Uuden kalenterivuoden alkaessa, tapaan aina hetkeksi rauhoittua ja kokoontua rakkaitteni kanssa muistelemaan kulunutta vuotta. Pyrin luomaan yllemme olosuhteet, mitkä tekevät menneiden tapahtumien muisteloimisesta mahdollisimman todentuntuista ja mielekästä. Edes lapsen itku, tai imurin; tuon sieluttoman helvetinkoneen ulvova ja takahampaissa asti vihlova ääni, saati yhteiskunnan luoma kiirekään, eivät voi estää muistojen uudelleen elämistä, kunhan vain saa pienenkin tilan ja hetken.

Lattialla istuessani ja menneitä muistoja mielenvirrasta tavoitellessani tulin ajatelleeksi, että syvimpinä koetut tunteet ovat kuin ”avaruudesta virtaava aika.” Kun se on mennyt, niin se on mennyt. Se ei enää koskaan sellaisenaan palaa. Ei palaa, vaikka kellomme ja kalenterimme väsymättöminä samaa aikaa eteemme heittävätkin. Monine ulottuvuuksineen se on vain juuri silloin, ja vain juuri siinä.

Ajattelisin esimerkiksi vihan, säälin, ilon, rakkauden ja surun olevan niin kutsuttuja ”perustunteita”, joita kaikki jonkinlaisen inhimillisen tunnekyvyn omaavat voivat kokea, sellaisinaan uudelleenkin. Eräät perimmäiset tunteet ja aistimukset sen sijaan olisivat niitä, mitä ei koskaan voisi enää sellaisinaan uudelleen tuntea saati kokea. Ne on kerran eletty koettu ja tunnettu. Se mennyt oli sidottu johonkin hetkeen – niin kutsuttuun aikaan, tilaan ja paikkaan.

Koettujen hetkien uudelleen tuntemisen yrittämisessä pitämäni päiväkirja tienaa itsensä; haukkuu hintansa, kuten sanotaan. Rehellisyyden nimissä kirjoitettakoon kuitenkin, että todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan, mitä tuo kovakantinen kierrevihko minulle on tullut maksamaan – saati missä polkumme kohtasivat. Varmaa vain on se, että näiden vaaleanruskeiden kansien väliin arjen tiimellyksessä – milloin missä – ja milloin milläkin sivaltamani viivat eli kirjaimet, sanat ja lauseet todellisuuden kiinnikkeineen ovat sellaisia rikkauksia, joita ei voi korvata.

Joki - kuva1

Avotakassa suhisevat kosteat koivuhalot ja mettäkaverilta vilpittömänä lahjana saatu Skotlantilainen ovat omiaan edesauttamaan oikeain tunnelman virittämisessä, eli nyt tätä kirjoittaessani.

Suljettuani hetkeksi kaiken epäoleellisen mieleni ulkopuolelle, uppoudun päiväkirjaani vuoden 2013 aikana rakentuneisiin kirjaimiin, sanoihin ja lauseisiin. Perin kehittyneen eliölajin yksilönä minun on helppoa yhdistää nämä luolamaalaukset rakkaimpieni parissa vietettyihin hetkiin ja tunteisiin.

Yhtä vaivattomasti kuin sidon yksinäisistä eri materiaaleista mieluisan perhon – yhtä vaivattomasti lajilleni ominaisen mielen ja kielen avulla sidon yksinäiset kirjaimet ja sanat merkityksiin, tarkoituksiin ja kokemuksiin. Tilaan, paikkaan ja hetkeen. Aallon harjan ajassa ja menneessä tunteessa surffailemisesta on tuloksena kylmä, mutta kohtuullisen todentuntuinen kuvajainen menneestä. Kaikki tämä käy ihmiselle, kuin itsestään, se käy ihmisen mielessä ja kai alitajunnan himmeässä hämärässä. Liekö edes eroa syvillä tunnoilla, pyhyyden kokemuksilla, kuin pyytävällä perholla.

On ilmeistä, että rakkaitten parissa vietettyjä yhteisiä hetkiä oli taas aivan liian vähän, mutta ilmeistä on myös se, että menneenä kalenterivuonna päiväkirjani viimeisten piirtojen mailla tapahtui jotain. Mietin, että oliko todella vielä aikuisena päästy tapailemaan niitä tuntoja, joita vain korpikarhunsammalten, luppojen ja naavojen verhoamaan itsemurhakuusikkoon eksynyt pikkulapsi voi mielessään tuntea ja kokea.

Rakkaimpani, te kaikki elämää kanssani eläneet perholla kalastamisvälineeni tässä ympärilläni lattialla nyt; voin hetkeksi taas tuntea itseni yhteiskunnan mielettömistä kahleista irrottautuneeksi puolivilliksi kalastajametsästäjäksi. Liki yhtä vapaaksi ja aisteiltaan niin teräväksi, kuin nuolihaukkain salaman lailla rävähtävät siiveniskut taivaansinen ja vedenpinnan välitilassa; siis juuri siellä, missä todellisuuden ja tarun raja on. Aivan kuten se hetken oli menneenä suvena, syvien hetkien ja tummien piirtojen mailla. Mailla, missä mikään ei enää tehnyt eroa. Punersiko jokitöyräällä hiljaa istujien kasvoja aamu- vai ilta-auringon hetket. Hymyilikö näillä huolettomilla poskilla haukkain vapaus. Ei, siellä virtasi vain joki ja sen elokkaat. Ei ketään, eikä mitään muuta.

Joki - kuva3

Vaivun tuntemaan ne kipunoivin soljuvat ilon hetket, kuin vuoroin kiristyvät ja löystyvät hennot siimat, säestettynä kalakaverin selittämättömyydellä. Tulilla kerratut hetket jolloin hetki tuntuu iäisyydeltä; juuri ne hetket jolloin aika tuntuu puuroutuvan kourapohjaan, tai kun hetki kaikkineen valuu sormien välistä. Muisteloiden sydänalan jok´ikistä neliömillimetriäkin riipivät eron hetket jolloin se… se vain pääsee irti. Se vain pääsee irti, tai siima katkeaa (tuulisolmun takia), ohutlankaisen perhon koukku oikenee tai mikä pahinta; mikä ihan kaikista pahinta – solmu aukeaa! Eihän sen pitäisi koskaan aueta, mutta jos se ei ole mahdollista, niin ehkä siksi, se juuri mahdollista onkin.

Ei siinä kukaan mitään selittele tahi silittele. Harjus, siika, taimen, lohi, se vain pääsee irti ja siinä se. Se kaikki tuli, oli ja meni; se kaikki valui auttamatta sormien lävitse alavirtaan, ihan niin kuin avaruudesta virtaava aikakin. Sinun on selvittävä ja elettävä asiain kanssa. Voit saada tapahtuneesta primitiivisen reaktion, tai sitten istut siinä jonkinasteisen toiseuden kokemuksesi kuristavissa kourissa lähimmälle kivelle, virtaveden penkalle ja olet pitkään aivan hiljaa ja aloillasi tietäen ja tuntien jotain… Mitä kaikkea mieleni kävi ja ammensikaan ennen kuin virta kaappasi koivusta tippuneen lehden mukaansa. Genius loci. Oliko kalalla vain elämä tai kuolema ja sinulla näin paljon…

Se tunne oli ja meni, sitä ei sellaisenaan saa koskaan takaisin, ei vaikka pystyisi matkustamaan ajassa taaksepäin. Ei vaikka hetkestä olisi tuhansia megatavubittejä digitaalista pikselimössöä, niillä ei ainakaan, nehän vain luotaan työntää, entisestään sinut erästä eli elämästä etäännyttää. Ei vaikka saisi seuraavan linnunlaulun aikoihin onnistuneen uusinnon, ja sama eväkäs potkisi nyt vapauden kaipuussa vapisevissa käsissäsi… ei etenkään tällöin.

Ajattelisin että, ehkä juuri nuo menetetyt tunteet ja hetket ovatkin niitä arvokkaimpia, rikkaimpia sekä pysyvimpiä ja pyhimpiä kokemuksia, mitä luonnonlapsi nyky-yhteiskunnassa kokea voi.

Todenteolla tarjouskahluusaappaitteni huumorintajua ja kumiliiman pitävyyttä aloin koettelemaan yhdeksänkymmentäluvun ehtoopuolella, ja vuonna 2006 vettä oli virrannut (ja ruutia palanut) siinä määrin, että hetki oli kypsä perholla kalastamis painotteisen eräpäiväkirjani ensimmäiseen sivallukseen. Vesi mikä on virrannut – ja hongat mitkä ovat huojuneet ennen vuotta 2006, ovathan nekin jossain. Jos ei olisi mennyttä, ehkei olisi tulevaakaan.

Ehkä perholla kalastavaksi ei synnytä, josko siihen kasvetaan solisevan veden salakielen avulla. Saamamieheksi synnytään, se on lahja. Se on sukujen suonissa kohisten virtaavien mettäverien perintö. Vaan säilyäpä nämä veret, opit, taiat ja paikat elokkaineen vielä sukujen vesoille ja vasoille. Voisiko mettämies enää suurempaa perintöä jättää? Tulinkin pohtineeksi, että jos ei ole paikkoja elokkaineen niin, mitä kukaan enää tekee mettäverillä?

Tässä tämä. Kevyttä alkusoitantaa mettämiehen ja perholla kalastavan tunnoista. Osaltaan luonnontieteilijänäkin virtaavan veden vankina kun on, niin ei voine välttyä kahlaamasta syvemmissäkin vesissä, tummissa lompaloissa missä seisova vesi ei virtaa…

Joki - kuva2