Suomalaisesta hiphopista väitellyt Elina Westinen sanoo, että hiphopin ytimessä on autenttisuus, siis eräänlainen välitön aitous, todelliset tarinat. Jopa populaarikulttuurin valtavirtaan Vain elämää-sarjasta ponnistanut Cheek on Westisen mukaan autenttinen omalla tavallaan, omassa lajissaan. Hän luo itsestään kuvaa eräänlaisena globaalina rap-messiaana. Cheekin uho on kasvanut eksponentiaaliseen mittaan, mutta räp-kulttuurissa tämä ei ole tavatonta.

Jos autenttisuuteen liitetään lisäksi sellaisia käsitteitä kuin omaperäisyys tai paikallinen kulttuuri, kannattaa hiphopista kiinnostuneen tutustua Lappiin. Maakunnassa on ollut 1990-luvulta lähtien eläväinen ja monipuolinen hiphop-skene, joka on keskittynyt erityisesti Rovaniemelle, Sodankylään ja Inariin.

Lappilaisen hiphopin kantaisinä voidaan pitää rovaniemeläistä Tulenkantajat-orkesteria, jossa räppäsivät 1990-luvun lopussa livebändin tukemina Hannibal ja Soppa, siis Hannu Stark ja Soni Yli-Suvanto. Hannibalin ja Sopan tavaramerkkejä ovat paksu ja rinta rottingilla lausuttu Rovaniemen murre sekä ironinen kotiseutuylpeys. Tulenkantajien esikoislevyn aloitusraita Rollofunk tiivistää asenteesta paljon olennaista. Hannibal ja Soppa ovat julkaisseet musiikkia vuosien varrella monissa eri kokoonpanoissa, joita ovat muun muassa Pahat Viinit ja Joku Roti Mafia.

Kun Tulenkantajat julkaisi esikoislevynsä, löysi Ivalossa hiphopin Edorf eli Erik Ingebritsen. Edorf oli mukana pitkään erilaisissa projekteissa ja kokoonpanoissa, kunnes julkaisi vuonna 2011 soololevyn Yön Elokerjuu. Redrum 187-sivuston haastattelussa Edorf kiittää Ivaloa siitä, mitä hänestä on tullut: ”[S]aatanan rumia tasakattosia, neuvostotyylisiä rakennuksia ja kaks – kolme baaria. Aika ankea kylä. Kauniimpaa on sen ulkopuolella. Osaltani syytän ja kiitän Ivaloa siitä miltä musiikkini kuulostaa. Rakastan paikkaa syvästi, mutten haluaisi enää asua siellä.” Ehkä Edorfin Painajainen tulesta perustuu todelliseen kokemukseen. Kappaleessa herätään lumesta hyytäviin tunnelmiin, jotka on hyvinkin voitu kokea Pub Safarin pihalla.

Inarista tulee myös Ezkimo eli Mikko Mutenia, joka nousi valtakunnanjulkisuuteen 2000-luvun alussa. Jos Edorf kertoo tarinoita Ivalon kylänraitilta, edustaa Ezkimo pikemminkin mainstream-räppiä, jossa tarinoidaan ihmissuhteista ja jätetyksi tulemisesta. Jos jostain lappilaisesta räp-artistista olisi voinut tulla Cheekin kaltainen suuren yleisön suosikki, olisi Ezkimo ehkä ollut vahvin ehdokas. Soololevyjen jälkeen Ezkimo julkaisi vuonna 2009 veljensä Juho Mutenian kanssa levyn Muteniaatikot. Tuottaja Juho Mutenia eli Juan Muteniac on merkittävä nimi monen muunkin räp-artistin taustalla. Hän on muun muassa tuottanut Edorfin Yön Elonkorjuun ja säveltänyt suuren osan levyn raidoista.

Inarista on ponnistanut vuosien varrelta myös monia muita räp-muusikkoja, joista osa on jo ripustanut mikrofonin naulaan tai muuttunut osa-aika taiteilijaksi. Esimerkiksi Aziz the Combat Fighter (Aslak Länsman), Nit lang (V-P Junttila), Eldermann (Anssi Kiviniemi) ja Neuvos (Jaakko Malmi) ovat kaikki Inarin räp-skenen merkkihenkilöitä.

Lappilaisten räp-artistien nuorempaa sukupolvea edustaa Sodankylän Stepa, joka juopottelee laavulla ja irvailee etelän rap-artisteille uneksimalla gettounelmia, joihin kuuluu ”rahaa, naisii ja muuta siistii”. Elina Westisen mukaan Stepa ”toimii marginaalin ja periferian paikallisena äänenä ja puolustajana”. Westisen väitöskirjassa Stepa itse sanoo, että hänet on kerran tunnistettu Helsingissä ja että hän on onnellinen päästyään mukaan Joku Roti-porukkaan. Stepan mikkirokissa on soljuvaa flowta ja kuten monen Lappi-räppärin kohdalla, purevaa ironiaa.

Rauhatäti eli Hanna Yli-Tepsa on oma lukunsa. Sodankylästä Helsinkiin muuttanut Rauhatäti ”räppää yhteiskunnallisista epäkohdista ilman tunkkaista vihaa ja sovittelee jopa Pohjois- ja Etelä-Suomen välisiä asennevammoja”, kirjoittaa Rumba-lehti. Rauhatädin musiikki on elektronista, rauhallisesti Sodankylän murteella notkuvaa räppiä. Aiheet vaihtelevat syrjäytymisestä ja päihdeongelmista kasvimaan hoitoon.

Ylitorniolta Rovaniemen kautta Tornioon on kulkeutunut Talonpoika Lalli eli Mikko Henrikki Mustakallio. Lalli ajaa videossaan vanhalla Hiluxilla ja kertoo pieniä suuria tarinoita kotikaupungista, perheestä, kotitalosta ja paikkakunnasta, jonka nimeä lehdet eivät opi kirjoittamaan oikein (Ylitorniolla, ei Ylitorniossa). Lallin hiphop on humaania, ihmisen kokoista ja sopuisaa – hänen maailmansa svengaa arjen ilojen ja pettymysten tahdeissa.

Oma ja merkittävä lukunsa ovat saamelaiset rap-muusikot. On Lapin seremoniamestari Amoc eli Mikkal Morottaja, maailman ainoa inarinsaameksi räppäävä artisti. Amocin kappaleet edustavat horror-rappia, siis eräänlaista hiphopin kauhunurkkausta. Amocin rytmit vievät Ukonkiveltä helvettiin ja ylös taivaaseen: amerikkalainen musiikkikulttuuri lyö kättä saamelaisen mystiikan kanssa.

On vielä pohjoissaameksi räppäävä Ailu Valle, jolle hiphop on samalla saamelaista identiteettityötä. Valle on avoimesti poliittinen räp-muusikko, vaikka ei sijoitukaan vasemmisto-oikeisto akselille. Hän puolustaa saamelaista luontosuhdetta ja käyttää kieltä tavalla, jota pohjoissaamen osaajat ihailevat.

Valle on todellinen kulttuurihybridi, joka ammentaa yhtä lailla Nils-Aslak Valkeapään perinteestä kuin amerikkalaisesta hiphopista. Hän ja Amoc edustavat elävää ja dynaamista saamelaiskulttuuria, joka on yhtä aikaa paikallista ja globaalia. Kulttuurien sulauma tiivistyy Amocin nimessä: Amoc tarkoittaa kuolemanjuoksua, mutta on myös yhdistelmä Inarin saamenkielisestä nimestä Anar ja räp-artistiin viittavasta ilmauksesta Master of Ceremony.

Lähde: http://dussidussedussat.blogspot.fi/2013/08/ailu-valle-luonddu-giella-music-video.html