Taustaa

Kiinnostukseni syntymäkuntani Sallan historiaan ja luontoon heräsi jo kouluaikana. Sallan menneisyys osoittautui mielenkiintoiseksi ja luonto kiehtovaksi. Kirjoitin kiinnostukseni kohteista lehtijuttuja sanomalehtiin ja tein historiikkeja paikallisista aiheista.

Elämäni toinen kesätyöpaikka oli Kemiyhtiössä, joka osti puuta rajan takaa Neuvostoliitosta. Olin myös ensimmäisten joukossa Kuolan niemimaalla 1980-luvun lopulla, jolloin oli lupa matkustaa muuallekin kuin Muurmanskiin. Rautaesiripun murruttua lopullisesti 1990-luvun alussa vierailin vanhassa Sallassa, kuten paikalliset sitä kutsuvat. Ylitimme rajan pohjoisesta Raja-Joosepin kautta, sillä suoraan Sallasta vierailu ei vielä onnistunut. Vanhan Sallan alue, puolet kunnan pinta-alasta oli jouduttu luovuttamaan viime sodissa Neuvostoliitolle (Helppikangas ym. 2006, 26–27).

Muistan, miten lämpimästi ensimmäiset länsituristit otettiin vastaan Alakurtissa – ilmassa oli todella historian siipien havinaa.  Alakurtin johtaja Stepan M. Olenitsh oli pahoillaan muun muassa vanhan Sallan hautausmaiden hävityksestä. ”Ehkä ajattelette, että mikä naapuri me oikein olemme. Älkää tuomitko meidän sukupolveamme, antakaa anteeksi”, hän pyysi.

Ymmärsin vasta jälkeenpäin, että tein matkaa sekä ajassa että paikassa. Saapuminen Alakurttiin oli suorastaan eksistentiaalinen kokemus. Samaa kokemusta pohtii Marja Keränen (2004, 32), kun hän teki ensimmäisen kotiseutumatkansa luovutettuun Karjalaan.

Työssäni osallistuin kulttuuria ja elinkeinoelämää tukeviin Suomen ja Venäjän välisiin yhteistyöprojekteihin. Suojelin luontoa Suomen ympäristöministeriön tuella ja osallistuin maiden väliseen luonnonsuojeluyhteistyöhön. Yritin saada Venäjälle kuuluvan Kutsan alueen uudelleen suojelun piiriin. Alueelle oli perustettu luonnonpuisto ennen sotia.

Yli kahden vuosikymmenen aikana minulle on kertynyt hankkeiden ja kiinnostukseni myötä runsaasti kokemusta ja tietoa rajaseudun elämästä, sen luonnosta ja ihmisistä rajan molemmin puolin. Edellisen perusteella mielestäni on ollut luonnollista valita keskeiseksi tutkimusaiheekseni raja. Omat kokemukseni ovat myös tärkeitä tutkimuksessani.

Tutkimusaineisto on Kemijärvellä ilmestyneestä Koillis-Lappi-lehdestä, joka perustettiin 24.5.1957. Se oli poliittisesti puolueeton Sodankylän ja koilliskuntien väestön äänenkannattaja. Lehti ilmestyi kaksi kertaa viikossa. Myöhemmin Koillis-Lappi määritteli itsensä Koilliskuntien alueen puolueettomaksi paikallislehdeksi, jonka viimeinen numero ilmestyi 26.4.2012. (Lehti on saanut nimensä maantieteellisestä alueesta, joka on myöhemmin määritelty Itä-Lapiksi). Lapin maakuntakirjastossa on 72 mikrofilmirullaa, joihin on kuvattu kaikki Koillis-Lappi lehden vuosikerrat vuodesta 1957 vuoteen 2012. Aineisto koostuu neljästä periodista vuosilta 1957–2011.

Suljettu raja oli tabu

Maantieteen professori Anssi Paasi, joka on tehnyt uraauurtavaa rajatutkimusta, kirjoittaa (1993, 262) että sotien ja alueluovutusten seurauksena itärajasta tuli entistä selkeämpi ideologinen raja idän ja lännen välillä. Tämä muutti sen merkitystä verrattuna rajaan Suomen itsenäistymisen aikana puhumattakaan rajasta autonomian aikana. Raja pysyi suljettuna ja samalla siitä tuli suomalaisten yhteiskunnallisessa keskustelussa tabu pitkäksi aikaa. Vasta Neuvostoliiton hajottua rajasta tuli tärkeä keskustelun aihe Suomessa.

Huolimatta siitä, miten uusi raja suomalaisten silmissä näyttäytyi ja mitä merkityksiä se sai, Sallassa oltiin halukkaita avaaman yhteys itään: ”Suomi kävi neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa Tulomajoen voimalaitoksen rakentamisesta 1950-luvun lopulla. Sallassa oltiin sitä mieltä, että mikäli neuvottelut ratkeavat myönteisesti, kulkisi kaikella todennäköisyydellä ainoa mahdollinen tavarain kuljetusreitti voimalaitostyömaalle Kemijärven-Sallan radan kautta. Kun se oli kuitenkin heikossa kunnossa, päätti Sallan kunnanvaltuusto esittää valtiovallalle, että radan kunnostustyöt, jotka toisivat samalla kipeästi kaivattua työtä, pantaisiin mahdollisimman pian käyntiin. Samalla esitettiin myös tulliaseman ja lisäraiteiston rakentamista Kelloselän asemalle, jotta asema voisi toimia sitä kautta suuntautuvan vienti- ja tuontiliikenteen raja-asemana.” (Koillis-Lappi 6.5.1959,1.)

Paasin mukaan (2015, 2) Poliittisessa maantieteessä ”rajatutkimus” on ollut avainkäsite alusta alkaen, mutta myös sosiologiassa pohditaan rajojen, konkreettisia, symbolisia ja metaforisia merkityksiä. ( (luettu 6.2.2018).

Hän löytää myös vankan yhteyden sosiologian ja maantieteen välillä lokaliteetti-tutkimuksessa. Paasin mukaan monet sosiologit ovat kritisoineet tieteenalansa traditiota spatiaalisuuden (tilaa käsittävä) unohtamisesta, ja tilan ongelma on jäänyt taka-alalle huolimatta siitä, että sosiaalinen toiminta tapahtuu aina ajassa ja tilassa. (ks. Paasi 1989, 298–309.)

Anssi Paasi kirjoittaa identiteetistä (1995a): ”Voidaan väittää, että rajat ja identiteetti ovat saman kolikon kaksi eri puolta.” Miten kolikon eri puolet ilmenee Sallassa. Minkälaisia sallalaisten identiteettiä ja Sallan rajaa sekä sen avaamista koskevia diskursseja on löydettävissä Koillis-Lapista?

Aikaisempi Sallan rajaa koskeva tutkimus

Rajaseudulla asuvien ihmisten asenteita rajan avaamiseen on selvitetty jonkin verran. Tutkimusraportti Pohjoinen raja vuodelta 1994, selvittää Koillis-Lapin, Kuhmon ja Luoteis-Venäjän kansalaisten näkemyksiä rajan avautumisesta. Uudempi, vuonna 2006 on ilmestynyt Pohjoinen raja II, on jatkoa edelliselle.

Huomattavin muutos tutkimusten välillä tapahtui niiden suomalaisten osalta, jotka pitivät rajan avaamista huonona tai erittäin huonona asiana. Kun suomalaisista vastaajista oli tätä mieltä kolmannes vuonna 1994, niin heitä oli enää muutama prosenttiyksikkö vuonna 2006. Venäläiset suhtautuivat molempina tutkimusvuosina myönteisemmin rajan avaamiseen kuin suomalaiset. Lopuksi tutkijat päättelevät, että yhteistyön kehittyminen voi parhaassa tapauksessa edistää alueellista kehitystä rajan molemmin puolin. (Helppikangas ym. 2006, 196–213.)

Kelloselkä – Kuolan portti on Outi Ervasti tutkimus vuodelta 1994, jossa käsitellään itärajan avautumiseen kohdistuvia odotuksia ja asenteita Sallassa ja Kemijärvellä 1992.

Tutkimustuloksista kävi ilmi, että enemmistö tutkimukseen vastanneista uskoi kotikuntansa elinkeinoelämän piristyvän lisääntyvän läpikulkuliikenteen, turismin sekä rajakaupan myötä Kelloselän avautuessa viralliseksi rajanylityspaikaksi. Uhkatekijöinä nähtiin pikkurikollisuuden ja huumeiden leviäminen seudulle. Kaikkein vähäisempänä uhkana koettiin Alakurtin sotilastukikohta. (Ervasti 1994, 87.)

Alueen yrittäjien mielestä rajan avautumisella ei uskottu olevan vaikutusta maiden välisen tietoliikenteen kehittymiseen! (Mts., 86). Edellä mainitussa asiassa vastaajat ovat olleet sikäli oikeassa, että juuri tietoliikenne ja/tai tiedonvälitys ovat kehittyneet huimasti rajan avaamisesta huolimatta. Ylityspaikan seurausta oli toki se, että Kelloselkä-Kantalahti – välille saatiin kattava matkapuhelinverkko.

Varusmiespalvelusajan päätteeksi Lapin rajavartiostossa meillä oli tilaisuus vierailla Sallassa Kelloselän vartioasemalla keväällä 1980. Vartion päällikkö kertoi meille yhteydenpitotavoista Neuvostoliiton kollegoihin. Rajalla käytiin tiettyyn kellonaikaan päivittäin tarkistamassa oliko naapuri nostanut merkkilipun salkoon. Kun lippu oli salossa, niin silloin heillä oli asiaa. Akuuteissa tilanteissa käytettiin myös asetta ampumalla merkkilaukauksia ilmaan!

Paula Aspholmin selvittää matkailuun liittyvän pro gradu–tutkielmassaan vuodelta 2002, miksi venäläiset matkustavat Pohjois-Suomeen. Haastattelututkimus on tehty Sallan rajalla.

Tutkimuksen mukaan sallalaisten haasteena oli se, että miten ohikulkevat venäläiset matkailijat (, joista 40 % pysähtyi tuolloin Sallassa) olisi saatu vielä paremmin pysäytettyä paikkakunnalle. Suurimmat hyötyjät olivat elintarvike- ja käyttötavaramarketit, huoltoasemat sekä erikoismyymälät.  (Aspholm 2002, 63–64.)

Vuonna 2007 valmistuneiden tradenomien Seija Jokelan ja Riitta Tuuliaisen opinnäytetyö perustuu pääasiassa sallalaisille yrittäjille suunnattuun kyselyyn, missä selvitettiin sitä, että tunsivatko yrittäjät venäläisten asiakkaiden ostoskäyttäytymisen ja minkälaisia suunnitelmia yrittäjillä oli asiakasmäärien saamiseksi nousuun. Tärkeimpinä asioina pidettiin venäjän kielen taidon kohentamista ja tuotteiden ja palvelujen markkinointia venäläisille. Yrittäjät olivat kuitenkin edelleen ”odottavalla kannalla”, jota perusteltiin sillä, että Sallan rajanylityspaikka oli ollut avoinna vasta muutaman vuoden. (Hautala 20.6.2007, 8.)

Sallan kunta

Sallan kunta sijaitsee Itä-Lapissa naapureinaan pohjoisessa Savukosken ja Pelkosenniemen kunta, lännessä on Kemijärvi ja etelässä ovat Posio ja Kuusamo, joka on jo Pohjois-Pohjanmaan maakunnan puolella. Rovaniemelle Sallan kirkonkylältä on matkaa 150 kilometriä. Raja-asemalle matkaa kertyy 20 ja lähimpään rajantakaiseen taajamaan Alakurttiin 100 kilometriä. Vienanmeren rannalla sijaitsevaan Kantalahteen on 200 kilometriä. Yhteistä rajaa Venäjän kanssa Sallalla on noin 200 kilometriä.

Kunnan kotisivujen mukaan Salla on perustettu vuonna 1857 Kuolajärvi-nimisenä. Nimi muutettiin Sallaksi 1936. Kunnalle matkailu on ollut tärkeää jo 1900-luvun alusta lähtien. Sallassa pidettiin Suomen ensimmäiset alppihiihdon SM-kilpailut vuonna 1937. Kansainvälistä rajanylityspaikkaa pidetään tärkeänä kunnan vetovoimatekijänä. (luettu 6.2.2018).

Raja ennen

Kyösti Julkun (1987, 376–378 ja 388–389) mukaan Venäjän vastainen raja Sallan kohdalla otettiin kokonaisuudessaan selvitettäväksi vasta 1740 ja 1741 lapinkylien käräjillä. Paikallisten lappalaisten mukaan rajaa ei ollut koskaan käyty virallisesti, mutta se oli ollut kaikille osapuolille täysin selvä jo useamman miespolven ajan.

Tilanne muuttui täysin Suomen sodan seurauksena, kun Ruotsi menetti valtakuntansa itäisen osan Venäjälle vuonna 1809. Uudisasutuksen vallatessa yhä uusia seutuja nautinta-alueista tuli riitaa ja paine rajan määrittelyyn kasvoi. Paavo Hautalan mukaan (1982, 240) Kuolajärvellä (Sallassa) oli tuolloin jo yli 500 asukasta.

Hannu Heinänen kertoo (1993, 108), että rajalinja oli kuitenkin jo tuolloin vanhentunut. Olemassa olevia nautintasuhteita ei ollut otettu riittävästi huomioon, ja raja käytiin uudestaan läpi vuonna 1849.  Viimeisen kerran sen aikaista rajaa käytiin vuonna 1936, nyt Neuvosto-Venäjän kanssa (Hautala 1982, 241).

Sallan rajakylät hankkivat ennen Suomen itsenäistymistä muun muassa jauhonsa ja suolansa rajan takaa Kantalahdesta ja Knäsöstä. Ne sijaitsivat Vienan meren rannikolla, ja kauppatavarat tuotiin edellä mainittuihin paikkoihin laivalla Arkangelista. Knäsö oli Vienan-Karjalan ja samalla myös Koillis-Pohjanmaan ja Sallan itäosien viljakaupan keskus. (Mäkinen 1956, 41; Heinänen 1993, 164–165.)

Sallan rajan yli kulki myös karjalaisia laukkukauppiaita, jotka myivät vaatteita, hamppulankaa nappeja ja rihkamaa (Lähteenmäki 2004, 370).

Lähellä rajaa sijaitsevasta Alakurtista oli kaksi reittiä rajan taakse. Ensimmäinen kulki suoraan kohti Vienan meren rannikolla sijaitsevaa Kantalahtea ja toinen kulkutie ylitti rajan etelämpänä. Se oli vanhempi, maastoltaan helpompi ja käytetympi reitti. Kanssakäyminen ei ollut pelkästään kaupantekoa. Vienan meren rannikolla oli useita sahalaitoksia, ja metsähakkuut antoivatkin suomalaisille myös työtä. Myöhemmin Muurmannin radan rakentaminen niin ikään tarjosi ansiomahdollisuuksia. (Hautala 1982, 251–253.)

Vuorijärven rannalla sijaitseva Vuorikylä oli Alakurtista parikymmentä kilometriä lounaaseen.

Vuorikylästä kulki reitti rajantakaisen Tuntsan kylän kautta Kantalahteen. Suomalaisilla oli vakituiset käynti- ja levähdyspaikat kymmenen savun karjalaiskylässä. (Hautala 1982, 250–251.)

”Kerran oli Niemen-Pekka poikineen matkalla Knäsöön. Saavuttiin yömyöhällä taloon. Niemen (Vuorelan) Viktor kömpi vapaana olevalle kiukaalle nukkumaan. Yöllä palasivat talon tyttäret Senja ja Maaria tansseista kotiin. Kapusivat yöpuulle kiukaalle. Kopeloitsivat sinne ilmestynyttä myttyä: A Suomen mökly vissiiki? kuiski Senja. Tytöt paneutuivat kuitenkin Viktorin viereen ja nukkuivat siinä suomalaismöklyn seurassa yönsä.” Parempaa petikaveria Karjalan neidot eivät olisi voineet saada. (Hautala 1982, 251.)

Hautala kertoo (ks.1982), että kaikki kohtaamiset karjalaisten tyttöjen kanssa eivät olleet viattomia. Tiettävästi avioliittoja ei solmittu sallalaisten ja karjalaisten tai venäläisten kesken. Sen sijaan muutamia tuntsalaistyttöjä oli piikoina Vuorijärvellä (Mts., 251).

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 itäraja sulkeutui luonnollisesti myös Sallassa ainakin muodollisesti.

Seuraavana vuonna Suomessa puhkesi kapina. Sallassa perustettu punakaarti hallitsi pitäjää, mutta kun paikalliset valkoiset saivat vahvistuksia Rovaniemeltä ja Kemijärveltä, osat vaihtuivat ja punakaartilaiset pakenivat rajan taakse. Sallan suunnalla käytiin neljä aseellista yhteenottoa punaisten ja valkoisten välillä. Kolme kahakoista käytiin valtakunnan rajan itäpuolella, ja miehiä kaatui molemmin puolin. (Hautala 1982, 264–275.)

Sallan kunnan pinta-alasta luovutettiin puolet Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle vuonna 1940. Uuden rajan taakse jäivät pitäjän kuntakeskus ja useita kyliä. Jatkosodassa Salla vallattiin takaisin, mutta suomalais- ja saksalaisjoukkojen eteneminen pysähtyi vanhan rajan taakse. Kotiseudulleen palanneet ihmiset joutuivat toisen kerran evakkoon loppukesästä 1944, kun saksalaisjoukot vetäytyivät Sallasta tuhoten lähes kaiken. (Hautala 1993; Helppikangas ym. 2006, 26–27.)

Sodan päätyttyä alkoi kiivas jälleenrakennuskausi. Sallan evakot ja rintamamiehet asutettiin ympäri ”tynkä-Sallaa” jäljelle jääneiden kylien yhteyteen ja osa raivasi uuden kodin kylmään korpeen. (Hautala 2001, 75–185.)

Jälleenrakennuksen myötä sallalaiset pääsivät jaloilleen (Koillis-Lappi 1957–2011) ja maatalous kukoisti, mutta uudet vaikeudet olivat jo ovella. Rajun rakennemuutoksen myötä maatalouden harjoittaminen kävi kannattamattomaksi. Pitäjästä alkoi kiivas muuttoliike työn perässä Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Lapin läänin kunnista suuri osa oli muuttotappiollisia vuonna 1970, ja Salla piti muuttotilastojen kärkisijaa (Snellman 2003, 16).

Sallan rajan Institutionalisoituminen

Anssi Paasin insitutionalisoitumisteorian mukaan (1995a) territoriot syntyvät territoriaaliseksi kokonaisuudeksi neljän samanaikaisen tai eriaikaisen vaiheen kautta: territoriaalinen (rajat), symbolinen (tunnukset), institutionaalinen hahmottuminen (instituutiot, kuten hallinto) ja viimeisempänä vakiintuminen osana territoriaalista järjestelmää. Territorio on institutionalisoitunut, kun sillä on vakiintunut asema aluejärjestelmässä ja asukkaiden ja ulkopuolisten yhteiskunnallisessa tietoisuudessa. Teorian pohjalta voidaan tarkastella minkä tahansa maantieteellisen alueen kehitystä, institutionalisoitumista. Suomen institutionalisoituminen mahdollistui Paasin mukaan vasta maan itsenäistyttyä 1917. Samaa kaavaa noudattaen syntyi ja kehittyi myös Sallan kunta. Institutionalisoituminen on jatkuva prosessi.

Joidenkin tutkijoiden mielestä rajat ja samalla kansallisvaltiot ovat menettäneet paljon merkitystään ja katoaisivat globalisaation myötä mahdollisesti jopa kokonaan. Toiset puolestaan arvioivat, että rajat ja kansallisvaltiot ovat jatkossakin tärkeitä kansainvälisen hallinnan välineitä, mutta se tapahtuisi uusilla, vähemmän kiinteillä tavoilla kuin ennen. Kolmannet sanovat, että valtio ja kansa ovat edelleen tärkeitä, mutta kansallisvaltio on vaikeuksissa. Huolimatta edellä mainitusta Paasin mukaan (1995) monet tutkijat ovat vakuuttuneita konkreettisen rajatutkimuksen tarpeellisuudesta ja rajojen poliittisen, taloudellisen ja kulttuuristen merkitysten analyysin tärkeydestä. (luettu 6.2.2018).

Anssi Paasi toteaa, että rajaseutujen tilanteet muuttuvat jatkuvasti osana sosiaalisia ja spatiaalisia verkostoja. Ne ovat historiallisesti ehdollisia, eli rajat eivät ole pysyviä. Ne ovat luontoon historiaan, kulttuuriin, talouteen, politiikkaan ja muuhun inhimilliseen vuorovaikutukseen liittyviä ilmiöitä. Rajoissa on kysymys ennen kaikkea sosiaalisen tietoisuuden tuottamisesta ja ylipäätänsä siitä, mitä seikkoja kulloinkin halutaan korostaa. (Paasi 1995a.). Paasi kiteyttää (1995), että lähes kaikki rajat, jotka jollakin tavalla jakavat yhteisöllistä tilaa, ovat kiistanalaisia (luettu 7.2.2018).

Sallan rajan, miksi raja merkittiin tiettyyn paikkaan, muototutumisen syyt löytyvät historiasta. Pysyvä suomalaisasutus vakiintui seudulle ja selviämisen perustan loivat niityt, kalavedet ja riistamaat. Raja erotti suomalaisen ja karjalaisvenäläisen sekä myös kolttasaamelaisen kulttuurin toisistaan. Erottavina tekijöinä olivat myös uskonto ja kieli.

Rajat rajaavat tietyn alueen, territorion, sisälleen, Giddens kutsuu sitä valtasäilöksi (ks. Paasi1995a). Paasi sanoo nykyaikaisen valtion olevan malliesimerkki tästä. Valtasäiliölle on keskeistä rajat ja väkivallan välineiden omistaminen. Valtion harjoittama kontrolli on sekä ulkoista että sisäistä. Valtasäiliö voidaan määritellä myös tila- tai paikka-käsitteen avulla. (Paasi 1995a.)

Robert D. Sack määrittelee territoriaalisuuden puolestaan näin: se merkitsee yksilön tai ryhmän pyrkimystä ohjata ja kontrolloida ihmisiä ja ilmiöitä näiden hyödyntämän tilan kontrollin kautta (ks. Jukarainen 2003, 11).

Moderniin rajattuun territoriaalisuuteen on liittynyt monia ongelmia. Tätä ongelmallisuutta kuvataan territoriaalisuuden ansa –käsitteellä, joka viittaa valtiokeskeiseen ajattelu- ja toimintatapaan, jonka mukaan suvereenit valtiot kansakuntineen ja selkeine rajoineen ovat kiistämätön yhteiskunnallinen perusyksikkö. (Jukarainen 2003, 11.)

Erityisen ongelmallisena pidetään sitä, että tiede, joka tutkii ja analysoi yhteiskuntaa, on ottanut territoriaalisen maailmanjäsennysmallin annettuna. Yhteiskunnallinen keskustelu on mahdollista vain valtion, territorioiden puitteissa. (Jukarainen 2003,11; Agnwe 2015.)

Valaiseva esimerkki territoriaalisuuden ansasta on se, että pidämme itsestään selvänä, että jokainen ihmisen pitäisi kuulua johonkin kansaan tai valtioon (luettu 7.2.2018).

Rajavyöhyke vain itärajalla

Suomen eduskunta hyväksyi vuonna 1947 lain ja asetuksen rajavyöhykkeestä, joka leveydeksi määriteltiin leveimmillään kolme kilometriä. Rajavyöhyke on hankaloittanut paikallisten ihmisten elämää monella tavoin, koska liikkuminen sen sisällä on luvanvaraista. Laki- ja asetus ovat osaltaan taanneet rajarauhan valtakunnan rajalle ja säännökset ovat säilyneet pääpirteissään samanlaisina näihin päiviin saakka. (Uutela 2003, 157.)  Ennen sotia vallinneella rajalla rajavyöhykettä ei ollut.

Jouduin työssäni toisinaan rajavyöhykkeelle. Kerran vein metsänistuttajat rajan pintaa. Menostamme piti ilmoittaa rajavartiostoon etukäteen. Mukaamme lähti kaksi rajavartijaa työmaalle varmistamaan sitä, ettemme olisi vahingossakaan astuneet naapurin puolelle. Kävin kurkistamassa raja-aukon reunalla raja-linjaa. Ennen rajaa oli esteaita, joka oli rakennettu estämään poroja kulkemasta rajan yli. Itse rajalinja oli muutaman metrin levyinen todella ”puhdas viiva”. Metsä puineen oli samanlaista molemmin puolin rajaa, mutta vain raja-aukolla ja sen takana kasvoi runsaasti jäkälää.

Rajan läheisyydessä olevien yleisten teiden varsilla oli kylttejä, joissa kehotettiin autoilijoita käyttämään ainoastaan puoli- eli lyhyitä valoja. Neuvostoliiton puolta ei saanut valaista pitkillä valoilla. Kontrasti oli valtava, kun kävin ensimmäisiä kertoja 1970-luvun lopulla Ruotsissa Haaparannalla. Länsirajalla ei ollut vyöhykettä ja rajaa tuskin huomasi, kun sen ylitti.

Sallan rajalla naapuruussuhde

Poliittisessa maantieteessä erotetaan erilaisia rajakäsitteitä. Puhutaan muun muassa vyöhykemäisistä rajoista (frontier) ja toisaalta rajalinjoista (boundary). (Paasi 1995a.) Mielestäni frontier-käsite kuvaa Ruotsin vallan aikaista rajaa Sallassa. Vaikka varsinaista fyysistä rajalinjaa ei ollutkaan olemassa, niin siitä huolimatta seudun asukkailla oli käsitys siitä, missä raja suurin piirtein sijaitsi ja mihin se olisi pitänyt vetää. Sallan raja sai boundary-käsitteen mukaisen muodon, kun se lopulta merkittiin maastoon. Myöhemmin siitä tuli Suomen valtiollinen raja.

Suomen itsenäistymisen myötä itärajasta muodostui lähes täysin sulkeutunut eli totaalien raja. Sotien jälkeen rajan totaalisuus ja poliittisuus korostuivat. Rajan itäpuolella oli sosialistinen Neuvostoliitto ja lännessä kapitalistinen Suomi. Suomi luettiin kuitenkin joidenkin tutkijoiden esityksissä kuuluvaksi ennemminkin itään kuin länteen, jota muun muassa perusteltiin Suomen solmimalla yya-sopimuksella (yhteistyö- ja avunantosopimus) Neuvostoliiton kanssa (Paasi 1993).

Rajan ja rajaseudun totaalisuutta korosti, voidaan väittää, että se jossakin määrin yhä tekee sitä, rajavyöhyke. Meillä vyöhyke oli leveimmillään vain muutaman kilometrin, mutta Neuvostoliiton puolella Sallan kohdalla se oli noin 150 kilometriä leveä.

O. Martinezin luoma (Paasi 1995a) luokitus kuvaa puolestaan rajan yli tapahtuvaa vuorovaikutusta, missä yhtenä ääripäänä on vieraantunut rajaseutu, toisena on toisistaan riippuvainen ja lopulta integroitunut rajaseutu.

Vaikka raja Sallassa on madaltunut; sen yli on helppo päästä ja rajavyöhykettä on kavennettu monin paikoin molemmissa maissa, ei voida kuitenkaan osoittaa, että rajaseutu Sallassa olisi nyt tosistaan suoraan riippuvainen, integroitumisesta puhumattakaan. Suhdetta Sallan rajalla voidaan kuvata naapuruudeksi, kuten Jussi Laine toteaa Suomen ja Venäjän suhteesta. Kumppanuudessa ollaan jo pidemmällä ja se voidaan joskus unohtaa. Kun taas naapuruuden kanssa ei voida menetellä niin, sillä se ei voi olla pelkkä projekti. Naapuruutta on vaalittava myös silloin, kun intressit eivät kohtaa ja ajat ovat kovat. (Laine 2013, 82.)

Sallan rajaa voidaan pitää nyt toki myös vuorovaikutteisena rajana tai rajaseutuna (ks. Rautio 2010, 36).  Yksittäisellä kunnalla ei ole tietystikään paljon sanomista harjoitettuun ulkopolitiikkaan, mutta paikallisella tasolla voi solmia paljon erilaisia suhteita ja harjoittaa monin eri tavoin yhteistyötä, joka lähentää rajaseudun ihmisiä toisiinsa.

Salla ja identiteetti

”Identiteetti on yksi vaikeimmin määriteltäviä käsitteitä sosiaali- ja yhteiskuntatieteissä”, kirjoittaa Pekka Rautio (2010, 28). Raution mielestä se kertoo identiteetin merkityksestä ja siitä, että identiteetit muuttuvat alinomaa sekä ajan että ympäristön paineessa.

Stuart Hallin mukaan (ks. Lehtola 1997, 23) identiteetti on sekä tulemista että olemista ja se osa tulevaisuutta ja menneisyyttä. ´Se ei ole jotain, joka esiintyy valmiina, häivyttäen paikan, ajan, historian ja kulttuurin.

Toin esille väitteen Paasilta, joka kirjoittaa, että rajat ja identiteetti ovat kolikon kaksi eri puolta. ”Rajojen merkitys korostuu erityisesti nationalismin yhteydessä, koska viime mainittu vaatii perustakseen territorion” (Paasi 1995a).

Paasin mukaan Suomen alueellinen tietoisuus, nationalismi, alkoi muotoutua autonomian aikana. Tosin kansallinen herääminen tapahtui hitaasti eliitin toimesta, joka oli pääasiassa ruotsinkielistä. Kansan tietoisuuden se saavutti vasta 1900-luvun vaihteessa. Kansallisesta kulttuurista kehkeytyi pikku hiljaa osa ihmisten jokapäiväistä elämää. Näin oli luotu edellytykset kansallisen identiteetin perustuvaa laatua oleville piirteille, johon kuuluvat Smithin mukaan historiallinen kotimaa, myytit ja muistot, kansakulttuurille ja yhteisille oikeuksille ja velvollisuuksille sekä yhteiselle taloudelle. ”Sanalla sanoen, tällöin rakennettiin edellytykset kertomuksille, joiden kautta territorio muodostui osaksi diskursiivisia käytäntöjä.” (ks. Paasi 1995a).

Veli-Pekka Lehtola kirjoittaa (1997, 41) viitaten Paasiin (1988): ”Lappilainen identiteetti ei ollut – kuten ei ole myöhemminkään ollut – selvä kokonaisuus: siihen on kuulunut monenlaisia eri identiteettejä. Siihen on kuulunut peräti 13 maakunnallisen käsitteen olemassaolo.” Lehtola pitää kuitenkin selvänä, että Lapin suomalaisten asukkaiden keskuudessa syntyi jo 1800-luvulta lähtien monia yhdistäviä kulttuurisia tekijöitä, jotka kumpusivat yhteisistä kokemuksista samankaltaisissa oloissa ja ympäristössä.

Olen samaa mieltä Lehtolan kanssa. Salla ei juuri poikkea luonnonolosuhteiltaan Lapin muista kunnista. Myös elinkeinot ovat pitkälti samat. Lähes kaikissa kunnissa kunnat ovat suurimpia työllistäjiä. Kaikkialla matkailu on yhä tärkeämpää. Yhteisiä kokemuksia ovat myös muuttoliike ja viime sodat, joista yhä harvemmalla on omakohtaisia muistoja.

Kalastus ja metsästys ovat vielä lappilaisten suosiossa. Luonnonsuojelua vastustetaan yleisesti. Vihreä kunnanvaltuutettu on harvinaisuus Lapin valtuustoissa. Poliittista puolueista keskusta ja vasemmisto ovat saaneet perinteisesti eniten kannatusta. Tosin viime eduskuntavaaleissa perussuomalaiset menivät vasemmiston edelle (luettu 9.2.2018).

Herätysliikkeiden vaikutus, lestadiolaisuus, on voimakkainta Länsi-Lapissa. Saamelaisuus Ylä-Lapissa antaa puolestaan omia merkityksiään, jollaisia muualta ei löydy. Rovaniemestä on kehittynyt Lapin hallinnollinen keskus yliopistoineen ja muine instituutioineen, joka luo oman leimansa seutuun.

Mielestäni merkittävin ero Sallan ja muun Lapin välillä, lukuun ottamatta petsamolaisia, ovat alueluovutukset, jolloin Sallan kunnasta repäistiin puolet irti. Erityisen traumaattinen kokemus se oli niille, jotka menettivät kotiseutunsa sodan seurauksena. Myös siirtoväen asuttaminen koski lähinnä Sallaa ja vain niitä kuntia, jotka asuttivat Petsamosta tulleita. Koko kunnan kohtalo oli vaakalaudalla sodan jälkeen.

Hyvä ystäväni ja naapurini oli Savukoskelta kotoisin. Hän kertoi suunnitelleensa poikaporukassa Kemijoen törmällä tulevaisuuttaan. Itse kukin oli kertonut ammattihaaveistaan ja toiveistaan. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että Sallaan ei ainakaan kukaan asettuisi asumaan ja työskentelemään. Sallalla oli huono maine sotien jälkeen. Salla ja Kolarin kunta olivat sisäministeriön valvonnassa (Koillis-Lappi 12.101965). Naapurin Pekka teki kuitenkin elämäntyönsä Sallassa.

Diskurssi rajasta ja sen avaamisesta

Koillis-Lappi kirjoitti jo vuonna 1959 Sallan rajan avaamisesta. Kirjoittelu kiihtyi 1960-luvulla. Ensimmäinen ylityspaikka Lapissa avattiin kuitenkin Raja-Jooseppiin vuonna 1966 (Koillis-Lappi 22.11. 1966). Sallan rajan auki saamisen tärkeyttä perusteltiin ennen kaikkea kaupankäynnillä. Samassa olisi hoitunut myös matkailu- ja matkustajaliikenne.

Artikkeleista saa helposti käsityksen, että rajan avaamisesta odotettiin varsinaista Sallan kunnan pelastajaa. Toiveikkuudelle oli toki perusteitakin. Rajan aukaisuun suhtauduttiin myönteisesti koko Itä-Lapissa, vaikka alussa ehkä kannettiin huolta turvallisuudesta.

Eräässä pääkirjoituksessa (joka mukana) viitataan kompurointiin, johon kenelläkään ei saisi olla kuitenkaan varaa. Ehkä kirjoittaja tarkoitti kompuroinnilla kateutta, josta Lapissa ei ole puutetta. Toisaalta muistutettiin, että rajan avaamisen varaan ei kannata laskea kaikkea.

Sallan elinkeinoasiamies Ari-Hannu Rusila ihmettelee sitä, että ”miksi Lapin yrittäjät eivät jo iske kynsiään Rohmoivan miljardeihin, pankaa ihmeessä hösseliksi”, hän patistaa. Vanhoille Sallatuntureille (rajan taakse jääneet Vanhat Sallatunturit ovat Sallatunturi, Välitunturi ja Rohmoiva) suunniteltiin tuolloin kansainvälistä laskettelukeskusta. (Korhonen 19.5.1989.) Sittemmin edellä mainittu hanke kaatui, kun Neuvostoliitto hajosi.

Ilmeisesti jotkut pelkäsivät Neuvostoliittoa tai epäilivät muutoin rajanavaamisen mielekkyyttä, kun kunnanjohtaja Sauli Ahopelto vakuutti, että rajan avaaminen Kelloselässä ei vaarantaisi turvallisuuttamme. Neuvostoliitto oli noihin aikoihin vetänyt sotilaitaan Euroopasta ja osa heistä oli tulossa Kuolaan. (Koillis-Lappi 14.11.1990).

Ruotsin kielessä hyvin menestynyt luokkatoverini pääsi tutustumaan lukio-opetukseen Ruotsissa. Ruotsalaisia oli kiinnostanut suhtautumisemme rajaan ja Neuvostoliittoon; ”Eikö teitä pelota asua niin lähellä rajaa”, he olivat ihmetelleet. En muista, minkälaisen vastauksen ruotsalaiset olivat saaneet, mutta meistä kaikista kysymys tuntui huvittavalta. Minusta raja ei ole vaikuttanut koskaan pelottavalta. Olisiko ollut syytä pelätä, sitä en tiedä. Raja tuntui enemmänkin kiinnostavalta ja kiehtovalta. Elimme tuolloin syvintä kylmän sodan aikaa, ja rautaesirippu idän ja lännen välillä vaikutti ikuiselta.

Sallasta vierailtiin tämän tästä rajan takana, vaikka rajanylitys oli vielä luvanvaraista. Muistan, kun eräs ammattiosasto suunnitteli vierailua Alakurttiin. Puhetta oli ollut myös pukeutumisesta. Oli ehdotettu, että kannattaisi laittaa huonot kamppeet päälle. Ehkä ajateltiin, että rajan takana voi helposti sotkea itsensä likaan, ja huonoille vaatteille olisi sama, miten niille kävisi.

Itä-Lapin kuntien laatimassa toimintasuunnitelmassa nivottiin yhteen menneen ja lähivuosien ennakoidun ja toivotun aluekehityksen. Suunnitelman mukaan alueen tulevaisuuden kuva muuttuu, kun rajat avautuvat ja tämä tarjoaisi monenlaisia mahdollisuuksia. Seudun sijainti nähtiin ainutlaatuiseksi rajan avaamisen kynnyksellä. Väestökadon pysäyttämiseksi ja palveluiden säilyttämiseksi ainoaksi ratkaisuksi nähtiin uusien markkinoiden ja kuluttajien kiinnostuminen Itä-Lapista, ja niitä oletettiin löytyvän idästä. (Keränen 21.4.1997, 2.)

Kun Salla ja Itä-Lapin kunnat olivat ripustautuneet rajan avaamisen arveltuun piristysruiskeeseen alueen taloudelle, muistutti Sallan yrittäjien puheenjohtaja Arto Tuuha, että on niitä muitakin mahdollisuuksia. Vaikka raja oli saatu jo luvanvaraiseksi ylityspaikaksi, sen virallistaminen kansainväliskeksi epäilytti monia. Tuuhan mukaan odottamiseen oli jo väsytty ja samalla tuntui siltä, että Sallassa myös aika oli pysähtynyt. Arto Tuuha näki kuitenkin merkkejä matkailun nousussa ja piti myös Sallan erämaita ja kalavesiä vetovoimaisina takaa ja epäilee, että Sallasta tulee läpiajopaikka, kun venäläiset suuntaavat Rovaniemelle, koska Sallasta ei löydy suuria marketteja. Siitä huolimatta hän arvelee, että jotakin hyötyä Sallaankin jää. Kaarlo Leskelä on sitä mieltä, että Sallan rata on pantava ehdottomasti kuntoon, ilman sitä rajanylityspaikka ei ole mitään. (Hautala 26.9.2002, 8.)

Diskurssi mielikuvista

Mielikuvat Sallan rajasta pohjautuvat pääsääntöisesti rajan avautumisen myötä ajateltuun kanssakäymisen lisääntymiseen ja taloudellisen toiminnan viriämiseen, millä otaksuttiin olevan piristävä vaikutus koko Itä-Lapille.

Raja ajateltiin toimivan myös kulttuurien kohtauspaikkana. Portti, jonka takana oli laaja Venäjänmaa, ei avautunut pelkästään itään, vaan siitä avautui tie molempiin suuntiin. Pussinperästä oltiin pääsemässä pois, kun ikiaikainen kauppatie saatiin jälleen käyttöön.

Anita Seppänen kutsuu pääkirjoituksessaan (22.8.2002, 2) Sallasta avautuvaa tietä itään ikiaikaiseksi kauppareitiksi. Samalla hän varoittaa, että rajan avaamista ei ole varaa yhdelläkään meistä tunaroida kotikutoisilla kompuroinneilla. Itä-Lappi muuttuu pussinperästä osaksi eurooppalaista kanssa- ja kaupankäynnin aluetta sekä kulttuuri- ja tiedeyhteisöjen kohtaamista. Strategisesti merkittävänä Euroopan kolkkana Itä-Lappi tarjoaa erinomaisen väylän pohjoisen alueiden hyvinvoinnin kehittämiselle.

Itä-Lappi on strategisesti tärkeä, mutta jää vielä kuitenkin kolkaksi, eli reuna-alueeksi.

Mielipidekirjoituksessaan sallalainen Kari Rantala (26.9.2002) toivottaa pääministeri Paavo Lipposen tervetulleeksi avaamaan Sallan rajan ja kutsuu sitä ilon päiväksi. Sallalaisten kymmeniä vuosia kestänyt unelma oli vihdoin toteutumassa. ”Moni kurki on kuollut ennen maan sulamista. Moni yritys on kaatunut odottaessaan turhaan rajan avautumista. Huomenna se on sitten totta. Huomenna avaatte saksillanne ovet uuteen huomiseen.” Rantala toivoo, että pääministeri voisi samalla leikata myös Sallan työttömyyttä.

Raja on ovi, jonka salvan pääministeri avaa. Oven takaa nousee uusi huomen. Tämän kielikuva rajasta on suorastaan kauniin runollinen.

Diskurssi sallalaisuudesta

Mitä on olla sallalainen, kysyy metsätieteen tohtori ja edesmennyt metsäntutkimuslaitoksen ylijohtaja Eljas Pohtila (9.12.1987, 2-3) itsenäisyyspäivän puheessaan.

`Summa, Suomussalmi, Kuhmo Salla. – ylpeänä lukee ihmisyys, mitä historian taivahalta kertoo kunnianne iäisyys`, Pohtila lataa lainaten V.A. Koskenniemeä. Historian vuoksi ja luodeaalto on huljutellut Sallan rajapitäjää perusteellisesti ja heitellyt ihmisiä sinne tänne. Pohtilan mielestä sallalaiset ovat varmasti maksaneet muidenkin edestä Suomen valtiollisen aseman vakiinnuttamisesta. Kovimpiin koettelemuksiin he ovat joutuneet ilman omaa syytään.

Hän jatkaa ja siteeraa Johannes Linnankosken runoa `Rajan lapsi`: Vieläkö ´rajan mail ´ on aina kato: ilon kato; aina sato: vihan vainon rautatähkä sato´?

Pohtilan sanoo, että vastukset kysymyksiin ovat aina subjektiivisia ja riippuvat siitä keneltä kysytään. Ulkoista uhkaa hän ei nähnyt vähempää Sallalle kuin koko Suomellekaan. Hän uskoi, että kenkään ei tarvinnut jättää kotiseutuaan suorastaan henkensä pitimiksi, niin kuin ennen. Syrjäseuduilla hajallaan elävän vähemmistön osa ei kuitenkaan ole ollut helppo. Tällä vähemmistöllä oli vielä omat vähemmistönsä, jonka elinkeinot olivat yleensä primitiivistä alkutuotantoa. Valtaväestön oli helppo mukauttaa se hegemoniaansa.

Eljas Pohtilan mielestä vallankäytön kohdetta, eli paikallista asukasta ei haluttu tavallista nykyaikaista elämää elävänä kansalaisena. Yleisen mielipiteen harhakuvitelmissa hän oli jalo ja villi, joka eli luontoon sulautuneena alkukantaista elämää onnellisena. Turvassa ihmisiltä kuin jumaliltakin. Pohtila arveli, että vanhat sallalaiset voisivat sopiakin tuohon muottiin hyvin.

On puolustettava omaa arkipäiväistä identiteettiä, oikeutta omien luonnonvarojen hyödyntämiseen ja oikeutta kasvuun ja kehitykseen ja se on sallalaisten itsensä tehtävä. Kyllähän sallalaiset ovat toki oikeuksiaan puolustaneetkin, mutta enemmistön hirmuvallassa se ei ole ollut helppoa, Pohtila arveli.

Puhuja tarkoittaa hirmuvallalla muun muassa tahoja, jotka halusivat suojella Kessin erämaat. Mielestäni vähemmistöä edustavat metsien suojelun vuoksi työtä vaille jäävät metsurit.

Valoisammalta puolelta Eljas Pohtila löytää sallalaiset kulttuurin harrastajat, kirjoittajat, muusikot ja muun henkisen kulttuurin viljelijät. Hän on myös sitä mieltä, että esimerkiksi hirvenhiihtokilpailujen sosiaalinen merkitys voi paljon suurempi mitä se päällepäin näyttää.

Eljas Pohtila epäilee, että hän on voinut piirtää puheessaan liian synkän kuvan sallalaisuudesta ja tokkopa kuulijat tunnistivat siitä itseään. Hän jatkaa, että ei ollut tavannut Sallassa eikä muuallakaan sallalaista, joka olisi kohtalostaan piloille katkeroitunut. Eikä häntä itseään syntyperä ollut koskaan vaivannut, ”vanhemmiten siitä on tullut vähän ylpeäksikin.”

Pohtila uskoi, että pohjoisen ihmisillä on kokemustensa vuoksi ehkä muita suomalaisia paremmat edellytykset arvioida paitsi omaa kuin koko Suomen asemaa maailmassa.

Minulla oli tilaisuus vierailla ”Kutsan tarumailla” vanhassa Sallassa Eljas Pohtilan ja hänen seurueensa kanssa 1990-luvulla. Toimin heille paikallisena oppaana. Retki kesti muutaman päivän. Pidimme tukikohtanamme Vuorijärveä, joka sijaitsee noin 20 kilometriä Alakurtista lounaaseen. Teimme sieltä päiväretkiä entiseen luonnonpuistoon. Nivajärvellä ollessamme Pohtila kertoi käyneensä järven eteläpuolella ja totesi minulle: ”Sieltähän oli hakattu kaikki.” Mietin usein jälkeenpäin, että niin se taisi kovan metsämiehenkin mieltä kaihertaa hakkuilla hävitetty vanha metsä.

Yhteenveto

Sadoista selaamistani lehtiartikkeleista käy ilmi, että sallalaiset asemoivat itsensä syrjään tai heidät asemoidaan periferiaan, jollaisina raja-alueita on totuttu pitämään ulkopuolisten silmin ja keskuksista käsin. Rajan avautumisen myötä pussinperä-imagosta haluttiin päästä irti.

Sallaa on markkinoitu jo pitkään lauseella ”In the middle of nowhere” (luettu 22.3.2018). Hämmästyin valitusta sloganista. Minulle kerrottiin, että lause pitää ymmärtää huumorina. Miten ulkomaalainen sen voi ymmärtää vitsinä, jos asiaa ei selitetä? Suomeksi edellä mainittu lause on ”käännetty” Salla erämaassa. Logo löytyy muun muassa kunnan virallisista kirjekuorista.

Sallan kunta päivitti kuntastrategiansa joulukuussa 2017. Sen otsikko on ”Salla – kaukana kaikesta, lähellä sinua”. Mielestäni myös kaikki edellä kuvattu kertoo vahvasta sallalaisesta identiteetistä, jota raja yhtä vahvasti määrittää. Imagolla, josta haluttiin kerran päästä irti, mennäänkin eteenpäin. Olemassa oleva tai kuviteltu heikkous pyritään kääntämään vahvuudeksi, mutta olisiko pitänyt luoda jo jotakin uutta?

On helppo todeta, että likimainkaan kaikki toiveet, jotka Sallan rajanavaamiselle asetettiin, eivät ole toteutuneet. On asioita, joihin vähäväkisen rajaseudun asukkaat eivät voi vaikuttaa, ja tilanteet maailmalla näkyvät usein myös rajoilla.

Suomalaiset suunnittelevat Jäämeren rataa. Tällä hetkellä se ei kulkisi Sallan kautta. Aika näyttää, mistä yhteys Jäämerelle kannattaa rakentaa. Ajat muuttuvat Venäjälläkin, kun valta vaihtuu, aika paljastaa, mihin suuntaan siellä mennään. On mahdollista, että Sallan rajanylityspaikka nousee arvoon arvaamattomaan idän ja lännen välillä globalisaation ja uusien liikenneyhteyksien myötä.

Kiina tutkii jo Koillisväylää. Se on kääntänyt maailman kartan pystyasentoon, missä tuleva supervalta on keskiössä, maanosat saaria ja meriväylät kulkureittejä. Mikä on Sallan rajan tila, aika ja paikka tulevaisuudessa?