Yleisökeskustelu kysymyksen ”mitä on taide?” parissa sisältää muuan erityislaatuisen piirteen: puheen ulosteista. Ikään kuin taiteen tulisi olla puhdasta eikä lialla sen piiriin olisi asiaa. Myös niin sanotut taideskandaalit – kuten Hannu Salaman Juhannustanssit (1964), Harro Koskisen Sikamessias (1969), Jumalan teatteri (1987), Teemu Mäen My way, a work in progress (”kissantappovideon” oikea nimi, 1988–) tai Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko (2008) – kuuluvat erottamattomasti näihin keskusteluihin. Aivan kuin taide olisi uhattuna, kun joku koskettelee tabuja tai esittää jotakin muuta kuin 1800-lukulaisittain harmonista tai kaunista. Muutamat taiteenfilosofit ovat taas halunneet ohittaa koko kysymyksen julistamalla sen loogisesti mahdottomaksi. (Ks. esim. Weitz 1987, 173; Shusterman 2004, 25.)

Annetaanpa ulosteiden, skandaalien ja logiikan olla. Vastaan kysymykseen ”mitä on taide?” tekijän, kuvataiteilijan näkökulmasta. Punnitsen muutamia filosofien esittämiä taidemääritelmiä, josko ne kestävät tekijän konkretiaa. Olisiko esimerkiksi Arthur C. Danton (1924–2013) ja Denis Duttonin (1944–2010) määritelmien perusteella muodostettavissa sellainen taidemääritelmä, jonka myös taiteen tekijäkunta kuvataiteilijoista säveltäjiin voisi oman konkretiansa – materiaaliensa ja ruumiillisten tuntemustensa – perusteella allekirjoittaa? Jos, niin väitän, että sitä ei voi esittää iskulauseen lailla lyhyesti.

Taiteen määrittelyn epäkonkreettisuudesta

Taidemääritelmien tavallisin ongelma on siinä, että ne ovat yleisluontoisia ja hämärästi esitettyjä. Ne koskettavat harvoin taiteen konkretiaa eli sitä tasoa, jota ilman taiteesta ei voitaisi edes puhua. Käytännössä suurin osa taidetta määritelleistä taiteenfilosofeista on esittänyt tällaisia taidemääritelmiä. Esimerkiksi K. S. Laurila esitti vuonna 1918 lopullisen taiteen määritelmän: ”Taide on sellainen inhimillinen toiminta, jonka tarkoituksena on tartuttaa muihin omia tunnevaikutelmiamme antamalla niille suunnitelmallisesti tartuttavaksi muovailtu ja todella myös tartuttavasti vaikuttava, havainnollinen ilmaisumuoto.” (Laurila 2005, 238.) Esteettistä taidemääritelmää kehitelleelle Jyri Vuoriselle ”Taiteesta on kyse vain siellä, missä luomukselta on oikein odottaa kauneutta eli missä esteettinen arviointi on asiaankuuluvaa. Odotuksen oikeuttaa tai arvioinnin tekee asiaankuuluvaksi tieto siitä, 1) mihin tuotoslajiin teos kuuluu tai 2) mihin tekijä on pyrkinyt.” (Vuorinen 1995, 231.) Richard Eldridgen (2009) mukaan ”taideteokset esittelevät jonkin aiheen ajattelun ja tunnepohjaisen asennoitumisen kiintopisteeksi tavalla, joka sulautuu materiaalin luovaan tutkimiseen.” Hän tarkoittaa muotoilunsa taidemääritelmäksi, mutta ei välttämättömien ja riittävien ehtojen täsmennykseksi. Ota näistä nyt sitten selvää.

Richard Shusterman kirjoitti nimensä estetiikan historiaan nostamalla rapin ja hip-hopin vakavasti otettavana taiteena taiteenfilosofisiin keskusteluihin 1990-luvun alussa. Hän kirjoitti myös taiteen määrittelyn vaikeudesta, jopa mahdottomuudesta, mutta esitti yhtä kaikki pragmatistisen taidemääritelmän: ”Taidetta käytäntönä pitävässä näkemyksessä on paljon totta. Jopa niin, että teorian perinteisten tavoitteiden mukaisesti määritelmä taiteesta historiallisesti määrittyvänä sosiaalis-kulttuurisena käytäntönä on luultavasti paras minkä voimme saavuttaa.” (2004, 21.) Kieltämättä määritelmä tuntuu pätevältä, mutta onko se paras? Taide on kiinteä osa länsimaista kulttuuria. Taiteet ovat olemassa erilaisten sosiaalisten verkostojen kautta. Kuvataiteilijoilla on välillisiä tai välittömiä suhteita kuraattoreihin, galleristeihin, taidemuseoväkeen ja kriitikoihin. Taide on siis yhteiskunnallista institutionaalisuutensa sekä teos- ja tapahtumakohtaisten sisältöjensä ja muotojensa ansiosta. Yhtä lailla yksittäiset siveltimenvedot ja tanssiaskeleet kuin makrotason taidejärjestelmäteoriat ovat kytköksissä taiteen käytäntöihin tai ovat juuri niitä. Mutta, mutta. Kun työskentelen kuvataiteilijana työhuoneellani, olenko ”historiallisesti määrittyvän sosiaalis-kulttuurisen käytännön” äärellä? Tuskin. Yleensä teen käsilläni jotakin: piirrän, liimaan, sahaan jne. Olen aistieni mahdollistama ja rajoittama.

Kuvataiteellisesta käytännöstä katsottuna myös Shustermanin määritelmä on yleisluontoinen, joka pätee vain yleistasolla, ja kuten suurin osa taidemääritelmistä, se ei kosketa taiteen konkretiaa tekijän kokemuksen tasolla. Tämä johtuu siitä, että se kahmaisee sisäänsä kaikki taiteet, eli pätee kaikkiin taiteisiin musiikista kuvataiteisiin, mutta kun määritelmää tarkastelee yhden taiteenalan näkökulmasta yleisluontoisuus osoittautuu etäiseksi. Jääkö lyhyt, ytimekäs ja yleisluontoinen taidemääritelmä aina etäälle taiteen tekemisen konkretiasta? Onnistuisiko pitempi taidemääritelmä kattamaan taiteiden moniulotteisuutta tuntuvammin?

Ruumiillistettuja merkityksiä ja valveunia

Dantolle taide on ruumiillistettuja merkityksiä ja valveunia. Hän erottaa valveunet tavallisista unista sillä, että valveunet edellyttävät valveillaoloa. Danto kytkee valveunet ruumiillistettuihin merkityksiin käyttämällä esimerkkeinään John Cagen sävellystä 4´33 ja Judsonin tanssiteatteria. Cagen anti oli Danton mukaan siinä, että mistä tahansa äänestä tuli musiikkia, kunhan se tapahtui 4´33:n esitysaikana. Tämä ruumiillistui pianon äärellä istuvassa ”soittajassa” ja itse tilanteessa. Judsonin tanssiteatterissa esitettiin taas tanssiliikkeitä, jotka olivat erottamattomia tavallisista toiminnoista, kuten leivän syömisestä tai paidan silittämisestä. Tanssiteatterissa katsojat ”näkivät” eli kuvittelivat yhtä aikaa jotakin sellaista, jota he eivät todellisuudessa nähneet. Näkyvä ele mahdollisti näkymättömän näkemisen, yhdessä eletyn ja jaetun todellisuuden. Tässä valveunen konkretia. Ja näitä ”unentamisen” keinoja on lukemattomia. Tämä ei kuitenkaan vie pohjaa taiteen määrittelemiseltä, joskaan se ei johda sen paremmin lopullisenkaan määritelmän äärelle. Enin mitä Danton mukaan voidaan saavuttaa, on löytää joitakin välttämättömiä ehtoja. (Danto 2013, 134.)

Vaikka Danton taidekäsitys on taidehistoriallinen siinä merkityksessä, että hän poimii kaikki esimerkkinsä menneestä, antamatta painoa viimeisimmälle nykytaiteelle tai pohdinnoille siitä, mihin suuntaan taide voisi vielä mennä, hän päätyy kantaan, että taiteilijat tekevät joka tapauksessa aina jotakin sellaista, joka ylittää jo muodostetut määritelmät. Ennalta ei voi tietää niitä maailman avautumisen ja tapahtumisen tasoja, joita teos kokijassaan synnyttää. ”Filosofinen peruslähtökohta on kuitenkin, että taide on aina enemmän kuin ne muutamat välttämättömät ehdot, joita taiteeksi vaaditaan.” (Danto 2013, 133.) Danton näkemyksistä huokuvat lukemattomat tunnit taiteen äärellä, ei tekijänä, mutta kokijana.

Danto oli toki taidehistorian ja institutionaalisen taidemaailmansa rajoittama. Taidetta ei hänelle ollut historiallisesti määrittyvien sosiaalis-kulttuuristen käytäntöjen ulkopuolella. Tästä huolimatta hänen taidemääritelmänsä valveunina/ruumiillistettuina merkityksinä tuntuu kuvataiteilijan työhuoneelta katsottuna paljon uskottavammalta ja konkreettisemmalta kuin ”historiallisesti määrittyvä sosiaalis-kulttuurinen käytäntö”. Mikäli ruumiillisten merkitysten ytimessä on kokeva ja tunteva ruumis, eikö tällöin voitaisi puhua jopa materialistisesta – tai toisaalta fenomenologisesta – taidemääritelmästä?

Joukkokriteerit

Niin kauan kun taiteen määrittely tapahtuu käsitteen ”taide” ympärillä, olemme tietysti kiinni kielessä. Ja näissä ”kielipeleissä” kovat retoriset kannat siitä, mitä taide on ja etenkin mitä se ei ole, saattavat tuntua vangitsevammilta kuin tavanomaiset näkemykset samasta asiasta. Denis Dutton lähtee kielellistä tarkastelutapaa kokonaisvaltaisemmin liikkeelle. Hänen mukaansa taiteenfilosofiassa tarvitaan lähestymistapaa, jolla taidetta tarkastellaan toimintojen, esineiden ja kokemusten kenttinä, jotka ilmenevät luonnostaan ihmisen elämässä. Hän nimittää lähestymistapaansa ”naturalistiseksi”, ei siksi että se olisi biologista orientaatioltaan, vaikka biologialla on toki siinä roolinsa, vaan koska se riippuu kulttuurienvälisistä käyttäytymis- ja puhetavoista: taiteen tekemisestä, kokemisesta ja arvioimisesta. (Dutton 2010, 47–51.)

Duttonin mukaan kulttuurienvälisesti löydetyt piirteet voidaan tiivistää 12-kohtaiseksi listaksi eli joukkokriteereiksi, joilla taide olisi sitten mahdollista määritellä. Osa kriteereistä liittyy taideteosten piirteisiin, osa taiteen kokemiseen. Taatakseen myös lukuisten marginaalitapausten olemassaolon termeillä ”taide” ja ”taiteet” Dutton tarkoittaa artefakteja (veistoksia, maalauksia ja koriste-esineitä, kuten työkaluja, tai ihmiskehoa, partituureja ja tekstejä ymmärrettynä objekteina) ja esityksiä (kuten tanssi, musiikki ja tarinoiden laatiminen ja sepittäminen). Hänen mukaansa taidepuhe suuntautuu toisinaan luovaan toimintaan ja toisinaan taas taidekohteiden kokemiseen. Näiden tarkempaan erittelyyn hän ei ryhdy. Hän pyrkii kokoamaan eräänlaiset opastavat luonteenpiirteet taiteelle ymmärrettynä universaalina, kulttuurienvälisenä kategoriana. (Dutton 2010, 51–59.)

Kriteerit ovat: 1. Välitön mielihyvä; 2. Taito ja taituruus; 3. Tyyli; 4. Uutuus ja luovuus; 5. Kritiikki; 6. Representaatio; 7. Erityinen rajaus; 8. Ilmaiseva yksilöllisyys; 9. Tunteiden läsnäolo; 10. Älyllinen haaste; 11. Taiteen traditiot ja instituutiot; 12. Mielikuvituksellinen kokemus. (Dutton 2010, 52–59.) Yksittäin tai yhdessä listan piirteet auttavat Duttonin mukaan sen hahmottamisessa, olemmeko oikeutettuja kutsumaan jotakin taiteenkaltaista kohdetta, esitystä tai toimintaa – omasta tai jostakin toisesta kulttuurista – taiteeksi. Lista on kooste taiteen yleisimmistä ja helpoimmin havaittavista pääpiirteistä, sen perinteisistä, tavanomaisista tai esiteoreettisista luonteenpiirteistä, joita havaitaan maailmanlaajuisesti. Kriteerit kertovat sen mitä me jo tiedämme taiteesta. (Dutton 2010, 59–60.) Dutton ei sanojensa mukaan sulje listallaan ulos avantgardistisia rajojen koetteluja tai muita marginaalitapauksia. Hän esittelee piirteet, joita taideteoksilla tulisi olla, jotta ne voisivat olla taidetta. Hän ei kerro tarkalleen kuinka monta kriteeriä pitäisi täyttyä minimissään, jotta jokin olisi taidetta, mutta huomauttaa, että jos kaikki kriteerit täyttyvät, kohteen täytyy olla taidetta. Lista kokonaisuudessaan on siis yhtä kuin taidemääritelmä. Mutta mistä löydämme takeet siitä, että kriteerit täyttyvät? Minkä verran välitöntä mielihyvää olisi koettava, että ensimmäinen kriteeri olisi validi? Näihin kysymyksiin Dutton ei vastaa.

Tarjoaako lista sitten vastausta kysymykseen, onko jokin taidetta vai ei? Tietenkään Dutton ei halua esittää naiivisti lopullista taidemääritelmää. Hänen mukaansa lista voi toimia käyttökelpoisena oppaana arvioitaessa vaikeita rajatapauksia. (Dutton 2010, 62.) Esimerkiksi hän ottaa käsittelyyn Duchampin Suihkulähteen, koska ei pidä sen statusta antitaiteena uskottavana. Hän käy teoksen kriteeristöllään läpi ja toteaa lopuksi: Kyllä, Suihkulähde on taideteos.” (Dutton 2010, 201.) Kaikki kriteerit täyttyvät, ei vain yhdestoista, eli se, joka tavallisesti nousee esille kun Suihkulähteestä puhutaan. Dutton – institutionaalisen taideteorian innokas kriitikko – toteaa, että jos jokin teos täyttää kaikki muut (tai lähes kaikki muut) kriteerit, kuin tätä yhdettätoista, ei ole epäselvää onko teos taidetta vai ei. Ollakseen taidetta, teos ei tarvitse hänen mukaansa turvakseen yhdennentoista kriteerin legitimaatiota. Esimerkiksi hän nostaa primitiivisen taiteen ja yhdysvaltalaisen oursider-taiteilijan Henry Dargerin. (Dutton 2010, 200.)

Duttonin kriteeristön laajuus aiheuttanee kuitenkin pulmia. Monet listan kriteerit käyvät sellaisenaan myös ilmiöihin, jotka eivät ole taidetta lainkaan, kuten jalkapalloon. Maailmancupin finaali tai amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl ovat spektaakkeleita, joissa taidolla, draamalla, viihteellä, tunteella ja mielihyvällä on erottamattomat roolinsa. Kriteereistä täyttyvät ainakin 1. (välitön mielihyvä), 2. (taito ja taituruus), 5. (kritiikki), 7. (erityinen rajaus) ja 9. (tunteiden läsnäolo). Jalkapallo ei kuitenkaan ole taidetta, ja tämän Dutton perustelee omasta mielestään listan tärkeimmän, kahdennentoista kriteerin (mielikuvituksellinen kokemus) puuttumisella. (Dutton 2010, 62.) Duttonin mukaan tavalliselle urheilufanille on tärkeintä, että hänen kannattamansa joukkue voittaa pelin oikeasti, ei mielikuvituksessa. Kun Saksa voitti isäntämaa Brasilian jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen (2014) välierässä lukemin 7–1, suurinumeroinen voitto toi ylimääräisen euforian tunteen oikeasti voitetun pelin jälkeiseen huumaan. Duttonin mukaan joukkokriteerit helpottavat ymmärtämään sitä, miksi jalkapallo voi sisältää niin paljon yhteistä taiteen kanssa, mutta ei ole kuitenkaan taidetta.

Uskottava taidemääritelmä = pitkä taidemääritelmä

Yhdistämällä Danton ja Duttonin taidemääritelmät syntyy varteenotettava ehdotus taidemääritelmäksi. Määritelmä ei kuitenkaan taivu helposti yhdeksi lauseeksi. Tiivistettynä se voisi olla: taide on ruumiillistettuja merkityksiä, valveunia ja 12-kohtainen kriteeristö. Tämä tiivistys paljastaa taiteen määrittelyn ydinongelman. Vähänkään uskottavan taidemääritelmän on oltava virkettä pidempi ja mieluiten havainnollistettu konkreettisilla taideteosesimerkeillä. Olisiko hyvän taidemääritelmän kriteeri siinä, että se ei ole esitettävissä iskulauseen lailla lyhyesti?

Jos Shustermanille ”määritelmä taiteesta historiallisesti määrittyvänä sosiaalis-kulttuurisena käytäntönä” olikin paras mahdollinen (2004, 21), väitän, että Danton ja Duttonin määritelmät yhdistettynä muodostavat paljon paremman taidemääritelmän. Syy on melko yksinkertainen, mutta moniulotteinen: määritelmä ei rajoitu sosiaaliseen konstruktionismiin eli ajatukseen siitä, että kaikki todellisuuden ilmiöt – taide mukaan lukien – ovat rakentuneet sosio-kulttuurisesti. Määritelmä on inhimillisen elämän laajuinen ottaessaan huomion myös ne luovan toiminnan alueet, jotka institutionaalisissa taideteorioissa jäävät fokuksen ulkopuolelle. Toisin sanoen määritelmä ei rajoitu esineisiin eikä kieleen (eli viittaa, että taide olisi perustavasti kielellistä), vaan huomioi myös taiteen ei-verbaalit puolet. Siksi taiteilijatkin voivat allekirjoittaa määritelmän, koska siinä painottuu myös taiteen tekemisen konkreettisuus: ruumiillisuus ja tunteiden tavaton kirjo.

Kirjallisuutta

  • Danto, Arthur C. (2013) What art is. London: Yale University Press.
  • Dutton, Denis (2004) Universalismi, evoluutiopsykologia ja estetiikka. Synteesi 23 (2004): 3.
  • Dutton, Denis (2010) The Art Instinct. Beauty, Pleasure, and Human Evolution. London: Bloomsbury Press.
  • Eldridge, Richard (2009) Johdatus taiteenfilosofiaan. Helsinki: Gaudeamus.
  • Laurila, K. S. (2005) Esteettinen suhtautuminen ja taiteen olemus. Teoksessa: Kuisma, Oiva & Riikonen H. K. (toim.) Estetiikan syntysanat. Suomalaisen estetiikan avainkirjoituksia valistusajalta 1970-luvun alkuun. Helsinki: SKS, 224–242.
  • Shusterman, Richard (2004) Taide, elämä ja estetiikka. Pragmatistinen filosofia ja estetiikka. Helsinki: Gaudeamus.
  • Vuorinen, Jyri (1995) Esteettinen taidemääritelmä. Helsinki: SKS.
  • Weitz, Morris (1987) Teorian tehtävä estetiikassa. Teoksessa: Lammenranta, Markus & Haapala, Arto (toim.) Taide ja filosofia. Helsinki: Gaudeamus, s. 70–84.