Filosofi Georg Henrik von Wright teroittaa teoksessaan ”Humanismi elämänasenteena” (1981), että tieteellinen työ on erotettava tieteellisesti rationaalisesta asenteesta. Ensimmäinen tarkoittaa von Wrightille yksilöstä irtonaisia seurauksia ja oppirakennelmia (esim. metodit, teoriat, lauseet, tutkinnot, pisteet), jälkimmäinen yksilön omaa toimijuutta ja sielunmaisemaa (esim. empatia, rohkeus, totuudellisuus, nöyryys, arvostelukyky, suhteellisuudentaju, argumentaatio). Von Wright varoittelee myös liiallisen erityistieteellisen opiskelun ”fakki-idiotia” -seurauksesta: Tällöin tutkijayksilö hallitsee oman erikoisalansa vakiintuneet metodit, lauseet ja teoriat (ts. tieteellisen työn), mutta filosofisen pohjan, arvostelukyvyn ja suhteellisuudentajun (ts. tieteellisen asenteen) puuttuessa hänellä ei ole kykyä asettaa toimintaansa ja olemistaan kontekstiin.

Von Wright toteaa teoksessaan, että yksilön tieteellinen asenne voi olla varsin kehittymätön, vaikka hänellä olisikin teknisiä suorituksia ja ansioita tieteensä alalta. Toisaalla von Wright tuo esille yksilön taipumuksen hubrikseen (ylimielisyyteen) suhteessa tieteellisen työn tuottamien irtonaisten objektien kaikkivoipaisuuteen. Kehittymättömyyden ja ylimielisyyden tien kulkemisen myötä yksilöllä voi olla vaikuttava tiedepoliittinen asema, iso julkaisuluettelo ja kyky lausua fraaseja oikeissa paikoissa, mutta tämän kehikon ulkopuolella hänellä saattaakin paljastua olevan naiivi ja karu sielunmaisema. Lisäksi meriittiä tuovien tutkimusobjektien tuottamisen tarkoitusperät saattavat syvässä mielessä jäädä tutkijalle itselleen vieraaksi. Kun Von Wright vielä käsittelee tieteellisen kehittymättömyyden ja hubriksen lisäksi samassa teoksessa tieteellisen peruskoulutuksen tuomaa yhtenäistä metodologista pohjaa, vaikuttaa hän sanovan, että ilman tieteellistä asennetta koko tutkimustyön merkityksellisyys ja sen kautta oman tieteenalan profiilin vahvistuminen voidaan kyseenalaistaa.

Miten von Wrightin vuonna 1981 tekemät huomiot ja ennusteet ovat käyneet toteen näinä aikoina? Olen itse saanut tehdä näitä huomioita välissä hyvinkin kouriintuntuvasti. Esimerkiksi tämän julkaisun pohjana toimiva Agon-lehti on tarkoitettu vapaaksi foorumiksi mm. ajatustenvaihtoon ja erityistieteiden profiilien elävöittämiseen, mutta ulkoisesti määriteltynä olemme ns. nollatason julkaisu. Se on hämännyt joitakin meiltä kirjoituskutsun saaneita opettajia ja tutkijoita, jotka ovat vaikuttaneet samaistaneen tieteellisen eetoksen julkaisutoimintaan ja siitä saataviin mielikuvituspisteisiin, jotka menevät yliopiston internet-palvelimella sijaitsevaan tutkijan some-profiiliin. Kutsusta tieteelliseen keskusteluun on meille kieltäydytty esimerkiksi managerialistisiin tutkijansitoumuksiin ja ranking-listoihin vedoten. Managerialistiset normit on siis nähty tiedettä ja omaa käytöstä ohjaavana tekijänä, joka vastaa von Wrightin kuvaamaa teknikkotutkijan tietoisuuden muotoa.

Olen käynyt neljän vuoden opiskeluaikanani useita keskusteluja eri yliopistohistoriaa- ja filosofiaa hallitsevien ihmisten kanssa, jotka esim. ovat kokeneet yliopiston ennen 1970-luvulla tapahtunutta tutkinnonuudistusta. He ovat kommentoineet sittemmin muuttunutta ajan henkeä niin, että tieteellisen asenteen harras sädekehä on toden totta katoamassa. Kyky käydä tieteenteoreettista ja periaatteellista keskustelua yliopistossa on ohentunut. Tieteellinen toiminta mielletään nykyaikana hyvin vahvasti julkaisutoiminnaksi ja ennalta määritetyksi diskurssiksi. Teknisten toimeksiantojen ja määräaikaisuuksien tiedearjessa ei vaikuta olevan aikaa pysähtyä pohtimaan alati monimutkaistuvan maailman haastavia kokonaisuuksia, eikä uuden sukupolven opettajilla, tutkijoilla tai professoreilla ole välttämättä edes taitoa tai kaipuuta niiden käsittelyyn. Radikaalit ja periaatteelliset keskustelut jäävät syrjään. Ilman tälläistä keskustelua tutkijalla ei ole työkaluja perustavien ongelmien käsittelyyn. Siten tieteellinen tarmo suuntautuu välttämättä ongelmiin, joiden tiedetään nykyajan maailman olosuhteissa olevan teeskentelyä ja perustavampien ongelmien välttelyä.

Olen huomannut opiskelijoiden keskuudessa valitettavan ajatusvääristymän koskien tieteellisen asenteen katoamista, nimittäin sen, että opiskelijat eivät uskalla välttämättä ilmaista mielipiteitään. Taustalla vaikuttaa olevan luulo, että on olemassa jokin vakiintunut käsitys ”oikeasta tieteellisestä keskustelusta”: Jos jokin tutkimus, lähdeviite tai auktoriteetti ei takaa omaa mielipidettä, niin mielipidettä ei välttämättä kehdata sanoa ääneen tai jos sanotaan, niin täytyy samalla vetää matto omien jalkojen alta mainitsemalla ettei kyseinen mielide ainakaan ole tieteellinen. Tiedeyhteisön keskustelu ikään kuin objektivoidaan tutkimustuloksiin ja auktoriteetteihin niin, ettei näiden objektien välissä olevalla sanalla ja ajatuksella uskota olevan mitään oikeutusta tahi liikkumatilaa. Tieteellinen toiminta kaikkinensa jähmettyy staattiseksi maisemaksi, jota yliopiston tyhjät käytävät ja salit hyvin kuvaavat. Tämä on mielestäni malliesimerkki tiedekulttuurista, joka ei  rohkaise tieteelliseen ajatteluun. Sen sijaan se on vienyt tieteellistä ajattelua kohti naiivin empirismin ja skientismin kaltaisia ajatusvääristymiä. Tämä ei ole keskiverto-opiskelijan oma vika, koska hänellä ei voi olla tietoa paremmasta – eihän sitä ole uuden sukupolven yliopistohenkilökunnallakaan. Uskon, että kaikille osapuolille filosofian (ja tieteenhistorian- ja sosiologian) opiskelu mieluiten hyvän opettajan tukemana olisi oikaisu tähän vääristymään. Tähän en voi kuin jokaista lämpimästi rohkaista. Esimerkiksi filosofian sivuaineen opetus on Lapin yliopistossa opiskelijaa rohkaisevaa ja opiskelijan omia pyrkimyksiä tukevaa. (Suosittelen lukemaan tätä samaa aihepiiriä – miten uuden sukupolven opiskelijat käsittävät tieteen eetoksen – koskevan kirjoituksen Aleksi Poikelalta Agonin julkaisussa 3/2013.)

Tieteellisen asenteen laiminlyönnistä ja tieteellisen työn ylikorostuksesta välittyy implisiittisesti opiskelijalle, että tätä tiede kertakaikkisesti on. Opiskelijoiden omaan ajatteluun rohkaiseminen, elävän tieteellisen ajattelun ja keskustelun tilan sekä vaihtoehtoisten näkökulmien tarjoaminen jää harvojen opettajien vastuulle. Kun lukija pohtii kriittisesti tämän pääkirjoituksen otsikkoa, pyydänkin häntä miettimään, että onko tieteellinen ajattelu tosiaan aktiivisesti tuettuna yliopistorakenteessa vai pelkästään joidenkin yksittäisten henkilöiden hartioilla. Tiede ei syvällisessä mielessä toteudu tieteellisen työn objekteissa vaan ihmisten välisissä suhteissa, joissa jokainen on tai jokaisen pitäisi olla oman tieteellisen asenteensa varassa. Itselleni näyttäytyy, että esim. von Wright oli huolissaan tieteen muuttumisesta luonto- ja sosiaaliteknologiaksi, jossa ei ole enää perusteita koskevaa keskustelua ja ajattelua kuin nimeksi – esim. muutaman sanan verran mainittuna WebOodissa.

Tieteellisen asenteen laiminlyönti näkyy muuallakin käytännön elämässä kuin vain yliopiston palkkalistoilla olevilla toimihenkilöillä. Olen nykyisessä työssäni lastensuojelun sosiaalityössä säännöllisesti monien tieteellisten professioiden kanssa yhteistyössä (opettajat, hallintotieteilijät, muut sosiaalityöntekijät, lääkärit, psykologit, terapeutit, juristit) joko itse tai kuulen tästä yhteistyöstä erillisesti välikäsien kautta. Näiden professioiden yhteistyössä pyritään mikrotasolla parantamaan lapsiperheiden elämäntilanteita pirstaleisessa sosiaalisessa todellisuudessa, joka ei juuri koskaan asetu mihinkään ennalta säädettyyn diskurssiin taikka toiminnan ja ratkaisujen logiikkaan. Ts. jokaisen perheen elämäntilanteen ymmärtäminen lähtee perheen omista erityisistä lähtökohdista käsin ja ratkaisu tilanteeseen on sekin erityinen. Tämän perusteella selvältä näyttää, että jos nämä ammatit perustuvat tieteelliseen professioon, niin se perusta ei ainakaan mikrotasolla ole tieteen ennalta-määritetty diskurssi, metodi tai logiikka (”tieteellinen työ”), vaan empatia, arvostelukyky, suhteellisuudentaju ja etiikka (”tieteellinen asenne”). Yhteistyön muodoksi jää täten itse kunkin yksilön kykeneväisyys tieteelliseen ajatteluun ja yhteistyöhön: Empatiaan, suhteellisuudentajuun, arvostelukykyyn, argumentaatioon, analyyttisyyteen, ihan perinteisiin käytöstapoihin jne. Koska nykyaikainen yliopisto-opetus ei tue tieteellistä ajattelua, näkyy se näiden professioiden joidenkin yksilöiden käytännön toiminnassa alkeellisena argumentaationa, ulosantina ja yhteistyönä. Tämä ei tarkoita jonkun kanssa eri mieltä olemista, vaan esimerkiksi empatian ja argumenttien puutteellisuutta siinä mittakaavassa, että ei tunnu mielekkäältä käydä rationaalista keskustelua aiheesta, koska veisi liiaksi energiaa ja aikaa, että toisen saisi samalle ymmärryksen tasolle, jossa erilaisia näkemyksiä ja ratkaisuja voitaisiin punnita. Toinen esimerkki alkeellisuudesta näyttäytyy pedanttisena vetäytymisenä byrokraattisjuridisten linjausten ja muotoseikkojen taakse ilman taipumusta nousta omaehtoisen ajattelun arvioimaan, mikä olisi erityisesti juuri tämän asiakkaan parhaaksi.

Jotkut em. professioiden edustajat eivät tarvitse tieteelliseen asenteeseen mitään perehtyneisyyttä ainakaan akateemisessa mielessä, vaan ovat ns. luonnonlahjakkuuksia ja suorastaan lannistavan ylivoimaisia sen suhteen, miten he saavat otteen pirstaleisesta sosiaalisesta kaaoksesta. He esimerkiksi uskaltavat ottaa kriittistä etäisyyttä muotoseikkoihin, jos ihmisen paras niin vaatii. Immanuel Kant teki käänteisesti saman huomion luonnonlahjakkuudesta: Ihminen voi omata aihepiiristä paljon kokemusta ja omistaa päässään sitä koskevat teoriat ja metodit, mutta ei siltikään osaa soveltaa niitä käytännössä. Visainen kysymys onkin, että missä määrin yksilölle opettaa esim. etiikkaa, empatiaa ja arvostelukykyä? Kun tieteestä otetaan pois tieteellisen asenteen elementti – kun tieteilijät jäävät ilman etiikkaa, empatiaa ja arvostelukykyä – niin mitä jää jäljelle? Pitäisikö puhua ihan vaan teknologiasta? Ja ovatko tätä huonoa kehityssuuntaa vaalivat tieteilijät ja hallintoihmiset esim. Aristoteleen sanoin puhuvia työkaluja tai von Wrightin sanoin teknikkotutkijoita? Olen pohtinut, että mitä von Wright halusi sanoa lisäämällä sanan rationaalinen ”tieteelliseen asenteeseen”. Oma tulkintani koko kirjan kokonaisuuden konteksti huomioon ottaen on se, että tieteellinen ajattelu syvällisessä mielessä ei enää toteudu nykyisessä tieteen eetoksessa.

***

Agon-yhdistyksen entinen aktiivijäsen Sam Krause poistui keskuudestamme 6.9.2020. Julkaisemme tässä lehdessä Toivo Salosen kirjoittaman muistokirjoituksen Samista sekä muutamia otteita Samin ajattelusta musiikin, politiikan ja filosofian saralta. En tuntenut Samia henkilökohtaisesti, mutta hänen kirjoituksensa ovat minulle tuttuja ja niistä välittyy itselleni tinkimätön totuudentahto. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Samin kirjoituksen Agonin numerossa 3/2010, ”Filosofia ja organisaatio”.

Julkaisemme tässä numerossa myös väitöskirjatutkija Hanna Huhtisen mainion esseen ”Hyvästi hornetit! Kirjoittamisesta ja lentämisestä”.

Tämän lehden varsinaisena teemana on kuitenkin sosiaalityön yliopisto-opiskelu. Havaintojeni mukaan sosiaalityön opiskelijoiden parissa vallitsee toisinaan hämmennys siitä, mitä sosiaalityön tieteen ja opiskelun pitäisi lisätä sosiaalityön käytäntöön. Mikä on tieteen abstraktien lauseiden suhde sosiaalityön arkiseen käytäntöön? Opettaako käytännönopetusjakso opiskelijalle parhaiten, mitä sosiaalityöhön kuuluu ja mikä sosiaalityön tehtävä on? Kannattaako suhteellisen tuoreen profession tieteellistä asemaa vähätellä vai onko jokaisen tehtävä edesauttaa tämän profiilin vahvistamista? Mitä paljon puhuttu sosiaalityön eettisyys oikein on? Teemanumerolla pyrin selventämään tätä tilannetta. Kirjoituksista puuttuu valitettavasti tärkeä elementti eli opetushenkilökunnan näkemys. Pyynnöstäni huolimatta en saanut heiltä kirjoituksia. En voi löytää kylliksi sanoja kiittääkseni kaikkia muita henkilöitä, jotka lähtivät mukaan kirjoittamaan. Kirjoituksista huomaa, että niihin on panostettu – se on liikuttanut ja ilahduttanut minua. Emeritusprofessori Pauli Niemelä aloittaa kattavalla esityksellä sosiaalityön paikasta tieteenä yhteiskunnassa, ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja pohtii teorian ja käytännön yhdistymisen onnistumista sosiaalityössä, emeritusprofessori Mikko Mäntysaari esittää filosofian ja sosiaalityön välisiä punoutumisia, emeritusprofessori Kyösti Urponen purkaa etiikan opettamisen haastavuutta, lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä Virpi Heinola ja lastensuojelun perheterapeutti Jaana Ryynänen esittelevät käytännönharjoittelun prosessia, sosiaalityön opiskelija Anniina Seppälä kirjoittaa sosiaalityön opintojen konkreettisesta rakentumisesta Lapin yliopistossa, sosiaalityön opiskelija Henri Ramberg alleviivaa sosiaalityön yhteyttä politiikkaan ja allekirjoittanut käsittelee sitä, miksi sosiaalityön teoriaopintojen ja käytännön välillä mielletään toisinaan olevan jonkinlainen kuilu. Antoisia lukuhetkiä kaikille, tällä kertaa eritoten sosiaalityön opiskelijoille.

 

Aki Kolu
Päätoimittaja