Johdanto

Oikeudenmukaisuus on yksi keskeisimmistä sosiaalityön arvoista, sillä sen ajatellaan oikeuttavan sosiaalityötä ammattina. Oikeudenmukaisuus arvona ajaa sosiaalityötä lähemmäksi kohti työn omaa ihannetta. (Raunio 2009, 86.)

Oikeudenmukaisuuden sisälle voidaan laskea sellaisia kehotuksia kuin tasa-arvon toteutuminen, ihmisarvon kunnioittaminen, resurssien tasajako ja epäoikeudenmukaisen politiikan vastustaminen. Suunnan oikeudenmukaiselle sosiaalityölle antavat alan eettiset säännöt. Oikeudenmukaisuustyö korostaa sosiaalityötä asiakastyön sijasta yhteiskunnallisena vaikutustoimintana eli rakenteellisena sosiaalityönä. (Raunio 2009, 86-88.) Sen täytyy tehdä näkyväksi sosiaalista pahoinvointia tuottavat rakenteet ja järjestelmät, tuottaa niistä tietoa ja välittää sitä eteenpäin. Tarkoituksena on vallitsevien olosuhteiden parantaminen tai uudistaminen. (Pohjola ym. 2015, 9-13; Pohjola 2015, 16-18.)

Tutkimukseni kysymyksenä on: Miten rakenteellinen sosiaalityö pyrkii kohti oikeudenmukaisuutta sitä ohjaavan sääntöetiikkansa alla? Mistä koostuu rakenteellisen sosiaalityön arvona toimiva oikeudenmukaisuus?

Eettinen tarkasteluni on rajattu rakenteellisen sosiaalityön ja sitä ohjaavan oikeudenmukaisuuskäsityksen ympärille, mutta käytän esityksessäni esimerkkejä sosiaalityöstä erilaisissa kulttuurisissa kehyksissä ja instituutioissa. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että sosiaalityön arvot ja etiikka koskettavat kaikkia sosiaalityön tasoja ja tehtäväalueita. Ne ovat sisällöllisesti samaa rakenteellisessa sosiaalityössä. Toinen syy on se, että suomalainen sosiaalityö on kaiken käsittävästi luonteeltaan hallinnollista, hierarkkista ja byrokraattista. Kolmas syy on uusliberalistisessa ideologiassa, joka on levittäytynyt hyvin monelle hallinnonalalle.

Luvussa 2.1 määrittelen rakenteellisen sosiaalityön. Lisäksi käyn läpi eettisiä periaatteita.

Luku 2.2 Se, mitä pidämme oikeudenmukaisuuden ihanteena, riippuu kulttuurimme käsityksestä siitä, mitä oikeudenmukaisuus ja ihmiselle koituva hyvä on. Oikeudenmukaisuus ei siis sinänsä tarkoita vielä mitään, vaan se saa kulttuurista riippuen omanlaisensa asiasisällön. Tämän takia seuraavat alaluvut käsittelevätkin laajalti sitä, että mikä meidän yhteiskunnassa kenties rakentuu käsitykseksi oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ja ihmisen hyvästä.

Luvussa 2.3 pyrin tuomaan esille, kuinka uusliberalistinen, talouden ensisijaisuutta ja alituista tehostamista painottava ideologia on aiheuttanut sen hyvinvointijärjestelmässä, että perinteiset arvot ovat jäämässä taka-alalle markkina-arvojen ottaessa jalansijaa.

Luvussa 2.4 avaan hitaasti muuttuvaa hallintojärjestelmää, jonka osana sosiaalityökin on. Byrokratia omaa sokeita pisteitä ja suoranaista vaihtoehdottomuutta mitä tulee uusien sosiaalisten ongelmien kohtaamiseen.

Luvun 2.5 koulutusta ja tiedettä koskevassa tekstissä käsittelen sosiaalityöntekijöiden kouluttautumista, yhteiskuntatieteiden tiedeyhteisöä koskevia ilmiöitä ja tutkimusasenteita. Ne ovat sidoksissa rakenteellisen sosiaalityön toimintaan.

Luvussa 2.6 länsimaisesta moraalikäsityksestä yritän tuoda esille seuraavalaista ongelmaa: Eettisten ohjeiden tarkoitus on siirtää ihminen johonkin ihanteelliseen tilaan. Meillä ei kuitenkaan ole enää yhteisesti jaettua käsitystä tämän kaltaisesta tilasta, jonka johdosta eettiset ohjeet jäävät irrallisiksi ja vaille asiasisältöä.

Luvuissa 2.2-2.6 pyrin siis tuomaan esille sitä, millä tavalla erilaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset painopisteet mahdollisesta muokkaavat kansalaisen ja sosiaalityöntekijänkin käsitystä oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Luvussa 2.7 avaan, minkälainen on sosiaalityön oma kulttuurinen painopiste tämän asian tiimoilta.

2  Sääntöetiikan määrittelemä rakenteellinen sosiaalityö ja siihen vaikuttavat tekijät

2.1 Rakenteellisen sosiaalityön eettinen tehtävä

Tutkimuksessani käytän rakenteellisesta sosiaalityöstä Anneli Pohjolan määritelmää oikeudenmukaisuustyönä. Rakenteellisen sosiaalityön täytyy kyetä vaikuttamaan yhteiskunnallisiin, ideologisiin ja poliittisiin punoksiin ihmisten hyvinvointia vahvistavalla tavalla. Oikeudenmukaisuustyönä sosiaalityö pyrkii tuomaan ihmiselle mahdollisuuksia hyvään elämään. Kyseessä on yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja järjestelmiin kohdistuva vaikuttamistoiminta. (Pohjola 2015, 19–33; ks. myös Heinonen 2015, 40.)

Oikeudenmukaisuuden ihanne jää tyhjäksi ilman tietoa siitä, mikä on oikeudenmukaista. Tämän vuoksi rakenteellinen sosiaalityö on myös tietotyötä. Tietoa sosiaalisista rakenteista ja niiden vaikutuksista ihmisten elinoloihin kerätään, jäsennetään ja viedään eteenpäin. Hyvän tietotyön vaatimuksiin kuuluu edellytys nähdä todellisuus kriittisesti, esimerkiksi irrallisena vallitsevien poliittisien intressien luomista lähtökohdista. Tämä mahdollistaa eettisesti kestävän toiminnan. (Pohjola ym. 2015, 287–289.) Tietotyöhön voidaan liittää myös sosiaalityön tutkimusperustainen kulttuuri, joka Juha Hämäläisen mukaan läpäisee akateemisuudestaan huolimatta koko alaa (Hämäläinen 2015, 67).

Oikeudenmukaisuuden tarkempaan määrittelemiseen käytän Talentian ammattieettisen lautakunnan vuonna 2005 julkaisemaa ohjaavaa periaatetta: Oikeudenmukaisuus on sosiaalista ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Siihen sisältyy negatiivisen syrjinnän estäminen, erilaisuuden tunnustaminen, resurssien tasapuolinen jakaminen ja epäoikeudenmukaisen politiikan ja toimintatapojen vastustaminen. (Raunio 2009, 89, 93–96.)

Oikeudenmukaisuuden keskiössä on kysymys siitä, toteutuvatko yhteiskunnassa laadukkaasti hyvän elämän edellytykset. Kysymys hyvästä elämästä on kuitenkin sen verran laaja, että sen osalta kirjoitukseni vain purkaa, mikä tällä hetkellä kenties näyttäytyy yhteiskunnallisena käsityksenä hyvästä elämästä. Arto Selkälä tarjoaa artikkelissaan ”Marginaaliin ajautuneen mahdollisuus hyvään elämään” hyvän elämän teoreettiseksi perustaksi tasa-arvon, vapauden ja hyvän omanarvontunnon. Tämän tutkimuksen kannalta mielenkiintoisempi on kuitenkin Selkälän huomautus oikeudenmukaisuuden toteutumisesta yhteiskunnassa: Oikeudenmukaisuutta kohti ohjaavia periaatteita voidaan toteuttaa vain, jos tunnetaan se maailma jossa näitä periaatteita sovelletaan. (Airaksinen & Kuusela 1990, 71; Selkälä 2006, 29–30, 42–43.)

Kirjoituksessani punoutuvat siis yhteen arvot (oikeudenmukaisuus) ja tieto (tietotyö, tutkimus). Oikeudenmukaisuus on sosiaalityötä oikeuttava arvo ja mikään tieto ei koskaan ole arvovapaata. Jokin taho antaa jonkin merkityksen tuotetulle tiedolle ja se taho voi myös olla sosiaalityön omista arvoista irrallinen. (Närhi 2005 57-59; Rauhala & Virokannas 2011, 247-249; Heinonen 2015, 40-41, 66-67; ks. myös Heinonen 2015, 33, 289.)

Rakenteellisen sosiaalityön arvot ja etiikka perustuvat sosiaalityön yleisiin eettisiin periaatteisiin (Pohjola 2015, 32-33; Pohjola ym. 2015, 287). Eettisen tarkastelun vuoksi on hyvä selventää muutamia etiikan ydinkäsitteitä: Ideaali, arvo, etiikka, moraali, normi, tieto ja totuus. Ideaali on ihanteellinen asiaintila. Valitsemiemme arvojen tulisi johtaa toimintaamme kohti tätä ideaalia. Etiikka on järjestelmä, joka tutkii arvoja. Se pyrkii laittamaan arvot järjestykseen ja jäsentämään käsityksiä hyvästä ja pahasta. Moraali kuvaa hyvän ja pahan käsityksiä. Moraali on yksilön tai yhteisön piirre, josta voidaan tehdä empiirisiä havaintoja. Normi on sääntö, jota ylläpidetään sanktioiden (etujen ja rangaistusten) avulla. Tieto on vahvasti perusteltu uskomus, joka vaikuttaa toiminnan laatuun. Tiedon ehtona on myös jonkinlainen käsitys totuudesta.

Varmana totuus näyttäytyy vain tietyn järjestelmän sääntöjen sisällä. Mitä moninaisemmaksi käy se ympäristö, missä pitäisi löytää totuus, sitä enenevissä määrin totuus hajoaa vain erilaisiksi ideoiksi ja kannanotoiksi. Tämä näkyy sosiaalityön moninaisessa todellisuudessa. Minkä käsitämme eettisesti hyväksi toiminnaksi kussakin tilanteessa, riippuu siitä mitä saamamme tiedon pohjalta pidämme totena. (Pietarinen & Poutanen 1998, 12; Salonen 2008, 33-34, 78, 115, 185, 173-174, 242, 244-245; Niemelä 2011, 14-15.)

Sosiaalityön eettistä toimintaa arvioidaan joko sääntöjen noudattamisen tai sääntöjä seuranneen lopputuloksen perusteella. Sääntöjen noudattamiseen nojaavaa toimintaa kutsutaan velvollisuusetiikaksi ja lopputuloksen oikeellisuuteen perustuvaa toimintaa seurausetiikaksi. Velvollisuusetiikan ongelmana voidaan nähdä, että minkälaiset säännöt ovat tarkoituksenmukaisia ja kuka ne määrittelee. Seurausetiikan ongelmana voidaan nähdä, mitä hyvä lopputulos on ja kuka sen määrittelee. Tästä seuraa näiden kahden sosiaalityötä koskevan eettisen rakennelman risteäminen sääntöetiikaksi – ohjeistus annetaan ulkoapäin. (Raunio 2004, 95; Salonen 2008, 54, 185-186.)

Velvollisuusetiikka ei nimestään huolimatta oikeastaan edes käsittele arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta. Se on rakennelma käskylauseita, joka yrittää kertoa miten toimia missäkin tilanteessa. On mahdollista tehdä sarja hyväaikomuksellisia tekoja, jotka kaikki antavat huonon lopputuloksen, eikä tätä voida pitää eettisestä vääränä, koska toimija on noudattanut velvollisuuksiaan. (Yrjönsuuri 1996, 71-72, 75-76, 78; Salonen 2008, 54, 185.) Sosiaalityön moninaiset tilanteet huomioon ottaen on mahdotonta rakentaa käskylauseiden verkkoa, joka ohjaisi joka tilanteessa. Usein päädytään kaksinaismoralismiin, jossa säännöt ja toiminta eivät vastaa toisiaan. (Raunio 2004, 95; Kananoja ym. 2011, 130.)

Seurauseettisen ajattelutavan perustava lähtökohta on, että teon moraalisuus määritellään sen tuottamien tulosten perusteella (vrt. utilitarismi). Teko on sitä moraalisempi, mitä enemmän ja mitä useammalla ihmiselle siitä hyvää koituu. Ongelmana on sen määritteleminen, että mitä tällä ihmiselle koituvalla hyvällä oikeastaan tarkoitetaan. (Yrjönsuuri 1996, 47-48, 60; Raunio 2004, 75-80, 93, 95.) Koska hyvä tai ”onnellisuus” ovat vaikeasti määriteltävissä, mittapuuksi asettuu usein määrällinen ja materiaalinen hyöty, eikä laadullisuus (Ahlman 1920, 271; von Wright 1981, 59).

Ammatillinen toiminta on siis eettistä tai epäeettistä sen perusteella, onko sääntöjä noudatettu. Tällä on tarkoitus tehdä selväksi, että mitä kansalainen voi odottaa sosiaalityöntekijältä. Velvoitusta ei siis tule hyvän tekemiseen vaan työn ala-arvoisen tekemisen estämiseen. Säännöt koskevat työntekijää pikemminkin rikkeiden teon yhteydessä kuin ihmisen hyvinvoinnin toteuttamisessa. (Witkin 2003, 248-249; Sinkkonen ym. 2011, 97.) Sosiaalityöntekijän eettinen toiminta ei ole siis itsestään selvä asia. Myöskin hyvä tahto mutta puutteellinen tieto voivat johtaa huonoon lopputulokseen. (Hotari & Metteri 2011, 69.)

Rakenteellisen sosiaalityön laatu on sidoksissa yhteiskunnan sille antamaan tehtävään (Raunio 2008, 86,89-90; Kananonja ym. 2011, 72, 288). Se, mitä rakenteellinen sosiaalityö pyrkii tutkimaan ja mistä tarvitaan tietoa, määrittyy osittain yhteiskunnan arvokäsitysten kautta. Nämä käsitykset voivat olla erilaisia ihmis-, yhteiskunta- ja moraalikäsityksiä sekä myös poliittisia ja taloudellisia intressejä. Sosiaalityölle ihanteellinen toiminta näyttäisi määrittyvän osittain sen mukaan, minkälaiseksi ideologiset ja palvelupoliittiset muutokset ovat kehittyneet. Kehitys ei tarkoita samaa kuin edistys, vaan muutokset voivat lisätä sosiaalista pahoinvointia. Sitä vastaan on vaikea kamppailla alati muuttuvassa yhteiskunnassa – varsinkin jos oikeudenmukaisuuden käsitettä ei ole tarkemmin määritelty.  (Hämäläinen 2015, 70; Sirkka 2015, 119, 128; Ryynänen 2016, 40-42; Ranta-Tyrkkö 2016, 190; ks. myös Eskola 2003, 108-109, 124-125; Witkin 2003, 241.)

2.2 Eettisen tehtävän muodostuminen ajassamme

Usein oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa unohdetaan sen kulttuurisidonnaisuus ja kuvitellaan sen olevan yleispätevä, kaikkialla samaa tarkoittava ideaali. Näin ei ole, vaan esimerkiksi sosiaalityön eettisiä toimintakehotuksia tai arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta, ei voida määritellä tyhjiössä. Ne ovat ideologiaan, valtioon, kulttuuriin ja sen sisältämiin inhimillisiin käytäntöihin sidonnaisia. (Alapartanen & Petäjämaa 2004, 104-105; Raunio 2008, 86.) Ei ole olemassa objektiivista mittapuuta, johon voisimme vertailla yhteiskuntamme oikeudenmukaisuuden toteutumista. (Ahlman 1920, 158, 168-170; MacIntyre 1985, 28-29). Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ihmisen hyvä elämä määrittyvät kulttuurissa ja yhteisöissä jaetuista asenteista käsin (Yrjönsuuri 1996, 12-18, 104, 110-111; ks. myös Niemelä 2011, 18, 30).

Oikeudenmukaisuudesta puhuminen jää tyhjäksi, jos taustalla ei ole perinnettä ja asiasisältöä, mistä selvenee mitä tällä arvolla tarkoitetaan. Oikeudenmukaisuuden pelkkä käsitteellinen määrittely jättää itse eettisen toiminnan suunnan vielä epämääräiseksi. Määrittelemättä on jäänyt esimerkiksi se, että minkälainen asioiden tilan täytyisi olla. (Ahlman 1920, 268; Sihvola 1994, 9-12; Mäntysaari 2009, 102-104; Niemelä 2011, 30.)

Voi myös hyvinkin olla, että se kulttuuri, missä me nyt elämme, ei tosiasiallisesti jätä tilaa oikeudenmukaisuuden muunlaiselle määrittelylle, saatikka todellistamiselle. Toisin sanoen rakenteemme saattavat estää toimimasta eettisesti oikein. Hyvää tarkoittava hyvinvointijärjestelmä on tällöin osaltaan tuottamassa pahoinvointia. (Kuosmanen 2004, 49-55; Pohjola 2015, 27.)

Se, mikä yhteiskunnassa ilmenee, ei synny tyhjästä, vaan tuloksena vallitsevasta aikakaudesta, politiikasta ja vallankäyttömuodosta. Sen lisäksi, että kulttuuri muovaa arvomaailman, se muovaa myös ihmisen käsitystä ymmärtää todellisuutta. (Salonen 2010, 9.) Suuri osa suomalaisesta sosiaalityöstä toteutuu julkisten palvelujärjestelmien piirissä. Sitä, miten nämä palvelujärjestelmät toimivat, säätelee usein sosiaalityön ulkopuoliset tekijät. Tämä tarkoittaa sitä, että sosiaalityöntekijän omaksumat organisaation eettiset toimintatavat, kuten käsitys oikeudenmukaisuudesta, saattavat tulla sosiaalityön ulkopuolelta. (Von Wright 1981, 190; Juhila & Pösö 2000, 199.)

Sosiaalityön ammatillistumisen hintana on ollut se, että sosiaalityö valaa itsensä tiettyyn muottiin ja yhteiskunta, jonka palveluksessa sosiaalityö on, edellyttää sosiaalityön toimivan näiden muottien mukaisesti. Ulkopuolella määritellyt säännöt ja menettelytavat saattavat ohjata tulkintoja tilanteesta ja toiminnan tarpeesta. (Eskola 2003;108-109,124-125; Kananoja ym. 2011, 128-131; Sinkkonen ym. 2011, 97; Lagerspetz 2011, 78, 85.) Rakenteellisen sosiaalityön muutostyön kannalta olisi siis tärkeää huomioida, että mitä tai ketä se pyrkii muuttamaan oikeudenmukaisuutta toteuttaakseen (Pohjola ym. 2015, 11).

Oman vivahteensa oikeudenmukaisuuden määrittelyyn ja tavoitteluun tuo Kyösti Raunion toteamus, että sosiaalityöllä ei varsinaisesti edes ole omaa arvopohjaa, vaan se toteuttaa yhteiskunnan yleisesti hyväksymiä arvoja ja demokraattisia ihanteita (Raunio 2008, 82, 86-87). Tämä on mielenkiintoinen toteamus ajassa, jossa ajatus loputtomasta talouskasvusta määrittää ehdot lähestulkoon kaikenlaiselle poliittiselle päätöksenteolle. Valta on siirtynyt demokraattisesti valituilta päättäjiltä yksityisille markkinatoimijoille, joiden investoinneista poliitikot kilpailevat. Investointikilpailua käytetään kyseenalaistamattomana perusteluna poliittisessa päätöksenteossa. (Lindholm 2016, 8-9.)

2.3 Ideologisen käsityksen vaikutus eettiseen tehtävään

Suomalainen sosiaalityö on ammattina ja tieteenalana tiukasti sidoksissa yhteiskuntaan ja siinä tapahtuvaan poliittiseen kehitykseen. Suomalainen yhteiskunta puolestaan on poliittisesti sidoksissa uusliberalistiseen ideologiaan. Tämä ideologia katkaisi yhteiskuntatieteelliseltä tutkimukselta ja rakenteelliselta sosiaalityöltä siivet 1990-luvulla. (Satka ym. 2003, 19; Sirkka 2015, 118.)

Uusliberalistinen ideologia on aatejärjestelmä, joka painottaa talouden ensisijaisuutta sekä ihmisen vastuuta omasta elämästä. Ihminen on joko kuluttaja tai hyödykkeiden tuottaja. (Juhila 2006, 69-84; Hagfors & Kajanoja 2011, 199-200; ks. myös Simola 2015, 85.) Hänen varakkuutensa on hänen inhimillisen ja moraalisen erinomaisuutensa mitta (Salonen 2010, 20-22). Sosiaalivakuutusta ei nähdä elämän turvaajaksi. Huono-osaisten asema ei johdu yhteiskunnallisista rakennevioista, vaan heiltä puuttuu halu, kyky ja mahdollisuus olla vapaita. Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että osalla on käynyt vain huono tuuri. Ajatus ihmisten tasa-arvoisuudesta ja erityisasemien alasajosta ei kukoista uusliberalistisessa ajattelussa.  (Airaksinen & Kuusela 1990 s.142; Alapartanen & Petäjämaa 2004, 16; Selkälä 2006, 45; Simola 2015, 84-85, 180-181.) Ideologia on niin syvällä myös politiikassa, että mahdollisesti kansanedustaja ei enää pysty näkemään sen läpi sosiaalisiin perustoihin (Salonen 2010, 20-22).

Ideologiana uusliberalismi pyrkii tekemään sitä itseään tukevat olemisen, ajattelemisen ja toimimisen tavat kyseenalaistamattomiksi ja normaaleiksi tietoisuuden muodoiksi. Se pyrkii kattamaan koko henkisen kulttuurin tuoden yhteiskuntaan yhteenkuuluvuutta ja uskottavuuden vallalla olevan sosiaalisen järjestelmän jatkuvuuteen. (Pohjola 2003, 152-155; Kuosmanen 2004, 49.) Samalla se kuitenkin saattaa tuottaa voimattomuutta toimia vallanpitäjiä kohtaan (Salonen 2004, 18-19; Salonen 2008, 117, 253-254).

Ilman selvää poliittista päätöksentekoa takanaan uusliberalismin mukaiset argumentit ja käytänteet ovat 1990-luvulta lähtien voimistuneet hyvinvointijärjestelmässä (Matthies 2008, 63). Julkisen sektorin palvelujärjestelmään on tuotu vapaiden markkinoiden mekanismeja – kilpailuttaminen, yksityistäminen ja ulkoistaminen asettavat rahan päämäärän asemaan ja aikaisemmin palvelujen päämääränä ollut ihminen asettuukin välilliseen asemaan (Juhila 2006, 69-84). Ulkoistetut resurssit ovat sosiaalityön oman eettisen toteutuksen ulottumattomissa. Sosiaalityöntekijälle voi jäädä kuva, että hän vain venyy järjestelmän mukana, jonka kokonaisuutta hän ei enää kykene ennustamaan, hahmottamaan, saatikka sitten kontrolloimaan. (Heinonen 2015, 50-52) (Hotari & Metteri 2011, 68-69, 87; ks. myös Pohjola 2003, 153.)

Uusliberalistinen ideologia on tuonut sosiaalityöhön oman tapansa ymmärtää ja sanoittaa todellisuutta. Hyvinvointivaltion sijasta puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka on tarkoitus korostaa yksilöiden, yhteisöjen ja vapaaehtoisjärjestöjen vastuuta. Sosiaalityöhön on etsiytynyt uusliberalistisia käsitteitä kuten sietokyky, kova rakkaus, globalisaatio, yksilöllistyminen, sattumanvaraisuus, vahvat yksilöt, sitkeys, toimintakyky, joustavuus, kuluttajakansalaisuus (vrt. asiakas), markkinakansalaisuus ja vaihtoehtoiset palvelut. (Suikkanen 2003; ks. myös Juhila 2006, 69-71; Hotari & Metteri 2011, 73; Ranta-Tyrkkö 2016, 185-186.)

Jatkoa tälle kielipelille on se, että ihmisen elämänhallinnan ja elämässä kiinni olemisen ajatellaan tarkoittavan samaa kuin hyvän työkyvyn ja työelämässä yhä pidempään jatkamisen. Työllistynyt ja hyvää tulovirtaa nauttiva ihminen voi silti olla hyvin stressaantunut työpaikan säilymisestä, ajan puutteesta ja elämänsä painopisteistä. (Suikkanen 2003; Väärälä 2003, 75; Ranta-Tyrkkö & Roivainen 2016b, 14; ks. myös Heinonen 2015, 49.) Näitä asioita stressaavan ihmisen oireet hoidetaan toisinaan psykiatrisoimalla – mahdollisiin poliittisiin tai sosiaalisiin syihin ei tahdota jostain syystä puuttua (Salonen 2008, 107). Omat valinnat jäävät kapeaksi, kun yksilönvapaudella ratsastava uusliberalismi tosiasiallisesti antaa monia hierarkkisia velvoitteita yksilölle (Heinonen 2015, 49-51).

Tasaisesti paraneva elämä on vaihtunut muutosten mylläkäksi, joka ei ole enää minkään yksittäisen tekijän käsissä. Sattumanvaraisia muutoksia ei kyetä sovittamaan ihmisten mukaiseksi ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että ihmiset sovitetaan niiden mukaisiksi. Huomaamatta mittapuuna ei enää ehkä olekaan ihmisen paras. (Heinonen 2015, 49-51.)

Ennen hyvin toimivan talouden merkkinä oli kattava sosiaaliturva ja elämän ennustettavuus (Lehto 2003). Uusliberalistinen talousoppi on tuonut ihmisten elämiin epävarmuutta, jota sen omassa kielipelissä kutsutaan esimerkiksi ”joustavuudeksi työmarkkinoilla” tai ”mahdollisuuksien runsaudeksi” (Väärälä 2003, 75). Hyvinvointivaltion ajatellaan liian lavealla sosiaalipolitiikallaan tuottavan enemmän pahaa kuin hyvää (Lehto 2003, 22-23).

Kun uusliberalistinen talouspainotus tällä tavoin hallitsee sosiaalityötä ja yhteiskuntapoliittista keskustelua, sosiaalipolitiikan omat arvokäsitykset ovat heikoilla. Yhteiskuntafilosofiset argumentit ohitetaan ikuisuuskysymyksinä kun talouskysymykset vaativat vastauksia. Vaarana on alistuminen markkinoiden sanelemiin ehtoihin ihmisen olemisesta ja toiminnasta. (Väärälä 2003.) Kansalaisen valintoja hyvinvointijärjestelmässä tarkastellaan rahallisesti mitaten. Maailman moniarvoisuuden tunnustavassa sosiaalityössä onkin paradoksaalista, että ihmisen elämänvalinnat vaikutetaan arvottavan yhden välinearvon, rahan, perusteella. (Lehto 2003, 22.) Sama koskee uusliberalistista vaatimusta löytää syy sosiaalisiin ongelmiin yksilöihin paikantuvista yksinkertaisista selityksistä, eikä suinkaan ympäröivistä rakenteista ja vaikuttimista. (Satka ym. 2003, 21; Juhila 2006, 69-81; ks. myös Hetteri & Motari 2011, 73.) Ihmisiä saa auttaa, kunhan syitä heidän ongelmiinsa ei lähde etsimään moninaistuneen maailman rakenteista.

Sosiaalityön arvot ja etiikka eivät sovellu markkinoiden toimintaan. Raha välinearvona ohjaa markkinatoimintaa, joka on täysin ristiriidassa auttamistyötä ohjaavien arvojen kanssa. (Hotari & Metteri 2011, 74; ks. myös Ranta-Tyrkkö 2016, 185.)

Vailla omia asiasisältöjä olevat sosiaalityön eettiset periaatteet saavat sisältönsä niskan päällä olevasta ideologiasta ja sen tuottamista ilmiöistä. Vaarana on, että kansalaisia ohjaillaan tämän niskan päällä olevan valtaryhmän poliittisia tarkoituksia silmällä pitäen. Hyvinvointivaltion hyvinvointivälineet ajautuvatkin talousajattelun välineiksi. (Matthies 2008, 64.) Ihmisiä sosiaalistetaan elämäntyyliä varten, jossa tarkoituksena on olla hyvä työntekijä tai hyvä työreservin jäsen (Rose 2003, 193-196; Juhila 2009, 62; ks. myös Heinonen 2015, 49-50). Taloudellista tehokkuutta painottava aate voi muuttua itseisarvoksi. Ihmiset ryhtyvät kumartelemaan talouden tehokkuutta palvelevien fraasien, käsitteiden ja erilaisten oppien edessä käsittämättä lainkaan sitä todellista arvopohjaa, jolla tämä aate lepää. (Ahlman 1920, 260-261.) Tästä kehkeytyy yksi sisältö oikeudenmukaisuudelle ja implisiittinen käsitys ihmisen hyvästä elämästä. Suorittaminen, jota mitataan eri tasoilla erilaisilla talousmittareilla.

Yksilön kokemuksia tämän kaltaisen ulkoisten vaikuttajien sanelupolitiikan keskellä ei ole suomalaisissa sosiaalipoliittisissa tutkimuksissa juurikaan huomioitu. Tietoa ei ole siitä, miten kansalainen kokee itse asettavansa elämänsä päämääriä yhteiskunnassa, jonka demokraattista päätöksentekoa ohjaavat rahaintressit ja uusliberalistinen ideologia. (Suikkanen 2003, 53.) Ääntä pitävät enimmäkseen ne kansalaiset, jotka pelkäävät etuoikeuksiensa vähenevän (Lehto 2003, 22-23). Merkkejä siitä, että oikeudenmukaisuuden käsitys ajan hengessä on vääristynyt, voidaan nähdä ääriryhmien syntymisessä ja ihmisten syrjäytymisessä. Miksi niin moni raivoaa tai vastaavasti luovuttaa, jos yhteiskunta on oikeudenmukainen? (Matthies 2008, 65; ks. myös Salonen 2010, 15.)

Markkina-ajattelun tuloa sosiaalialalle on vaikea yksittäisen sosiaalityöntekijän estää. Sanktioidut toimintamallit antavat sisällön organisaation eettiselle ohjeistolle ja sitä, että se sivuuttaa joitakin inhimillisiä ja sosiaalisia tarpeita, ei enää kyseenalaisteta. (Hotari & Metteri 2011, 85-86.) Joka sen kyseenalaistaa, saa sanktioiden määräämän rangaistuksen. Tällöin työyhteisön rakenteet eivät enää todennäköisesti ole tukeneet sosiaalityön omiin ideoihin nähden eettisesti kestävää työtä. Antiikin filosofin Aristoteleen ajatus siitä, että yksilön hyvä eettinen toiminta on mahdollista vain, jos valtion poliittiset rakenteet tukevat sitä (Aristoteles 1991, 144-146; Aristoteles 2005, 200-205) siirtyy sellaisenaan sosiaalityöhönkin: Sosiaalityöntekijä kykenee toimimaan eettisesti jos hänen työympäristönsä poliittiset rakenteet sen sallivat. (Hotari & Metteri 2011, 72.) Vielä kerran kääntäen: sosiaalityöntekijä toteuttaa oikeudenmukaisuutta, jos hänelle annetaan siihen varaa (Harle & Seppälä 2004, 103).

Uusliberalistinen mullistus on tehnyt ihmisten hyvinvointia sääntelevistä tahoista ylikansallisia ja globaaleja ilmiöitä, joihin rakenteellisen sosiaalityön vaikuttaminen ei enää yletä (Heinonen 2015, 50; Ranta-Tyrkkö 2016, 184-188). Tämä on johtanut siihen, että sosiaalitieteellisten tutkimusten tulokset näyttäytyvät joukkona erilaisia, toisiinsa kytkeytymättöminä tosiasiakuvauksina, joissa samoista ilmiöistä puhutaan eri tavoin. Muutokseen pyrkivä rakenteellinen sosiaalityö toimii hyvin vaillinaisesti, jos se ei kykene peilaamaan tuloksiaan mihinkään kestävään totuuteen, teoriaan ja perinteeseen. Tutkimustulokset näyttäytyvät kertomuksina itsestään selvistä asiantiloista maailmasta. (Satka ym. 2003, 19-21.)

Sosiaalityöhön tuodut uusliberalistiset talousajattelun ”tosiasiat” eivät ole kyseenalaistamattomia luonnonlakeja, vaan sosiaalisesti tuotettuja ja sopimuksenvaraisia. Väite siitä, ettei vapaille markkinoille ole vaihtoehtoja, on ideologiaan, ei luonnonlakiin perustuva kannanotto. On mahdollista tehdä jälleen taloudesta väline, joka tukee meitä rakentamaan haluamamme yhteiskunnan sen sijaan että toimisimme sen oletettujen vaatimusten mukaisesti. (Lindholm 2016, 9-10, 15.)

2.4 Byrokratiakäsityksen vaikutus eettiseen tehtävään

Rakenteellisen sosiaalityön etiikassa on vahvempi painotus aktivistityyppisessä työssä kuin virastotyössä, joista jälkimmäistä Suomessa vahvasti toteutetaan. Virastotyö tuo suomalaiseen rakenteelliseen sosiaalityöhön jäykkyyttä sekä luovuuden katoa. Suomalaisen sosiaalityön perinteeseen ei katsota kuuluvaksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja osallistuminen. Uudenlainen työkulttuuri kehittyy koulutuksella, joka tarjoaa edellytyksiä hyvään rakenteelliseen sosiaalityöhön. Rakenteellisen sosiaalityön saaminen vakaalle pohjalle, josta se voi toiminnassaan ponnistaa, on keskeinen sosiaalityön kehittämisalue.  (Hämäläinen 2015, 72-80; Sirkka 2015; ks. myös Ranta-Tyrkkö 2016, 190.)

Rakenteellisen sosiaalityön kannalta byrokraattisen työskentelytavan on nähty lannistavan työntekijöitä. Vaitiolovelvoitukset, hallintojen autoritaarisuus ja hierarkkisuus, heikko ammatillinen itsetunto ja ammatillinen väsymys ovat johtaneet siihen, ettei rakenteellinen sosiaalityö ole kyennyt todellistamaan sen eettisiä arvoja. Esimerkiksi sosiaalitoimen hierarkkisuus on johtanut paikoitellen siihen, että sosiaalityöntekijällä ei ole itseluottamusta tuoda omia tietojaan ja näkemyksiään esille. (Sirkka 2015, 130-131.) Tässä näkyy rakenteellisen sosiaalityön jännite: Sen täytyy kyetä kritisoimaan mahdollisesti pahoinvointia lisäävää hallintakoneistoa, jonka osana se itse kuitenkin tiiviisti on.

Oikeudenmukaisuus on siis arvo, jonka tulisi ohjata sosiaalityötä. Organisaation rakenne määrää sen, minkälaista etiikkaa ja toimimisen tapaa on mahdollista toteuttaa. (Juhila 2009, 50-51) Rakenne eli ulkonaiset järjestelyt ovat oikeudenmukaisuuden arvoa tukevia välineitä, mutta liiallisuuksiin paisuessaan välineet voivat muuttua itseisarvoisiksi. Näin käydessä itse arvot jäävät muodollisuuksiksi taka-alalle. Sosiaalityön eettinen tehtävä voi tukahtua niihin ulkonaisiin järjestelyihin, jotka on luotu alun perin tukemaan tätä eettistä tehtävää. Pitkälle vietynä ulkonaiset järjestelyt synnyttävät oikeinajattelun ja yhden oikean tavan puhua asioista, jonka jokaisen yhteisössä arvovaltaa ja tunnustusta haluavan on omaksuttava. Organisaatiot eivät pitkälle vietynä enää vetoa siis yksilöille yhteisiin arvoihin, vaan henkilökohtaiseen etuun ja käskyjen noudattamiseen. (Ahlman 1920, 226; ks. myös Simola 2015, 14.)

Organisaatiossa keskusteluavaruus rajautuu väistämättä johonkin. Kun kaikki hoidetaan ulkoa ohjaavasti byrokratian, juridiikan ja sääntöjen keinoin, syntyy sokeita pisteitä. Järjestelmän sisäinen yhteisymmärrys vastaa hyvin ajankohtaisiin ongelmiin, mutta ei kykene näkemään ja käsittelemään uusia ongelmia. Tiedollisesti ja taidollisesti ansioituneet ihmiset, jotka ovat valtavirtaan nähden toisinajattelijoita, jäävät usein ilman sosiaalista arvostusta ja vaikutusvaltaisia virka-asemia. Ikään kuin heidät haluttaisiin pitää matalana ja sulkea ulkopuolelle tarkoituksenmukaisesti. Heidän sanomansa ymmärtää ”suuri alajoukko”, mutta mitä ylemmäksi valta-asemassa mennään, sitä hankalammaksi se vaikuttaa käyvän. (Salonen 2010, 28-29; Simola 2015, 11-14.)

Se, miten työyhteisön muut jäsenet ajattelevat ja tekevät asioita, on painava peruste itsellekin tehdä samoin. Sosiaaliseen hyvinvointiin liittymättömistä asioistakin tulee sosiaalisia, jos jaetut asenteet niin määräävät. (Ahlman 1920, 221, 226-227.) Vastahakoisenkin yksilön on suostuttava samoihin sopimuksiin, jos hän mielii työtään suorittaa. Syntyy julkilausumaton sopimuksenvaraisuus. (Lagerspetz 2011, 73-81.)

Ihmisen parasta ajatteleva sosiaalityöntekijäkin saattaa omaksua organisaationsa poikkeavan ilmapiirin. Häntä alkaa julkilausumattomasti ohjaamaan esimerkiksi byrokraattinen ihmiskäsitys. Työtä ei tehdä enää ihmisen parhaaksi vaan organisaation jatkuvuuden turvaamiseksi. (Salonen 2010, 103; Lagerspetz 2011, 73-81.)

Aktivistityyppinen sosiaalityö voi olla julkeutta ja yksittäinen kapinahenkinen yksilö saattaa viedä itsensä tai koko yhteisön mukanaan lokaan, mitään voittamatta. Yhteisön jäsenten välille voi syntyä eripuraisuutta ja alajoukon ollessa toistensa kimpussa huomaamatta jää, että tämä eripuraisuus lisää käskyjä antavien tahojen valtaa. (Ahlman 1920, 225-228; ks. myös Ranta-Tyrkkö 2016, 190.)

Pekka Elo ja Hannu Simola ovat esittäneet ajatuksen, että yhteiskuntatieteiden täytyy vapauttaa ihmismassat vapauden illuusiosta (Salonen 2010, 17-18). Vaade ei kohdistu vain suureen ihmismassaan, jonka käyttäytymistä yhteiskuntatieteilijät tarkastelevat ja suunnittelevat. Ajatus kohdistuu myös itse yhteiskuntatieteilijöihin – tarkkailijoihin, suunnittelijoihin ja täten myöskin sosiaalityöntekijöihin. (Simola 2015, 14, 54-55.) Sosiaalityöntekijöiden tekemä työ byrokraattisissa järjestelmissä määrää sosiaalityön paikan yhteiskunnassa (Pohjola 2015, 20-21). Huonojen, epäsosiaalisten käytäntöjen ja normien purkaminen lähtee samasta pisteestä kuin niiden vahvistaminenkin: Oman esimerkin kautta ja jaetuista asenteista. Kun normia rikotaan riittävän monta kertaa, se kumoutuu.

2.5 Koulutus- ja tiedekäsityksen vaikutus eettiseen tehtävään

Sosiaalityön tutkimus ja koulutus joutuvat omaa toimintaa kehittäessään ottamaan huomioon yhteiskunnalliset muutokset ja ideologiset virrat, jotka osaltaan alan eri juonteisiin saattavat vaikuttaa. Tutkimuksen autonomisuus on ehtona yhteiskunnallisen kehityksen tapahtumiselle. Sosiaalityöntekijöitä kouluttavilla opettajilla puolestaan on tehtävänään tarkkailla, kattaako koulutus sosiaalityön kannalta keskeiset ainekset. (Pohjola 2003, 159-160; Riepula 2009, 20.)

Sosiaalityön 1990-luvun koulutusmuutokset osuivat samaan aikaan hyvinvointiajattelun hiipumisen ja markkina- ja talousajattelun voimistumisen kanssa. Sosiaalityön koulutuksen kehitys joutui vastakkain uusliberalistisen ideologian kanssa. Ideologia vaati yhteiskunnan sosiaalisen vastuun vähentämistä ja yksilön vastuuttamista ja aktivoimista sen tilalle. Sosiaalityön oppisisältöjä muokattiin vastaamaan paremmin muuttuvan elinkeino- ja työelämän tarpeita. Rakenteellinen sosiaalityö, siihen kuuluva tiedontuottaminen ja vaikuttaminen, heikkenivät kehitysmahdollisuuksiltaan. Esimerkiksi kunnissa sosiaalisten olojen kehittämistä ei juurikaan ole esiintynyt. Sosiaalityön tehtäviä on rajattu ja osaamista on tästä lähtien hyödynnetty vain osittain. Rakenteellisen sosiaalityön perinnettä ei ole syntynyt, koska sillä alueella ei yksinkertaisesti ole ollut riittävästi toimintaa. (Pohjola 2003, 152-155.)

Koulutus, yhteiskuntatieteet mukaan lukien, on uusliberalistisessa hengessä muuttumassa kulutushyödykepalveluksi. Sitä arvioidaan taloudellisin perustein samalla kun sosiaalista, poliittista ja kulttuurista tehtävää huomioidaan yhä vähemmän. (Satka ym. 2003, 20.) Outo on sellainen ajatus, että yhteiskuntatieteilijät tutkisivat yhteiskuntaa ottamatta poliittisuutta huomioon.

Sosiaalityön koulutuksessa viitataan oikeudenmukaisuuteen ainakin käsitteen tasolla. Puheen ja tekstin tasolle se vaikuttaa jäävänkin, sillä koulutuksessa ei perehdytä oikeudenmukaisuutta ajavan sosiaalityön perinteisiin. Eettisen arviointikyvyn kehittämistä pitäisi kehittää läpi opiskelujen esimerkiksi arvokeskustelujen muodossa. Sosiaalityön väitöskirjoista harva käsittelee laajoja, makrotason sosiaalipoliittisia kysymyksiä, kuten köyhyyttä ja työttömyyttä. (Rauhala & Virokannas 2011, 251; Hämäläinen 2015, 81.) Tutkimuksista on tullut enenevissä määrin yksilökeskeisempää (Mäntysaari 2009, 102-104).

Eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden merkitystä korostetaan yleisestikin suomalaisessa sosiaalityön yhteisössä. Niitä ei kuitenkaan ole tutkittu laisinkaan vuosien 1982-2006 välillä ja tämänkin jälkeen vain vähän. (Raunio 2009, 84.) Juuriin menevää yhteiskuntakriittistä sosiaalityön tutkimusta ovat Suomen yliopistoissa vuoteen 2009 mennessä tehneet vain Jari Heinonen ja Mikko Mäntysaari (Mäntysaari 2009, 97-98).

Sosiaalityön koulutusohjelma ei esittele tutkimuksellisia oppeja, joilla sosiaalityöntekijä kykenisi kyseenalaistamaan vallitsevan ideologian poliittisia ja taloudellisia rakenteita, vaikka ne usein ovat syynä esimerkiksi yhteisöjen sosiaalisille ongelmille (Mäntysaari 2009, 97-98). Voidaan sen sijaan esittää tulkinta, että koulutus legitimoi nykyisiä rakenteita (Salonen 2010, 17). Se suosii valmiita teoriapaketteja ja valmiita totuuksia vaihtelevien näkökulmien kustannuksella (Pohjola 2015, 22). Esimerkiksi tutkimusongelmien sijaan saatetaan puhua tutkimustehtävistä, jolloin tiedetään jo etukäteen mitä tutkimuksessa tapahtuu ja minkälaisia tuloksia siltä voi odottaa (Salonen 2007, 144-145).

Yliopistoa kohtaan kohdistetut tulospaineet voivat johtaa myös siihen, että tutkimuksien arvo on loppuraportissa ja tulosmittareissa, ei niinkään ideoissa tai ajattelun syvällisyydessä (Salonen 2007, 30). Julki saatetaan keskeneräisiä ja eettistä tarkastelua kestämättömiä julkaisuja. Esimerkiksi ohjaajalla ei välttämättä ole aikaa paneutua opiskelijan tutkimustyöhön ja opiskelijan tutkimustaidot jäävät vaillinaisiksi. Vaarana myös on, että opiskelijat saavat käsiinsä oman tiedeyhteisönsä puutteellisia julkaisuja. Sosiaalityön opiskelija saa tutkintonsa valmiiksi ja on muodollisesti pätevä, mutta hänen käsityskykynsä oman työnsä todellisuudesta voi jäädä puolitiehen. (Rauhala & Virokannas 2011; Simola 2015, 11; ks. myös Salonen 2010, 15-16.)

Tutkimuksen täytyy nykyään joukosta erottuakseen olla kiinnostava ja tuoda esille jotain uutta. Jos tutkimusta ohjaavaksi tekijäksi tulee ”joukosta erottuminen” ja ”kiinnostavien asioiden tutkiminen”, vaarana on sellaisen tiedon omaksuminen, joka ei edistä sosiaalityön omia päämääriä. Opiskelijoiden suorittamissa tutkimuksissa ei saisi myöskään liiaksi painottaa henkilökohtaista mielenkiintoa. Tutkimuksen oikeutus tulee ensisijaisesti omalle tiedeyhteisölle koituvasta hyödystä. (Rauhala & Virokannas 2011, 245-246.) Tällöin tiedostetaan, että kenen päämääriä tutkimuksen tuottama tieto palvelee (Satka 2003, 22-23).

Oppikirjat eivät kannusta itsenäiseen tutkimiseen. Niistä ei saa kuvaa tieteestä älyllisesti rohkeana toimintana vaan sen sijaan ne saattavat peräti maalata kuvan, että riittävä tieto omalle alalle on jo saatavilla. (Salonen 2007, 144-145.) Opiskelijan kannalta valmiiksi tarjoiltu opintie perusteisiin on hyvä. Hänet perehdytetään tiedeyhteisönsä niihin menetelmiin ja oppeihin, jotka on toimiviksi todettu. Kun tästä opiskelijasta kuitenkin pitäisi tulla esimerkiksi sosiaalisia ongelmia aiheuttavien rakenteiden tutkija, ei luovuutta ja soveltavaa kykyä välttämättä enää ole jäljellä. (Salonen 2007, 75-76, 143; ks. myös Salonen 2010, 28.) Tiedeyhteisö luo perustan sosiaalityön rakenteellisen vaikuttamisen tehtävälle (Hämäläinen 2015, 80). Tuloksena täytyisi olla itsenäisesti asioita käsittävä, itseensä luottava ihminen (Salonen 2007, 143).

Kritiikittömyyden huonona vastakohtana voidaan pitää kriittistä suhtautumista ilmiöihin, joihin omaa puutteelliset tiedot. Tällöin saattaa innokas opiskelija, sosiaalityöntekijä tai tutkija olla vapauttamassa ihmisiä sellaisesta auktoriteettiuskosta, joka syventymisen jälkeen ei enää näyttäydykään vahingolliselta. (Ahlman 1920, 272-273.)

Ihmistieteissä on ollut 1950-luvulta lähtien pinnalla luonnontieteille ominainen tutkimus, jossa pyritään teknisrationaaliseen tarkkuuteen ja yksiselitteisyyteen. Tämä luonnontieteellinen tutkimusihanne on johtanut siihen, että periaatteellisia kysymyksiä ihmisten inhimillisistä tarkoituksista, ajattelusta, tuntemuksista ja uskomuksista on vältetty. Voidaan jopa sanoa, että tutkimusyhteisö pitää sisäistä järjestystä suuremmassa arvossa kuin uusia, pakkaa sekoittavia havaintoja. (Salonen 2007, 76.) Yhteiskuntatieteilijää on velvoitettu omaksumaan insinöörin tai lääkärin rationaalinen ammattietiikka, jolla ei tutkijana ole lupa ottaa kannanottoja arvoihin. Toisin sanoen joku muu taho asettaa arvon ja päämäärän tutkijan tuottamalle tiedolle. Tutkijalle jää tehtäväksi keinojen ja sosiaalisten lainalaisuuksien etsiminen. (Eskola 1980, 188-190.)

Tieteellisen ajattelun ja arkiajattelun välillä on hyvästä syystä pesäero. On kuitenkin vaarana, että etenkin ihmistieteissä yleinen käsitys tieteellisyydestä yksinkertaistaa tutkimustyöskentelyä. Neutraalien tosiasioiden ja objektiivisuuden liika korostaminen kahlitsee tieteellisesti luovaa toimintaa. Objektiiviseen tietoon pyrkimisessä voi käydä niin, että sivuutetaan täysin esimerkiksi ihmisten subjektiivinen tapa kokea asioita. Yleinen tieteen tekemisen asenne myös sivuuttaa herkästi periaatteita ja ideoita, jotka kuitataan mystiikkana ja mielettömyytenä. Sivuun voi jäädä oikeita tieteellisiä ongelmia, kuten ihmisyyden kannalta tärkeitä asioita. Tieteen yksi tavoite olisi nimenomaan pyrkiä käsitteellistämään tuntematonta. (Salonen 2007, 20-21; Salonen 2010, 58.)

Kun ihmistieteet löytävät lainalaisuuden, on ihminen toiminnaltaan muuttunut välineelliseksi. Välineenä ollessaan ihminen ei itse päätä elämänsä valinnoista. Ihmistieteiden tehtävänä on vapauttaa tutkimuskohde tästä lainalaisuudesta, ei käyttää sitä hyväksi. Ihmistieteiden kenties tärkeimpänä tehtävänä voidaankin pitää sellaisten argumenttien kehittämistä, jotka pyrkivät paljastamaan ja hävittämään ihmistä välineellistäviä lainalaisuuksia. Se voi vaatia sosiaalisen todellisuuden havainnoimista yli vallitsevien lähtökohtien ja oletusten. (Salonen 2007, 99-105.) Ei voida liiaksi nojata tieteen tuottamaan tietoon, joka järjestelmällisyydessään pyrkii yhdenmukaistamaan asioita. Käsitystä ihmisyydestä ei saavuteta yksistään tieteiden systematiikalla. (Jaspers 1953, 82-83.)

2.6 Länsimaisen moraalikäsityksen vaikutus eettiseen tehtävään

Kyösti Raunio on esittänyt, että länsimaisen sosiaalityön arvot ovat peräisin kristillisestä etiikasta (Raunio 2009, 86). Kristilliseen etiikkaan kuuluu jumalakäsitys: Jumala on ehdoton totuus ja hänelle ollaan vastuussa kaikista teoista. Siihen kuuluu myös ihmiskäsitys: Ihmisen päämäärä elämässä on Jumalan tahdon toteuttaminen ja tulla Jumalan kaltaiseksi. (Virkkunen 1980, 33.) Nämä kaksi käsitystä antavat sisällön ihmisen hyvälle elämälle. Se antaa samalla asiasisällön ihmiselle koituvalle oikeudenmukaisuudelle. Eettinen toiminta saa kulttuurilliset viitekehykset. (Pietarinen & Poutanen 1998, 165-166; ks. myös von Wright 1981,  33-34, 70; von Wright 1992, 188.)

Tieteellis-teknologinen vallankumous, yksilökeskeinen järkeen pohjautuva ajattelu, yksilön omantunnonvapaus ja markkinatalouden vahvistuminen aiheuttivat sen, että 1700-luvulta lähtien kristinuskon ehdoton auktoriteettiasema arvokysymyksissä alkoi rapautua. Nykyaikana tuntuu oudolta ajatus, että ihmisellä täytyisi olla hyvän elämän kannalta tietty päämäärä, jota kohti suuntautua. (Pietarinen & Poutanen 1998, 165-166.) Tältä pohjalta katsoen sosiaalityön arvot ja yleisesti elämäämme kuuluvat arvot siis perustuisivat eettiselle koodistolle, jonka tärkeintä komponenttia – käsitystä ihmisen elämän päämäärästä – ei enää ole olemassa. Sen perusteella arvot, kuten oikeudenmukaisuus, ovat jääneet irrallisiksi ja tyhjiksi käsitteiksi, joita voi käyttää kuten mielii.

Ajelehtimaan jääneet eettiset säännöt näyttäisivät olevankin nyt mm. emotivistisen moraalikäsityksen käytössä. Sen mukaan eettiset kannanotot ovat vain tunteiden ilmauksia. Yksilöt ilmaisevat halujansa ja intressejänsä välittämättä vallitsevista asiantiloista. (Selkälä 2006, 40.) Ympäröivä yhteiskunta tarjoaa erilaisia arvoja vailla mahdollisuutta laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kaksi ihmistä tekevät eri valinnan mutta ovat silti yhtä oikeassa. (Yrjönsuuri 1996, 12-15.) Tämä näkyy sosiaalityössä esimerkiksi huostaanottotapauksissa, jotka ovat muuttuneet puhtaasti tunteellisiksi prosesseiksi (Hotari & Metteri 2011, 84; ks. myös Clark 2000, 13-15). Emotivismia on arvostellut sosiaalityön kentällä mm. Pauli Niemelä (Niemelä 2011, 30-31).

Ratkaisua arvojen asettamiseen on pyritty etsimään myös järjestä ja tieteestä. On kuitenkin käynyt niin, että järjellinen ja tieteellinen arvojen asettelu ei ole ylettänyt kuin keinoarvojen kuten kilpailukyvyn, taloudellisen tehokkuuden, tuottavuuden ja yksilön vastuunkannon alueille. Keinoarvot ovat alkaneet määrittämään elämäntapaamme, vieden samalla paikkaa oikeudenmukaisuudelta ja muilta humaaneilta arvoilta. (Yrjönsuuri 1996, 50-51; Kotiranta ym. 2011, 243-244.) Eritoten sosiaalityötä riivaavana keinoarvona voidaan pitää taloudellista tehokkuutta (Hotari & Metteri 2011, 74).

Erilaisia järkeen perustuvia eettisiä säännöstöjä on yksinkertaisesti liikaa eikä mitään tapaa asettaa niitä paremmuusjärjestykseen (Yrjönsuuri 1996, 16). Logiikka ja järki voivat auttaa keinojen valinnassa, mutta ne eivät voi antaa viimeistä sanaa valittaessa käsitystä siitä, mitä on lopullisesti pidettävänä hyvänä tai pahana (Ahlman 1920, 175-177, 274-275, 285; Loukola 2004, 84). Tätä valintaa ei ole mahdollista tehdä ilman kulttuurillisen viitekehyksen antamaa asiasisältöä siitä, miten asioiden pitäisi olla (Yrjönsuuri 1996, 16-19). Jos sitä ei ole tarjolla, jäädään tunne-etiikan ja ulkoa ohjattavan byrokratian varaan, joista jälkimmäinen edelleen on poliittisten intressien ohjattavana (Pietarinen & Poutanen 1998, 19-20).

Kyösti Raunio tuo esille myös sen mahdollisuuden, että sosiaalityön arvot voisivat olla kiinni humanistisissa ihanteissa (Raunio 2009, 86). Humanistisessa ihanteessa sivistyksellinen ihminen on kaiken mittapuu ja lopullinen päämäärä, jolla arvioidaan yhteiskunnan kehittymisen suuntaan. Georg Henrik von Wright käsittelee aikamme humanismia kirjoituksessaan ”Humanismin rappio”. Kirjoituksessa avataan kuinka ihmisen valtiollistaminen riistää hänen humaanisuutensa ja kuinka tämä prosessi on läsnä meidän ajassamme. Jos sosiaalityön arvot todellakin kumpuavat humaaneista ihanteista, sopii tähän von Wrightin varoitus: ”Meidän on huolehdittava, ettemme aseta humanistista paatostamme palvelemaan jo aikansa eläneitä poliittisia ja yhteiskunnallisia ihanteita.” Edelleen Von Wright jatkaa, että humanistisen elämänasenteen sijasta politiikan areenoilla on nähty vain sointuvia sanoja ja ideologisia perusteluita ja vaatimuksia. Ne toimivat itsekkyyden peittävänä naamiona vallanpitäjille, jotka käyttävät ihmisiä omien tavoitteidensa välikappaleina. (Von Wright 1981, 16-24.)

2.7 Länsimaisen moraalikäsityksen vaikutus eettiseen tehtävään

Suomalaisen sosiaalityön omaa kulttuuria kuvataan usein termillä ”hiljaisuuden kulttuuri”. Rakenteellisen sosiaalityön kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että sosiaalityöntekijät eivät tuo esille sitä tietämystä, jolla he voisivat kohentaa ihmisten elinoloja. Hiljaisuuden kulttuuri on kiinni rakenteissa – resurssit ovat niukat, viestintää ei osata käyttää ja esimerkkejä vaikuttavasta toiminnasta ei ole. Sosiaalityöntekijät eivät pääse toteuttamaan ja ilmaisemaan itseään ammatillisesti, tuomaan esille ajatuksiaan maailmasta eivätkä he usein koe olevansa subjekteja omassa työssään. He typistyvät olemaan työpaikallaan ulkopuolisten sanelemien ehtojen toteuttajina. (Pohjola 2003, 157; Närhi 2003, 57; Hämäläinen 2015, 79; ks. myös Ryynänen 2016, 41.)

Sosiaalityöstä voi nykyisellään saada kuvan, että se ei usko omiin arvoihinsa tai parempaan tulevaisuuteen. Tällä hetkellä sosiaalityöllä ei ole vakaata pohjaa, jolle se voisi ryhtyä rakentamaan omaa, yksittäiselle sosiaalityöntekijälle voimaa antavaa perinnettä. (Pohjola 2003, 149-150.) Muutos riippuu siitä, missä määrin sosiaalityöntekijät haluavat sitoutua alansa julkilausuttuihin arvoihin (Rose 2003, 197-199).

Sosiaalityötä ohjaava oikeudenmukaisuuden arvo näyttäytyy käsitteenä työtä ohjaavissa periaatteissa, puheissa ja julkaisuissa. Arvon hengettömyys paljastuu armottomasti, jos edessä on vaihtoehdottomuuden tila aina kun jotain oikeudenmukaista täytyisi tehdä. Sosiaalityön toimenkuva muuttuu ammatillisten tehtävien luetteloksi, joita toteutetaan käskyjä noudattaen. (Pohjola 2003, 157;ks. myös Airaksinen & Kuusela 1990, 76.) Sosiaalisen ja poliittisen vaikuttamisen sijasta työtä voi luonnehtia liukuhihnamaiseksi asiakastyöksi (Sirkka 2015, 119).

Käytännön tason asiakastyö on yhtä arvokasta kuin muutkin sosiaalityön vaikuttamisen tasot. Oikeudenmukaisena voidaan nimittäin pitää sitä, että henkilö tekee hyvin sen, mikä hänen roolinsa jonkin ammatin taitajana on. Asiakastyön kautta ei kuitenkaan voida kovinkaan helposti luoda poliittisia edellytyksiä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden muuttamiseen. (Airaksinen & Kuusela 1990, 74; Raunio 2011, 130-131.)

Jos sosiaalityöntekijät eivät tuo julki omaa käsitystään sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja hyvästä elämästä, muut mielipidevaikuttajat elämänpolitiikan areenalla tekevät sen heidän puolestaan (Sirkka 2015, 122, ks. myös 129). Tällöin sosiaalialan oma etiikka jää hengettömäksi ja sosiaalityöntekijät toteuttavat tehtäväänsä muiden tahojen ehtojen sanelemana. Sosiaalityöntekijöiden täytyisi olla kivenä kengässä muistuttamassa ihmisen parhaasta niinä hetkinä, kun humanismi on jäämässä muiden, vahvempien ja lumoavimpien mutta lyhytnäköisempien intressien alle.

3 Pohdinta: Oikeudenmukaisuuteen liittyy käsitys ihmisen hyvästä elämästä

Asiakastyössä sosiaalityöntekijä toimii yhteiskunnan ja palvelujärjestelmän sisällä. Hänen tehtävänsä ei ole kyseenalaistaa tätä systeemiä, vaan toimia työssään mahdollisimman hyvin systeemin puitteiden sallimalla tavalla. Rakenteellisessa sosiaalityössä sosiaalityöntekijän pitäisi kyetä tarkastelemaan yhteiskuntaa ja palvelujärjestelmää ulkopuolelta käsin. Tarvittaessa hänen täytyy kyseenalaistaa yhteiskunnan kykyä tarjota hyvän elämän edellytyksiä.

Rakenteellisen sosiaalityön tehtävänä on oikeidenmukaisuuden ajaminen yhteiskunnassa. Olen esityksessäni pyrkinyt avaamaan tätä tehtävää kolmea asiaa silmällä pitäen. Ensinnäkin, mikä mahdollisesti on sosiaalityön alan sisäinen käsitys oikeudenmukaisuudesta. Toiseksi, mikä mahdollisesti on sosiaalityötä ympäröivän yhteiskunnan käsitys oikeudenmukaisuudesta. Kolmanneksi, jos sosiaalityön alan sisällä ei ole omaa käsitystä oikeudenmukaisuudesta, niin onko sitä ympäröivän yhteiskunnan kertomukset hyvän elämän mallista oikea eettinen sisältö muutostyölle?

Jos sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri ei tuo sisältöä ja suuntaa oikeudenmukaiselle muutostyölle, muut yhteiskunnan osa-alueet tekevät tämän sen puolesta. Uusliberalistinen talousajattelu on levittänyt kyseenalaistamattomat sosiaaliset luonnonlakinsa valtion yhteisöihin ja yksilöihin. Hyvä elämä rakentuu työelämän ympärille, eli tuottamalla ja kuluttamalla markkinoilla. Toimintaa on jatkuvasti tehostettava. Kenen hyväksi tämä jatkuva tuottaminen, kuluttaminen ja tehostaminen loppujen lopuksi koituu? Ja ketkä siitä kärsivät?

Byrokraattiset rakenteet ovat osa suomalaista sosiaalityötä lähestulkoon kaikkialla. Niillä on oikeutuksensa työn perimmäisten arvojen tukijana. Pitkällä aikavälillä nämä arvot ovat kuitenkin saattaneet vaihtua tai jäädä muodollisuuksiksi taka-alalle. Vauvasta vanhukseen jokaista koskettava hallintokoneisto ajatteli joskus ihmisen parasta. Nyt se vaikuttaisi vaihtavan toimintamalliaan riippuen siitä, mikä poliittinen ryhmä sattuu olemaan niskan päällä. Hallintokoneiston tehtäväksi jää mukauttaa ihmisiä poliittisiin intresseihin, joita usein perustellaan talouskasvulla ja kilpailukyvyllä. Ne sosiaalityöntekijät, jotka näkevät tämän juuriin menevän mekanismin epäkohdaksi, eivät kykene yksin sitä vastustamaan vaikka rohkeus riittäisi. Kenen hyväksi tähän tilaan ajautunut byrokratia loppujen lopuksi toimii?

Sosiaalityön koulutus ei välttämättä ota rakenteellisen sosiaalityön kannalta riittävästi huomioon kaikkinaista kriittisen ajattelun ja luovuuden harjoitusta. Tähän tarvittaisiin kenties enemmän vaikuttavien opettajien läsnäoloa sekä tutkimusharjoittelua. Tiedontuotannossa pitäisi olla tarkkana sen suhteen, kenen päämääriä tuotettu tieto palvelee. Julkaisun saanut tieteellinen artikkeli tai lehtikirjoitus on arvoton, jos sen ainoaksi vaikutukseksi jää suorien sanojen laukominen ja ilman puhdistuminen. Voiko ulkopuolisten tahojen sanelemilla tutkimustehtävillä löytää oikeita sosiaalisia ongelmia? Voiko ulkopuolisten tahojen sanelemilla vaikutusalustoilla oikeasti vaikuttaa sosiaalisiin epäkohtiin?

Sosiaalityön eettinen koodisto pyrkii tekemään ihmisen elämästä parempaa, mutta ei ota huomioon sitä länsimaalaista moraalikäsitystä koskevaa seikkaa, että julkilausuttua käsitystä ihmisen hyvästä elämästä ei ole enää olemassa. Ottamatta kantaa siihen, onko tämä äsken lausuttu hyvä vai huono asia, on julkilausumattomia ja kyseenalaistamattomia käsityksiä kuitenkin senkin edestä: Hyväosaisille on tarjolla epävarmaa markkinakansalaisuutta ja huono-osaisille viallista kansalaisuutta, joka on täysin oma vika. Perimmäisiä vaikuttimia pahoinvoivan alaluokan syntymiseen on läsnä paljon, mutta useat niistä jäävät julkilausumattomiksi.

Oikeudenmukaisuuden arvolla ei ole sosiaalityön yhteisön sisältä kumpuavaa asiasisältöä ja ihannetta, johon peilata oikeudenmukaisuustyön toteutumista. Muut intressit voivat täyttää tämän arvon minkälaisella sisällöllä tahansa. Kenties tästä ei tarvitse edes välittää, jos halutaan paikata vain niitä vikakohtia, joista ilmoittavat kaikkein tunteikkaimmat ja äänekkäimmät ryhmät. Vikakohtien perimmäiset syyt sekä kaikkein lannistetuimmat ryhmät kuitenkin todennäköisesti pääsevät sosiaalityön asiantuntijalta karkuun.

Lähteet:

• Ahlman, Erik 1920: Arvojen ja välineitten maailma. WSOY. Porvoo.
• Airaksinen, Timo & Kuusela, Anssi 1990: Oikeudenmukaisuus. Hyvän yhteiskunnan tavoite. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
• Aristoteles, 1991: Politiikka. Gaudeamus. Jyväskylä.
• Aristoteles, 2005: Nikomakhoksen etiikka. Gaudeamus. Helsinki. 3. tarkistettu painos. 1. painos 1989.
• Clark, Chris L. 2000: Social Work Ethics. Politics, Principles and Practice. Palgrave Macmillan. UK.
• Eskola, Marjatta 2003: Aina voi tehdä toisin. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus. Jyväskylä, 108-142.
• Haaki, Raili & Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri 2011: Sosiaalisuus ja sosiaalinen hyvinvointi. Teoksessa Haaki, Raili & Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri (toim.): Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus. Helsinki, 241-248.
• Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko 2011: Hyvän kehä sosiaalipolitiikan ytimenä. Teoksessa Haaki, Raili & Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri (toim.): Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus. Helsinki, 198-223.
• Eskola, Antti 1980: Yhteiskuntatieteilijän moraali. Teoksessa Harva, Urpo & Hosia, Heikki & Laurila, Aarne & Oksanen, Arvo & Suvanto, Paavo & Virkkunen, Riitta & Yrjölä Pentti (toim.): Nykyihmisen etiikka ja moraali. WSOY. Helsinki, 178-195.
• Heinonen, Jari 2015: Rakenteellinen sosiaalityö muutoksessa ja muuttajana. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. United Press Global. EU, 37-61.
• Hotari, Kaisa-Elina & Metteri, Anna 2011: Eettinen kuormittuminen ja toimintaympäristö nuorten palveluissa. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka. PS-kustannus. Jyväskylä, 67-89.
• Hämäläinen, Juha 2015: Tiedontuotanto sosiaalityön rakenteellisena kysymyksenä. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. United Press Global. EU, 64-83.
• Jaspers, Karl 1953: Johdatus filosofiaan. Suom. Sinikka Kallio. Otava. Helsinki.
• Juhila, Kirsi & Pösö, Tarja 2000: Sosiaalityön toimintakulttuurit. Teoksessa Karvinen, Synnöve & Pösö, Tarja & Satka, Mirja (toim.): Sosiaalityön tutkimus. Metodologisia suunnistuksia. Jyväskylän yliopistopaino. Jyväskylä, 171-203.
• Juhila, Kirsi 2006: Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina. Sosiaalityön yhteiskunnalliset tehtävät ja paikat. Vastapaino. Tampere.
• Juhila, Kirsi 2009: Objektivointi ja subjektivointi sosiaalityön käytännöissä – Michel Foucault’n perintöä tulkitsemassa. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.): Sosiaalityö ja teoria. PS-kustannus. Jyväskylä, 47-63.
• Kananoja, Aulikki & Lähteinen, Martti & Marjamäki, Pirjo (toim.) 2011: Sosiaalityön käsikirja. Tietosanoma Oy. Helsinki.
• Kauppila, Tarja & Laulainen, Sanna & Sinkkonen, Merja 2011: Hyvä, paha johtaja – sosiaalityön eettinen johtaminen. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka. PS-kustannus. Jyväskylä, 93-110.
• Kuosmanen, Voitto 2004: Matkalla uuteen identiteettiin, oikeudenmukaisuuteen ja ihmisen kunnioittamiseen globaalissa massamaailmassa. Teoksessa Petäjämaa, Juha & Alapartanen, Mari (toim.): Filosofia, ihminen ja yhteiskunta. Symposiontekstejä. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi, 49-60.
• Lagerspetz, Eerik 2011: Lyhyt johdatus sosiaalisen ontologiaan. Teoksessa Haaki, Raili & Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri (toim.): Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus. Helsinki, 72-86.
• Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana 2015: Rakenteellinen sosiaalityö aikakauden haasteena. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. United Press Global. EU, 9-13.
• Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana 2015: Rakenteellisen sosiaalityön jäsentyminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. United Press Global. EU, 281-293.
• Lehto, Markku 2003: Sosiaalipolitiikka ja hyvinvointivaltion tulevaisuus. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus. Jyväskylä, 15-34.
• Lindholm, Christer 2016: Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin. Vastapaino. Tampere.
• Loukola, Olli 2004: Values in public. Teoksessa Nikula, Petri (toim.): Studies in Research Methodology 5: Ideas, Values and Conflicts in Social Life. Lapland University Press. Rovaniemi, 73-91.
• MacIntyre, Alasdair 1985: Hyveiden jäljillä. Suom. Niko Noponen. Gaudeamus. Helsinki. 2. uudistettu painos. 1. painos 1981.
• Matthies, Leena-Aila 2008: Kansalaisosallistuminen ja yhteisöllisyys eurooppalaisen hyvinvointipolitiikan murroksessa. Teoksessa Korkiamäki, Riikka & Nylund, Marianne & Raitakari, Suvi (toim.): Yhteisöt ja sosiaalityö. Kansalaisen vai asiakkaan asialla? PS-kustannus. Jyväskylä, 61-79.
• Mäntysaari, Mikko 2009: Marx sosiaalityön tutkimuksessa. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.): Sosiaalityö ja teoria. PS-kustannus. Jyväskylä, 85-105.
• Niemelä, Pauli 2011: Sosiaalityö hyvinvointietiikan toteuttajana. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka. PS-kustannus. Jyväskylä, 13-42.
• Närhi, Kati 2003: Sosiaalityöntekijät paikallisen tason vaikuttajina. Teoksessa Pohjola, Anneli & Satka, Mirja & Rajavaara (toim.): Sosiaalityö ja vaikuttaminen. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä, 57-78.
• Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja 2011: Arvojen ja etiikan dilemma sosiaalityössä. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka. PS-kustannus. Jyväskylä, 7-10.
• Pietarinen, Juhani & Poutanen, Seppo 1998: Etiikan teorioita. Gaudeamus. Helsinki.
• Pohjola, Anneli & Satka, Mirja & Rajavaara, Marketta 2003: Vaikuttamisen vaihtuvat tulkinnat. Teoksessa Pohjola, Anneli & Satka, Mirja & Rajavaara (toim.): Sosiaalityö ja vaikuttaminen. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä, 7-24.
• Pohjola, Anneli 2003: Sosiaalityön koulutuksen tila ja paikka. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus. Jyväskylä, 145-162.
• Pohjola, Anneli 2015: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. United Press Global. EU, 16-33.
• Ranta-Tyrkkö, Satu & Roivainen, Irene 2016: Yhteisöt ja sosiaalityö: johdantoa aiheeseen. Teoksessa Ranta-Tyrkkö, Satu & Roivainen, Irene (toim.): Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. United Press Global. EU, 7-17.
• Ranta-Tyrkkö, Satu 2016: Optimistista, radikaalia ja yhteisöllistä sosiaalityötä! Teoksessa Ranta-Tyrkkö, Satu & Roivainen, Irene (toim.): Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. United Press Global. EU, 184-192.
• Raunio, Kyösti 2004: Olennainen sosiaalityössä. Gaudeamus Kirja Oy. Helsinki
• Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. Gaudeamus. Helsinki. 2. uudistettu painos.
• Raunio, Kyösti 2011: Sosiaalityön etiikka näyttöön perustuvan käytännön haasteena. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka. PS-kustannus. Jyväskylä, 117-139.
• Riepula, Esko 2009: Mikä on yliopisto? Teoksessa Sotasaari, Seppo (toim.): Ajattele – jos uskallat. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi, 15-21.
• Rose, Stephen 2003: Sosiaalityön missio. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus. Jyväskylä, 193-204.
• Ryynänen, Sanna 2016: Paolo Freire – sorrettujen pedagogi. Teoksessa Ranta-Tyrkkö, Satu & Roivainen, Irene (toim.): Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. United Press Global. EU, 39-43.
• Salonen, Toivo 2004: Yhteiskuntafilosofian idea. Teoksessa Petäjämaa, Juha & Alapartanen, Mari (toim.): Filosofia, ihminen ja yhteiskunta. Symposiontekstejä. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi, 15-43.
• Salonen, Toivo 2006: Luonnostelua etiikan radikaalisuudesta. Teoksessa Lamminpää, Suvi & Niemisalo, Niko (toim.): Etiikka ja hyvä elämä. Symposiontekstejä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi, 123-129.
• Salonen, Toivo 2007: Tieteenfilosofia. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi
• Salonen, Toivo 2008: Filosofian sanat ja konseptit. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
• Salonen, Toivo 2010: Ihmisen idea. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
• Selkälä, Arto 2006: Marginaaliin ajautuneen mahdollisuus hyvään elämään. Teoksessa Lamminpää, Suvi & Niemisalo, Niko (toim.): Etiikka ja hyvä elämä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi, 29-50.
• Seppälä, Tiina & Harle, Vilho 2004: Oikeudenmukaisuus ja kansainvälinen järjestelmä. Teoksessa Petäjämaa, Juha & Alapartanen, Mari (toim.): Filosofia, ihminen ja yhteiskunta. Symposiontekstejä. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi, 101-113.
• Sihvola, Juha 1994: Hyvän elämän politiikka. Näkökulmia Aristoteleen poliittiseen filosofiaan. Tutkijaliitto. Helsinki.
• Simola, Hannu 2015: Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Vastapaino. Tampere.
• Sirkka, Katriina 2015: Sosiaalityön rakenteellinen asiantuntijuus. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. United Press Global. EU, 118-133.
• Suikkanen, Asko 2003: Sosiaalipolitiikan yksilähtöinen tulkintatapa? Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus. Jyväskylä, 35-56.
• Virokannas, Elina & Rauhala, Pirkko-Liisa 2011: Sosiaalityön tutkimuksen etiikka, opettaminen ja tietoarvo. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka. PS-kustannus. Jyväskylä, 235-252.
• Witkin, Stanley 2003: Päämääränä hyvän tekeminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus. Jyväskylä, 237-251.
• Virkkunen, Riitta 1980: Kristillinen etiikka. Teoksessa Harva, Urpo & Hosia, Heikki & Laurila, Aarne & Oksanen, Arvo & Suvanto, Paavo & Virkkunen, Riitta & Yrjölä Pentti (toim.): Nykyihmisen etiikka ja moraali. WSOY. Helsinki, 24-40.
• Väärälä, Reijo 2003: Voidaanko sosiaalisia ongelmia ehkäistä? Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. PS-kustannus. Jyväskylä, 75-84.
• Wright, Georg Henrik von 1981: Humanismi elämänasenteena. Otava. Helsinki.
• Wright, Georg Henrik von 1992: Minervan pöllö. Otava. Helsinki.
• Yrjönsuuri, Mikko 1996: Hyvän olemus. Johdatus etiikkaan. Kirjapaja. Helsinki.