Ihmisille tyypillisistä taipumuksista hahmottaa ja painottaa todellisuudesta saatuja havaintoja ja tulkintoja käytetään psykologista käsitettä kognitiivinen vinouma – vinouma siksi, että se voi vääristää ihmisen käsitystä todellisuudesta. Pareidolia – taipumus muokata mielessä merkitykselliseksi ja säännönmukaisiksi satunnaiset, epämääräiset aistihavainnot – on yksi kognitiivisista vinoumista. Mikä sen merkitys ihmiselle ja ihmisyydelle on? Olisiko ihmiskunta kehittynyt sellaiseksi, kuin se on muotoutunut, ilman pareidoliaa? Eikö evoluutio olisi karsinut tällaiset ”vinoutuneesti” todellisuutta havainnoivat, jos sillä olisi pääsääntöisesti negatiiviset vaikutukset yksilön ja yhteisön selviytymisen kannalta? Onko todellisuuden vääristämisellä siis ollut ihmiselle jokin suurempi merkitys?

Eksistentialisti Jean-Paul Sartren mukaan maailma on ilmiöiden maailma, eikä millään ole mitään ulkopuolista tarkoitusta, sillä kaikki on mieletöntä. Tästä seuraa Sartren mukaan se, että ihminen on ”heitetty vapauteen”, eli ihminen on vapaa, mutta myös velvoitettu, valitsemaan oman olemassaolonsa tavan ja löytää siten merkityksen elämälleen. Tämä aiheuttaa kuitenkin ahdistusta, kuten Sartren romaanissa Inho (1938) tulee hyvin esille, kun romaanin päähenkilö alkaa tuntea inhoa kaiken, mutta myös itsensä, olemassaolosta sen merkityksettömyyden vuoksi. Eikö ihmisellä ole siis luontainen tarve löytää merkityksellisyyttä elämässään, vaikka eksistentialismin mukaan elämällä ei ole mitään ulkopuolelta määriteltävää, objektiivista tarkoitusta?

Näin ollen elämän tarkoituksellisuuden etsimisessä kyseessä voisi olla pareidolia, sillä ihminen yrittää nähdä merkityksellisyyttä ja säännönmukaisuutta jossain, jossa sitä ei ole. Vaikka merkitystä ei todellisuudessa ole, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sillä ei voisi olla merkitystä yksilön – tai laajemmassa mittakaavassa yhteisön – kannalta, tai sitä, että merkityksen etsimisellä ei olisi itsessään jo merkitystä. Evolutiiviselta kannalta pareidolia vaikuttaa tässä yhteydessä välttämättömältä selviytymisen kannalta, sillä sen kautta ihminen pyrkii löytämään elämälleen merkityksen ja oikeutuksen, eikä ihminen voisi elää ilman sitä vaipuessaan oman, mutta myös kaiken ympärillä olevan olemassaolon aiheuttamaan ahdistukseen, joka lamauttaa ihmisen.

Uskontoihin kuuluu usko johonkin yliluonnolliseen jumalolentoon tai – olentoihin, ja uskonnon jäsenien yhteyttä uskontoon vahvistavat uskonnolliset kokemukset jostakin pyhästä. Eikö tämäkin ole pareidoliaa, pyhän merkityksen löytämistä siellä, missä sitä ei ainakaan objektiivisesti havainnoituna ole olemassa? Esimerkiksi vuonna 2012 Mumbaissa – Intian suurimmassa kaupungissa ja yhdessä maailman suurimmista kaupunkikeskuksista – paikallisen katolisen kirkon Jeesus-patsaan tulkittiin itkevän – veden valuessa patsasta pitkin – ja ihmisiä kokoontuikin ihmeen äärelle keräämään näitä pyhinä pidettyjä kyyneleitä. Intialainen rationalisti Sanal Edamaruku kuitenkin todisti, että vesi valui patsasta pitkin kapillaari-ilmiön vuoksi rikkoutuneesta vesijohtoputkesta, eikä mistään jumalalallisesta lähteestä, minkä seurauksena hän alkoi saada jopa tappouhkauksia ja Intian katolinen kirkko nosti häntä vastaan jumalanpilkkasyytteen. Välttääkseen vuosien vankilatuomion Edamaruku lähti maanpakoon Suomeen. Kyseisessä ilmiössä – arkisen asian pyhänä kokemisessa –  on jälleen kyse pareidoliasta, merkityksen löytämisestä sieltä, missä sitä ei ole. On kuitenkin mielenkiintoista, miten todellisuutta vääristävästä tulkinnasta ei suostuttu luopumaan rationaalisen selityksenkään vuoksi.

Pareidolian merkitys yltää myös sen kumoavuuteen. Antiikin Kreikassa uskonnollisessa yhteiskunnassa esisokraattiset luonnonfilosofit, ensimmäisinä pidetyt filosofit, pyrkivät selittämään luontoa ja ympäröivää todellisuutta järjellä – eli rationaalisesti – mytologian sijaan. Pareidolian aiheuttamien tulkintojen ja myyttien todellisuuden kyseenalaistamisesta syntyi siis filosofia ja siten tiede. Olisiko uskontoja, taidetta tai musiikkia, ja niiden kautta kulttuuria, kuitenkaan kehittynyt ilman pareidoliaa?

Kulttuuri tarkoittaa kaikkia ihmisten aineellisia ja henkisiä saavutuksia. Olisiko siis ilman pareidoliaa alettu kehittämään melusta musiikkia ja satunnaisista ilmiöistä taidetta? Ihmisessä on sisäänrakennettuna ominaisuutena säännönmukaisuuksien etsiminen ja niiden merkityksellisenä ja kauniina pitäminen. Leonardo da Vinci kehotti käyttämään hyödyksi taiteen tekemisessa pareidoliaa käyttäen esimerkkinä ihmisen kykyä nähdä seinän tahroissa säännönmukaisia kuvioita. Tuleeko luovuus pareidoliasta?

Yleisesti ottaen luovuutena pidetään kyvykkyyttä ajatella ja toteuttaa itseään poiketen ennalta annetuista algoritmeista. Toisaalta, eikö siihen tarvita epätäydellisyyttä, ajattelun virheellisyyttä, joka luo aukon, jotta täydellisestä prosessin ohjeesta voidaan poiketa? Onko luovuus siis virheellisyyttä? Jos tekoälyä tehdessä pyritään sen virheettömään ajatteluun ja havainnointiin, voidaanko luoda mitään subjektiivista tietoisuutta, sillä tietoisuuteen kuuluu subjektiivinen kokemus todellisuudesta ja itsestään, jolloin sen voitaisiin ajatella olevan epätäydellinen ja osittain virheellinenkin? Voiko tietoisuutta siis olla olemassa ilman kognitiivisia vinoumia?

On haasteellista luoda luovaa tekoälyä, sillä ihmisten luomat tietokoneet noudattavat ennaltamäärättyjä algoritmejaan, mutta mitä jos ihminenkin vain noudattaa algoritmiaan ollessaan luova, eikä luovuus olekaan ”luovaa” samalla tavalla kuin se on mielletty? Jos luovuus onkin vain pareidolian tulosta ja pareidolia ihmiseen ohjelmoitu ominaisuus, niin eihän silloin luovuus ole algoritmeista poikkeamista, vaan itse osa algoritmia. Näin ollen, eikö luovuus olisi siis mahdollista myös tietokoneille, sillä esimerkiksi Alexander Mordvintsevin kehittämä tietokoneohjelma DeepDream hyödyntää algoritmista pareidoliaa luoden unenomaisilta ja psykedeelisiltä vaikuttavia yliprosessoituja kuvia. Voidaanko sitä pitää taiteena?

Pareidolialla voidaan katsoa olevan merkitys ollen se tekijä, joka luo ihmiselle illuusion maailman merkityksellisyydestä, jota ei objektiivisesti voi todistaa. Näin ollen merkityksen luomisella on kuitenkin myös aivan oma merkityksensä ja ilman sitä ihmisenä oleminen ja ihmisyys eivät olisi sitä, mitä ovat. Voidaanko sitä kuitenkaan pitää vain ihmisen piirteenä, kun tietokoneohjelmallekin voidaan luoda algoritminen pareidolia? Riippuu siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai onko determinismin mukaisesti kaikki ennaltamäärättyä.