Sosiaalityön opinnoissa, Lapin yliopistossa, etäopiskelu vaikuttaa olevan uusi normi, mitä etenkään vallitseva koronatilanne ei ole hidastanut. Kun pieni, mutta toisinaan äänekäskin, porukka vaatii enemmän läsnäoloa ja syvyyttä opintoihin, kommentoidaan yliopiston suunnalta yhtenä rintamana, että tämä on opiskelijoiden tahtotilasta syntynyt todellisuus. Ei ole salaisuus, että yliopistojen taloudellinen tilanne on ahtaalla, jolloin itsenäiseen opiskeluun siirtyminen on varmasti ollut taloudellisestikin helppo veto. Nyt tuntuu, että se on vain haluttu vaatettaa opiskelijoiden vaatimuksiin.
Toimin syksyllä 2017 opinnot aloittaneiden fuksien tuutorina. Monia kiinnosti, kuinka paljon Rovaniemellä ”täytyy” viettää aikaa ja missä kohtaa muutto etelään olisi mahdollista. Onko Lapin yliopistoon hakevien keskuudessakin jo yleinen maine ja asenneilmapiiri, että opinnot voi tarvittaessa suorittaa etänä? Kun olen keskustellut alempien vuosikurssien opiskelijoiden kanssa tänä syksynä, on keskustelujen sävy mielestäni edelleen huolestuttava. Kuulemani mukaan käytännönopetuspaikat Rovaniemellä ja Oulussa ovat kiven alla. Riskinä on, että opiskelijat valuvat takaisin Etelä-Suomeen suorittamaan käytännönopetusjaksoja ja loppuja opintoja, sillä läsnäoloa on hyvin vähän muutenkin. Väki vähenee, mutta paranevatko pidot?
”Siis miks ihmees siä muutit takas?” oli monien alempien vuosikurssilaisten ensimmäinen kommentti, kun kerroin palanneeni takaisin Rovaniemelle, jo kerran Etelä-Suomeen muutettuani. Tuntuu hyvin tavanomaiselta, että viimeistään kun yhteiskuntatieteiden kandidaatin paperit ovat taskussa, lähdetään takaisin kotikonnuille nauttimaan sijaispätevän sosiaalityöntekijän suomista mahdollisuuksista – tehdään töitä ja siinä sivussa maisteriopintoja. Olen yrittänyt parhaani mukaan painottaa alemman vuosikurssin opiskelijoille, että tie Lapista Etelä-Suomeen ei ole yksisuuntainen.
Itsenäisen opiskelun painottaminen on epäreilu monille – meille, jotka olemme alun alkaen toiveikkaana muuttaneet jopa 800 kilometrin päähän kotoa, jotta voimme olla osa tiedeyhteisöä ja yhdessä kanssaopiskelijoiden kanssa luoda uutta yhteiskuntatieteilijän identiteettiä. En väitä, etteivätkö itsenäisen opiskelun vapaat aikataulut myöskin houkuttaneet itseäni – sen vuoksihan muutinkin kesken opintojeni muutamaksi vuodeksi etelään. Onhan tällöin opiskelu joustavaa niin, että voi omien aikataulujen puitteissa suorittaa opintoja eteenpäin omalta kotipaikkakunnalta käsin.
Näen kuitenkin ongelmaksi juurikin tämän suorittamisen. Kun katselen taaksepäin vuonna 2016 alkanutta akateemista polkuani, minulle nousevat vahvimpana mieleen sivuaineopintoni pääaineopintojeni sijasta. Pääaineeni sosiaalityön opinnoista suurin osa tuntuu isolta harmaalta massalta, johon sekoittuvat kirjapaketit toinen toisensa perään. Ensimmäisenä opiskeluvuotena luentoja oli enemmän, mutta mitä pidemmälle opinnoissa olen edennyt, sitä vähemmän olen enää nähnyt kanssaopiskelijoitani. Viimeisimpien kahden vuoden aikana minulla on ollut arviolta yksi kontaktitapaaminen kuukaudessa.
Yhteiset luennot tuntuvat kaukaiselta muistolta, ja lähinnä mieleeni palautuvat pitkät tunnit Lapin yliopiston kirjastossa erinäisten kirjapakettien ääressä. Itsenäisesti suoritettavista kursseista on varmasti jäänyt jotain mieleenkin, ajatus on voinut kehittyä ja ymmärrys sosiaalisista ilmiöistä syventyä. On kuitenkin surullista, että suurin osa opinnoista tuntuu suorittamiselta suorittamisen vuoksi. Sen sijaan, että saisin kursseista aitoja eväitä työelämään, ovat ne lähinnä suoritettuja opintopisteitä opintorekisterissäni.
Havaintoni mukaan perusopinnoissa läsnäolo-opetukseen on vielä jonkin verran panostettu, mutta mitä pidemmälle opinnoissa mennään, sitä enemmän itsenäisen työskentelyn määrä lisääntyy. Lapin yliopiston sosiaalityön opinto-oppaan mukaisesti karkeasti noin puolet sosiaalityön aineopinnoista suoritetaan itsenäisesti tenttimällä tai kirjallisin suorituksin, loput kurssit sisältävät jonkin verran luentoja, mutta myös huomattavan määrän itsenäistä kirjallista työskentelyä. Omalla kohdallani luku on ollut tätäkin suurempi, sillä vaihtuvien opinto-oppaiden vuoksi kirjallisten korvaavien töiden määrä vain lisääntyi. Syventävissä opinnoissa luentojen määrä suhteessa opintopisteisiin on lähes olematon.
Sosiaalityön opintojen sijaan läsnäoloa, keskustelua ja aitoa oppimista ovat tarjonneet metodi-, kieli ja sivuaineopinnot. Suoritin toisen sivuaineeni vaihto-opintoina, Skotlannissa, Aberdeenin yliopistossa. Toinen sivuainekokonaisuuteni koostui laadukkaista Lapin yliopiston sukupuolentutkimuksen opinnoista.
Kun muistelen suorittamiani sivuaineopintoja, niistä on jäänyt mieleen upeita keskusteluja ja ajatusten vaihtoja. Vaihdossa Skotlannissa suoritin kurssit ”Key Debates in Anthropology” ja ”Gaelic Folklore”. Koko vaihtosyksyn ajan kursseilla käytiin luennoilla ja pienryhmätapaamisissa viikoittain. Tapaamisia varten luimme artikkeleita luentoaiheisiin liittyen ja keskustelimme niistä yhdessä tunnilla. Keskustelujen lisäksi jokainen osallistui syksyn aikana kerran tunnin kestäneeseen pariväittelyyn valitsemastaan aiheesta.
Sukupuolentutkimuksen sivuainekokonaisuudessa Lapin yliopistossa pääsin puolestaan vaihtamaan ajatuksia luennoilla tärkeistä tasa-arvoon liittyvistä kysymyksistä yhdessä kanssaopiskelijoiden kanssa. Usein ennen luentoa täytyi lukea itsenäisesti artikkeleita, joista käytiin keskustelua pienryhmissä ja lopulta koko ryhmän kesken. Keskustelu synnytti uusia näkökulmia, joiden avulla me kaikki haastoimme nykyisiä ajattelumallejamme ja yhteiskuntamme rakenteita. En muista koskaan saaneeni vastaavia ahaa-elämyksiä sosiaalityön pääaineopinnoissa, kuin mitä sain sukupuolentutkimuksessa.
Molemmat sivuaineet ovat tarjonneet minulle aidompaa kokemusta oppimisesta, kuin mitä sosiaalityön opinnot ovat tarjonneet. Viikoittaiset luennot, pienryhmätapaamiset ja keskustelut yhteiskunnallisista aiheista, ovat jättäneet paljon muistijälkiä. Miettiessäni jotain tiettyä sosiaalityön aineopintojen kurssia, vain harvasta pystyn jälkikäteen nimeämään ajatuksia herättäneitä pohdintoja. Sen sijaan, kun muistelen sivuaineopintojen antia, pystyn vuosienkin jälkeen palauttamaan mieleeni esimerkiksi sukupuolentutkimuksen luennoilla käytyjä keskusteluja stigmasta naisten karvoitukseen tai lihavaan kehoon liittyen.
Kevään 2020 yhteistoimintaneuvottelujen seurauksena Lapin yliopisto lakkauttaa yhden sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorin tehtävät ja koko oppiaineen tulevaisuus näyttää epävakaalta. Päätös on pitkällä aikavälillä lyhytnäköinen, sillä tasa-arvokysymysten opettaminen tulevaisuuden opiskelijoille olisi yhä tärkeämpää nykyisessä maailmassa, jossa äärioikeisto nostaa yhä vahvemmin päätään ja toisaalta isot vastaliikkeet, kuten Me Too ja Black Lives Matter, saavat massoja liikkeelle. Mielestäni tulevaisuuden sosiaalityöntekijät, juristit, luokanopettajat, taiteilijat ja muut Lapin yliopistosta valmistuvat ammattilaiset, ansaitsevat laadukasta tasa-arvo-opetusta myös jatkossa. Sukupuolentutkimuksen asemaa tulisi heikentämisen sijaan vahvistaa entisestään.
Tämä kaikki on surullista, sillä sosiaalityön paikka yhteiskunnassa on juuri tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten äärellä. Tehtävämme on nähdä epäkohtia ja puuttua niihin. Miksi olen siis oppinut tämän taidon mielestäni paremmin sukupuolentutkimuksen opinnoista kuin sosiaalityön? Miksi en saa olla sosiaalinen sosiaalityöntekijä, joka pääsee yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa avartamaan maailmankatsomustaan opiskelemalla yhteiskuntatieteitä? Pohdinkin, että mistä tulevat Lapin yliopistosta valmistuvat sosiaalityöntekijät oppivat kriittisen ajattelun taidon, jos oman pääaineen opinnot suoritetaan etänä ilman reflektiota, samaan aikaan, kun myös muiden oppiaineiden tulevaisuus näyttää epävakaammalta.
Näenkin, että pian Lapin yliopistosta on vaarana valmistua sosiaalityöntekijöitä, joiden teoreettinen tietämys, kriittinen ajattelu ja siten laadukkaan yhteiskuntatieteilijän identiteetit voivat olla pinnallisia. Vaatii opiskelijalta paljon omaa mielenkiintoa, aktiivisuutta, aikaa ja paneutumista sekä ainaista itsensä kehittämistä, jotta ymmärrys yhteiskunnan tilasta ja teoreettisista asioista voi tosiasiallisesti syventyä kiitettävälle tasolle. Koen sosiaalityön opintojen tarjoavan sille hyvin kevyen pohjan.
Toivoisin tulevaisuudessa näkeväni tilanteen, jossa Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat pääsisivät nauttimaan viikoittaisista sosiaalityön luennoista ympäri lukuvuoden. Sen sijaan, että yhden kurssin kaikki luennot on ahdettu yhteen viikkoon ja loppuperiodi kirjoitetaan itsenäisesti luentopäiväkirjaa tai esseetä, voisimme jatkossa ottaa mallia esimerkiksi kokemuksistani sivuaineideni suhteen.
Lapin yliopiston haasteena tulevaisuudessa on saada opiskelijat sitoutettua lähiopetukseen Rovaniemelle. On niin Lapin, Rovaniemen, Lapin yliopiston, sosiaalityön opiskelijoiden, tulevien työnantajien kuin asiakkaidenkin etu, että meiltä valmistuu sosiaalityön ammattilaisia, jotka viihtyvät opintojensa ajan Rovaniemellä ja joiden innostunut yhteiskuntakriittinen ajattelu ei ole tylsien itsenäisten opintojen myötä valunut viemäriin.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston sosiaalityön 5. vuoden opiskelija, entinen ainejärjestöaktiivi ja tuutori