Talven valkoinen esirippu roikkuu jo yllä ja keskiyön aurinko on painunut mailleen kuukausia sitten. Pimeän ajan keskellä voi ja on ilo muistella hieman kuluneen kesän elokuvajuhlaa Sodankylässä ja kurkistaa kolmekymmentävuotiaan festivaalin muutoskipuiluun Peter von Baghin kuoleman jälkeen.

Keskiyön auringon festivaali on elämän ja elokuvan, ihmisen sisäisen tuntemuksen ja ulkoisen maailman kuvien välinen dialogi. Kysymys on kahden valon dialogista: pohjoinen valo (elokuvista poistutaan kello neljä yöllä täyteen valoon) kohtaa elokuvan valon. Näin ylevästi kiteytti Peter von Bagh, yksi festivaalin luojista ja taiteellinen johtaja vuodesta 1986. Hän ehti puolustaa festivaalinsa pyhyyttä suurten kinojen digitaaliselta mullistukselta peräti 28 vuotta. Ohjelmisto on aina ollut yllätyksellinen ja luottanut elokuvataiteen monimuotoiseen ilmaisuvoimaan kävijöitä houkutellakseen. Kassavirtoja paisuttamaan ei ole tarvittu valtavirran kassamagneetteja, koska kassavirran vuolaus ei ole ollut perimmäinen arvo.

Kaupallisuus on pysynyt loitolla laatuelokuviin uskovien talkoolaisten, elokuvantekijöiden ja katsojien voimin. Pienenä alkaneesta ja vaatimattomana pysyneestä festivaalista on varttunut omaperäinen elokuvaväen kohtaamisen tila ja paikka, jossa maailman tähdet ja elokuvaintoilijat ovat olemassa vain elokuvan taiasta nauttiakseen. Punaisten mattojen tilalla on kaatosateessa kuopille kovertunut sorapiha, jolla ohjaajat Francis Ford Coppolasta Jiri Menzeliin loikkivat kuralätäköiden yli siinä missä katsojatkin. Mutta miten on nyt, kaksi vuotta von Baghin jälkeen, kun kriitikoiden mielestä festivaali on kadottamassa itsensä ja kenties ne elokuvataiteen tekijät, jotka ymmärtävät elämän, kuvan ja valon välisen dialogin sellaisena kuin von Bagh tarkoitti. Minne elokuvajuhla on matkalla ja miten sen tulisi nyt määritellä itsensä? Vai kokevatko kriisin kriisiksi vain ne kinofiilit, jotka ovat tottuneet Petterin aamukeskusteluihin ja elokuvavalintoihin?

 

2016-3-5

 

Ensikertalaiselle ja elokuvapiirien ulkopuoliselle elokuvajuhlilla oli varsin turvallista marssia mihin tahansa elokuvaan ilman pelkoa, että kokemuksesta jäisi turhautunut ja aikaa haaskannut olo. En tuntenut elokuvia entuudestaan ja suuntasin kuin tutkimusmatkailija elokuvasta toiseen välittämättä vuorokaudenajasta tai levon riittämisestä. Huomaamatta antauduin suorastaan festarihypeen, jonka jäljiltä vieläkin, suttuisen harmaana marraskuun päivänä ponnahtaa hienoja elokuvateoksia mieleen.

 

2016-3-6

 

Suurin löytö oli ranskalainen ohjaaja Mia-Hansen Løve. Sodankylässä esitettiin neljä hänen elokuvaansa: Eden, Goodbye first love, Father of my children ja Things to come. Osa näistä on kiertänyt Euroopan isoilla elokuvajuhlilla ja saanut osakseen ihastusta jopa kriitikoilta. Filosofian professorin tytär Hansen-Løve ei kaihda suurten aiheiden kuten elämän ja kuoleman, rakkauden ja pettymyksen merkityksen filosofista ihmettelyä. Hänen elokuvissaan tragediat kohdataan stoalaisella mielentyyneydellä ja kiihkeä ensirakkaus saa viiletä pragmaattisen, kypsän suhteen tieltä. Katsojakin joutuu miettimään päähenkilöiden valintoja, ja elämäntilanteiden kohdatessa heijastelemaan elokuvan teemoja omiinsa.

Koska ohjelmisto on tarkoituksella laadittu monitahoiseksi, katsoja saattoi Hansen-Løven elämänpyörien suhteisuuksista kimmahtaa astrofyysikkoja käsittelevään dokumenttiin tai lumoutua Kuunmetsän Kaisan myyttisestä tarinasta ja antaa itsensä sotkeutua tositapahtumien ja mytologian väliseen, selittämättömään hämärään. Matka avaruudesta avantgardistisiin lyhytelokuviin, silmät sikkurassa aamukeskusteluun, ja säestetystä mykkäklassikosta Mestariluokalle on ehkä mahdollinen vain Sodankylässä.

Näin yllätyksellisen ja monipolvisen ohjelmiston nähtyään voi tietenkin ihmetellä, mitä karaokeksi sovitettu Abba-elokuva ja Tuukka Temosen Teit meistä kauniin Sodankylässä tekivät. Ainakin ne saivat ihmiset seisomaan monella kippuralla luikerrelleissa jonoissa ja täyttämään ison teltan penkit. Ehkä tapahtuman sponsori YLE ei malttanut pitää näppejään erossa ohjelmiston sisällöstä niin kuin Eero Tammi vihjaa Sight and Sound -lehden mielipidekirjoituksessaan. Ehkä Tammi on oikeassa kritisoidessaan elokuvajuhlien olevan kadottamassa itsensä ja antautumassa helpon massaviihteen houkutuksille. Tai sitten hän liioittelee. Noviisin silmiin Sodankylässä oli hieno laatuelokuvien buffetti, josta näin tuulipukukansalaisena nautin ihan ähkyn partaalle. En ole riittävän perillä elokuva-alasta, jotta osaisin vastata alussa esittämiini kysymyksiin festarin suunnasta. Sen sijaan kysyn lisää ja toivon, että Petterin keskiyön auringon lapsi kestää identiteettikriisinsä perinnettä unohtamatta niin, että omaleimainen ohjelmisto säilyy, ja samaten orgaanisesti polveilevat aamukeskustelut.

 

2016-3-7

2016-3-8

 

Toivottavasti festivaalin järjestäjät luottavat lojaaliin tekijäyhteisöönsä ja yleisöön, sillä elokuva taiteen muotona saa ymmälle ja näkemään ympärillä olevan ja tapahtuvan uudella tavalla. Se saa uskomaan, että ihmisellä kaikessa hulluudessaan on väliä ja että löytyy taitavia ihmisiä, jotka osaavat pyydystää abstraktit, vaikeaselkoiset ilmiöt sellaisen kerronnan muotoon, joka säväyttää sisimpäämme. Keskiyön auringon elokuvafestivaalia tarvitaan viihdebisneksen änkyränä, jonka yllättävään ohjelmistoon voi luottaa vuodesta toiseen ilman Petteriäkin.

 


Aukeaman kuvat: Leena Rantamaula.

Paitsi kuva auringosta: Ulla Tiikkainen.

Lähteet

  • Tammi, Eero (2015), Year One AVB (After von Bagh): Midnight Sun 2015. Sight and Sound 7/2015. (viitattu 22.11.2016)
  • Von Bagh, Peter (2010). Sodankylä ikuisesti. Wsoy Helsinki.