BBC:n podcastin Great Lives perusteella kolme suomalaista on elänyt suurenmoisen elämän. He ovat Paavo Nurmi, Risto Ryti ja Tove Jansson. Tässä kirjoituksessa pohdin, voisivatko nämä elämät auttaa meitä pohtimaan olennaisinta kysymystä: kuinka elää elämä?

BBC:n podcast Great Lives, suurenmoiset elämät lähestyy jo viidettä sadatta jaksoaan. Sarjassa haastatellaan enemmän tai vähemmän tunnettua henkilöä, joka on valinnut keskusteltavaksi suurenmoisen elämän. Esimerkiksi koomikko Richard Herring valitsi Grigori Rasputinin. Perusteena oli lähinnä se, että Herring näki Rasputinin ennakoineen tulevat maailmansodat ja tehneen kaikkensa niiden estämiseksi. Kirjailija Peter Hitches puolestaan nimesi piispa George Bellin, joka vuonna 1944 tuomitsi Saksan pommittamisen ja uhrasi näin jo lähes varman nimityksensä arkkipiispaksi. Näyttääkin siltä, että yleisen hyvän puolustaminen oman menestyksen kustannuksella on podcastin perusteella merkki suurenmoisesta elämästä.

BBC:n sarja on kiinnostava myös suomalaisesta näkökulmasta. Sarjan suurenmoiset elämät ovat lähinnä brittien, mutta joukossa on jopa kolme suomalaista, vaikkapa esimerkiksi ruotsalaisia en ole löytänyt yhtäkään. Suurenmoisen elämän eläneet suomalaiset ovat Paavo Nurmi, Risto Ryti ja Tove Jansson.

BBC:n juontaja Matthew Parris kertoo kysyneensä Englannin pankin entiseltä pääjohtajalta, Mervyn Kingiltä suurenmoisen elämän eläjää ja saaneensa melkein heti vastauksen: Risto Ryti. Juontaja ei ollut koskaan kuullutkaan Rytistä, mutta perehdyttyään aiheeseen hänen oli myönnettävä, että kyseessä oli really, really big life. Hän antaa Kingin perustella miksi: esimerkiksi Churchill onnistui johtamaan Britanniaa sen taisteluissa, mutta Ryti selvitti vieläkin vaativamman koettelemuksen. Hän uhrasi oman tulevaisuutensa mahdollistaakseen yhteisölleen paremman tulevaisuuden ottaessaan omiin nimiinsä yhteistyösopimuksen Saksan kanssa ja mahdollistaen näin sen purkamisen väistymällä myöhemmin syrjään. Teko oli vielä erityisen vaativa sikäli, että Ryti tiesi, ettei tulisi saamaan kunniaa tai arvostusta tekonsa johdosta. Rytin elämä on samalla jatkumolla Rasputinin ja Bellin kanssa, mutta Ryti vie suurenmoisuuden, oman edun uhraamisen muiden hyväksi, vielä pidemmälle.

Paavo Nurmen nostaa esiin juoksija Steve Cram. Nurmen tekee suureksi hänen urheilusaavutuksensa, mutta podcastissa selviää myös hänen julkisuuden välttelynsä. Nurmi ei tavoitellut asemaa julkkiksena vaan vältteli sitä ja onnistuikin tässä. Cram myöntää, että tämä saattaa vaikuttaa nykyään oudolta ja näin tosiaan onkin. Moni nuori ja miksei vanhempikin toivoo pääsevänsä julkkikseksi. Great Lives -sarjan suurenmoisen elämän eläjät ovat pääosin kuuluisuuksia, vaikka esimerkiksi Rytistä kovin moni Britanniassa on tuskin kuullutkaan. Voimmeko siis yleistää tästä käsityksen, että suurenmoinen elämä on elämää julkisuudessa?

G. W. F. Hegelin mukaan itsetietoisuus (esimerkiksi ihminen) tavoittelee tunnustusta. Kukin meistä haluaa, että muut tunnustavat meidät olkoon se sitten taitavana kalastajana, hyvänä runoilijana, johtajana, opettajana, suomalaisena, kauniina, ammattilaisena, kielitaitoisena tms. Tunnustuksen halumme saa meidät myös haluamaan sitä mitä muutkin haluavat: Ferraria tai Hermésin käsilaukkua. Keräämme tunnustusta hankkimalla sellaista, mitä muutkin haluavat. Toisaalta näemme, että kuuluisuudet saavat runsaasti tunnustusta ja haluamme siksi päästä julkkiksiksi. Haluamme julkkiksiksi, vaikka tiedämme, ettei heidän elämänsä ainakaan välttämättä ole erityisen hyvää. Saattaa tuntua omituiselta, että esimerkiksi Avicii, Anthony Bourdain ja Robin Williams tekivät itsemurhan, vaikka olivat niin laajasti tunnustettuja.

Kaikki suurenmoisen elämän eläjät eivät ole tavoitelleet kuuluisuutta. Great Lives -podcastin viimeisimmän jakson pääosassa on Tove Jansson. Jansson kokee Muumien menestyksen tuottaman kuuluisuuden vieraaksi. Vaihtakaamme tässä vaiheessa kuunteluataajuutta Britannian yleisradioyhtistä kotoisampaan YLE:een, jossa teemaa käsitellään perusteellisemmin.

Ylen Elävästä arkistosta löytyy Chris Zittingenin haastattelu Tove Janssonista: Välähdyksiä Tove Janssonista – Menestyksen makeus ja kirous. Haastattelussa Jansson kuvataan kuuntelemassa ja kommentoimassa hieman aiemmin äänitettyä omaa puhettaan. Näemme siis taiteilijan kuuntelemassa itseään. Kuuntelu alkaa analyysillä menestyksen (framgång) ja kuuluisuisuuden (vara berömdt) erosta. Haastattelija esittää kuuluisuuden oleva osa menestystä, mutta Jansson vastaa niiden olevan täysin erillisiä. Menestyminen on sitä, että tuntee itse työnsä edistyvän ja ehkä paranevankin: ”Det är bra” kommentoi itseään kuunteleva taiteilija tässä kohdassa. Taiteilijalle on kyllä tärkeää, että hänen työtään arvostetaan, mutta kuuluisuus on aivan muuta (taiteilija nyökkää). Kuuluisuus syntyy siitä, että nimi mainitaan lehdessä riittävän monta kertaa. Ihmisillä tuntuu olevan tarve ihailla: Jansson näyttää kädellään, että pitäisi päästä asiaan. Tässä vaiheessa nauhalle puhuva Jansson kertoo kuulevansa jään putoavan katolta, ”tulee kevät”, mutta nauhaa kuunteleva Jansson ei sitä nyt kuule. Hän innostuu selvästi ja sanoo, että sen pitäisi kuulua – taiteilija jopa yrittää imitoida jään putoamisen ääntä. Nyt, kun äänitteeltä ei kuulu jäiden putoamista, sen kommentointi vaikuttaa taiteilijan mukaan symboliselta.

Symbolisesti voimme ymmärtää jäiden putoamisen, kevään merkin talven tai vaikeamman ajan päättymisenä. Janssonin tuotannossa tällainen kuvaus löytyy teoksesta Taikatalvi. Muumit nukkuvat yleensä talviunta, mutta tässä kirjassa Muumipeikko herää talvella hänelle outoon maailmaan. Haastattelussa taiteilija kertoo hänen oman talvensa olleen kaupallinen maailma, johon muumien menestys hänet herätti. Jansson voitti koettelemuksensa ja alkoi kirjoittaa astetta vakavampia muumikirjoja kuten Taikatalvi. Lähtökohta ei enää ollut lapsuuden kesien nostalgia vaan kirjailijan aikuisiän koettelemukset: myös muumit joutuivat nyt todellisiin vaikeuksiin. Muumipeikko selvisi niistä saamalla apua Tuu-tikiltä (Jansson Tuulikki Pietilältä), mutta viime kädessä teos kertoo siitä, kuinka koettelemuksesta selvitään itse. Kirjan lopussa Muumipeikko kysyy Tuu-tikiltä, miksi hän ei ollut lohduttanut häntä kertomalla keväästä aiemmin. Tuu-tikki vastaa: ”Täytyy päästä itse selville kaikesta.” (115; Nupponen, 65) Tässä Jansson liittyy Platonista alkaneeseen traditioon ymmärtää korkein oppiminen itsenäiseksi toiminnaksi, johon kylläkin voi saada apua.

Platonista voi nähdä alkaneen myös toisen länsimaille keskeisen tradition: sisäisen itsen ja ulkomaailman välisen jyrkän eron. Tämä on hyvä kasvualusta myös itsen ja toisen jyrkkään erottamiseen. Anni Nupponen tarkastelee pro gradu -työssään Taikatalvea Julie Kristevan kannalta. Muukalainen on itse asiassa meissä ja tunnistamalla sen kasvamme eettisesti. Edeltävissä muumikirjoissa on ollut selkeä ero meidän ja muiden välillä, mutta nyt asetelma murtuu: ”Herätessään talviunesta Muumipeikko joutuu uudessa, oudossa ympäristössä kohtaamaan omaan identiteettiinsä kätkeytyneen toiseuden.” (93) Taikatalvessa Muumilaaksoon saapuu pakolaisia, joille Muumipeikko antaa talon hillot, mutta toiseuden hyväksymisen oppiminen tulee paremmin esiin Muumipeikon suhteessa Hemuliin, jonka voimme tulkita kaupallisen maailman edustajaksi. Muumipeikko ei kykene kertomaan Hemulille, että hänestä ei pidetä, ja pyrkii Tuu-tikin kannustamana hänestä eroon valheiden avulla. Hän ei kuitenkaan kykene viemään valhettaan loppuun saakka. Muumipeikko kasvaa eettisesti ja näin Taikatalven voi lukua myös vastauksena Platonin keskeiseen kysymykseen, voiko etiikkaa opettaa.

Omien koettelemustensa kautta Jansson päätyi kirjoittamaan onnellista elämää eläneille muumeille todellisen elämän.

Miettiessämme, kuinka meidän tulisi elää ajattelemme usein, että olisi hienoa olla rikas ja kuuluisa. Adam Smithin mukaan kapitalistinen yhteiskuntamalli itse asiassa perustuu pitkälti tälle uskomukselle, joka kuitenkin on harha. Ajatus rikkauden tuomasta onnesta on ”mielikuvituksen luontaisen toiminnan tuottama petos” (Saastamoinen 2011, 193). Harha on kuitenkin hyödyllinen kansan varallisuuden kasvattamisen kannalta. Jansson kuitenkin vierasti kaupallista maailmaa.

Sivistyksen kannalta varallisuutta ja sen kasvattamista on pidetty ulkokultaisena. Yhdessä harvoista Aristoteleen julkaisuista säilyneistä otteista todetaan:

”Eihän kukaan pidä prameasti puettua kehoakaan onnellisena, mutta tervettä ja kauttaaltaan hyvää kyllä – silloinkin, kun sillä ei ole mitään edellä mainituista. Samoin on sielun laita, jos se on hyvin kasvatettu.  Moista sielua ja ihmistä tulee kutsua onnelliseksi eikä suinkaan sitä, joka on ulkoisesti loistelias mutta ei ole itse minkään arvoinen. Emmehän pidä minkään arvoisena hevosta, jolla on kultaiset kuolaimet ja kalliit varusteet, mutta joka on läpeensä kelvoton. Sen sijaan ylistämme hevosta, joka on kauttaaltaan hyvä.” (Protreptikos)

Aristoteleen voi lukea pohtivan yllä sivistystä (paideiaa), sitä millaisiksi meidän ihmisten tulisi pyrkiä kasvamaan. Olemme taipuvaisia liittämään tuohon tavoitteeseen esimerkiksi rikastumisen ja kuuluisuuden, mutta suurenmoisten elämien kannalta nämä tavoitteet eivät ole selviö. Nurmihan kyllä tavoitteli vaurastumista ja onnistui siinä, ja itsekin kadehdin Janssonin torniateljeeta Ullanlinnassa. Ryti taas kääntyi pois rikkauden tavoittelun tieltä järkyttävän kokemuksen kautta: venäläinen matruusi murhasi hänen työnantajansa ja ystävänsä Alfred Korderlinin 7.11.1917. Ryti siirtyi liikemaailmasta politiikkaan.

Vastasin taannoin Quorassa kysymykseen, miksi ihmisen on filosofoitava vedoten edellä siteerattuun Aristoteleen Protreptikokseen. Aristoteleen tekstin tarkoitus on osoittaa, että meidän kaikkien on filosofoitava. Miksi ihmeessä? Oikeastaan kysymyksen esittäjä olettaa filosofian olennaisuuden jo kysyessään. Hän oikeastaan miettii, miksi hukkaisimme elämäämme filosofointiin. Kun käymme pohtimaan tätä, mitä elämässämme tekisimme, me filosofoimme – jos siis käymme pohtimaan, onko meillä aikaa hukata filosofointiin, me itse asiassa teemme sitä jo.

Joskus syntyy vaikutelma, että filosofian professorit eivät aina tee filosofiaa edellä mainitussa mielessä vaan filosofia on jotakin erikoistuneempaa. Arkkitehti ja ajattelija Lewis Mumford (1895–1990) ei haluakaan itseään kutsuttavan filosofiksi juuri tästä syystä. Sanan alkuperäisessä merkityksessä Mumford kuitenkin on filosofi. Annan hänelle viimeisen sanan elämästä. Katkelma on Mumfordin haastattelusta, joka löytyy Ylen Elävästä arkistosta (1968):

“En osaa kertoa teille mitä hyvä elämä on. Minun on sanottava, että saatte sen selville elämällä hyvää elämää. … Hyvä elämä on liian monimutkainen, liian arka ja hienosyinen, niin monet, monet tekijät vaikuttavat siihen, se sisältää hyviä asioita ja pahoja asioita. Se ei ole varakkaan elämää eikä se ole mukavaa elämää. Se ei edellytä rikkauksia, eikä sitä että saa kaiken, mitä haluaa. Tämä ei minulle merkitse hyvää elämää. Hyvään elämään sisältyy todellisuutta,  mikä monilta muilta elämän tyyleitä puuttuu. Sillä ei ole edes onnellista loppua, sillä lopulta se päättyy kuolemaan.”

Äänilähteet:

• BBC, Great Vives
  https://www.bbc.co.uk/programmes/b006qxsb/episodes/player
• YLE, Elävä arkisto
  https://yle.fi/aihe/elava-arkisto

Kirjalliset lähteet:

• Aristoteles: Protreptikos, Niin & Näin 4/2008.)
• Jansson, Tove: Taikatalvi. Helsinki: WSOY 1973.
• Nupponen, Anni: Ulkopuoliset, vähän vaaralliset, toisenlaiset Toiseus Tove Janssonin muumikirjoissa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma 2008. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/78995/gradu02500.pdf?sequence=1
• Saastamoinen, Kari (2011) ”Adam Smith ja näkymätön käsi”, teoksessa Heiskala, Risto ja Virtanen, Aleksi (toim.) Talous ja yhteiskuntateoria I: Vanhan maailman talous ja suuri murros, Helsinki: Gaudeamus: 176–202.