kaukaa taas palaan joelle kerran, vaan se vie ei mua mukanaan
–Riki Sorsa
On alkukesä Lapissa. Minut, pitkin poikin maita ja mantereita kuljeksiva kulkuri, oli pestattu filosofi-oraakkeliksi Ounasjoessa kelluvalle saunalautalle. Oli soitettu ja kerrottu, että tehtäväni on istua saunan lauteilla ja keskustella ihmisten kanssa niinkuin vain filosofi voi keskustella. Tämä oli taas niitä työnimikkeitä, joista kertoessani ihmiset alkoivat kyselemään lisäkysymyksiä. Kysymykset alkoivat lepattamaan ympärilläni kuin kirkontornista häädetyt lepakot. Oli selitettävä. Oli täytettävä hiljaisuus määritelmillä. Oli sanottava sana – mielellään useampi.
Jotenkin näin kaikki sitten tapahtui.
Kylä on asettunut mäen rinteeseen, ei liian kauaksi joenrannasta, jonne joukko ihmisiä on kerääntynyt. Muutama työmies ahertaa rantaan raahatun saunalautan äärellä. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Pienen ponnistuksen ja ärähdyksen jälkeen sauna pulpahtaa virran syleiltäväksi. Plumps! Väkijoukko kohahtaa. Vaikkei Ounasjoen virta tässä olekaan erityisen voimakas ja vimmainen, heittelehtii saunalautta hetken vaijerien varassa kuin miettien uskaltaako luottaa, uskaltaako päästää irti. Hetken se nikottelee virran otteessa ennenkuin asettautuu paikalleen. Se on kuin vieras objekti uudessa vihamielisessä ympäristössä. Sen esineellisyys riitelee veden virtaavan luonteen kanssa. Siinä on logos ja tao vastakkain. Virran ja saunan täytyy tutustua toisiinsa – ottaa toisistaan hetki mittaa – ennenkuin minkäänlainen yhdessäelo, tai parhaassa tapauksessa; symbioosi, on mahdollista. Sitten ne kietoutuvat toisiinsa kuin yin ja yang konsanaan.
Tietenkin filosofina tässä kaikessa haluaa nähdä suurta symboliikkaa – ja näkeekin. Ja koska omassa itsessä asuvien moneuksien vapauttaminen on tieni, suon omalle filosofillenikin puheenvuoron ja jotenkin näin se sitten puhuu. ”Jokin pysyvämpi rakennelma ankkuroidaan keskelle virtaa, mielen virtaa. Vesi etsii uuden reitin sen ympäri. Kaikki virtaa, niinkuin jo Herakleitos totesi kliseeksi muodostuneessa fragmentissaan. Jopa tuo sauna virtaa. Sen tapa virrata vain näyttäytyy meidän aistielimillemme jähmeänä ja esinemäisenä.”
Mutta palatakseni filosofisista kontemplaatioista ulkoiseen todellisuuteen ja sen aistielimille näyttäyvään olemukseen, tyydyn toteamaan että kuuset ja kaikki niiden vihreys kuuntelevat kärsivällisinä virran keskellä käytävää dialogia. Ympärillä levittäytyy Kaukosen kylä – kyläläisten tarinoiden mukaan toinen niistä saksalaisilta polttamatta jääneistä Lapin kylistä. Se on asettunut rinteeseen sekasortoiseksi ja jotenkin hilpeäksi rykelmäksi. Joka puolella jatkuu silmänkantamattomiin havumetsien vihreys sekä loivasti kumpuilevien vaarojen rytmittämä maisema. Tunnen rauhan sisälläni ja ympärilläni. Haluan olla puiden ja vaarojen kaltainen.
Kävelen kylän raittia pitkin ja annan ajatusten tulla ja mennä. Ympärillä aaltoilee festivaalien avajaiskiireet kuin Ounasjoen koskien kuohut. Niissä on jotakin samaa kuin kylässä itsessään. Jotakin hilpeää ja kaoottista. Joka puolella ryöppyää tekemisen riemu. Kaikkialla minne katseeni käännän näen amatöörihengen ja rautaisen ammattilaisuuden kohtaamisen – Koraanin sanoin ”kahden valtameren kohtaamisen”. Ihmiset juoksentelevat ympäriinsä toimittaen asioitaan – niinkuin ihmisillä on tapana juoksennella ympäriinsä – tässä asioiden maailmassa. Minä katson hiukan ulkopuolisena ja myötätuntoisena – reflektoiden.
Mikko Väänänen. Kuva: Lauren Greig
Olen oraakkeli.
Olen Ounasjoen oraakkeli. Päätän puhua oraakkelin äänellä: vakuuttavasti ja vaikeaselkoisesti. Niinkuin filosofi puhuu.
Ajattelen rooliin asettautumista. Ikäänkuin minulla ei noin muuten elämässä ole rooleja. Silti tunnen piston sydämessäni. Sitä ikäänkuin vetää viitan päälleen ja muut näkevät viitan – eivätkä enää minua. Kuitenkin: erilaisiin rooleihin asettumisessa avautuu mahdollisuus, mahdollisuus käyttää niitä välineenä itseymmärrykseen, jonkinlaisena vipuvartena. Tai ehkä rooli on kuin aukottoman portin puomi? Sapere aude – uskalla tietää! Uskalla olla tietämättä! Dogen puhui piikin poistamisesta ihosta toisen piikin avulla. Puettuani päälle oraakkelin viitan tarkastelen uutta oraakkeli-minääni … ja näen että se on hyvä!
Kun lopulta tulee aika siirtyä reflektiosta varsinaiseen oraakkelin toimintaan, minut täyttää – jos nyt ei rauha niin ainakin … jonkinlainen luottamus. Astelen ryhdikkäänä rantaan, jossa ensimmäinen asiakkaani jo odottaakin. Lautturi kuljettaa oraakkelin ja asiakas-potilaan saunalle. Symboliikka tihenee ympärillämme kuin verkko. Ylitämme virran. Emme astu toiselle rannalle, vaan jäämme keskelle virtaa – jonnekin kahden maailman välille, missä raja seisoo. Kellumme näiden kahden totuuden, kahden näkökulman välillä. Toisella rannalla siintää absoluutti, perimmäinen, muinaisten suomalaisten lintukoto, jonne linnut aina syksyisin matkasivat linnunrataa pitkin. Se kiiltää kuin jaspis tai karneoli. Se siintää mystistä valoaan. Se tuoksuu mirhamilta ja suitsukkeelta, outojen maiden ihojauheelta. Toiselle rannalle jää relatiivinen maailma, kaikki se mikä on selvää ja jatkuvasti silmiemme edessä. Se tuoksuu arjelle, vastuulle, sotkuisille tunteille ja punaiselle tomulle. Tämä paikka niiden välillä on pyhä, kuten suomen kielen sanan pyhä etymologia: se on raja, kahden maailman välillä piirtyvä raja.
Olemme keskellä elämänvirtaa, näiden kahden todellisuuden välissä vellovaa virtaa – ja nämä kaksi todellisuutta eivät olleet muuta kuin kaksi näkökulmaa tähän samaan virtaan. Ja me astumme saunalautalle ja lautturi kääntyy paluumatkalleen toivotettuaan hyvät löylyt. Kaadan kannusta koivunmahlaa laseihin ja skoolaamme, sillä ihminen kaipaa rituaaleja, riittejä, joilla luoda merkityksiä lyhyen elämänsä aikana sattuviin kohtamisiin, siirtymiin.
Saunan hiljaisuudessa kiuas sihisee, kun sille heittää vettä – sitä samaa vettä mikä virtaa joessa saunan ympärillä. Ja niin vesi muuttaa muotoaan, niinkuin kaikki täällä jatkuvasti muuttaa muotoaan. Vesi höyrystyy ja muuttuu lämpöaalloksi ja saa meidät kumartelemaan kohti lauteita. Ikkunoista näkyy sinisenä höyryävät metsät. Vesi tiivistyy lasiin. Tapahtuu kondensaatio. Muodostuu pisara. Plim! Pisara tekee päätöksen ja lähtee valumaan kohti telostaan, jokea ja sen äitimäistä olemusta. Sauna kelluu laineilla, joka seitsemäs aalto on aina se kaikkein suurin. Tiira kiljahtelee rannalla – jossain relatiivisen maailman rantakivikossa. Se puolustaa pesäänsä emon raivolla, syvältä sisimmästään kumpuavalla vaistolla.
Me saunassa istujat ajaudumme keskusteluun, sillä hiljaisuus on täytettävä sanoilla. Se on ihmisluonto. Ihminen on määritelmiä etsivä eläin. ”Eläin elää. Ihminen ihmettelee” lauloivat jo Sielun veljet aikoinaan ja olivat ”oikeassa”. Minä en halua täyttää saunan pyhältä tuntuvaa ilmapiiriä höpötyksellä tai teoreettisilla pohdinnoilla. Ne jotenkin veisivät pois sen, mikä niin vahvasti on tässä.
Saunan filosofia on alastomuus ja puhtaaksi tuleminen. Sauna herättää saunojassa tarpeen rehellisyyteen. Sitä haluaa helposti olla ajatuksiltaan yhtä alaston kuin on vaatteistaan, kuunnella minkälaisia ajatuksia ja tuntemuksia nousee. Nuo ajatukset ja tuntemukset ovat. Ehkä ne ovat niinkuin tuo Ounasjoki, vaikka ne haluaisi nähdä kuten saunarakennuksen, esinemäisenä, jonakin johon samaistua. Tai jos ne eivät ole tuollainen esine, niin ainakin niiden takana on jokin pysyvä minä, kivinen rakennelma, kaupunki vuoren laella, jota suojaavat Jerikon muurit. Ehkä mieli virtaa eikä siellä, sen ”takana” ole ketään. Ehkä on niin, kuten Bodhidharma sanoi, ettei harhojen, vihan ja ahneuden tuolla puolen ole mitään toista todellista mieltä?
Joki virtaa vieden mukanaan kaikenlaista, aikakauden ylijäämää.
Sitä istuu lauteilla ei-tietämisen hiljaisuudessa – katselee jokea, yrittämättä muuttaa sitä joksikin esinemäiseksi. Lopultakin on niin, että filosofin tehtävä on hajottaa kaikki jumalakuvat ja olla pystyttämättä uusia tilalle. On helpompaa tarrautua johonkin identiteettiin, kultaiseen härkään, jota palvoa ja kumartaa. On helpompi määritellä itsensä ja sulkea itsensä erilliseksi kaikelta muulta. On helpompaa pystytellä muureja kuin repiä niitä alas.
On kesä ja kaksi kuolevaista istuu virran keskellä kahden maailman välillä ja kuuntelevat virtaa. Kuuntelevat. Se on kaikkein vaikeinta ja tärkeintä. Kuunnella – niinkuin Walt Whitman sanoi: moneuksia. Moneuksia, joita jokainen ihminen kantaa sisällään.
Hiljaisuudessa.
Oraakkelin sauna.
Kuva: Ben Hopper.