Ihmistieteilijöille tarkoitetussa teoksessa ”Ihmistieteiden filosofiset perusteet” (1979) filosofit Matti Juntunen ja Lauri Mehtonen muotoilevat, että yhteiskunnallinen todellisuus avautuu ymmärrettäväksi talouden alueella. Talouden alue muodostaa materiaalisen perustan, jonka päälle rakentuvat sosiaaliset, poliittiset, juridiset ja henkiset prosessit. Yhteiskuntatieteet tutkivat jälkimmäisiä, mutta niistä ei saa tiedettä ymmärtämättä ensimmäistä. Ensimmäinen on siis välttämätön (muttei yksissään riittävä) ehto jälkimmäisille. Kirjoittajat huomauttavat, että ’ehto’ ilmaisee vähäisempää determinaation astetta kuin ’vastaa’. Huomautuksen on tarkoitus painottaa, että taloudellinen perusta ei ilmaise täyttä sidonnaisuutta suhteessa esim. sosiaaliseen elämään, mutta sosiaalinen elämä ei myöskään ole täysin omaehtoinen ja spontaani prosessi. Tämän sidonnaisuuden asteen selvittäminen ei onnistu pelkästään filosofialla, vaan se myös vaatii kyseessä olevan erityistieteen metodin huolellista käyttöä.

Edellä kuvattua tieteenfilosofista näkökulmaa kutsutaan historialliseksi materialismiksi, jonka henkilöitymä on Karl Marx. Ihmisenä Marx oli vajavainen, mutta historiallista materialismia metodologisena näkökulmana ei voi ohittaa ilman henkilökohtaista selontekoa. Monille ihmisille, jotka pitävät itseään tieteilijöinä, marxilaisuus herättää vahvoja tunteita vaikkeivat he olisi siihen mitään selontekoa tehneet. (Jos johonkin opilliseen asiaan on vahva reaktio ilman, että sitä on itse arvioinut, luulisi sen huolestuttavan varsinkin yhteiskuntatieteilijöiksi itseään kutsuvia ihmisiä.)

Vaikka yhteiskuntatieteilijä yliviivaisi käsitteet ”historiallinen materialismi” tai ”marxilaisuus” omasta ajatusmaailmastaan pois, niin jäljelle jää välttämättömän oleellisia tieteellisiä probleemeja. Niihin pitäisi pystyä vastaamaan tieteenfilosofisesti ja eettisesti kestävällä tavalla. Miten voidaan varmistua erityistieteen tiedonintressin ja päämäärän autonomisuudesta? Miten voidaan perusteella tutkimuksen rajaaminen johonkin tiettyyn eikä toiseen momenttiin? Minkälaisella argumentilla voidaan perustella sitä, että tutkijan ei tarvitse reflektoida materiaalisen perustan vaikutusta tutkimuskohteeseen? Voidaanko yhteiskuntatieteiden tieteellisyyden mahdollisuudesta ylipäätänsä varmistua vetoamatta materiaaliseen perustaan?

Edellä materiaalisella on tarkoitettu eritoten tuotantoa ja työn järjestämistä. Tällä hetkellä tuotannon ja työn järjestämistä määrittää globaalisti suurilta osin kapitalismi, jonka kanssa me kaikki jaamme yhteisen historian ja materiaaliset olosuhteet. Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru esittävät kirjassaan ”Mikä liberalismia vaivaa” (2020), että kapitalismi on äärimmäisen joustava talousjärjestelmä, jonka päälle sopii kaikenlaiset poliittisjuridiset käyttöliittymät (hyvinvointivaltio Suomi, keskusjohtoinen Kiina, korporaatiovetoinen USA) ja kulttuurimuodot (BLM, Metoo, Pride, feminismi, liberalismi) niin kauan kunhan itse perusta pysyy kyseenalaistamattomana ja pääomien kasautuminen voi jatkua. Historiallinen materialismi onkin nähdäkseni kritiikki sellaiselle yhteiskuntatieteelle, jossa tutkimusongelmat koskevat pintatason prosesseja ja sen alla oleva talouden järjestämisen tapa (tässä tapauksessa kapitalismi) nähdään kartoittamattomana, villinä ja hegemonisena luontona, jonka osuutta pintatason prosesseihin ei analysoida. Osa reaalisesta yhteiskuntaelämästä jää pinnan alle piiloon – sen majesteettia ei katsota mahdolliseksi tutkimusongelmakokonaisuudeksi, johon pitäisi hakea ratkaisuja.

Tutkimuskohteen lisäksi on tärkeää tarkastella myös janan toista päätä, eli tutkijaa. Tieteilijät, oikeastaan meidät kaikki, kasvatetaan elämänmuotoon jossa selvitäkseen ”täytyy vapaasti valita” erilaisia ei-demokraattisia riippuvaisuussuhteita mm. asumisen, koulutuksen ja elinkeinon suhteen. Monen sadan vuoden suunnitelmallisen työn lopputuloksena riippumaton ja omatoiminen elämä on yksinkertaisesti isoimmalle osalle ihmisistä likipitäen mahdotonta. Monet henkilökohtaiset elämänvalinnat eivät ole ideaaleja, vaan valintoja enemmän ja vähemmän siedettävien välillä taikka sellaisia, joista täytyy ponnistellen ja rationalisoiden etsiä ne hyvät puolet. Timo Airaksisen sanoin tämän hetkinen elämänmuoto olisi luultavasti kumottu ajat sitten, ellei meissä olisi jonkinlainen sisäsyntyinen mekanismi itsepetokseen, kompensaatioon ja kieltämiseen. Joillekin tämä elämänmuoto alkaa näyttäytyä jälkikäteisesti rationaalisena, koska irtiottoa omasta aikakaudestaan on vaikea tehdä ilman filosofista harjoitusta / luonteenpiirrettä. Korkeakoulutetunkin ihmisenkin tietoisuus saattaa toimia kapitalistisen elämänmuodon siirtomaana ja lakeijana.

Edellisellä pohdin sitä että postuloivatko yhteiskuntatieteilijät itselleen liian suuren teoreettisen vapauden tutkimuksissaan suhteessa siihen, että heidän toimintaansa kutsutaan kuitenkin tieteeksi. Tieteilijät taistelevat näkyvyydestä, apurahoista, keskittyvät keräämään yliopistomaailmassa tarvittavaa pääomaa, viilaavat tutkijaprofiileitaan ja opettavat uusia opiskelijoita muodollisesti – toisin sanoen aikaa menee tieteen ulkopuolisiin kytköksiin eikä itse tieteeseen. Vaikuttavatko nämä lähtökohdat tieteen luonteeseen ja esim. sen kykyyn pysyä totuudenmukaisuudessa?

En keksi syytä sille, miksi tietelijöiksi/totuudentavoittelijoiksi itseään kutsuvat ihmiset käsittelevät hegemonisesti sellaista yhteiskuntajärjestystä, jossa muutama ihminen kerää muiden tekemän työn hedelmät, päättää luonnon kohtelusta ja vieläpä siitä, miten muut ihmiset käyttävät suurimman osan rajallisesta ajastaan. En usko, että tässä reflektiossa kyse on pelkästään tieteilijän intellektistä. Eiköhän melkein kaikki tämän asiantilan jollain tasolla tiedä. Kyse on enemmänkin sielun teknisestä kyvystä ylittää itsepetos tai kohdata syvästi kieltämänsä asia. Voi tuntua ahdistavalta ja nöyryyttävältä tunnustaa, että kokee alistuneisuutta konstruktioille, joihin ei syvässä mielessä koskaan alistuisi – varsinkin, jos joku niihin pyytäisi nyt vasta ensi kertaa asettumaan. Mutta jos tiede ei pureudu ”asioihin itseensä”, olkoot ne kuinka surkeita ja lannistuttavia realiteetteja tahansa, niin mikä sitten pureutuu? Miten tiedeyhteisössä voi perustella näennäissuhtautumista perustaviin realiteetteihin? Opiskelijat kyllä huomaavat sen ja mielestäni se näkyy passiivisessa ja resignoituneessa suhtautumisessa osaan luennoista.

Miksi tämän viimeisen kytköksen tekeminen yhteiskuntatieteellisissä analyyseissa on niin vaikeaa? Miksi on vaikeaa puhua kapitalismista ja sen kytköksien arvioimisesta sekä tutkimuskohteeseen että tutkijaan? Ylen kolumnissaan 7.12.2020 Heikki Hiilamo jopa puhuu ”keskustelusta puuttuvasta linkistä” mainitessaan, että ympäristökriisin hoitamiseen vaikuttaa työn ja tuotannon järjestäminen. Itseäni hermostuttaa henkilökohtaisesti se, että Hiilamo puhuu tästä asiasta ”itsestään selvänä”, jonka mainitseminen on ”noloa”. Asia on mielestäni itsestäänselvyys siinä sanan merkityksessä, että sitä ei ole saanut kyseenalaistaa vaan se on viime vuosiin saakka ollut tabu.

Kun kerta noloudesta puhutaan, löytyy siitä mielestäni parempikin esimerkki: Helsingin Sanomissa 18.12.2020 uutisoidussa äitien heikkoa jaksamista koskevassa tutkimuksessa tutkijat keskustelivat äitiyteen liittyvästä suorittamiskulttuurista. Tähän vastasi anonyymisti perheenäiti 19.12.2020, joka kielsi tutkijoiden näkemykset suorittamiskulttuurista ja kertoi, että hänen lähipiirissään kyse on työpaikan ja työnantajan antamista paineista. Hän kertoi tiedostavansa tutkijoiden kuvaaman suorittamiskulttuurin ja hylkivänsä tämän kulttuurin vaatimuksia, mutta on palkkatyön järjestämistavan vuoksi pakotettu venyvään suoritukseen. Tutkijat puhuivat kulttuurista ja perheenäiti kulttuurin alla olevasta materiaalisesta perustasta, jota kulttuuri vain reflektoi. Perheenäiti meni pidemmälle analyysissaan kuin tutkijat.

Angela Merkel on sanonut, että demokratian ja parlamentaarisen päätöksenteon täytyy olla markkinoihin mukautuvia. Financial Times on kirjoittanut, että onneksi koronaepidemia ei ole johtanut palkkojen nousuun. Kapitalismista siis kyllä puhutaan, mutta hegemoniseen, jopa teologiseen sävyyn ja ilman, että itse k-sanaa käytetään. Kapitalismi on kuitenkin alkanut saamaan osakseen enemmän analyysia ekosysteemien tuhoutumisen, varallisuuserojen kasvamisen sekä fasismin nousun takia. Ehkä yhteiskuntatieteilijätkin uskaltavat lähteä mukaan kapitalismin analyysiin reflektoimalla sen mahdollisia yhteyksiä omaan elämänmuotoon sekä tutkimuskohteeseen.

Ei ole vielä poliittinen kannanotto todeta, että yhteiskunnan materiaalinen perusta järjestetään nykyhetkenä kapitalistisesti. On osoitus olemattomasta sivistyksestä, jos hylkää jonkun tieteenfilosofisen näkökulman vain koska se ei asetu oman ymmärryksen yksiulotteiselle vasemmisto-oikeisto-janalle. Ja jos ylimpänä yhteiskunnallisen elämän järjestämisen ideaalina pidetään ihmisten välistä tasa-arvoisuutta ja vapautta (myös materiaalisella tasolla, ei pelkästään abstraktiona),  kapitalismin kritiikillä on oikeutus. Tälläinen kritiikki ei myöskään ole ”ideologisoitunutta” tutkimusta. Ideologisoitunutta tutkimusta on sellainen, jossa tärkeät tieteelliset ja sosiaaliset kysymykset sysätään syrjään ongelmattomina. Juntunen ja Mehtonen esittävätkin historiallisen materialismin ei-ideologisoituneella tavalla. Opinkappaleiden ulkomuistamisen sijaan he painottavat niiden sisäistä jäsennystä järjessä: Tutkijan omaa metodologista suvereeniutta – itsekriittistä reflektiota, intressien ja päämäärien tietoista asettamista, tietoista tutkimuksen rajaamista ja ’fronesista’.

***

Agon-lehden vuoden 2021 ensimmäisenä lehden teemana on antiikin varhainen filosofia. Teemanumeroa jäi hieman suunniteltua suppeammaksi. Se on ymmärrettävää, sillä kaikki kirjoittavat lehteen vapaaehtoisesti aikansa ja voimiensa pohjalta. On hienoa, että filosofit Toivo Salonen, Kari Väyrynen ja Timo Airaksinen ovat osallistuneet kukin omilla kirjoituksillaan. Toivo esittää valtavirrasta poikkeavan näkemyksen antiikin filosofiasta. Lukija saa luultavasti paljon vivahteikkaamman ja ajatuksia herättävämmän näkemyksen antiikin filosofeista ja heidän elämänpiiristään kuin tähän asti lukemistaan oppikirjoista. Karin kirjoitus koskee joonialaisen luonnonfilosofian mahdollisuutta toimia länsimaalaisen tieteen metodologisena lähtökohtana nyt, kun luontoon suhtautuminen teknisen hyväksikäyttö- ja manipulaatiointressin kautta alkaa näyttämään merkkejä kestämättömyydestään. Ehkä kirjoitus auttaa lukijaa myös omassa itsekasvatuksessaan kohti nöyrempää ja järkevämpää luontosuhdetta. Timo kirjoittaa Herakleitoksen tiedon, elämän ja totuuden psykologiasta sekä tämän käsityksestä, mitä kuolema on ja mitä kuolemisessa tapahtuu.

Kaikissa kolmessa kirjoituksessa tulee mielestäni esille yli 2000 vuotta sitten eläneiden ihmisten ajatuskehitelmien ikuinen elinvoimaisuus. Tätä voisi Toivon kirjoitusta mukaillen kutsua totuuden ja radikaalin kriittisyyden synteesiksi, joka punoutuu käytännölliseen elämään. Toisin sanoen filosofia on avain sivistykseen. Nykyhetkenä ”sivistyksen teoriapohja” on ohut jopa niiden seurassa, jotka humanisteiksi itseään tituuleeraavat. Kultainen sydän ei riitä, jos eettis-poliittiset argumentit ja näkemykset ovat jäsentymättömiä ja epäjohdonmukaisia ja ihan huomaamatta raivataan elintilaa ei-humanistiselle ajattelulle. Tämän estämiseksi ei ole muuta kuin kärsivällinen ja koko elämän jatkuva filosofian harrastus. Joillakin on tähän sisäsyntyinen lahja, mutta säästää aikaa ja vaivaa ajatusvirheiden parissa, kun rakentaa toisten kehitelmien päälle eikä ns. aloita alusta.

Lehdessä on lisäksi Niko Niemisalon kirja-arvostelu. Niko kirjoittaa Timo Airaksisen ja Heta Gyllingin viime vuonna ilmestyneestä kirjasta ”Suvaitsevaisuus: erään taistelun kuvaus”.

Hyviä lukuhetkiä kaikille.

Aki Kolu

Päätoimittaja