Tiivistelmä

Artikkelissa tarkastellaan muiston tutkimisen haasteita, erityisesti kysymystä muiston luotettavuudesta ja sen varmistamisen keinoista ihmistieteellisessä tutkimuksessa. Pohdintojen perusteella hahmotellaan lopuksi fenomenologisen haastattelun ideaa Amedeo Giorgin ja Max van Manenin ajatuksia vapaasti soveltaen.


Johdanto: muistotutkimuksen kritiikin idea

Monet tutkijat ovat huomauttaneet, ettei ihmistieteellisen tutkimuksen metodologisia kysymyksiä pohdita riittävästi. Kasvatuksen historian tutkimukseen painottuvissa katsauksissaan esimerkiksi McCulloch & Watts (2003), Jauhiainen (2009) Rantala (2006) sanovat näin. Pyrimme osaltamme vastaamaan tähän haasteeseen pohtimalla yhtä kaiken kerronnallisia lähestymistapoja käyttävän tutkimuksen perustavaa kysymystä, muiston luotettavuudesta varmistumisen ongelmaa.

Puhumme jatkossa ”muistosta” emmekä ”muistista”, koska ”muisti” tarkoittaa pikemmin muistamisen kykyä kuin muistamisen sisältöä. ”Muisto” sen sijaan viittaa selvästi muistettuun sisältöön, ei muistamisen kykyyn.

Tarkoituksemme ei ole lietsoa muistoskeptisismiä vaan puolustaa kriittistä asennetta muistoihin sekä pohtia keinoja muistotutkimuksen luotettavuuden parantamiseksi. ”Kritiikki” ei alkuperäisessä merkityksessään tarkoittanut virheiden paljastamista vaan jonkin asian hyvien ja huonojen puolten punnitsemista.  Esimerkiksi Kant ei Puhtaan järjen kritiikissään (1781) yritä osoittaa tietoa mahdottomaksi, vaan etsii tiedon mahdollisuuden ehtoja eli vastaa kysymykseen, miten tieto on mahdollista.

Broadin ja Wittgensteinin antiskeptinen argumentti

Brittifilosofi C. D. Broad esittää mielenfilosofian klassikkokirjansa (Broad 1925) muistia käsittelevässä luvussa yksinkertaisen mutta vakuuttavan argumentin muistoihin luottamisen puolesta: jonkin yksittäisen muiston epäileminen on mahdollista vain, jos on jo hyväksytty tosiksi joitakin muita muistoja. Näin hän kirjoittaa:

”En tietenkään väitä, ettei yksittäisiä muistiväitteitä voisi tukea tai kumota argumenttien avulla. Niin voidaan varmasti tehdä. Mutta nämä argumentit edellyttävät muita muistiväitteitä, jotka pitää hyväksyä sellaisinaan (on their own merits).” (Broad 1925, 234.)

Vaikka ilmaisu ”sellaisinaan” (”on their own merits”) jättää tulkinnanvaraa, on luultavaa, että Broad halusi sanoa, ettei kaikkea voi epäillä samalla kertaa tai että epäily on mahdollista vain varmuuden taustaa vasten. Näin ainakin väitti Ludwig Wittgenstein muutamaa vuosikymmentä myöhemmin: “Se, joka haluaisi epäillä kaikkea, ei pääsisi edes epäilyyn asti. Itse epäilemisen peli jo edellyttää varmuutta.” (Wittgenstein 1969 § 115.)
Wittgenstein ei kuitenkaan tarkoittanut tällä sitä, että olisi olemassa joukko perustotuuksia, joita ei voi epäillä ja joihin kaikki muu tieto perustuu. Descartes (1637) oli puolustanut tätä käsitystä. Wittgenstein oli asiasta eri mieltä. Hänen mukaansa kaikkea voi epäillä, mutta ei samalla kertaa, koska epäilyn mahdollistaa aina joukko muita asioita, joita ei sillä kertaa epäillä. Näin hän esittää asian vertauksella joesta ja sen uomasta:

”Voisimme kuvitella, että tietyt lauseet, joilla on kokemuslauseiden muoto, olisivat jähmettyneitä ja toimisivat jähmettymättömien, nestemäisten kokemuslauseiden kanavana; ja että tämä suhde muuttuisi ajan mittaan niin, että nestemäiset lauseet jähmettyisivät ja kiinteät lauseet tulisivat nestemäisiksi. … Erotan kuitenkin toisistaan veden liikkeen joenuomassa ja uoman siirtymisen, vaikka niiden välillä ei olekaan jyrkkää eroa.” (Wittgenstein 1969, § 96–97).

Broadin ja Wittgensteinin argumentti soveltuu suoraan muistojen tutkimukseen. Jonkin yksittäisen muiston (tai uskomuksen jne.) luotettavuutta tai todenmukaisuutta ei voi arvioida pelkästään katsomalla tarkasti sitä itseään. Luotettavuusarviot on tehtävä muiden muistojen (tai uskomusten) taustaa vasten. Mitään järkevää perustetta muistin yleiseen epäilemiseen ei nimittäin ole. Sen sijaan yksittäisen muiston epäilemiselle löytyy usein järkevä peruste, tyypillisesti toinen yksittäinen muisto, joka ei sovi yhteen sen kanssa.

Lyhyesti sanottuna muistolla on presumptiivinen (oletettu) varmuus. Se tarkoittaa sitä, että muistoa on syytä pitää luotettavana, kunnes toisin todistetaan eli kunnes ilmaantuu peruste epäillä sitä. Elämä ilman muistia (tai edes luottamusta muistiin) olisi vaikeaa.

Amnestikon kokemusmaailma

Muisti on mukana jokaisessa kokemuksessa. Jos meiltä puuttuisi muisti, meitä ei olisi – ei ainakaan ihmisinä. Filosofi-psykologi William Jamesin mukaan ihmisen tietoisuuden perustavin ominaisuus, on ”the sense of sameness” eli ”samuuden tunne” (James 1890, luku 12). Sillä hän tarkoittaa olion samaksi kokemisen kokemusta. Kun aamulla näen pihapuun, näkökokemukseeni kuuluu olennaisena osana puun kokeminen samaksi kuin se puu, jonka näin eilen, viime viikolla jne. Ellei viittausta aiempaan kokemukseen olisi, samuuden tunne ei syntyisi. Ja kun samuuden tunne syntyy, jokin muisto aktivoituu.

Jos minulla ei olisi muistia, en kokisi koskaan samuuden tunnetta. Oletetaan, että herään koomasta: en tiedä missä herään, kuka olen, keitä ihmisiä on viereisessä keittiössä, mitä he puhuvat, mitä ruokapöydällä olevat asiat ovat, mitä niillä tehdään jne. Emme voi edes kuvitella, millaista olisi elää kokonaan ilman muistia. Alzheimerin taudissakin muisti vain heikkenee, mutta ei häviä kokonaan. James arvelee, että sellainen elämä olisi kuin polyypin, yksisoluisen alkueläimen, elämää.

Kielikin perustuu samuuden tunteeseen siinä mielessä, että sanojen käyttö edellyttää niiden tarkoitteiden tunnistamista johonkin lajiin tai luokkaan tai tyyppiin kuuluviksi. Tässä mielessä äskeinen esimerkki muistinsa kokonaan menettäneen koomapotilaan heräämisestä on epärealistinen: hänhän osasi ihmetellä, keitä nuo keittiössä olevat ihmiset ovat jne. Siihen ei täysin tyhjentyneen muistin haltija pysty.

Muisto tutkimuksen kohteena ja välineenä

Muistoja tutkittaessa on syytä erottaa muisto tutkimuskohteena ja muisto tutkimusvälineenä. Tätä eroa ei ole käytännössä kovin helppo tehdä, koska muistoa voidaan joskus käyttää sekä tutkimuksen kohteena että sen välineenä. Oletetaan, että tutkitaan, miten ensimmäisen koulupäivän muistot kolmella eri vuosikymmenellä eroavat toisistaan. Tutkimuksen alussa sen kohteena on yhden pienen ihmisen yksilöllinen kokemus. Silloin kokemuksen todenmukaisuus ei ole ensisijaisen tärkeä asia. Mutta kun tutkimuksen loppuvaiheessa tutkitaan, miten suuremman mittakaavan yhteiskunnalliset ilmiöt, kuten 60-luvun maaltapako tai 90-luvun lama, heijastuvat lasten koulumuistoissa, silloin totuusaspekti korostuu ja muisto ”välineellistyy”.

Kohteen ja välineen ero ei ole ankara kaikki-tai-ei-mitään (on/off) -tyyppinen, vaan pikemmin aste-ero, samanlainen kuin joen ja sen uoman ero Wittgensteinin vertauksessa.

Muiston merkitys ja totuus

Kun huomiomme on kiinnittynyt muistoon itseensä (”muistoon muistona”), ei ole välttämättä kovinkaan tärkeää, onko muisto tosi vai epätosi. Olemme silloin kiinnostuneita vain muiston sisällöstä, ja olemme sulkeistaneet (asettaneet syrjään) kysymyksen sen totuudesta. Jos sen sijaan käytämme muistoa tutkimusvälineenä jonkin muun asian selvittämiseen, kysymykset muiston totuudesta ja luotettavuudesta ovat aivan olennaisia.

Ellemme halua, että muistojen tutkimus jää pelkäksi yksilöllisen muiston kuvailuksi – mikä on täysin sallittua – vaan haluamme verrata eri ihmisten muistoja tai muistojen avulla hankkia tietoa jostakin muusta asiasta, kysymys muiston luotettavuudesta tulee akuutiksi.

Raamatuntulkitsijan tehtävää kuvatessaan Spinoza sanoo: ”Meitä kiinnostaa vain tekstien merkitys, ei niiden totuus.” (De solo enim sensu orationum, non autem de earum veritate laboramus.) (Spinoza 1989, luku 7). Fundamentalistit lähtevät sitä vastoin ajatuksesta, että Raamatun jokainen sana on tosi. Se on heille epäilemätön lähtökohta, kun taas Spinozan mukaan se on vain yksi olettamus muiden joukossa, minkä vuoksi sitä pitäisi ankarasti koetella ennen hyväksymistä (Spinoza 1989, v). Siksi kaiken tekstintulkinnan on lähdettävä merkityskysymyksestä ja päädyttävä – jos merkityskysymykseen on onnistuttu vastaamaan – totuuskysymykseen.

Ohje sopii melkoisen hyvin myös muistokokemuksesta tehdyn raportin tulkintaan: ensin on otettava selville muiston merkitys eli se, miten muistaja jonkin asian muistaa, ja vasta tämän jälkeen voidaan ryhtyä pohtimaan muiston totuutta tai luotettavuutta.

Muiston ja muistotutkimuksen epäluotettavuudesta

Jos tutkimuksen tarkoituksena on muu kuin yksilön kokemusten kuvailu, on syytä pitää mielessä mahdollisuus, että muisto voi olla epätosi. Kun esimerkiksi kaksi 1960-luvun lasta antaa täysin erilaiset kuvaukset saman koulun samasta joulujuhlasta, on mahdotonta väittää, että molemmat ovat oikeassa. Logiikka pakottaa sanomaan, että ainakin toinen on väärässä – tai ehkä molemmat.

Usein tapahtuu, että ihmiset ”muistavat” aivan selvästi nähneensä jonkin asian, jota he eivät tosiasiassa ole voineet nähdä. Hyvä esimerkki tästä on El Alin jumbojetin putoaminen syksyllä 1992 asuintaloon Schipholin kentän lähellä Amsterdamissa. Muutaman kuukauden kuluttua ihmisiltä kysyttiin, muistavatko he tapauksesta kuvatun videon. Suurin osa ”muisti” nähneensä sen, vaikka itse onnettomuudesta ei ole olemassa yhtäkään videota. (Ks. Schacter 2001, 127; Crombag, Wagenaar & Van Koppen 1999.)

Muistojen tutkijan (tai muistoja lähteenä käyttävän tutkijan) ei ole syytä vaipua epätoivoon tämän esimerkin vuoksi. Olennaista muistamisessa (ja muiston luotettavuudessa) on se, mitä muistetaan, ei se minkä väylän kautta informaatio muistetusta asiasta tuli. Vaikka Schipholin onnettomuudesta ei ollutkaan videota, siitä on vieläkin saatavissa paljon hyvin eloisaa kuvallista informaatiota. Esimerkiksi YouTube-videon

sisältämä animaatio on niin eloisa, että sen näkeminen on melkein sama asia kuin itse tapahtuman – saati siitä otetun videon – näkeminen. Tutkijan kysymys ”Muistatko videon onnettomuudesta?” tuntuukin lähes kompakysymykseltä, kun otetaan huomioon, että tapahtuman jälkeen televisio tulvi kaikenlaista onnettomuuden kuvallista rekonstruktiota ja animaatiota. Kuinka kukaan voisi muistaa puolen vuoden kuluttua, näkikö hän aikoinaan televisiosta aidon tallenteen vai hyvän animaation?

Muistin produktiivisuus ja holistisuus ovat sen olennaisia piirteitä. On helpompi muistaa kokonaisia kertomuksia kuin yksittäisiä irrallisia katkelmia. Siksi muisti täyttää automaattisesti kertomuksen aukot lisäämällä uusia tarinaan sopivia tapahtumia. Juonenkulun vaatimia tapahtumia keksitään, ja tarinaan sopimattomat tapahtumat unohdetaan. Toisin sanoen muisti pyrkii yhdistämään ja systematisoimaan eri tilanteissa hankittuja informaationpalasia. Se tapahtuu niin automaattisesti, että voi olla kohtuutonta syyttää väärinmuistajaa epärehellisyydestä. Tuo syytösnimike kannattaa varata pahemmille tapauksille.

Sitä paitsi muisto ei ole kuin valokuva tai video, joka vain haetaan varastosta. Muisto nimittäin ilmenee joka kerta hieman erilaisena, koska se syntyy joka kerta uudelleen, kun se palautuu (itsestään) tai kun se palautetaan (tarkoituksella) tietoisuuteen. Ja koska palautus tapahtuu joka kerta uudessa yhteydessä, palautettu asia saa aina vähintäänkin uuden värityksen, ellei peräti uutta hahmoa.

Miten muiston todenmukaisuudesta voidaan varmistua?

Mitä enemmän muiston väline-aspekti korostuu, sitä tärkeämmäksi tulee kysymys muiston todenmukaisuudesta (kuten edellä esitettiin). Tämä kysymys ei välttämättä edes nouse esiin, jos tutkija haluaa vain kuvata tutkittavan muistoja ”puhtaina muistoina”, välittämättä niiden todenmukaisuudesta.

Kysymys muiston todenmukaisuuden varmistamisen keinoista voidaan jakaa kahtia: (a) Miten kokija itse voi varmistua oman muistonsa todenmukaisuudesta? ja (b) Miten tutkija voi varmistua tutkittavan henkilön muiston todenmukaisuudesta? Nämä kysymykset eivät ole täysin erillisiä, koska niiden vastaukset ovat osittain samat. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska oman muistonsa luotettavuudesta huolestunut ihminen on jo omaksunut kriittisen asenteen muistoihinsa: hän on ikään kuin jakautunut kahteen osaan, tutkijaksi ja tutkittavaksi.

Näitä muiston todenmukaisuuden arvioinnin keinoja ei onneksi tarvitse keksiä uudestaan. Historiatieteen metodologian kehittäjät ovat käsitelleet kysymystä otsikon ”lähdekritiikki” alla. Lähdekritiikki voidaan jakaa kahteen osaan, ulkoiseen ja sisäiseen.  Niiden ero on siinä, että ulkoinen kritiikki pyrkii vain karsimaan pois ”huonot” lähteet (väärennökset tms.), kun taas sisäinen kritiikki pyrkii ottamaan selville, mitä ”hyvät” lähteet sanovat. Tämäkään ero ei ole vedenpitävä. Käytännössä lähteen aitoutta joudutaan arvioimaan myös sisäisten piirteiden avulla. Jos dokumentti kertoo kirjoittajansa kuolemasta, se on tuskin – siltä osaltaan – aito. Se, että 5. Mooseksen kirjan lopussa kuvataan Mooseksen hautajaisia, heikentää pahasti väitettä, että Mooses on Mooseksen kirjojen tekijä.

Tutkittaessa muistoja sisäinen kritiikki on tärkeämmässä roolissa kuin ulkoinen. Tutkija voi nimittäin yleensä lähteä siitä, että muiston fyysinen ”kantaja” (video, äänite tai transkripti haastattelusta tms.) on aito, koska hän on tehnyt sen itse. Vasta siinä vaiheessa, kun kysymys (presumptiivisesti) aitona pidetyn lähteen sisällön todenmukaisuudesta herää, tutkija joutuu käyttämään sisäisen lähdekritiikin keinoja.

Fenomenologinen haastattelu intersubjektiivisen maailman luojana

Edellä esitetyt asiat liittyvät läheisesti fenomenologisen haastattelun (FH) ideaan. FH on Amadeo Giorgin (2012) ja Max van Manenin (1990) kehittämä metodi, joka perustuu Edmund Husserlin (1913) fenomenologiseen filosofiaan , erityisesti kahteen sen kovaan ytimeen kuuluvaan ideaan, jotka ovat (1) epokhē ja (2) ilmiöiden katselu. Ne liittyvät tiiviisti toisiinsa.

(1) ”Epokhê” on kreikkaa ja tarkoittaa ”pidättymistä”, erityisesti ”kannanotosta pidättymistä”. Antiikin skeptikot harrastivat sitä sekä teoriassa että käytännössä. Skeptikko saattoi sanoa: ”Myönnän, että suussani oleva aine maistuu makealta mutta en ota kantaa siihen, onko se makeaa, saati siihen, onko se hunajaa.”

Descartes elvytti metodisessa epäilyssään (1637) tämän skeptikkojen idean. Hänen skepsiksensä ei kuitenkaan ulottunut muistoihin asti, vaan hän tyytyi havaintojensa epäilemiseen. Se onkin ymmärrettävää, sillä jos epäilee muistiaan, ei voi esittää yhtään (edes omasta mielestään) varmaa päättelyä, koska johtopäätöksen tekemisen hetkellä premissit ovat ehkä jo vajonneet hämärien muistikuvien suohon. Tutkijakaan ei voi epäillä kaikkea. Tutkimuksesta ei tulisi mitään, jos hän alkaisi radikaalisti epäillä omaa muistiaan, päättelykykyään, äidinkielen ymmärrystään tai muita itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita.

(2) Kun epokhê on menestyksellä suoritettu, reaalimaailma on sulkeistettu. Jäljelle jää vain ilmiömaailma eli puhtaan kokemuksen maailma, jota pitää kuvata mahdollisimman tarkasti. Husserlin fenomenologian toisena ydinkohtana onkin tutkittavan ilmiön ilmenemis- tai näyttäytymistapojen (Erscheinungsweisen) monipuolinen ja ennakkoluuloton katseleminen (ja sen jälkeen niiden kuvaaminen ja niiden olemusten rekonstruointi).

Muiston tutkimisen tapauksessa FH:n tavoitteena on ensiksi (i) selvittää muiston ”merkitys-aspekti” eli se, miten haastateltava näkee (muistaa) asiat; ja vasta sen jälkeen (ii) arvioida sen ”totuus-aspekti” arvioimalla ensin sen sisäistä johdonmukaisuutta ja sitten vertaamalla sitä ”ulkoisesti” muiden muistoihin – tai tarkkaan ottaen niiden raportteihin.

Jos tutkitaan vain yhtä ihmistä, pääpaino on merkitys-aspektilla. Jos haastateltavia on useampia kuin yksi, totuus-aspektikin tulee mukaan, koska kriittisen tutkijan on kysyttävä, kuka on ”oikeassa” tai mikä on ”totuus” asiassa. On näet hyvin todennäköistä, että eri haastateltavat kertovat hieman erilaisia tarinoita muisteltavasta asiasta, aivan kuten Uuden testamentin evankelistat laativat hieman erilaisia versioita Jeesuksen teoista ja puheista.

FH:n tarkoituksena on kaivaa esiin se merkitys, jonka muistaja muistettavalle asialle antaa (eli tuon asian ilmenemistapa muistajalle). FH:n tekijä ei saa tuputtaa omia käsityksiään haastateltavalle: kysymykset eivät saa olla liian johdattelevia. FH:n tekijä ei saa edes tyrkyttää omia käsitteitään haastateltavalle. Haastateltava voi nimittäin helposti omaksua haastattelijan käyttämät käsitteet ja ryhtyä käyttämään niitä. Pahimmassa tapauksessa tutkija ”saa sitä mitä tilaa” eli saa kuulla haastateltavan suusta omia ennakkokäsityksiään omalla terminologiallaan. (Haastattelujen analysoinnissa ja raportoinnissa tämä sääntö ei enää päde. Tutkijalla on oikeus käyttää raportissaan käsitteitä, joita tutkittu ei itse käyttänyt.)

FH:n idean voisi lopuksi tiivistää viideksi säännöksi, joiden lähtökohtana oli Giorgin (2012) säännöstö mutta jotka etääntyivät hieman lähtökohdastaan.

(i) Katso, älä selitä. Lähtökohta on tutkijaa kiinnostavan ilmiön ennakkoluuloton katsominen. Ei pidä päättää ennakolta, mitkä ilmiön piirteet tai millaiset vastaukset ovat relevantteja ja millaiset irrelevantteja. Tämä päätös saa alkaa hahmottua vasta tutkimuksen kuluessa.

(ii) Yritä neutraloida ennakkokäsityksesi. Tutkijan pitää pyrkiä eliminoimaan tai ainakin tiedostamaan omat ennakkoluulonsa. Haastattelussa hänen pitää pääsääntöisesti esittää kysymyksiä, ei omia näkemyksiään. Silti hänen voi joskus olla järkevää esittää vastaväitteitä tai lisäkysymyksiä, jos haastateltava esimerkiksi ei pysy asiassa tai esittää ristiriitaisia väitteitä. Kaikesta huolimatta tutkijan tulee keskustelun aikana yrittää pidättyä esittämästä arvioita haastateltavan kannanottojen hyväksyttävyydestä, totuudesta, moraalisuudesta tms. Raportissaan hän joutuu toki ottamaan kantaa näihin.

(iii) Tee kuvaus ja analyysi yhteistyönä. Tutkittava ilmiö – sellaisena kuin se näyttäytyy haastateltavan puheissa – kuvataan ja analysoidaan. ”Analysointi” ei kuitenkaan tarkoita tässä ”osiin hajottamista”, vaan pikemmin ”kokonaiskuvan muodostamista”. Tässäkin vaiheessa on olennaista haastattelijan ja haastateltavan yhteistyö: haastattelija toimii sokraattisena kätilönä, joka avustaa haastateltavaa ilmaisemaan oman muistonsa.

(iv) Paljasta ilmiön olemus. Seuraavaksi paljastetaan tutkitun ilmiön olennaiset piirteet. Ei pidä yrittää väkisin löytää yhtä ”olemuksellista” ilmiön näyttäytymistapaa ja eliminoida muita rinnakkaisia näyttäytymistapoja. Sama ilmiö voi näyttäytyä eri ihmiselle eri tavoin – ja yhdellekin ihmiselle eri aikoina. Avoimuus vaihtoehtoisille näkemyksille tulee säilyttää. Ja vaikka kaikille niille ei ehkä voidakaan antaa samaa painoarvoa loppuraportissa (ks. seur. kohta), niitä ei pidä automaattisesti syrjäyttää.

(v) Tee synteesi / rekonstruktio tutkitusta asiasta. Lopuksi tutkittava ilmiö rekonstruoidaan tai syntetisoidaan olennaisista momenteistaan. Tulos voi olla Weberin ideaalityypin kaltainen: yksikään vastaaja ei tarkoittanut ilmaista juuri sitä, mutta se auttaa silti ymmärtämään kaikkien (tai useimpien, tai monien) haastateltavien kuvauksia kokemuksestaan.

Raportissaan tutkija joutuu väistämättä ottamaan kantaa totuuskysymykseen, esimerkiksi huomauttamalla haastatellun antamien vastausten sisäisestä ristiriitaisuudesta. Tällä tavalla totuuskysymys tunkeutuu uudestaan merkityskysymyksen sisälle, vaikka alussa se sulkeistettiin. Vielä todennäköisemmin se tunkeutuu sinne, kun haastateltavia on monia, koska erilaisia näkemyksiä pitää punnita eli verrata toisiinsa. Punninnan säännöt löytyvät historiatieteen metodioppaista. Wikipedian artikkeli Historical method sisältää kiinnostavan, vaikkakin hajanaisen kokoelman alan klassikkoteksteistä poimittuja sääntöjä. Samanlaisia löytyy myös prosessioikeuden todistelusäännöistä (”law of evidence”) ja tieteenfilosofian hypoteesien hyväksyttävyyttä määrittävistä säännöistä (”rules of acceptance”).

Näin ymmärretyn ”sosiaalisen fenomenologian” erityispiirre on se, että se mahdollistaa näyttäytymistapojen katselun kahden tai useamman henkilön näkökulmasta. FH:lla on perinteisen fenomenologian introspektioon verrattuna se etu, että se paljastaa sellaisia tutkittavan ilmiön näyttäytymistapoja, joita tutkija ei itse olisi keksinyt – ei edes mielikuvitusmuunnelmien metodilla. Tässä hahmoteltu FH-metodi tarjoaa tutkimukselle paljon enemmän lähtökohtia kuin yhden tutkijan mielikuvitus pystyy tuottamaan. Kukaan ei näet pysty ennalta näkemään kaikkia tutkimansa ilmiön relevantteja piirteitä ja sen mahdollisia variaatioita, joista osa nousee esiin eri ihmisten haastatteluissa.


Sivenius, Ari

KT, yliopistotutkija
Filosofinen tiedekunta / Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto
Itä-Suomen yliopisto
ari.sivenius@uef.fi
KT Ari Sivenius on yliopistotutkija Itä-Suomen yliopiston Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolla. Hänen tutkimusintressinään on ihmistieteiden metodologia.


Sajama, Seppo

FT, professori
Oikeustieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto
seppo.sajama@uef.fi
FT Seppo Sajama on filosofian professori ISY:n Oikeustieteiden laitoksella. Hänen tutkimusintressinsä ovat oikeus- ja ihmistieteiden metodologiat.

Lähteet