessa tai -vaiheessa, jossa kuuluu saada yhteiskunnallisia palveluita, esimerkiksi juuri sosiaalipalveluita. Aivan kuten kuka tahansa voi sairastua, voi hyvinvoinnin vaje kohdata elämän eri osa-alueilla ketä tahansa, jolloin ratkaisevaa on se, millaisessa elämäntilanteessa ja elämänvaiheessa ihminen elää eli millainen sosiaalinen riski häntä on kohdannut.

Mikrotasolla on kyse yhteisötasoisesta, usein perheen piiriin kuuluvasta asiakastyön tasosta, sosiaalityöstä, jossa tavoitteena on asiakkaan hyvinvointi (IFSW 2000). Sosiaalisen organisointia ja työstämistä professionaalisena, ammatillisena toimintana, ei pelkästään viranomaistoimintana, on ollut perinteisesti ennen muuta niillä alueilla, joissa ei ole voitu käyttää viranomaisvaltaa ja -normeja. Niinpä esimerkiksi psykososiaalinen sosiaalityö, erityisesti terveys- ja mielenterveyssosiaalityö, perhe- ja lapsityö sekä päihdetyö ynnä sosiaalipedagoginen sosiaalityö korostavat sosiaalista metodis-toiminnallista työprosessia asiakastyössä. Yleensä sosiaalityön keskeisenä kohdealueena ovat perheet ja niiden piirissä tapahtuva lasten hyvä sosialisaatio. Lastensuojelu on tämän tason keskeinen käsite ja työmuoto. Perhetyö, ml. perheneuvonta kuuluisi keskeisenä osana sosiaalityöhön, mutta sen resurssit eivät yleensä riitä varsinaiseen perheneuvontaan ja perhetyöhön. Vaikeimmissa tapauksissa, perheväkivallan osalta, poliisi on läheinen yhteistyökumppani. Sosiaalityöllä ja poliisilla on yhteiskunnan suoma oikeus tunkeutua perheen yksityisyyteen, mikäli perheessä käytetään väkivaltaa tai on muuta suojelun tarvetta.

Mitä selkeämmin sosiaalityössä voidaan toimia professiona, sitä autonomisemmaksi sosiaalityö muodostuu (sosiaalityön profession arvioinnista ks. Flexner 2001, 152 – 165). Tällöin ammattikunnalla ja sitä valvovalla elimellä on suuri merkitys. Työ ei perustu normien toteuttamiselle, vaan teorioiden ja menetelmien käyttämiseen ammatillisessa toiminnassa, joka edellyttää ammattikunnan tiedon ja taidon sekä etiikan yhteensovittamista oman koulutuksen perusteella. Asiakastyössä toimivalla ammattilaisella on sellaista sosiaalisen työn ammattitaitoa, että hän kykenee tekemään työtä, soveltaen työskentelymetodeja, joilla voi tukea asiakasta hänen sosiaalisessa hädässään.

Kaikkien niin sanottujen soveltavien eli toiminnallisten sosiaalitieteiden lähtökohtana on ensiksi sosiaalisten ongelmien ilmeneminen, joihin tutkimus kohdistuu makro-, meso- tai mikrotasolla. Tämä niin sosiaalisuuden ja hyvinvoinnin vajetila on siis kaiken tarkastelun lähtökohtana. Toiseksi tutkimuksella haetaan eri tasoilla vastausta näiden sosiaalisten ongelmien yhteiskunnallisiin, yhteisöllisiin ja yksilöllisiin syihin. Tämänkaltainen tarkastelu on luonteeltaan ongelma- eli syyperustaista. Tarkastelun tehtävänä on analysoida, mitkä syyt johtavat kulloinkin kyseisiin ongelmiin. Seuraavaksi tutkimus kohdistuu toimenpiteiden ja toimintaohjelmien tutkimiseen. Tämän kaltainen tarkastelu on toiminta- eli työmenetelmäperustaista. Tämän kaltaisen tutkimuksen toteuttaminen on esimerkiksi sosiaalityössä hyvin keskeistä, mutta vielä aivan liian vähäistä. Lopuksi tutkimus kohdistuu sen arviointiin, miten ongelmiin voidaan ja on voitu vaikuttaa. Arviointitutkimuksessa ollaan kiinnostuneita toiminnan vaikuttavuudesta eli tavoitteena on saada selville vaikuttavuusperustaisuus eri tasoilla. Näin ollen soveltavissa sosiaalisissa toimintatieteissä on kyse vaativista tutkimusprosesseista; tiettyä, tosin suhteellisen rajattua ilmiötä koskevasta tiedon tuottamisesta, toiminnan toteuttamisen eli interventioiden tutkimuksesta ja vielä toteutuksen vaikutusten arvioinnista. Tarkastelen seuraavassa tätä sosiaalityön toimintateoreettisuutta.

Sosiaalityön toimintateoreettisuus

Edellä esitetyn kaltainen työote edellyttää sosiaalityössä tapauskohtaisuutta eli tapaustyötä ja -tutkimusta. Teoreettisesti kyse on siis toimintateoriasta. Kyse ei ole yksilöllisestä otteesta, ns. yksilökohtaisesta sosiaalityöstä. Kyseessä on tapauskohtainen sosiaalityö. Itse tapaus voi olla yksilö-, perhe-, yhteisö- tai yhdyskuntatasoinen. On tärkeätä tehdä ja ymmärtää ero yksilön ja tapauksen käsitteiden välillä. Tällöin kyse on probleemista, jota henkilö, perhe, yhteisö tms. sekä siihen kuuluva ympäristö kantaa. Tavoitteenahan sosiaalityössä on aina jonkinlaisen sosiaalisen probleeman käsittely ja ratkaisu, toki ideaalitapauksessa aina yhdessä asiakkaan kanssa.

Olen luonnehtinut eri yhteyksissä tällaisen toimintateoreettisen työskentelyotteen oppimisen hahmottamista systeemisenä prosessina, tutkimuksen tuottaman tiedon ja sen perusteella avautuvan työn tekemisenä sekä lopuksi tuloksen arviointina (esim. Niemelä 2016, 97-108). Tällaisen systeemisen ja toimintateoreettisen työskentelyotteen oppiminen tuottaa sosiaalityöntekijälle taidot tehdä tuloksellista työtä. Tällaisen työn eetoksena on parantaa asiakkaan hyvinvointia (IFSW 2000; Niemelä 2016, 101).

Sosiaalityön lähtökohtana hyvinvoinnin edistämisen eetos ja käytännöllisen välttämättömyyden toimintalogiikka

Sosiaalityön etiikka on ammattietiikkaa, jota koskevat periaatteet rakentuvat arvojen pohjalle. Näistä ihmisarvo ja ihmisoikeudet sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat sosiaalityössä keskeisimpiä. Sosiaalityössä vallitsee henkilökohtainen vastuu kohdella asiakasta ihmisarvoisesti. Tämä velvoittaa sosiaalityöntekijää huolelliseen päätöksentekoon ja pohtimaan omien toimien inhimillisyyttä, tarkoituksenmukaisuutta ja mahdollisia seurauksia.

Tällainen vastuullinen päättely ja eettinen harkinta voivat nojata sosiaalityössä käytännöllisiin välttämättömyyksiin (von Wright (2001, 251 -252). Nämä käytännölliset välttämättömyydet merkitsevät sosiaalityön toteuttamisprosessissa seuraavaa. Ensinnäkin lähtökohtana on sosiaalityön ammattilaisen tahto toteuttaa päämäärää, joka tukee asiakkaan hyvän asian toteutumista. Itse asiassa on kyse koko ammattikunnalle annetusta tehtävästä ja tavoitteesta, so. yhteiskunnassa edistää ja turvata asiakkaiden, erityisesti apua tarvitsevien hyvinvointia. Toiseksi on tärkeätä, miten sosiaalityöntekijä toimii toteuttaakseen päämäärän ja millaiseen ajatteluun ja tiedonhankintaan hän perustaa toimintansa. Kolmanneksi merkityksellistä on ryhtyä itse tekoon päämäärän saavuttamiseksi.

Tällä tavalla voidaan kuvata käytännöllisen välttämättömyyden syllogistinen päättely, jossa olennaista on käytännöllinen päättelytoiminta, joka alkaa tahdosta (tavoitteesta), etenee ajattelun (tiedon) kautta ja päätyy teon (työn) toteuttamiseen. Päättelyä kuvataan siis ”tahto – ajatus – teko” logiikalla. Sosiaalityössä sitä voisi pikemminkin kuvata ”tavoite – tieto – työ” prosessina. Tällainen päättely kuvaa sitä, että sosiaalinen työ ei ole arvovapaata, vaan se sisällyttää itseensä hyvän tahdon ilmaisun, ajattelun ja käytännöllisen välttämättömyyden toteamisen, kuten von Wright (2001, 256) on esittänyt:

1. Haluat q (=haluamista koskeva toteamus, tahdon ilmaisu)
2. Jos et tee p:tä, et saa q:ta (=luonnollisen välttämättömyyden toteaminen, ajattelu)
3. Siis sinun on tehtävä p (=käytännöllisen välttämättömyyden toteaminen, johtopäätös)

Sosiaalityön käytännöllisen välttämättömyyden päättely voidaan kuvata sosiaalityön yleisenä ammattieettisenä moraaliperiaatteena esimerkiksi seuraavasti (Niemelä 2011,35 ja 2016, 104):

1. Ammattilainen haluaa (ja hänen tehtävänään ammattilaisena on) tehdä työnsä mahdollisimman hyvin ja vastuullisesti.
2. Mikäli hän ei paneudu hyvin asiakkaan elämän tilanteeseen, ei hän voi tehdä työtään hyvin (koska ei tunnista ongelmaa riittävästi)
3. Niinpä ammattilaisen on paneuduttava vastuullisesti ja syvällisesti kuhunkin asiakastilanteeseen, tapaukseen

Esimerkki osoittaa, että sosiaalityössä ammattilaisella on apunaan työssä toimintateoreettinen käytännöllisen välttämättömyyden päättelysääntö, joka sisältää ammatin keskeisiä elementtejä ja joka antaa mahdollisuuden tehdä työtä hyvin: (hyvän) tahdon auttaa, (luotettavan) tiedon osata auttaa ja (harkitun) päätöksen toimenpiteistä auttaa. Esimerkki kuvaa samalla keskeistä sosiaalityön hyvinvointieettistä välttämättömyyttä; voidakseen auttaa ja tukea oikealla tavalla asiakkaan hyvinvointia, on sosiaalityöntekijän selvitettävä ensin kyseessä olevan asiakkaan tapauskohtainen elämäntilanne ja avuntarve. Tämänkaltaisesta päättelysäännöstä nousee ammattietiikalle keskeinen vaatimus paneutua syvällisesti ja huolellisesti apua tarvitsevan ihmisen elämäntilanteeseen ja tehdä tapauskohtaista eettisesti vastuullista hyvinvointityötä.

Sosiaalityön toimintateoreettinen ja tapauskohtainen tiedontuotannon ja työn tekemisen prosessimalli

Sosiaalityöntekijän edellytyksenä ja vaatimuksena on vastuullinen ote työssä, ensinnäkin tilanteen tapauskohtaisessa tunnistamisessa (case study), toiseksi itse työn tapauskohtaisessa tekemisessä (case work) ja lopuksi vielä tulosten tapauskohtaisessa arvioinnissa (case evaluation). Tapaustutkimuksessa tutkitaan mistä kaikista asioista asiakkaan esille tuoman ongelman osalta on kysymys. Työntekijältä edellytetään eettistä vakaumusta tehdä työ hyvin ja tutkivaa työotetta tunnistaa ongelma, usein pikemminkin ongelmavyyhti konteksteineen kussakin tapauksessa erikseen. Lopuksi tapauskohtainen arviointi auttaa selvittämään, miten asiakas tuli autetuksi ja miten työtä tulisi uudelleen suunnata. Nämä vaiheet antavat edellytykset eettiselle ja metodisesti kestävälle sosiaalityön toimintateoreettiselle työlle, jota usein kutsutaan muutostyöksi (sosiaalityöntekijä muutosagenttina).

Sosiaalityöntekijän toimintateoreettista työskentelymallia voidaan tarkastella muun muassa yhdeksänvaiheisena prosessina (taulukko 1). Kolmessa ensimmäisessä vaiheessa on kyse toimintateoreettisesta tapaustutkimuksesta (A). Tällöin ensin tarkastellaan asiakkaan elämän tilannetta ja hahmotetaan lähtökohtaa pääpiirteissään. Yksityiskohtaisen kuvan saamiseksi hankitaan seuraavassa vaiheessa syvällisempää tietoa asiakkaan sosiaalisesta ongelmasta (elämäntilanteesta) ja havaituista hyvinvointivajeista. Tästä vaiheesta puhutaan usein sosiaalisena selvityksenä. Keskeistä on relevanttien kysymysten asettaminen ja niiden perusteella tapahtuva tiedontuotanto ilmiöstä. Tämän tapaustutkimusvaiheen lopputuloksena on tieto siitä, millaista hyvinvointivajetta asiakkaalla ilmenee.

Taulukko 1. Tapauskohtaisuus, tietovälitteisyys ja eettisesti kestävä kysymyksenasettelu sosiaalityön toimintateoreettisessa työprosessissa (Niemelä 2016, 106)

	Sosiaalityön tietovälitteisyys
Sosiaalityön tapauskohtaisuus	Tietoisuus ja tieto	Tiedon tuottaminen ja soveltaminen	Todellisuus/toiminta (työ)
A.Tapaustutkimus (Case study) (kysymyksen asettelu)	1. Todellisuus (mikä on tilanne ja lähtökohta?)	2. Tutkimus/selvitys (miten ongelma / tilanne selvitetään?)	3. Tieto(isuus) (mistä on kyse?)
B. Tapauskohtainen työ (Case work) (kysymyksen asettelu)	4. Tietoinen tavoite (mitä tavoitellaan?)	5. Menetelmät (millä keinoilla ongelma ratkaistaan?)	6. Toiminta (työ)  (miten työ tehdään?)
C. Tapausarviointi (Case evaluation) (kysymyksen asettelu)	7. Uusi todellisuus (miten tilanne muuttui / millainen muutos tapahtui?)	8. Arviointi(tutkimus) (miten muutosta arvioidaan?)	9. Uusi tieto(isuus) (mitä tavoitettiin ja mitä jäi tavoittamatta?)

 

Seuraavassa toimintateoreettisessa vaiheessa on kyse itse tapauskohtaisesta työprosessista (B). Tällöin ensin olennaista on asettaa tietoiset tavoitteet saadun tiedon ja ymmärryksen perusteella muutostyön toteuttamiseksi ja hyvinvointivajeiden poistamiseksi. Tavoitteen asettamisen jälkeen pohditaan, millä menetelmillä ja keinoilla ongelmaan voidaan tehokkaimmin puuttua ja saada aikaan tavoiteltu muutos. Tämä edellyttää tiedollista reflektointia mahdollisista ratkaisukeinoista puuttua kyseessä olevaan ongelmaan. Tämän jälkeen tehdään itse varsinaista sosiaalityötä, mikä edellyttää sosiaalityöntekijältä syvällistä menetelmätietoa ongelman ratkaisemiseksi kussakin tapauksessa.

Lopuksi toimintateoreettisen prosessin vaiheessa on kyse tapausarvioinnista (C). Muutostyön seurauksena asiakkaalla vallitsee uusi elämäntilanne. Sen arvioimiseksi, millaista muutosta on tapahtunut, tarvitaan muun muassa seurantaa ja tapauskohtaisen arvioinnin metodeja.  Tällöin tärkeänä kysymyksenä on se, saatiinko aikaan haluttu ja tavoitteeksi asetettu muutos ja onko se riittävä hyvinvointimuutokseksi. Arviointitiedon tuottaminen edellyttää sosiaalityöltä välineitä arvioida tuottaako valittu toimintatapa tavoiteltuja muutoksia, mutta myös arviointitietoa, miksi se ei tuottanut. Arviointiin sisältyy myös eettinen pohdinta toimintatapojen eettisyydestä, erityisesti asiakassuhteen inhimillisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Näin saadaan aikaan syvällistä tietoa ja tietoisuutta koko prosessista.

Kun tai jos sosiaalityön prosessi on luonnehdittavissa em. tavalla, niin siitä seuraa koulutukselle vaatimus huolehtia opetuksessa kaikkien noiden osa-alueiden oppimisesta. Osa tapahtuu opillis-teoreettisella tasolla, osa ammatillis-käytännöllisellä tasolla, entisin termein ”harjoitteluna” ja osa metodis-tutkimuksellisella tasolla. Olennaista on siis koulutuksessa panostaa kaikkien näiden osa-alueiden riittävään oppimiseen. Lisäksi sosiaalityössä tärkeitä ovat eettiset kysymykset, koska työ kohdistuu usein yksityisyyden piiriin, perheeseen ja kotielämään.

Loppusanat

Olen edellä haarukoinut niitä tieteellisiä ja eettisiä seikkoja, jotka ovat kokemukseni mukaan tärkeitä seikkoja sosiaalityössä, sen opetuksessa ja työn tekemisessä. Korostan siis, että edellä esitetyt näkökohdat ovat omakohtaisesti omaksuttuja pitkähkössä opetus- ja tutkimusurassani, joka alkoi ensin sosiaalipolitiikan piiristä Helsingin yliopistossa 1970-luvulla. Siirtyessäni Kuopion, nyk. Itä-Suomen yliopistoon 1980-luvulla, virkanimikkeenäni oli ”sosiaalipolitiikan, erityisesti sosiaalityön professuuri”. Tuohon aikaan sosiaalityön opetuksen pääaine oli siis edelleen makrososiaalisen tason sosiaalipolitiikka. Toki siirtymävaiheessa pidettiin myös muita pääaineita sosiaalityölle, kuten sosiaalipsykologia ja sosiologia.

Sittemmin 1990-luvulla siirryttiin sosiaalityön pääainekohtaiseen opetukseen, ensin Lapissa, Kuopiossa ja Tampereella. Olen yrittänyt edellä osoittaa, että sosiaalityöllä todella oli ja on omintakeinen, sui generis, pääaineen ja oppialan perusteensa, mikrotason sosiaalisena oppialana ja käytäntönä, professiona. Nyttemmin sosiaalityö on tunnustettu ”terveystyön” rinnakkaisilmiönä monin tavoin. SOTEkin vaikuttaa vihdoin etenevän.

Kirjallisuus

• Flexner, Abraham (2001/1915) Is Social Work a Profession? Research on Social Work Practice 11(2): 152–165.
• IFSW 2000. International Federation of social work. General meeting. Montreal.
• Niemelä, Pauli (2016) Hyvinvoinnin edistäminen sosiaalityön eetoksena. Teoksessa Maritta Törrönen et al. (toim.) Vastavuoroinen sosiaalityö. Gaudeamus, Helsinki University Press. Tallinna: 97 – 108.
• Niemelä, Pauli (2009). Social work as Social Science. In Ulrich Bartosch (Hg) Abschiedslesung von
• Prof. Dr. Hans-Jurgen Göppner mit symposium vom 10. Juli 2008. “Warum und zu
• welchem Ende betreiben wir Sozialarbeitswissenschaft?” Eichstätt.
• Niemelä, Pauli (2011). Sosiaalityö hyvinvointietiikan toteuttajana. Teoksessa Aini Pehkonen & Marja
• Väänänen-Fomin (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikkka. Jyväskylä: PS-kustannus, 13 – 43.
• Niemelä, Pauli (1984) Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan paikka tieteiden joukossa. Sosiaalityön vuosikirja. Sosiaalityöntekijäliitto. Helsinki, 56–82.
• Niemelä, Pauli (2008) Sosiaalityö toimintatieteenä. Sosiaalityön vuosikirja 2008.
• Niemelä, Pauli (2014) Systemaattinen ihmiskäsitys. Ihminen järjestelmänä: rakenne (3³) ja toiminta (3×3).
• United Press Global.
• Niiniluoto, Ilkka (1983) Tieteellinen päättely ja selittäminen. Helsinki: Otava.
• von Wright, George ((2001). Hyvän muunnelmat Helsinki: Otava. (ilm. alunperin 1963; The Varieties of
• Goodness. Bristol: Thoemmes Press).