Etenkin Jyväskylässä vuosina 1972 – 92 filosofiaa opiskelleet ovat kohdanneet pysäyttävän rajallisuuden. Ajattelemaan herättänyt ihminen Reijo Wilenius on poistunut.
Tarkoitukseni ei ole keskittyä professori Reijo Wileniuksen filosofisten näkemysten esittelyyn eikä hänen teoksiensa erittelyyn. Silti yritän eri tavoin näyttää sekä hänen ajatustensa puhuttelevuuden että perusnäkemystensä ajankohtaisuuden nykyistä kulttuurista kokonaisuutta rakennettaessa. Vaihtoehtoja rakentavassa 1970-luvun kasvatuksellisissa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa Reijo Wilenius on nostanut esiin uusia näkökulmia sekä kritikoinut vallitsevien näkemysten yksipuolisuutta. Tosin jo 1960-luvulla teoksellaan Marx ennen Marxia (1966) hän on ravistellut oikeaoppisia Marx-tulkintoja, Wileniushan palauttaa keskusteluun nuoren Marxin ajatuksia. Aktiivisena vaikuttajana hän on toiminut siten, että hallinnoimisen sijaan kyettäisiin katselemaan, siis ymmärtämään lapsen kasvua ihmisenä ihmiseksi sekä myös aikuisen kehittymistä kulttuuria rakentavana ihmisenä.
Näkökulmani nousee siitä, kuinka ”kaikki on ikään kuin sattunut kohdalleen”, ja kuinka filosofinen keskustelu alkaa ravistella jäykistyneitä poliittisia rakenteita. Aivan kuin itsestään filosofisesti perustellut näkemykset putkahtavat esiin sanomalehdissä, kulttuuritapahtumissa sekä myös koulutuksellisessa ja poliittisessa arjessa.
Edelleenkin on ongelmana, että luontevasti filosofiassa pyöritellään abstrakteja, asiayhteyksistä irti olevia teorioita kykenemättä, siis oivaltamatta niiden heijastumia vallitsevaan. Abstraktio on irrottautumista vallitsevasta, konkreettisesta. Filosofian yksi keskeinen tehtävä on toteuttaa paluu abstraktiivisesta takaisin konkreettiseen, mutta ei konkreettiseen aistimellisessa mielessä vaan siten, että asiat, tapahtumat saavat kytköksensä toisiinsa hyvän teorian mahdollistamina. Teoriat kun auttavat niin vallitsevan käsittämistä kuin myös sen muuttamista. Reijo Wileniuksella on ollut tarkka silmä ja tilanteita oivaltava pää.
Filosofian käytännöllisyys vaalii, vaatii kykyä ymmärtää ja tulkita abstrakteja teorioita, nähdä niiden konkreettisuus. Jäsentyminen on juuri abstraktioiden muuntumista konkreettisiksi, jolloin yksityiskohdat liittyvät toisiinsa eli jäsentyvät kokonaisuuksiksi. Konkreettisuus mahdollistaa merkityksien tajuamisen sekä uusien merkityksien antamisen.
Reijo Wileniuksen ajatus filosofian käytännöllisyydestä on ilmennyt hänen voimallisessa osallistumisessa sivistysyliopistoliikkeeseen 1970-luvun lopulla. Syksyllä 1975 Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa aloitettu tutkintojen uudistaminen (”uudistaminen”) on merkinnyt sivistyksellisten pyrkimysten alistamista sekä hallinnollisille että välineellisille intresseille. Tätä muutosta Wilenius on vastustanut ja esimerkillään kannustanut monia muitakin osallistumaan ”toisenlaisen, sivistyksellisen todellisuuden” rakentamiseen.
Oleellista on, että Reijo Wilenius on luonut mm. teoksillaan Filosofia ja politiikka 1967, Kasvatuksen ehdot 1975, Snellmanin linja 1978 sekä Kolme näkijää ja tekijää. Lönnrot, Runeberg, Snellman ja Suomen suunta 1986 ajatuksellisia vaihtoehtoja vallitsevalle. Mielestäni hänen toimintansa on osaltaan jarruttanut tai estänyt ihmistä välineellistävien toimintatapojen todellistamista.
Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan havaita, että Reijo Wilenius on vaikuttanut siihen, millä tavalla monet ovat toimineet. Esimerkiksi Eero Ojanen on sanomalehtitekstien kirjoittamisellaan (mm. Helsingin Sanomat), osallisuudella tietosanakirjojen toteuttamiseen, omilla kirjoillaan sekä opetustoiminnallaan todellistanut filosofian käytännöllisyyttä. Onhan Eero opastanut mm. harjaantumista kirjoittamiseen sekä vaativien filosofisten ongelmien kohtaamiseen. Osin sama tilanne koskee Kari Väyrystä. Kari on painiskellut filosofian historian vaativalla kentällä, tehnyt tutkimuksia ja kirjoittanut teoksia sekä julkaissut artikkeleita. Luennoillaan erityisesti Oulun yliopistossa hän on herättänyt ajattelemaan. Itsekin olen oppitunneillani, luennoillani, artikkeleillani ja teoksillani jatkanut Wileniuksen filosofian sisäistä vaadetta: herätystä ajattelemaan. Eero on vaikuttanut keskeisesti Etelä-Suomessa, Kari ja minä Pohjois-Suomessa. Ilmeisesti itse olen entisenä kemiläisenä ja nykyisenä rovaniemeläisenä akateemisen maailman pohjoisin Wileniuksen oppilaista. Eero, Karia ja minua yhdistää se, että talvella 1976 vapauduttuani tutkinnonuudistusideologiasta Esa Sirosen parin periaatteellisen kommentin vauhdittamana huomasimme meillä olevan yhteisiä filosofisia intressejä.
Olen ollut viitisentoista vuotta professori Reijo Wileniuksen lempeässä paimennuksessa sekä siinä ohessa yli kymmenen vuotta Jyväskylän yliopiston filosofian laitoksen lähetti. Osaltani jyväskyläläinen filosofian henki alkaa konkretisoitua syksyllä 1976, kun Kemin lukiossa pääsen opettamaan filosofiaa sivutoimisena tuntiopettajana. Luontevasti olen ajautunut pitämään filosofisia yleisopintoluentoja humanistisessa, liikuntatieteellisessä ja yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa sekä siinä ohessa joitakin ”puhtaasti filosofisia” luentoja. Lisäksi työkenttäni on ollut filosofian arvosanaopetuksen antaminen Jyväskylän vaatimusten mukaisesti lukuisissa kesäyliopistoissa. Pääpaino on ollut Rovaniemellä, osin Kemissä ja Torniossa. Kun kurssi Ihminen tutkimuskohteena sisältyy Jyväskylän yliopiston psykologian vaatimuksiin, sen seurauksena olen opetanut filosofiaa myös mm. Kajaanissa, Kotkassa ja Kouvolassa.
Lapin kesäyliopisto vaihtoi käymiemme keskustelujen jälkeen jyväskyläläiset filosofian oppisisällöt Oulun yliopiston vaatimuksien mukaisiksi, koska Jyväskylän yliopisto alkoi eräiden muiden yliopistojen tavoin periä kesäyliopisto-opiskelijoilta kirjaamismaksua. Maksu tultaisiin kokemaan kohtuuttomaksi erityisesti vähävaraisten opiskelijoiden keskuudessa. Eettisesti perusteltu vaatimuksen vaihtaminen muutti sisältöjä, mutta ”jyväskyläläinen henki” ja tulkinta filosofian luonteesta säilyivät. Olihan opiskelijakaverini Kari Väyrynen siirtynyt filosofian opettajaksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian laitokselle. Vaatimuksien muuttumisen seurauksena luennoin Kemissä ensimmäistä kertaa 48 tuntia filosofian historiaa. Intensiivinen puhuminen avasi minulle filosofian historian merkityksiä ja samalla kertoi, kuinka filosofia voi olla elävää ”aikakautensa taontaa”. Tätä kautta ymmärsin konkreettisesti, että Reijo Wileniuksen filosofian juuret eivät ole vain 1800- ja 1900-luvun filosofiassa. Kiitän Karia tilaisuudesta silmieni avaamiseen.
Reijo sai osaltaan aikaiseksi suoranaisen liikehdinnän filosofiaan. Eero, Kari ja minä satuimme aloittamaan akateemisen filosofian opiskelun juuri silloin kun ajatukset elivät, uudet näkökulmat alkoivat todellistua, tapahtumia oli paljon ja filosofialla oli yllättävän suurta yhteiskunnallista vaikutusta. Filosofian merkittävyys alkoi vähetä 1980-luvulla ikään kuin heijastellen tutkinnonuudistuksen seurauksia. Silti vielä koko 1990-luvun etenkin Pohjois-Suomessa filosofian opiskelijat olivat erittäin motivoituneita ja heitä oli runsaasti. Tämä seikka helpotti luonnollisesti opetustyötäni. Lisäksi sain tultuani 2000-luvun ensi vuosina filosofian ja elämänkatsomustiedon sensoriksi poikkeuksellisen hyvän kuvan suomalaisten tulevien ylioppilaiden filosofian ymmärtämisestä.
Elämänkatsomustieto itsenäisenä oppiaineena saa oppisisällöt 1985 ja filosofia palaa 1995 varsinaisena oppiaineena lukioon, osasihan ylitarkastaja, myöhemmin opetusneuvos Pekka Elo taitavasti sovittaa ikään kuin wileniuslaisesti eri ryhmien välisiä jännitteitä. Käsittääkseni Reijo Wilenius omalla tavallaan avasi reittejä etenkin filosofian vahvistumiseen. Olin Pekka Elon kaverina varhaisten elämänkatsomustiedon opettajien kouluttamisessa. Filosofia ei ole vain tutkimusta ja syventymistä erikoisiin ongelmiin vaan sillä on käytännöllistä merkitystä, erityisesti arvo- ja arvostusulottuvuuden avaamisessa sekä päämääräkysymysten kohtaamisessa. Juuri tätä puolta Wilenius eri tavoin ja erilaisin sanankääntein toi esille niin oppiainekohtaisissa seminaareissa kuin laajasisältöisissä tilaisuuksissa.
Reijo ehdotti, että kokoaisin laudaturin osasuoritukseksi kirjoituksiani. Valitsin mielestäni parhaimpiani. Yllätyksekseni hän torjui niistä suurimman osan. Pian ymmärsin, että Reijo tarkoitti tekstejäni, jotka sopivat ”Itsetietoisuuden filosofia” -nimikkeen alle. Vuosia myöhemmin käsitin syyn. Reijo halusi itselleen koottuna sellaisia tekstejäni, jotka ikään kuin kaikuna kommentoivat hänen omia ajatuksiaan, käytinhän myös samaa käsitettä kuin hän eli itsetietoisuutta. Minusta itseymmärryksen filosofia kuulostaa edelleen liian vaisulta. Reijo osaltaan vaikutti siihen, että filosofian harrastukseni ytimeen tuli tiedostamisen ongelma. Sama ongelma ja kysymys on ollut myös varhaisen kreikkalaisen filosofian keskiössä pari sataa vuotta.
Luin syksyllä opiskeluni aloitettua Reijon kirjan ”Tietoisuus ja yhteiskunta” vuodelta 1972. Se puhutteli. Kun 1975 kuuntelin hänen luentoaan juuri samasta aiheesta, sama asia sekä kirjoitettuna että suullisesti esitettynä tuotti kovin erilaisia ajatuksia ja vaikutelmia: Tulkinnat avautuivat äänen painotusten, sävyerojen ja liikehdinnän mukaisesti, mahdollistui moninaisuus ja uudet ajatuskokeet.
Eero Ojanen ja minä olemme ehkä Reijon oppilaista eniten syventyneet Snellmanin filosofiaan. Onhan Reijo ollut esitelmissään ja erityisesti luennoilla herättävä, häntä kun on elähdyttänyt filosofian käytännöllisyys snellmanilaisena sivistysprojektina. Reijo Wilenius kiteyttää teoksensa ”Snellmanin linja” (1978) loppusivuilla: ”Ja tässä on Snellmanin olennainen sanoma nykyajalle: ihmistutkimuksen tulee kiteyttää menetelmiään niin, että se pystyy paremmin vastaamaan ihmisen perimmäiseen ja – Snellmanin sanoin – ”vaikeimpaan vaatimukseen”: tunne itsesi.” (s. 154.) Ehkä osaltani Snellmanin teksteihin syventyminen synnytti minussa ”snellmanilaista kulmikkuutta”. Jotkut suoraan sanomiseni kuormittivat myös Reijo Wileniusta.
Reijo pyrki luomaan tasapuolisia mahdollisuuksia filosofiaa opiskeleville. Tämän seikan olen ymmärtänyt vasta jälkeenpäin. Koin tuolloin, että Reijo ei riittävästi ottanut huomioon itselleni myönteistä opiskelijapalautetta. Onhan monille perustoista ja lähtökohdista kiinnostuneille opiskelijoille 12 tunnin luentosarjan pitäminen ymmärrystä kasvattavaa valmistautumista tulevaan, vaikka avautuvissa työtehtävissä varsinainen filosofinen ulottuvuus jäisi vähäiseksi.
Kun Juhani Aaltolan kanssa käynnistimme Lapin kesäyliopistossa Rovaniemellä 1982 filosofian approbatur-opinnot, saamamme opiskelijapalaute ja keskustelut Juhanin kanssa niin tenttivastauksista, tenttiarvostelusta, tekemistämme kysymyksistä kuin myös saamastamme palautteesta olivat erityisesti itsetutkimuksellisesti avartavaa. Voisi sanoa, että luentojen pitäminen muuttui luontevan luonnolliseksi, kehitellyt näkemykset rakentuivat itse asian varassa ja sen ohjaamina. Jälkeen päin voin todeta, että minulle juuri filosofian opettaminen on ollut olemassaoloni mielekkyyden perusta. Opettamisessa kun voi päätyä tai ajautua sellaisiin kysymyksiin ja näkemyksiin, joita on mahdotonta ounastella etukäteen. Ehkä filosofian keskeinen arvo onkin odottamattomissa koetteluissa.
Eero on ikään kuin jatkanut Wileniuksen Aristoteles -tutkimusta, mutta itse olen syventynyt Platonin filosofian ongelmiin. Aristoteleesta on luontevaa astua Hegelin filosofiaan, Platonista taas Kantin tutkimiseen. Kari taas on tehnyt tiukkaa työtä Hegelin filosofian kanssa, kunnes monelle yllätykseksi syventyy perusteellisesti Kantin filosofiaa. Valinnoissamme näkyy niin persoonallisia eroja kuin myös se, miten tulkitsemme tai painotamme samoja kohtaamiamme ajatuksia. Ajattelun rikkaus seuraa tulkinnoista eikä toistamisesta.
Sain ensimmäiset akateemisen filosofian virikkeet Kemin pääkirjastossa Samppa Liedekseltä. Hän oli ollut mukana Uuno Saarnion vetämässä kirjastofilosofian tapahtumisissa yhdessä Raili Kaupin kanssa. Saamani virikkeet sävyttyivät uusiksi, koska omapäinen filosofian lukeminen teki minusta loogisen empirismin kannattajan. Yhteiskunnallinen herääminen johti minut kiinnostumaan marxilaisesta filosofiasta. Tilanteeseen antoi vauhtia myös Lauri Mehtosen luennot. Niinpä minusta tuli marxilaisesti (ja Yrjö Ahmavaaran vaikutuksesta kyberneettisesti) sävyttynyt looginen empiristi. Matti Juntusen luennot ja myöhemmin Sven Krohn käänsivät minut fenomenologiaan eli olin fenomenologisesti sävyttynyt marxilainen. Tosin olin huolellisesti lukenut Reijo Wileniuksen kirjan ”Kasvatuksen ehdot” helmikuussa 1976, teos ilmestyi muistaakseni edellisenä syksynä. Ihmettelin usein, miksi Reijo Wilenius ei vahvasti ”liputa” jonkin nykysuuntauksen, ei edes hermeneuttisesti sävyttyneen puolesta vaan ikään kuin pyrkii kohtaamaan erilaisia virtauksia tasapuolisesti sekä myös kohteliaasti kritikoiden. Tosin hänen ”ymmärtävästä otteestaan” moni saattoi tehdä myös kriittisiä päätelmiä. Yhtenä päivän minulle kirkastui: en edusta valitun suuntauksen filosofiaa vaan omaa filosofiaani aivan samoin kuin Reijo Wilenius omaansa. Muistan vieläkin elävästi, kun Wilenius luennollaan lainasi J.V. Snellmanin kirjettä tyyliin: Olen itse tehnyt oman pääni ja siksi olen kovapäinen. Tietoisuuden syveneminen omasta tavasta ajatella on vapauttavaa. Filosofian elävyys on siinä, että persoonallisesti sävyttää, tulkitsee ja koettelee erilaisia filosofisia ajatuksia sekä niiden suhdetta vallitsevaan.
Vähitellen olemiseni muuttui taloudellisesti mahdottomaksi Jyväskylässä, lisäksi oloani pahensivat metalliteollisuuden päästöt ja keväiset siitepölyt. Paradoksaalisesti pari vuotta asuttuani teollisuuskaupunki Kemissä saatoin lopettaa jokakeväiset sumutekuurit. Etäisyyden kasvamisen takia en voinut avustaa Sven Krohnia hänen käsikirjoituksiensa muokkaamisessa teokseksi (teoksiksi). Tuolloin hänen teoksensa ”Ydinihminen” oli jo niin pitkällä, että julkaiseminen luonnistui yhteistyössä helposti. Krohnin näkö huononi edelleen, silloin minun olisi pitänyt olla myös osaksi hänen silmänsä. Samaten yhteistyöni Rauli Kaupin kanssa hiipui. Helsingissä pidetyn tutkinnonuudistuskokouksen jälkeen istuin junassa 11.5.1984 Raili Kaupin vieressä. Hän totesi minulle pysäyttävästi: ”Olen oppinut, että asioihin ei voi vaikuttaa.”
Yhtenä kesäisenä päivänä ehkä 1981 filosofian assistentti Kari Turunen pyysi minut mukaansa tapaamaan Sven Krohnia Onkiniemeen. Karihan oli tehnyt Reijolle käänteen tekevän gradunsa ”Filosofian metodisesta merkityksestä” juuri ennen kuin itse tulin opiskelemaan Jyväskylään. Automatkalla Päijänteen itäpuolitse saatoimme mukavasti ilman paineita keskustella filosofiasta. Olen kiitollinen Karille siitä, että näin pääsin ensi kertaa luontevaan keskusteluyhteyteen Svenin kanssa. Monta vuotta myöhemmin ymmärsin vierailumme seurauksen itselleni. Monissa tilaisuuksissa ja tapaamisissa yhteistyö hänen kanssaan avarsi niin näkemyksiäni kuin johdatti lähtökohtien, perustojen hahmottamiseen.
Huomautan, että aikoinaan Sven Krohn ja Raili Kauppi ovat tehneet tiivistä yhteistyötä 24-osaisen Uuden Tietosankirjan filosofisten hakusanojen kanssa. Luonnollisesti mukana on ollut muitakin filosofeja, osa tosin vaihtelevasti. Kesämökillä ollessani käytän edelleen teossarjaa hyväkseni. Ehkä on paikallaan esittää myös henkilökohtainen kokemukseni: Kaikkein helpointa minun on ollut keskustella filosofiasta Raili Kaupin kanssa. Jotenkin ajatuksemme kohtaavat luontevasti ja päädymme helposti yhteisymmärrykseen sekä ideoista että merkityksistä.
Wileniuksen toiminnan ydin ei ollut puhuen opastamisessa vaan järjen käytännöllisyyden vaalimisessa ja luontevassa johdattamisessa. Hänelle eivät riittäneet sanalliset ohjeet vaan hän näytti omalla toiminnallaan, miten asiat järjestyivät. Reijo Wilenius tuotti ajatuksellisen ja sanallisen ilmapiirin, mikä rakensi kasvavaa vastavoimaa vielä 1970-luvulla hallinneelle loogisen empirismin sävyttämälle asennoitumistavalle.
Pidin tieteenfilosofian luennot 18h silloisessa Lapin korkeakoulussa 8. – 10.6.1981 Seuraavana vuonna 2.6.1982 toteutettiin filosofian approbatur -luennot Jyväskylän yliopiston vaatimuksien mukaisesti luennoitsijoina Juhani Aaltola, Toivo Salonen, Juhani Sarsila ja Hannu Virtanen. Vuoden päästä kesällä 1983 nelikkoa täydensi myös Reijo Wilenius. Näin käynnistyi Lapin kesäyliopistossa akateemisen filosofian opiskelu Rovaniemellä.
Itse asiassa Reijo Wilenius vaikutti ratkaisevasti siihen, että mannermaisen filosofian lähtökohdat tulivat elävinä tutuiksi Lapin ja Oulun lääneissä sekä Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Itä-Suomen alueilla. Filosofia ilmeni konkreettisena, elävästi kiinni olevana asiayhteyksissään, toisin sanoen tietoisuutta rakentavana niin tutkimustoiminnassa kuin arkisisen elämisen ongelmissa. Jyväskyläläinen filosofia ei tukeutunut abstraktioiden ja formaalisten rakenteiden varaan vaan siinä teoria oli keskeisesti vallitsevan käsittämistä ja jäsentämistä. Filosofian käytännöllisyys ilmeni siten, että filosofia kannusti niin opiskeluun kuin opitun jäsentämiseen. Tämän seurauksena jyväskyläläinen filosofia panneutui erityistieteiden perustojen avaamiseen, selvittämiseen ja jäsentämiseen sekä merkitys-kysymysten kohtaamiseen.
Jonkin vuoden kuluttua pidin filosofian approbaturin luentoja myös Kemissä ja Torniossa. Kari Väyrynen filosofian oppiaineesta vastaavana hoiti työnsä hyvin. Annoin opetusta myös Oulussa ja Oulun ympäristössä toimivissa kesäyliopistoissa. Luennoinnilla oli itselleni yllättävä seuraamus, olinhan monesti pitänyt erityisesti filosofian historiaa pakollisena ja kuivahkona osiona filosofian opintoja. Itsessäni alkoi elää erityisesti antiikin filosofia, onhan varhaisen filosofian juurien tavoittelussa jotakin itseisarvoista mutta myös uusien tulkintojen tavoittelun iloa. Yhteydet avautuivat, osaset löysivät yhteytensä ja kokonaisuudet muodostuivat. Kari Väyrysen ja minun toiminnan kautta Reijo Wileniuksen mahdollistaman jyväskyläläisen filosofian eetoksen kautta sivistyksellinen ja itsetutkimuksellinen vaikutus ravisteli muutamassa vuodessa satoja pohjoisia ihmisiä. Näin jyväskyläläisen filosofian henki vahvistui Oulun ja Lapin läänien alueella.
Itselleni Reijo Wilenius on hahmottunut ennen muuta kasvatusfilosofina, vieläpä kolmella tasolla: Kirjoituksissaan ja kirjoissaan hän sekä jäsensi että avasi kasvatuksellisia kysymyksiä. Luennoillaan Reijo kohtasi avartavasti kasvatuksen teorian ja konkretian. Kolmanneksi hän todellisti arjessa kasvatuksellisia ideoitaan, ei opettaen, saati painostaen vaan auttaen kasvavaa huomaamaan itse rajoituksiaan. Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että hänen teoksensa ”Kasvatuksen ehdot” (1975) on saanut suuren suosion. Tavallaan tilanteen paradoksaalisuutta kuvastaa sattumus. Kun Reijon kirja tuli myyntiin kirjakauppoihin, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori pani laitoksensa ilmoitustaululle lapun, jossa kielsi lukemasta Wileniuksen kirjaa. Eivätpä monet huomanneet, että empiristisesti virittynyt kasvatustiede oli kohdannut rajansa, ymmärtävä ote kasvatukseen ja kasvatuksellisten kysymyksien tutkimiseen oli palanut jäädäkseen. Edelleenkin miltei puolivuosisataa vuotta vierähdettyä monet kirjan ajatukset puhuttelevat minua. Onhan Reijo niin luennoillaan kuin teksteissään tuonut esiin ajatuksen kasvatuksen ytimestä: päämäärätiedosta, tilannetiedosta ja ymmärryksen keinoista. Kolmijaot ovat käteviä. Niitäkin on hyvä rikkoa tuomalla esiin implisiittinen eli kätkeytynyt neljäs, siis eettisyys. Wileniuksellakin tuo neljäs: eettisyys on implisiittisesti, ääneen lausumattomasti läsnä. Varsinkin välinekeskeisessä nykyolemisessa eettisyys on järkevää kohdata avoimesti, eksplisiittisesti, koska näin kosketellaan fundamentaalista, perustavaa.
Monista Wileniuksien kasvatusta käsittelevien tekstien julkaisemisesta on kulunut 40 – 50 vuotta. Tänä aikana hallintakoneistot ovat laajentuneet ja monimutkaistuneet sekä ihmisen välineellistäminen syventynyt. Tapahtumisissa ihminen asetetaan pelkän välineen asemaan, mutta se toteutetaan kätkeytyneesti, implisiittisesti. Nykyisissä tarkasteluissa on wileniuslaisesti välttämätöntä puhua suoraan eettisyydestä.
Erik Ahlmanin teosta ”Arvojen ja välineiden maailma” luin omin päin vuonna 1972. Jotenkin minulta meni ohitse tiiviissä osallistumisessani kulttuurisen hengen uudistamiseen ja tutkinnonuudistuksen kritiikkiin se seikka, että Wilenius oli ollut Erik Ahlmanin opetuksessa mukana. Näin Ahlman yhdistää meitä erikoisella tavalla. Jälkeenpäin harmittaa, että en koskaan osannut tai hoksannut kysyä Reijolta tulkintaa Ahlmanin filosofian lähtökohdista, saati pyytänyt häntä avaamaa Ahlmanin heuristisia kehittelyjä.
Jo Helsingin ajoiltaan Reijo Wilenius ja akateemikko Georg Henrik von Wright olivat hyvissä väleissä keskenään eikä painotuseroista muodostunut esteitä filosofisessa toiminnassa. G.H. von Wright esiintyi Jyväskylän Kesässä sekä Sven Krohn vieraili useasti Jyväskylän filosofisissa tapaamisissa. Tiesin ja myös itse näin sekä koin, että Reijo Wileniuksella oli molempiin hyvät suhteet. Yhdessä olemisessa ikään kuin ilmeni hermeneuttinen intressi, vaikka kukin heistä kehitteli ajatuksiaan omien valintojen ja painotusten pohjalta. Ehkä on paikallaan lisätä, että Turussa 1993 professori Sven Krohnin 90-vuotissyntymäpäivillä Sven ja Georg Henrik näyttäytyivät ikään kuin veljeksinä.
Omilla luennoillani olen siteerannut Ahlmanin teosta ”Teoria ja todellisuus” vuodelta 1925. Teoksen lopun lyhyiden ajatelmien lisäksi siinä on monia sellaisia kohtia, joista on ajatuksia herättävää keriä esiin uusia tulkintoja. Ne ovat virkistäneet monien opiskelijoiden ajattelua.
Jälkeenpäin ajateltuna olihan sekin järjen viekkauden tapahtuma, kun vuonna 1979 toimin Jyväskylän ylioppilaskunnan järjestämän tilaisuuden puheenjohtajana. Tapahtuman ytimessä oli monien jyväskyläläisten opiskelijoiden kulttuurinen heräämisen. Tästä toteutettiin demonstraatio siten, että Jyväskylän ylioppilasteatteri esitti pienehkön, mutta puhuttelevan osan Lajos Marotin näytelmästä ”Viimeistä seuraava yö”. Näytelmässä Giordano Bruno etenee kohti lopullisuutta. Tuolloin näytelmä oli ikään kuin sattumoisin tai paremminkin ajan hengen ilmauksena ylioppilasteatterin ohjelmistossa; itsekin kävin näytelmän kokemassa kahteen kertaan. Syynä puheenjohtajan tehtäviin ajautumiseeni oli, että tilaisuuden päävieraat olivat Reijo Wilenius ja akateemikko G.H. von Wright. Ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja nähdäkseni eivät myöskään hallituksen jäsenet halunneet toimia puheenjohtajana. Olihan mahdollista, että vierailevat filosofit esittäisivät kommentteja tai kysymyksiä, mihin he eivät kykenisi vastaamaan. Tilaisuus onnistui erinomaisesti eikä kukaan joutunut hankalaan rakoon filosofian kanssa.