Keskustelu saamelaisuuden ja saamelaisen määrittelemisestä on jatkunut Suomessa enemmän ja vähemmän kiivaana jo parikymmentä vuotta. Puhutaan identiteettineuvottelusta, kulttuurisesta kuulumisesta ja etnisistä rajanvedoista. Kollektiivisia kansallisia identiteettejä on 1800-luvulta alkaen rakennettu myös taiteen keinoin: kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin on nähty ilmentävän esimerkiksi suomalaisen kansan ”sielua” ja syvintä ”olemusta”. Myös saamelainen taide on osallistunut saamelaisen kansakunnan rakentamisprojektiin ja yhteisen saamelaiskuvan muotoilemiseen. Kun saamelainen kulttuurielämä puhkesi kukoistamaan 1970-luvulla, saamelaiset kirjailijat, kuvataiteilijat ja muusikot ottivat aktiivisesti osaa etnopoliittiseen projektiin.

Tässä AGON-lehden teemanumerossa tarkastellaan, miten saamelaiset taiteilijat ja kulttuuritoimijat ovat kuvittaneet ja sanoittaneet saamelaisuutta viime vuosina, kun saamelaisuus on jälleen kerran poliittisen uudelleenmäärittelyn kohteena. Veli-Pekka Lehtola ja Anni-Siiri Länsman (2012, 13, 15) ovat kuvanneet, että 1990-lopulla saamelaisyhteisössä on alkanut muutos, joka on johtanut saamelaiskansallisen tematiikan dramaattiseen vähenemiseen taiteissa: taiteilijat ovat kyllästyneet käsittelemään esimerkiksi aiempien sukupolvien traumaattista suhdetta suuryhteiskuntaan. Tässä lehdessä haastatellut kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski toteavatkin, että kantaaottavuus tai ”saamelaissanoma” eivät ole heidän taiteensa keskiössä. Toisaalta Helander ja Pieski tuovat esille, että nuorten, poliittisesti orientoituneiden taiteilijoiden aktivismi on otettu saamelaisyhteisössä innolla vastaan. Paljon huomiota on saanut esimerkiksi propagandataiteilija Suohpanterror, joka on ottanut kuvissaan kärjekkäästi kantaa muun muassa kaivosteollisuuteen ja ILO-sopimukseen.

Saamelainen kuvataide on kuluneena vuonna saanut poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä. Maaliskuussa Rovaniemen taidemuseossa avautui laaja saamelaisen nykytaiteen näyttely ”Sámi Contemporary – Dálá Sámi dáidda”, joka on sittemmin ollut esillä Luulajassa Norbottenin museossa. Näyttely siirtyy marraskuussa Karasjoelle Saamelaisen taidekeskuksen (Sámi dáiddaguovddáš) uusiin, kesällä avattuihin tiloihin. Tässä AGONin numerossa Tuija Hautala-Hirvioja tekee läpileikkauksen saamelaisen nykytaiteen kentälle. Katsauksessaan Hautala-Hirvioja tuo esille taiteen aihepiirien ja lähtökohtien moninaisuuden.

Taiteenlajeista kirjallisuudella on tähän saakka ollut kuvataidetta vahvempi rooli saamelaisen omakuvan muotoilemisessa. Veli-Pekka Lehtola on luonnehtinut saamelaiskirjallisuuden ”kulta-ajaksi” ajanjaksoa vuodesta 1982 vuoteen 1994. Silloin ilmestyi saamelaisten lukumäärään nähden runsaasti kirjoja, ja romaanitaide oli voimissaan. 2000-luvulla proosatuotanto on vähentynyt, ja valtalajiksi on noussut uudelleen lyriikka. (Lehtola 2013, 221–223.) Saamelaiseen nykylyriikkaan paneutuu Hanna Mattilan artikkeli. Mattila analysoi kolmen runoilijan tekstejä, joissa kaikissa voi nähdä jälkiä saamelaiskulttuurin ylittämättömän voimahahmon, monitaiteilija Nils-Aslak Valkeapään vaikutuksesta.

Eräs saamelaiskulttuurin 2000-luvun trendeistä on ollut saamelaisfestivaalien voimistuminen (Lehtola & Länsman 2012, 25). Ylivoimaisesti suurin lienee Norjan Kaivuonossa jo 1990-luvun alusta saakka järjestetty Riddu Riđđu -festivaali. Suomen puolella merkittäviä ovat Inarin tammikuinen Skábmagovat-elokuvafestivaali ja loppukesän Ijahis Idja -musiikkifestivaali. Saara Tervaniemen kuvaus vuoden 2014 Ijahis Idja -festivaaleilta kertoo tapahtumassa järjestetystä performanssi-työpajasta. Stálut min kultuvrras – Staalot kulttuurissamme -työpajassa nuoret tutustuivat vaikuttamismahdollisuuksiin katu- ja performanssitaiteen keinoin.

Nuoren saamelaispolven taiteilijat ovat usein kulttuurihybridejä, jotka yhdistävät taiteessaan monenlaisia kulttuurisia genrejä ja virtauksia perinteiseen saamelaisuuteen ja sen ilmauksiin. Saamelaiset rap-artistit ovat oiva esimerkki kulttuurien ja tyylien risteämisestä ja uutta luovasta vaikutuksesta. Tapio Nykänen kirjoittaa lappilaisesta hiphopista, jonka keskeisiä tekijöitä ovat myös saamelaiset rap-artistit.

Käsissämme on saamelaisen nykytaiteen erikoisnumero, joka jatkaa ja syventää AGON-lehden pohjoista kulttuuria luotaavaa ja kannattelevaa linjaa. Erikoisnumero myös osallistuu saamelaisuutta koskevaan keskusteluun tuoden siihen taiteen puheenvuoron. Kiitämme lehden tekemiseen osallistuneita kirjoittajia ja taiteilijoita. Toivottavasti tämä lehti paitsi avartaa ymmärrystä saamelaisuudesta ja saamelaiskulttuurista, myös johdattaa lukijat saamelaisen taiteen pariin.

Jyväskylässä ja Rovaniemellä 4.11.2014,
Kaisa Ahvenjärvi & Sanna Valkonen

Lähteet

• Lehtola, Veli-Pekka (2013) Saamelaiskirjallisuus kriisissä? Teoksessa Hallila, Mika; Hosiaisluoma, Yrjö; Karkulehto, Sanna; Kirstinä, Leena & Ojajärvi, Jussi (toim.) Suomen nykykirjallisuus 1. Lajeja, politiikkaa. Helsinki: SKS, 220–227.
• Lehtola, Veli-Pekka & Länsman, Anni-Siiri (2012) Saamelaisliikkeen perintö ja institutionalisoitunut saamelaisuus. Teoksessa Lehtola, Veli-Pekka; Piela, Ulla & Snellman, Hanna (toim.) Saamenmaa. Kulttuuritieteellisiä näkökulmia. Helsinki: SKS, 13–35.