Artikkelit

Nautoja, lohikäärmeitä ja huipputyyppejä – opettajakuva Anna-Liisa Haakanan nuortenkirjoissa

Nuortenkirjallisuudessa sanallistetaan ainutkertaisella tavalla sellaisia koulunkäyntiin liittyviä tilanteita ja ongelmia, jotka tavallisesti jäävät julkisen ja virallisen keskustelun ulottumattomiin. Niissä koulu on tavallisesti paikka, jossa nuoren identiteetin ja kasvun ongelmat kulminoituvat (Häggman & Bergholm 2001, 261). Jo 1970-luvulla ilmaantui suomalaiseen teiniromaaniin kriittinen asenne auktoriteetteja, instituutioita ja hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan (Lehtonen 1982, 478).

Artikkelissani tarkastelen Anna-Liisa Haakanan nuortenkirjojen Ykä yksinäinen (1980), Kukka kumminkin (1983) ja Kehnompi Kettunen (1986) opettajahenkilöhahmoja. Haen vastausta kysymykseen, millaisia opettajakuvia Haakanan nuortenkirjoissa on ja miksi. Kontekstoin Haakanan kuvaamaa 1980-luvun koulumaailmaa 1980-luvulla tehtyihin kasvatustieteellisiin tutkimuksiin, joissa on selvitetty Pohjois-Suomessa työskentelevien opettajien kokemuksia työstään pohjoisessa.  Haakana on itsekin opettaja, minkä vaikuttamana hän selkeästi arvottaa teoksissaan erilaisia opettajatyyppejä. Hän osoittaa teoksissaan suoraa, millainen on hyvä opettaja. Teosten opettajakuva välittyy opettajan ja oppilaan välisistä suhteista. Ne tulevat ilmi nuoren päähenkilön ajatusten sekä tuntitilanteissa opettajan ja oppilaan välisen kommunikoinnin kautta.

Hyödynnän artikkelissani kaunokirjallisuuden opettajakuvista tehtyjä aiempia tutkimuksia: Jukka Sahlbergin väitöskirjaa Hyvin toimeentulevat irralliset. Opettajarepresentaatioita suomalaisissa romaaneissa (2009) sekä Pekka Silventoisen (2008) tutkimusta Kouluromaanien opettajakuva 1930-luvulta 1990-luvulle–ihanteellisia, kapinallisia ja oman tien kulkijoita. Molemmat kiinnittävä tutkimuksessaan huomiota siihen, millaista opettajatyyppiä kaunokirjallisen teoksen opettaja edustaa: edustaako hän kokonaista ihmisryhmää, tyyppiä, mahdollisesti karikatyyriä, jolla oli vain vähän muuttuvia ominaisuuksia, vai yksilöllistä, monien ominaisuuksien henkilökuvaa. Jukka Sahlbergin mukaan opettajalla on romaanissakin aina oma opettajan roolinsa ja sen myötä jonkinlainen opettajaidentiteettinsä, josta lukija tunnistaa hänet opettajaksi. Opettajaidentiteettien laadun merkitys onkin tutkimuksen kannalta kiintoisa kysymys: miksi romaaneissa on kuvattu juuri sellaiset opettajaidentiteetit kuin on.

Jukka Sahlbergin mukaan (2009, 320) kaunokirjallisuuden kuvaama opettaja edustaa aina jotain ideologiaa. Hän on aina vallankäyttäjä, joka haluaa osoittaa, että valta ja sen mukana kulkeva ideologia ovat jonkin korkeamman mahdin, tässä tapauksessa koko yhteiskunnan oikeuttamia. Sahlbergin mukaan opettajalle vallankäyttö on välttämätöntä, oikeaksi ja vääräksi se tulee puolestaan kontekstissaan. Koulussa se kohdistuu tavallisesti enemmistöstä poikkeaviin yksilöihin. Vallankäyttö ilmenee puolin ja toisin muun muassa nimittelynä; opettajat käyttävät oppilaista ja oppilaat opettajista erilaisia lisänimiä, jotka kuvastavat heidän arvostustaan ja asemaansa. (Sahlberg 2009, 316–317.)

Haakana on opettajan työnsä vuoksi luokiteltavissa opettajakirjailijoihin, jotka tuovat tarkasteluun taiteellisin keinoin tulkintoja koulumaailmasta historiallisesta ja sosiaalisesta perspektiivistä (vrt. Silventoinen 2008, 252, 236.) Hän tuo fiktiivisen kerronnan kautta esille hyvin myös pohjoisen koululaitoksen ongelmia ja erityispiirteitä. Tärkein kysymykseni onkin se, miten pohjoinen, syrjäinen ympäristö vaikuttaa Haakanan luomiin opettajakuviin. Tämän vuoksi olen valinnut vertailukohteikseni Haakanan teoksille seuraavat, Etelä-Suomeen sijoittuvat ja sieltä kotoisin olevien kirjailijoiden 1980-luvulla kirjoittamat nuortenkirjat: Marita Hauhian Se eka (1989), Hannele Huovin Madonna (1986), Uolevi Nojosen Pallo sukassa (1988), Timo Parvelan Poika (1989) sekä Hellevi Salmisen Elämä on ehkä (1986). Valintaan on vaikuttanut myös se, että kyseisistä teoksista löytyy erilaisia opettajatyyppejä. Vertailen teosten opettajakuvia ja pohdin myös, miten opettajien sukupuoli ja opetettava aine vaikuttavat opettajien suosioon kussakin teoksessa.

Opettajana pohjoisessa – onni vai onnettomuus?

Opettajien käsityksiä omasta työstään Lapissa tutkineen Raija Erkkilän mukaan (2005, 62–63) pohjoisen koulut sijaitsevat ”syrjässä” eli pitkien etäisyyksien päässä kaupungeista. Tutkimuksen mukaan syrjäseudulla toimivat opettajat näkevät asiassa myös positiivisen puolen: syrjäisyyden koetaan antavan kasvuympäristönä lapsille jotain erityistä ja omaa. Syrjäisyys aiheuttaa myös ongelmia. Syrjässä olo ja syrjäytyminen mielletään tavallisesti tiloiksi, joista pyritään pääsemään pois–ajatellaan, että kenenkään ei ole hyvä olla syrjässä. Maantieteellisenä käsitteenä syrjäkylä viittaa paikkaan, joka on kaukana jostain suuremmasta ja kehittyneemmästä paikasta. Siellä palvelut ovat uhanalaisia ja elinkeinorakenne on yksipuolinen. Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan peruskoulujen opettajien didaktista maailmankuvaa ja asennoitumista kouluhallinnon organisaatioon tutkineen Helena Turpeisen (1985, 124, 132–133) mukaan 73 % opettajista oli sitä mieltä, että ’ylhäältä’ asetetut oppisisältöjä koskevat tavoitteet olivat epärealistisia. 1983 tehdyn haastattelututkimuksen mukaan osa opettajista koki tavoitteet myös liian Helsinki-keskeisiksi, minkä vuoksi pohjoisessa sijaitsevan koulun paikalliset olosuhteet ja erikoispiirteet eivät tulleet näkyviin. Turpeinen mainitsee, että nämä epäkohdat korjaantunevat, sillä uudet koululait antavat kunnille mahdollisuuden päättää omista opetussuunitelmistaan, jolloin voidaan huomioida kunkin kunnan paikalliset olot. Nämä 1980-luvulla esitetyt positiiviset visiot ovat toteutuneetkin vähitellen.

Lapin läänien peruskoulujen yläasteiden opettajien työviihtyvyyttä vuonna 1983 tutkineen Erik Stenbackan (1985) mukaan opettajien työviihtyvyys sekä henkisen että fyysisen ympäristön suhteen oli parempi kaupungissa kuin maaseudulla. Haastattelussa oli mukana 907 peruskoulunopettajaa, joista tyypillisissä kaupunkikouluissa toimi 387 eli 42,7 % ja tyypillisissä maaseutukouluissa 520 eli 57, 3 % (Stenbacka 1985, 38). Koulun henkiseen ilmastoon suhtautuivat parhaiten reaaliaineiden opettajat, huonoiten puolestaan kielten opettajat. 53,8 % kyselyyn vastanneista opettajista arvioi työnsä huonoiksi puoliksi vaikeat oppilaat ja kuriongelmat, lähes neljäsosa 93:sta parhaaksi puoleksi puolestaan mukavat, innostuneet oppilaat. (Stenbacka 1985, 103–104, 110–112.) Tutkimus vahvisti jo aiemmin pohjoismaissa esiinnoussutta tulosta: opettajan työ koetaan psyykkisesti raskaana. Syitä ovat muun muassa tavoitteiden epämääräisyys, kiire, oppilaiden heikko työmotivaatio sekä se, että vanhemmat ovat siirtäneet kasvatusvastuuta yhä enemmän koulun harteille. (Stenbacka 1985, 19.) Samaan tulokseen päätyi myös peruskoulun opettajien käsitystä itsestään ja työstään tutkinut Yrjö Yrjönsuuri (1990, 11, 18): stressiä opettajan työhön aiheuttavat oppilaiden huono käytös, huonot työskentelyolosuhteet, ajankäytön tuomat ongelmat sekä koulun huono henki.

Haakanan työhönsä leipiintyneet ja epäsuositut opettajatyypit

Haakanan teoksissa syrjäisyys näkyy nimenomaan peruskouluun ja sen opettajatyyppeihin liittyvissä kuvauksissa. Nuorten negatiivisimmat assosiaatiot liittyvät yläasteen naiskieltenopettajiin, jotka reaalimaailmaa koskevissa tutkimuksissakin ovat kokeneet työnsä henkisesti raskaana, erityisesti juuri maaseudulla, jollaiseksi Haakanankin luoman miljöön voi luokitella. Oppilaiden motivaation puute näkyy levottomana käytöksenä. (Vrt. Stenbacka 1985, 103–104, 110–112.) Ykä kutsuu englannin opettajaa ’lohikäärmeeksi’, jota vastaan hän käy ”taistoon”. Ykän nimitys opettajasta on oppilaan eräänlaista vallankäyttöä tätä kohtaan (vrt. Sahlberg 2009, 316–317), vaikka toisaalta teoksessa ei olekaan viittausta siihen, että hän nimittelisi opettajaa ääneen. Ykä käyttää valtaa myös kääntämällä opettajan ja oppilaan roolit päälaelleen, kun hän kehottaa kesken oppitunnin opettajaa olemaan hiljaa: ”Ole vähän aikaa hiljaa niin päästään työhön.” (Ykä yksinäinen, 13.) Ykän tokaisu sisältää syvän loukkauksen opettajan auktoriteettia kohtaan ja hän joutuukin tämän johdosta rehtorin puhutteluun.

Ykä yksinäisessä on toinenkin kohtaus, jossa alakynteen joutuu samainen englanninopettaja. Joukko kahdeksasluokkalaisia poikia tulee keskeyttämään opettajan tunninpidon potkimalla ja paukuttamalla luokan oveen. Kohtaus kuvaa hyvin sitä, miten valta siirtyy epäsuorasti oppilaille silloin, kun opettajalla ei ole normaalia mahdollisuutta säilyttää valta-asemaansa kurinpidollisin keinoin:

Oveen alkoi sataa paukutusta ja potkuja, raamit helisivät. Me istuttiin ja odotettiin. Aina oli jännä nähdä, miten opet suhtautuvat, miten kiihtyvät, miltä näyttävät kiihtyneinä.

Otsasuoni tälläkin pullisteli, se meni vakavaksi, näytti raivostuneelta kuin villihärkä – tai nauta, nainen kun oli.

Mie odotin mahdotonta parkaisua, kun se meni ovelle ja paiskasi sen auki. — – Syyllistä lienee turha kysyä, se sanoi lujalla äänellä. – Sitähän ei löydy koskaan. Te ette ole muuta kuin pelkkiä kehnoja selkäänampujia koko porukka. (Ykä yksinäinen, 90–91.)

Kun koulun ”peräseinät”, järjestyksestä viime kädessä vastaavat rehtori ja opo sattuvat olemaan poissa koulusta sillä hetkellä, naisopettajan apuun tulee matikanopettaja. Hän komentaa pojat aulaan odottamaan ja tilanne rauhoittuu. Haakana korostaa, että opettaja, jotka pojat viimein tottelevat, on nimenomaan mies: ”Reksi ei kuitenkaan ollut koululla eikä ammatinvalinnanohjaajaakaan löytynyt, mutta matikan ope, miespuolinen henkilö siis, kapusi rappuun.” (Ykä yksinäinen, 90–91.) Kyseinen kohtaus on hyvä esimerkki siitä, miten yksin opettaja luokassa on: häiriötekijät eivät rajoitu vain luokkahuoneeseen, vaan voivat tulla myös oven ulkopuolelta. Koska ”bioska”, biologian opettaja Räikkönen ei ole tullut pitämään tuntiaan, normaali koulun opettajien ja oppilaiden välinen vallankäyttö-tilanne häiriintyy, valta siirtyy epäsuorasti oppilaille, jotka käyttävät sitä häiritsemällä toisen opettajan tuntia. Tämä on heidän vallankäyttöään, jonka kautta he todellisuudessa pyrkivät palauttamaan normaalit koulun valtasuhteet itsensä ja opettajan välille. Valta siirtyy tavallaan myös Ykälle, joka seuraa muiden luokassa olevien oppilaiden tapaan tilanteen etenemistä ja opettajan käytöstä kuin teatteriesitystä. Mielenkiintoiseksi tämän tekee juuri tilanteen ainutlaatuisuus: miten opettaja reagoi? Miltä opettaja näyttää suuttuessaan? Tilanne osoittaa myös sen, miten herkästi valta-asetelmat voivat koulumaailmassa kääntyä päälaelleen, vaikkakin tässä tapauksessa Ykän opettajaan kohdistuvat nimittelyt ”villihärkä” ja ”nauta” jäävät ajatuksen tasolle.

Kukka kumminkin -teoksessa Suvi kutsuu englannin opettajaansa ”Mannekiini-Makkoseksi”, onhan opettaja ”viimeisen päälle fiksu nainen, elegantti ja tiukka ja tärkeä. Hameet päällä joka säällä. Hiukset kuin kampaajan jäljiltä.” (Kukka kumminkin, 21–22.) Mannekiini-Makkosessa korostuu opettajan rooli vallankäyttäjänä, mihin opettajan lisänimikin viittaa. Opettajalle vallankäyttö on välttämätöntä, mutta vääräksi se tulee puolestaan kontekstissaan: se kohdistuu koulussa tavallisesti enemmistöstä poikkeaviin yksilöihin, jollainen punkkari-Suvi on vihreine hiuksineen ja lävistyksineen. Suvin vallankäyttö ilmenee puolestaan paitsi opettajalle antamassa lisänimessä, myös tuntitilanteissa passiivisena tai tunnin kulkua häiritsevänä käyttäytymisenä. (Vrt. Sahlberg 2009, 316–317.) Suvin silmin opettaja edustaa järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja kunnollisuutta toisin kuin Suvin alkoholisoitunut äiti. Suvi tuntee tämän vuoksi alemmuutta, hän ei kykene normaaliin vuoropuheluun opettajan kanssa, vaan suuntaa kaiken aggressionsa tähän: ”Miekin olin erilainen ja protestoin. Tai oikeammin minun äiti oli erilainen ja mie protestoin. Halusin olla pelottava.” (Kukka kumminkin, 43.)

Opettajan keinot eivät riitä Suvin sisäisten aggressioiden ja pelkojen ymmärtämiseen, vaan hän koettaa palauttaa luokkaan järjestyksen tavallisin, kurinpidollisin keinoin. Kun Suvi ei tottele opettajan sanaa ja lähde rehtorin kansliaan, opettaja turvautuu kiihdyksissään fyysisiin keinoihin: hän tempaisee Suvit tuolilta ylös niin rajusti, että tämän puserosta irtoaa nappi.

Se kiskaisi minut ylös. Liike oli äkillinen ja ällistyttävä, aiheutti jonkinlaisen täräyksen aivoissani, Makkosen sanat paiskautuivat kuin pasuunan puhallus tietoisuuteeni.

– Minä käskin sinun nousta. Puhumatta voit olla, mutta jos käsken sinun mennä rehtorin kansliaan, sinä menet.

Mie horjuin, se kiskoi pusakasta ja sai sen revähtämään auki. Se tuijotti lattialla vilistävää nappia silmät levällään, miekin katsoin, en osannut vielä sanoa mitään. (Kukka kumminkin, 89.)

Haakana luo kyseisten kohtausten kautta vakuuttavia, koherentteja opettajakuvia arkielämässä esiintyvien opettajahahmojen kanssa. Sekä Ykän että Suvin englanninopettajien reaktiot ongelmatilanteissa ovat psykologisesti uskottavia. Silventoisen jaottelun mukaan opettajat edustaisivat sivusta seuraavaa, yksinkertaista, arkirutiineihin pakenevaa reflektoimatonta opettajakuvaa. He noudattavat autoritäärisen kasvattajan käyttäytymismalleja. (Silventoinen 2008, 239, 246.) Olennaista on, että kyseisten opettajahahmojen kautta Haakana nostaa esiin syrjäseutujen kouluihin liittyviä ongelmia: opettaja kuormittuu jo pelkästä resurssien puutteesta. Kun Mannekiini-Makkonen kovistelee kovistelee Suvilta luokanvalvojan ominaisuudessa poissaolotodistusta, hän tyytyy Suvi vastaukseen, ettei heillä ole puhelinta ja että ”emäntä kai sitte unohti soittaa työpaikalta”. Koulupsykologien ja muun henkisen avun saannin mahdollisuudet ovatkin olleet alueellisesti kasautuvia, ja palvelut ovat keskittyneet peruskoulun alkuvuosikymmeninä Etelä-Suomen kaupunkeihin (Jauhiainen & Rinne 2012, 130). Arvottamalla kieltenopettajat negatiivisesti Haakana identifioi nuoret päähenkilönsä myös vahvemmin pohjoiseen. Suvin kohdalla opettajahahmoon liitetyn voimakkaan reagoinnin syynä voi nähdä sen, että tytöiltä odotetaan koulussa tyypillisiä stereotyyppisiä käyttäytymispiirteitä, kuten ahkeruutta ja tunnollisuutta. (Stark 1985, 238–240.)

Haakanan innostuneet opettajatyypit: pohjoisen puolestapuhujat

Kehnompi Kettunen -teoksessa Jukkiksen vanhemmat haluavat pojastaan ”lukenutta miestä”, toivovat hänen menevän lukioon, mutta Jukkis valitsee heidän vastusteluistaan huolimatta metsäkoulun ja metsurin koulutuksen. Haakana kuvaa metsäkoulussa opettavat opettajat, Tasalatvan, Mäen, Riipin ja Ritvan innostuneiksi ja nuoria motivoiviksi opettajiksi, jotka puhuvat pohjoisen luonnon puolesta, puolustavat maaseutua, erityisesti sen metsiä, jotka tavallisesti on mielletty lähinnä raaka-ainevarantona, valtion sisäisenä siirtomaana (vrt. Kuisma 2005, 102–104). Kyseiset opettajat toteuttavatkin opettajalle kuuluvaa tärkeää tehtävää: he tekevät näkyväksi persoonallista ja paikallista tietoa sekä puhuvat pohjoisesta arvokkaana ja suojeltavana ympäristönä. He korostavat pohjoisen syrjäkylän positiivisia puolia: he kokevat sen antavan kasvuympäristönä lapsille jotain erityistä ja omaa. (Vrt. Erkkilä 2005, 62–63.) Haakanalla on teoksen miljöövalinnassa myös ilmeinen tavoite: hän haluaa tuoda teoksessaan esiin metsurin työtä ja koulutusta, jota ei 1980-luvulla juuri arvostettu (Haakana 2004, 211).

Opettajat kehuivat tietysti kurssien merkitystä, metsureiden ammattitaidon tärkeyttä. Miekin innostuin tunnelmasta niin, ettei Rovaniemelle pääseminen mahdottoman tärkeältä tuntunutkaan, tärkeämmältä alkoi tuntua nimenomaan se, että valmistun ammattiin.

Joku arvostaa sitäkin saavutusta, mie tajusin, kun Tasalatva runoili vanhemmille, että ammattitaitoinen työmies on selvää pääomaa kansalleen. (Kehnompi Kettunen, 145.)

Metsäkoulun opettajien pedagogiset ihanteet ovat opettajakeskeisyyden sijaan toimivassa yhteistyössä. Opettajakuvissa korostuvat sosiaalisuus ja kiintymys oppilaisiin, joita he pyrkivät kasvattamaan ystävällisiksi, sosiaalisiksi ja ahkeriksi työntekijöiksi. Pekka Silventoinen nimeää pidetyt opettajat ”uudistuksenhaluisiksi” opettajiksi. He ovat kouluyhteisössä eräänlaisia sankareita, yli-ihannoituja ”malliopettajia”. Tällaiset opettajat kokevat vastenmielisenä oppilaiden pikkutarkan valvonnan, vaikka siihen toisinaan, olosuhteiden pakosta, onkin aihetta. Malliopettajan perusominaisuus on uudistusmielisyys sekä usko opetus- ja kasvatustyön mahdollisuuksiin. (Silventoinen 2008, 60, 94.) Tämänkaltaisten opettajien vallankäyttö on oikeamielistä. Heidän kauttaan kirjailija tuntuu välittävän omaa ideologiaansa (vrt. Sahlberg 2009, 320). Oppilaat osoittavat arvostusta tällaisia opettajia kohtaan käyttämällä heistä lievempiä nimityksiä tai puhuttelemalla heitä opettajan omalla etu- tai sukunimellä (vrt. Sahlberg 2009, 316–317).

Metsäkoulun opettajista merkittävin rooli on Tasalatvalla, jonka nimen jo voi katsoa ilmentävän paitsi opettajan opettamaa ainetta, myös tasapuolista suhtautumista oppilaisiin sekä hänen tasaiselta vaikuttavaa luonnettaan (vrt. Silventoinen 2008, 23). Nimi viittaa myös suoraa opetettavaan aineeseen eli metsätalouteen. Tasalatvan opetustyyli on vapaata; hän opettaa aina tilanteen mukaan:

Tasalatva komensi yllättäen kaikki seis ja meidät kuuntelemaan. Se oli opettaja viimeiseen pihkatippaan ja käski nytkin arvata tai tietää, mikä lintu laulaa.

Se oli ihan tavallinen peippo, veteli kevätvirttään iloisena ja tyytyväisenä, kun raesade oli taas ohi ja aurinko säteili. (Kehnompi Kettunen, 172–173.)

Tasalatva on ”opettaja viimeiseen pihkatippaan asti”. Metaforalla viitataan hyvän opettajan ominaisuuteen; hän opettaa tiedollisen aineksen lisäksi myös elämää varten. Tätä kutsutaan pedagogiseksi viisaudeksi. (Silventoinen 2008, 62.) Kun Tasalatva laittaa metsässä tupakaksi, ”yksi ja toinen seurasi esimerkkiä” (Kehnompi Kettunen, 172). Tupakointi on eräänlainen maskuliininen rituaali, joka tuottaa miehistä yhteisöllisyyttä. Se on viittaus myös opettajan vapaamielisyyteen, mikä on oppilaille aina positiivinen signaali. Rajojakin hyvä opettaja osaa laittaa, käyttää valtaa oikeassa kontekstissa oikealla tavalla. (Vrt. Sahlberg 2009, 320.) ”Juhlimassa” olleelle ja koulusta poissa olleelle Arille Tasalatva sanoo: ”Puhuttelu seuraa illalla, nyt mennään suuriin metsiin nuolemaan haavoja.” (Kehnompi Kettunen, 166.) Opettajan lause viittaa metsään paikkana, jossa suomalainen voi tuntea eheytyvää yhteenkuuluvaisuutta luonnon, maaperän ja maiseman kanssa. (Vrt. Varis 2003, 29).

Myös toisen metsätyön opettajan Kauko Riipin, ”Riipin Kaukon” opetustyyli on isällistä: neuvoja tulee paljon myös käytännön asioista: ”Nyt on pojat yhden sukan kesäsää, se sanoi. – Mutta teillä on tieten märät ja likaiset syylingit. Sukat pittää vaihtaa päivittäin niin kyllä tarkenee.” (Kehnompi Kettunen, 146.) Opettaja luo myös positiivista mielikuvaa ympäröivästä luonnosta; järkevällä pukeutumisella pärjää, oli sää mikä tahansa. Kansalaistiedon naisopettajaa, jota kutsutaan tuttavallisesti vain etunimellä Ritva, kuvataan myös pedagogisesti päteväksi tyypiksi, jota Jukkis arvostaa: ”Mie ihailin Ritvan tasapainoisuutta. Se ei keuhkonnut koskaan. Se tiesi, että kunhan pojat ovat aikansa jauhaneet tyhjää, ne rauhoittuvat kyllä, kuuntelevat.” (Kehnompi Kettunen, 39.) Jo luokkaan tulo osoittaa, kuinka hän ottaa tilanteen haltuunsa. Pojat, Sami ja Ilkka painivat lattialla ”naamat punaisina”, kun opettaja saapuu mappi kädessä ovelle aloittaakseen tunnin: ”Pidetään pieni tauko, Ritva ehdotti. – Jatkakaa tunnin loputtua.” (Kehnompi Kettunen, 37.)

Edellä kuvatut ammattikoulun opettajat ovat oppiaineensa vuoksi erilaisessa asemassa kuin peruskoulun opettajat. He voivat nostaa opetuksessaan esiin nuorten omaa elinympäristöä, pohjoista syrjäkylää jotain erityistä ja omaa antavana kasvuympäristönä. (Erkkilä 2005, 62–63; Turpeinen 1985, 132–133.) Näiden opettajakuvien kautta Haakana nostaa esiin pohjoisessa, nuorten omalla kotiseudulla olevia positiivisia mahdollisuuksia nuorten kouluttautumiseen ja työllistymiseen.

Oppimisympäristön radikaali vaikutus: opettajakuvia pohjoista kauempana

Vertailukohteena Haakanan teoksiin olevat 1980-luvun nuortenkirjat Marita Hauhian Se eka (1989), Hannele Huovin Madonna (1986), Uolevi Nojosen Pallo sukassa (1988), Timo Parvelan Poika (1989) sekä Hellevi Salmisen Elämä on ehkä (1986) sijoittuvat eteläsuomalaiseen miljööseen, kirjailijoiden kotiseudulle. Teosten nuoret käyvät joko peruskoulua tai lukioa. Yhteistä sekä Haakanan että kyseisten nuortenkirjojen suosikkiopettajiin on se, että he eivät pidä tärkeänä oppilaiden pikkutarkkaa valvontaa, vaan ovat uudistusmielisiä ja aina jollain tavalla persoonallisia opettajia. (vrt. Silventoinen 2008, 60, 94.) Poikkeavaa sen sijaan on se, että kyseisten teosten nuorten suosikkiopettajat ovat kieltenopettajia. Ärsyttäviä opettajia löytyy puolestaan usean eri aineen alalta, heidän opetustyylinsä ja vallankäyttönsä on päinvastainen edellisiin nähden.

Hannele Huovin Madonnan (1986) päähenkilölle, Marjatalle merkittävin opettaja on äidinkielen opettaja, luokanvalvoja Syylä. Opettajalla on luontaista auktoriteettia. Olennaista on, että hän osaa liittää opetettavan aiheen ympäröivään maailmaan samaan tapaan kuin Kehnompi Kettunen -teoksen suosikkiopettaja, Tasalatva:

Syylä oli vanginnut pojatkin. Vasta nyt ne säpsähtivät vastustamaan:

Ei tommosta kyllä viitti lukee.

Ei sitä ymmärrä!

Olenko minä käskenyt teitä Kalevalaa lukemaan? Syylä näpäytti. – Ei Kalevalaa opi lukemalla. Sitä oppii, kun katsoo vähän elämää ympärillään! Se on Kalevalaa. (Madonna, 18.)

Vaikka pojat huutelevat viittaamatta opetuksen väliin kommenttejaan, on opettaja niin innostunut omasta aiheestaan, ettei piittaa siitä, vaan jatkaa opetustaan. Syylän ”silmälasit tuikahtelivat”, hänen olemuksensa kuvataan hyväntahtoiseksi ja hieman hajamieliseksi, joka ei ole turhan tarkka järjestyksen pidon suhteen. Luokkaretkellä hän uppoutuu heti alkumatkasta romaaniin eikä välitä lähteä tarkastamaan, onko pojilla repussa muutakin kuin limsaa: ”Hän ei halunnut rähinöidä näin aamusta.” (Madonna, 131.) Vastakohtaiseksi hahmoksi kuvataan toinen teoksessa mainittu opettajahahmo, liikunnanopettaja Veivikaula. Hän huomaa Marjatan anorektisen olemuksen liikuntatunnin jälkeen pukukopissa, kertoo asiasta terveydenhoitajalle, joka puolestaan järjestää Marjatan hoitoon. Marjatan mielestä opettaja muistuttaa liskoa: ”Jumppamaikka seisoi ovella kuin suuri lisko. Sen pieni pää kääntyi säpsähdellen ja vilkkaat silmät välkkyivät.” (Madonna, 15.)

Uolevi Nojosen Pallo sukassa (1988) päähenkilö Harri ja luokan muut oppilaat ihailevat englannin opettajaa, nuorta ja kaunista Miss Rosebudia. Opettaja ei osaa vain englantia, vaan ”tunsi kamatkin, Los Anglesin enkelinpölyä myöten”. Hän osaa myös laulaa ja soittaa kitaraa. Tunnilla seurataan ”opetusta ja viihdettä”. Pojat toteavat, että myös ”Nupuksi” kutsuttu Rosebud on ainoa opettaja, jonka tunnilla he voivat rehellisesti olla kunnolla. Harri ei halua koskaan loukata häntä, ”kun se on niin kiva ja kaunis”, ”— sillä oli tiilenpunainen, vartalonmyötäinen villapuku ja vain latvoista taivutettu pitkä vaalea tukka”. Kauniiseen ulkonäköön viittaa myös opettajan nimessä oleva sana ”rose”, ruusu. Omaa turhautumistaan Harri purkaa puolestaan äidinkielen opettajaansa, lehtori Rantalaan. Ainekirjoituksen, jonka otsikko on ”Terroristi”, hän aloittaa sanoin: ”Tapa neekeri päivässä. Se on kyllä luupää, mutta ammu vartaloon. Tee se itse. Älä anna toisten tehtäväksi.” Tempauksensa johdosta Harri passitetaan koulupsykologille, jonka kanssa käydyt keskustelut muodostuvat hänelle merkityksellisiksi oman kasvun kannalta. (Pallo sukassa, 30, 33.) Tällaista mahdollisuutta Haakanan nuorilla ei ole. Myös Kehnompi Kettunen -teoksessa Jukkis purkaa omaa turhautumistaan äidinkielen opettajaansa kirjoittamalla ainekirjoitukseensa muutaman täysin järjettömän lauseen. Hän saa tekosestaan jälki-istunnon. Ykä ja Suvi passitetaan puolestaan huonon käytöksen vuoksi rehtorin puhutteluun eli rangaistus on jälleen kurinpidollinen toimenpide: rehtorin puhuttelu liittyy autoritääriseen vallankäyttöön eikä tavallisesti auta nuorta hänen syvemmissä ongelmissaan, mistä pahimmat käytöshäiriöt tavallisesti johtuvat. Kukka Kumminkin -teoksessa Suvin ja englannin opettajan välikohtaus ja rehtorin puhuttelu päättyvät siihen, että Suvi ahdistuu ja lintsaa koulusta useita päiviä, Ykä yksinäisessä Ykä puolestaan pitää kaikki koulussa tapahtuneet yhteenotot sisimmässään ja purkaa turhautumistaan olemalla yleisvihainen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Haakanan teokset nostavat esiin sen, miten pohjoisen kouluissa ei vielä 1980-luvulla ollut resursseja tarjota oppilaille syvempää keskusteluapua, jota puolestaan etelän suuremmissa kasvukeskuksissa oli.

Tutkimieni nuortenkirjojen opettajahahmot viittaavat repliikeissään myös opettajan työn yleisiin ongelmiin, mikä tulee ilmi artikkelini alussa olevissa reaalimaailman opettajuutta koskevissa tutkimuksissa. Niiden mukaan opettajan työ koetaan psyykkisesti raskaana tavoitteiden epämääräisyyden, kiireen, oppilaiden heikon työmotivaation ja huonon käytöksen sekä koululle, yhä enenemissä määrin, vanhemmilta sysätyn kasvatusvastuun vuoksi. (Stenbacka 1985, 19, Yrjönsuuri 1990, 11, 18.) Teoksissa viitataan myös kyseisten ongelmien perustavanlaatuiseen syyhyn: niin sanotun 1960-luvulta alkaneen ’vapaan kasvatuksen’ tuloksiin sekä opettajien kurinpidollisten keinojen kaventumiseen.

Marita Hauhian teos Se eka (1989) sijoittuu Helsinkiin. Teoksen alussa opettaja Hintikainen on yllättänyt päähenkilön, Timpan pihalla tappelussa ja komentaa pojan rehtorin kansliaan:

– Tätä se vapaus ja sosiaaliämmien syleily saavat aikaan. — Olet kieroutunut ja yhteistyökyvytön nulikka. Tästä et vähällä selviä.

– No, no lehtori Hintikainen, rehtori tyynnytteli. – Taitaa olla viisainta, että selvitetään asia maanantaina perin pohjin. (Se eka, 7, 8.)

Hellevi Salmisen teoksen Elämä on ehkä (1986) lukiota käyvä päähenkilö Katariina ei voi sietää biologian opettajaansa. Eräällä tunnilla opettajan ja oppilaan välillä on konflikti. Opettajan repliikissä toistuu sama turhautuminen opettajan kaventuneita oikeuksia kohtaan:

Sen jälkeen, kun opettajilta on poistettu mahdollisuus millään tavalla rangaista oppilaita, käyttäytyivätpä nämä sitten miten tahansa… sen jälkeen… —

Ulos! se huusi. Mä menin. Mä päätin mennä opolle. (Elämä on ehkä 90–91.)

Haakanan Ykä yksinäisessä on jo aiemmin mainitsemani viittaus opettajan kurinpidollisten keinojen rajoittuneisuuteen kohdassa, jossa kahdeksasluokkalaiset pojat tulee häiritsemään englannin opettajan tuntia. Kun kukaan pojista ei tunnusta tekoaan, opettaja toteaa, että he ovat ”selkäänpuukottajia” koko joukko. (Ykä yksinäinen 90–91.) Opettajan oppilaisiin kohdistuva nimitys kuvaa hyvin oppilaiden vallankäyttöä opettajia kohtaan.  (Sahlberg 2009, 316–317.)

Salmisen teoksen Katariina pitää kuviksen opettajasta, joka on kannustava ja ”vain ääritapauksissa” riehaantuva opettaja, ”vähän hullu”, tai pikemminkin vähän poikkeava. ”Jos maikat olis yleensä vähän poikkeavia, niitten kanssa tulis ehkä toimeen. Ne ei tekis silloin oloa aggressiiviseksi. Se on auktoriteettikysymys, mä oivalsin.”  (Elämä on ehkä, 98.) Myös venäjän maikka on ”mukava mies”, sillä häntä ei häiritse, vaikka hän näkee, ettei joku oppilas ole kiinnostunut asiasta. Bilsan maikka puolestaan on ”tosi tautinen”, joka ”kykenee järkyttämään” hänet tämän tästä sydänjuuriaan myöten. Katariinan kritiikki opettajan käytöstä kohtaan on myös oikeutettua: opettaja käyttää omaa asemaansa väärällä tavalla ivaamalla Katariinan sukunimeä. Nimittely on kätketty näin opettajan aseman vuoksi normaaliin puhetilanteeseen. (Vrt. Sahlberg 2009, 316–317):

Mä siis vilkaisin Pesukarhuun, ja silloin bilsan maikka:

Mitäs Katariina siellä kuikuilee?

Okei, mun nimi on Katariina ja mun olis pitänyt reagoida. Mutta sen puolelta oli helvetillinen herja, että se sanoi kuikuilee. Tietysti on uskomatonta, että jonkun nimi on Kuikulainen, mutta se nyt sattumalta on mun faijalta peritty nimi. Enkä mä kestä, että maikka ja aikuinen ihminen viitsii ivata toista sen nimen takia. Kai mä olin oppinut mun kouluvuosina, että maikoilla on kaikki ne oikeudet mitä oppilailla ei – sehän on tosi demokratiaa, että vahvempi aina nokkii – ja ainakin se on biologinen tosiasia, opetti tämä maikka ihan itte kerran meille. (Elämä on ehkä, 14–15.)

Jukka Sahlbergin mukaan (2009, 320) kaunokirjallisuuden kuvaama opettaja edustaa aina jotain ideologiaa. Tutkimissani nuortenkirjoissa voimakkainta ideologiaa edustavat Haakanan Kehnompi Kettunen -teoksen metsäkoulun opettajat Tasalatva ja opettaja Riipi. Muualle kuin pohjoiseen sijoittuvista opettajista voimakkainta ideologiaa edustaa yltiöisänmaallinen, perinteistä miehen mallia edustava luokanvalvoja ja historian opettaja Timo Parvelan teoksessa Poika. Luokanvalvoja on teoksen päähenkilölle, Pojalle opettajista ”ihan täys militaristi, poliitikko, mulkku ja mies eli pahimmat jutut, mitä yhden ihmisen kohdalle voi sattua, varsinkin se mies – ihan viimeistä ohutsuolen pätkää myöten”. Poika inhoaa opettajan jämähtäneitä asenteita, yltiöpäistä isänmaallisuutta sekä kaikkitietävää asennetta: opettaja tietää omasta mielestään aina kaiken. Jos opettaja kaikesta huolimatta sattuu joskus tekemään asiavirheen, hän hymyilee vain anteeksipyytävän näköisenä ja sanoo: ”Ihminenhän minäkin olen.” Pojan mielestä näin tekevät vain opettajat, vaikka joukossa on ”kaiketi niitäkin opettajia, jotka vielä jaksaa kysellä”. (Poika, 14–15.)

Yhteinen tekijä Haakanalla ja muilla tutkimillani 1980-luvun nuortenkirjoilla on se, että koulussa on tavallisesti yksi opettaja, josta päähenkilö ei pidä. Tavallisesti se johtuu siitä, että hän pitää liian tiukkaa kuria. Tunne on vastavuoroinen; kun opettajasta ei pidetä, häntä kohtaan käyttäydytään huonosti, mikä johtaa puolestaan siihen, että opettaja joutuu suuttumaan hänelle. Oppilaiden suosiossa oleva opettaja liittyy puolestaan tavalla tai toisella oppilaiden arvomaailmaan. Opettaja edustaa jotain ideologiaa, jota oppilas ihailee ja josta hän haluaa päästä itsekin osalliseksi.

Lopuksi

Tutkimieni nuortenkirjojen opettajakuva teosten päähenkilöiden näkökulmasta on selkeän kaksijakoinen: opettajasta joko pidetään tai ei. Pidettyjä opettajien kutsutaan hänen etu- tai sukunimellään. Tällaiset opettajat kokevat vastenmielisenä oppilaiden pikkutarkan valvonnan, vaikka siihen toisinaan, olosuhteiden pakosta, olisikin aihetta. Haakanan teoksissa tällaisia opettajia ovat käytännön aineita metsäkoulussa opettavat opettajat, kansalaistaidon opettaja Ritva sekä metsätyön opettajat, Tasalatva ja Riipi. Heidän voi nähdä edustavan tiedostavia opettajia, jotka tulivat 1960-luvulla kutsumusopettajan rinnalle. Tiedostava opettaja painottaa tehtäväänsä yhteiskunnallisena vaikuttajana ja tiedostajana. (Silventoinen 2008, 60.) Suosittujen, työhönsä hyvin orientoituneiden opettajien kautta Haakana nostaa esiin myös yhteiskunnallisia arvostuksia. Suositut opettajatyypit tuovat opetuksessaan esiin pohjoisen hyviä puolia, kokevat syrjäisyyden antavan kasvuympäristönä lapsille ja nuorille jotain erityistä ja omaa. (Vrt. Erkkilä 2005, 62–63.) Haakanan teoksissa epäsuosituimpia opettajatyyppejä ovat peruskoulun kieltenopettajat, jotka löytyvät päähenkilöiden peruskouluaikaan liittyvistä teoksista Ykä yksinäinen ja Kukka kumminkin. Kyseisissä teoksissa päähenkilöillä ei ole erityistä suosikkiopettajaa. Koulun muuta henkilökuntaa ei keittiöhenkilökunnan lisäksi mainita Haakanan teoksissa lainkaan. Sen sijaan muualle kuin pohjoiseen sijoittuvissa nuortenkirjoissa nuoret kääntyvät oppitunneilla syntyneissä ristiriitatilanteissa tavallisesti opon, kuraattorin tai koulupsykologin puoleen. Näillä henkilöillä on olennainen merkitys nuoren kasvun tukemisessa.

Yhteinen tekijä Haakanalla ja muilla tutkimillani 1980-luvun nuortenkirjoilla on se, että koulussa on tavallisesti yksi opettaja, josta päähenkilö ei pidä. Tavallisesti se johtuu siitä, että hän pitää liian tiukkaa kuria. Tunne on vastavuoroinen; kun opettajasta ei pidetä, häntä kohtaan käyttäydytään huonosti, mikä johtaa puolestaan siihen, että opettaja joutuu suuttumaan hänelle. Opettajien työhyvinvointia koskevat tutkimukset osoittavat, että opettajat kokevat työnsä vaikeimpana puolena niin sanotut ”hankalat oppilaat”, joiden motivaation puute opetettavaa asiaa kohtaan näkyy yleensä häiriökäyttäytymisenä. Myös vaikeat kotiolot heijastuvat suoraa luokkahuoneeseen. Vanhemmat, jotka eivät saa tai kykene ottamaan vastuuta nuoristaan, sysäävät sen opettajille. Sijoittamalla nuorten päähenkilöiden toimintaan itsereflektoivaa ajattelua ja toimintaa, nuortenkirjailijat paljastavat opettajuuteen ja koulumaailmaan liittyviä konventioita. Lukija tiedostaa, mistä esimerkiksi nuoren häiriökäyttäytyminen johtuu: syy ei ole välttämättä vain työhönsä leipiintyneessä opettajassa, vaan kenties oppilaan kotioloissa tai muussa sisäisessä turhautuneisuudessa oppiainetta kohtaan. Opettajat viittaavat repliikeissään myös niin sanotun vapaan kasvatuksen tuloksiin sekä opettajien kurinpidollisten keinojen kaventumiseen lakimuutosten myötä. Nuortenkirjat kuvaavat reaalimaailman opettajan ongelmia: kiire, oppilaiden heikko työmotivaatio sekä se, että vanhemmat ovat siirtäneet kasvatusvastuuta yhä enemmän koulun harteille (vrt. Stenbacka 1985, 19) näkyvät myös tutkimiseni nuortenkirjojen opettajan ja oppilaan välisten konfliktien ja niiden selvittämisten kuvauksissa. Tutkimissani nuortenkirjoissa opettajan väsymys ja turhautuminen huonosti käyttäytyvää oppilasta kohtaan purkautuvat tavallisesti kielellisesti, ironisena tai ivallisena huomauttelulla, ääritapauksissa he saattavat käydä oppilaaseen jopa fyysisesti käsiksi. (Vrt. Stark 1985, 238–240.)

Oppilaiden kritiikki opettajaa kohtaan on nuortenkirjoissa selkeästi liioiteltua. Oppilaiden yhteinen toive on se, että opettajan tulisi olla ymmärtäväinen ja salliva, oma persoonallinen itsensä. Jos koulu voi liittää opetussisältönsä siihen miljööseen, missä koulu sijaitsee, oppilaat kokevat opiskelun mielekkäämpänä. Tämä puolestaan vähentää kurinpito-ongelmia, tekee sekä opettamisesta että oppimisesta mielekkäämpää ja edistää näin ollen sekä opettajien että oppilaiden hyvinvointia.

Lähteet

  • Haakana, Anna-Liisa (1980) Ykä Yksinäinen. Juva: WSOY.
  • Haakana, Anna-Liisa (1981) Ykköstyttö. Juva: WSOY.
  • Haakana, Anna-Liisa (1983) Kukka kumminkin. Juva: WSOY.
  • Haakana, Anna-Liisa (1986) Kehnompi Kettunen. Juva: WSOY.
  • Hauhia, Marita (1989) Se eka. Helsinki: Kirjayhtymä.
  • Huovi, Hannele (1986) Madonna. Tampere: Tampereen Kirjapaino Oy Tamprint.
  • Nojonen, Uolevi (1988) Pallo sukassa. Juva: WSOY.
  • Parvela, Timo (1989) Poika. Helsinki: Tammi.
  • Salminen, Hellevi (1986) Elämä on ehkä. Helsinki: Otava.

Kirjallisuus

  • Erkkilä, Raija (2005) Moniääninen paikka–opettajien kertomuksia elämästä ja koulutyöstä Lapissa. Oulu: Oulun yliopisto.
  • Haakana, Anna-Liisa (2004) Anna-Liisa Haakana. Teoksessa Heikkilä-Halttunen, Päivi (toim.) Matka mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista. Helsinki: Tammi, 203–216.
  • Häggman, Kai ja Bergholm, Tapio (2006) Täältä tulee nuoriso! 1950–79. Helsinki: WSOY.
  • Jauhiainen, A. & Rinne, R. (2012) Koulu professionaalisena kenttänä. Teoksessa Kettunen, P. & Simola, H. (toim.) Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura, 105–143.
  • Kuisma, Juha (2005) Maaseutu yhteiskunnallisena kysymyksenä. Teoksessa Niiniluoto, Ilkka & Sihvola, Juha (toim.) Nykyajan etiikka. Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä. Helsinki: Gaudeamus, 99–126.
  • Lehtonen, Maija (1982) Suomalainen teiniromaani. Kanava 8/1982, 476–479.
  • Rantala, Jukka (2008) Opettajuuden muutos 1990-luvun Suomessa. Teoksessa Meriläinen, Raija (toim.) Suomalaisen koulutuspolitiikan murros 1990-luvulla. Helsinki: Okka, 22–31.
  • Sahlberg, Jukka (2009) Hyvin toimeentulevat irralliset. Opettajan representaatioita suomalaisissa romaaneissa. Akateeminen väitöskirja. Tampere: Yliopistopaino.
  • Silventoinen, Pekka (2008) Kouluromaanien opettajakuva 1930-luvulta 1990-luvulle – ihanteellisia, kapinallisia ja oman tien kulkijoita.  Helsinki: Yliopistopaino.
  • Stark, Seija (1985) Opettajien didaktinen maailmankuva: peruskoulun käsityksiä ihmisen kasvun mahdollisuuksista sekä niiden vaikutuksesta käytännön opetus- ja kasvatustoimintaan kasvatettavuuden problematiikan tarkastelua tiedollisen omaksumiskyvyn perspektiivistä. Tutkielma Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan opettajista. Lapin korkeakoulu.
  • Stenbacka, Erik (1985) Opettajien työviihtyvyydestä. Lapin läänin peruskoulujen yläasteiden opettajien suhtautumisesta koulunsa fyysiseen ympäristöön ja henkiseen ilmastoon. Lapin korkeakoulu.
  • Turpeinen, Helena (1985) Opettajan didaktinen maailmankuva: peruskoulun opettajien käsityksiä kouluhallinnon organisaation edistävästä tai rajoittavasta vaikutuksesta opettajan työhön. Tutkielma Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan opettajista. Lapin korkeakoulu.
  • Varis, Markku (2003) Ikävä erätön ilta. Suomalainen eräkirjallisuus. Helsinki: SKS.
  • Yrjönsuuri, Yrjö (1990) Peruskoulun opettajien käsityksiä itsestään ja työstään. N:o 28. Kouluhallituksen julkaisuja. Helsinki: VAPK-kustannus.
  • http://www.oph.fi/oppilashuollon_opas/saadokset/perusopetuslaki_ja_asetus/turvallisuuteen_ja_tyorauhaan_liittyvia_saannoksia (luettu 18.2.2004)
  • http://www.oph.fi/opetushallitus/historia (luettu 12.6.2016)