Me ollaan keskellä tätä syksyn pahinta tautikierrettä, ja niinku ootte huomannu porukkaa tippuu. Nyt meidän pitäs kehittää päivään sellanen rakenne, että me saadaan kaikki lääkkeet jaettua, vaikka sairaanhoitaja ei olis vahvuudessa mukana. (Kuin ensimmäistä päivää, 13.)

Korona-kriisi muutti kevään 2020 suunnitelmat suomalaisen yhteiskunnan kaikilla toimialoilla. Pandemia muistuttaa yhteiskunnan tukijalan tärkeydestä ja yhteisestä vastuusta kuin näkisimme ne ensimmäistä kertaa. Koulutus siirtyi yhden yön varoitusajalla etämoodiin. Sairaanhoidon työvoima-, tarvike- ja resurssipulan uhka tiedostettiin melkein yhtä nopeasti puhumattakaan siitä pelosta, joka liittyy terveydenhuollon ylikuormittumiseen ja jokaista koskettavaan sairauden- ja ehkä jopa kuolemanpelkoon. Myös lukuisilta yrittäjiltä ja koko kulttuurialalta vietiin yhtä nopeasti mahdollisuudet toimia omassa yhteiskunnallisessa tehtävässään. Etämoodiin siirtyminen ei tarkoittanut yhdellekään näistä tahoista hengähdystaukoa, sillä kaikki joutuivat reagoimaan ja joustamaan nopeasti materiaalisten ja henkisten paineiden alla. Yhteistä vastuuta täytyy kantaa eikä pakoon ole varaa eikä mahdollisuuttakaan lähteä.

Muun muassa kulttuurialan toimijoiden reaktiot ovat olleet omiaan lämmittämään eristyksessä olevien sydämiä: kulttuurivaikuttajat ovat tulleet tervehtimään monenlaisia kansalaisia kaiken kirjaviin koteihin sosiaalisen median välityksellä. Esimerkiksi Rovaniemen teatterin taiteellinen johtaja Miika Muranen tarjosi koko Lapin koululaisille ja muillekin kiinnostuneille puolentoista tunnin mittaista teatterialaa käsittelevää Instagram Live -tapaamista 8.4.2020. Tapahtumaa mainostettiin Instagramissa ja Lapin äidinkielen opettajien paikallisyhdistyksen kautta, ja se keräsi useamman opiskelijaryhmän verran seuraajia toteutuessaan.

Murasen Instagram Liven yhteydessä opiskelija esitti valistuneen kysymyksen: ”Mikä on teatterin merkitys yhteiskunnassa?” Draaman ystävänä kaipaisin jo karanteenista teatteriyleisön sekaan seuraamaan esitystä ja haluan pohtia lukiolaisen esittämää kysymystä käyttäen esimerkkinä Anna Krogeruksen näytelmää Kuin ensimmäistä päivää – draamakomedia inhimillisyydestä, kiltteydestä ja työelämän järjettömyydestä (2007, jäljempänä KEP) ((Viittaan esseessäni Murasen sovituksen sivunumerointiin, sillä käsittelen pääasiassa koettua esitystä, en näytelmätekstiä.)) tai tarkemmin ottaen sen esitysversiota Rovaniemen teatterissa syksyllä 2019. Näytelmän on Rovaniemen teatterille lyhentänyt, päivittänyt, sovittanut ja ohjannut Miika Muranen. Koska esitys liittyy terveydenhuoltoon, se on siksi juuri nyt sekä terveydenhuollon ammattilaisen että asiakkaan näkökulmasta ajankohtainen.

Kyseinen esitys oli Rovaniemen teatterin syksyn 2019 viimeinen ensi-ilta. Sitä on aiemmissa yhteyksissä kutsuttu suomalaiseksi nykyklassikoksi, sillä ennen Rovaniemen teatteria sitä on esitetty 15 teatterissa. Alkuperäisen julkaisuvuoden jälkeen näytelmän sanoma on kuitenkin muuttunut entistä ajankohtaisemmaksi. Jo ennen pandemian puhkeamista Suomessa on ikävä kyllä jouduttu toteamaan, miten aliresursoitua ja kylmästi kilpailutettua yksityistetty vanhustenhoito paikoitellen on. Murasen sovituksessa tapahtumapaikka ja -aika tuodaankin rohkeasti vuoteen 2019 Rovaniemelle. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Lepolan hoitokotiin. Esityksen elämänmakuinen luonne on saanut voimaa yhteistyöstä paikallisen hoitokodin kanssa. Yhteiskunnan prekarisoituminen sekä hoitoalan yksityistämisestä paikoin seurannut riistoasenne saavat huomiota. Esityksen yhteydessä järjestettiinkin mm. keskustelutilaisuus työelämästä ja vanhustenhoidosta.

Kuin ensimmäistä päivää kertoo tarinan Lepolan hoitokodin työntekijöistä ja asukkaista. Henkilöhahmokompositio on verrattoman ilkikurinen, vastakkain asetteleva ja siten paljastava. Päähenkilö, lähihoitaja Ritva (Helka Periaho), kamppailee pätkätyökurimuksessa jatkuvan toimeentulon menettämisen pelon kanssa. Yksityiselämässään hän auttaa aikuista, kehitysvammaista lastaan itsenäistymään. Ritva on kutsumusammatissaan, mutta samaa ei voi sanoa hänen esimiehestään Seijasta (Outi Nevanlinna), joka pyörittää osastoaan epäinhimillisellä otteella. Apua ei ole myöskään Ritvan kollegasta Minnasta (Kirsi Kärnä), jonka elämänhallintataidot eivät riitä yhdistämään yksinhuoltajan, vuorotyöläisen ja romantiikannälkäisen deittailijan menoja samaan kalenteriin. Hän saa suostuteltua Ritvan turvaamaan selustansa mitä ihmeellisimmissä työvuoronvaihtotempauksissa. Työyhteisöön kuuluu vielä epämotivoituneita siviilipalvelusmiehiä ja työllistetty maahanmuuttaja, joka herättää Ritvassa hetkellisesti romanttisia tunteita. Seuraamassani esityksessä rooleissa nähtiin koko teatterin näyttelijäkunta sekä kaksi lapsiavustajaa. Lavastajana ja pukusuunnittelijana toimi Minna Välimäki Lahden kaupunginteatterista.

Ritva kohtaa esityksen aikana kohtuuttomia tilanteita ja hänen henkilöhahmonsa kautta esitetään hyvin vahvoja tunnetiloja. Tämä onkin yksi teatterin tehtävistä: ”[E]sityskokemuksen avulla katsoja kokee saavansa kosketuksen sellaisiin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka muuten ovat hänen ulottumattomissaan” (Gröndahl 2016, 199). Myös Muranen itse kuvaa ohjaamaansa esitystä tunteiden vuoristoradaksi, palaseksi arkista nyky-Suomea: ”Koen, että tämä esitys on tärkeä antaessaan puheenvuoron vanhuksille ja heitä hoitavalle henkilökunnalle, jotka eivät välttämättä saa ääntään kuuluviin.”

Seurasin esityksen väliajalla lukiolaisten keskustelua teatterielämyksestä. Koin varsinaisen spes patriae -kokemuksen, sillä keskustelu oli myötäelävää, innostunutta ja yhteiskuntakriittistä siitäkin huolimatta, että lukioikäisen ensisijaisin samastumiskohde ei ole ruuhkavuosiaan elävä aikuinen eikä harmaahapsinen vanhus. Teatterin tehtävä ja vaikutus tuntui siinä hetkessä näkyvän selkeänä. Teatteritaide tuottaa katsojassaan katharsista, eräänlaista eläytyvää tunteiden ja tietojen käsittelyä. Teatterin tehtävänä on muutamia mainitakseni yhteiskunnallisten epäkohtien osoittaminen, omasta arjesta irtoamisen mahdollisuuden tarjoaminen, elämyksien antamien, tunteiden ja identiteettien käsittely, paremman ja pahemman maailman mallintaminen ja äänen antaminen niille, jotka eivät syystä tai toisesta tule kuulluksi. Vaikka mukana olisi viihteellisiä elementtejä, voi sanoma olla hyvinkin monikerroksinen: Tosielämään verrattavissa olevat teatterillisen fiktion muodot järjestyvät narratiivin muotoon, jolloin ne ovat helpommin katsojan omaksuttavissa. Samalla esitys tuottaa sosiaalista todellisuutta tarjoamalla kokemuksen ja tulkinnan malleja. Todellisten tietojen näyttämöllistäminen auttaa pohtimaan suhdetta autenttiseen vastineeseen, tosielämän ilmiöön. (Gröndahl 2016, 187.)

Draaman kirjallinen ja esitetty muoto on säilynyt suosittuna kaunokirjallisuuden lajina länsimaisen ajanlaskun ajan, eikä ihme, sillä sekä näytelmäteksti että esitys tuovat lukijan tai katsojan seurattavaksi tilanteita, jotka muistuttavat tosielämää mutta ovat kuitenkin sen verran etäännytettyjä, että niiden välityksellä tulee käsiteltyä sekä yksityisiä että yleisiä ongelmia. Nykydraaman käsittelyssä saattaa olla esimerkiksi globaaleja ekologisia kysymyksiä tai yhteiskunnallisia taloudellisia ja työllisyyspoliittisia kysymyksiä. Viimeksi mainitut saattavat yksilötasolla näyttäytyä arkisien kulutusvalintojen tai työuupumuksen konkreettisina havainnollistuksina. Vakavien aiheiden käsittelyn yhteyteen mahtuu myös huumoria, esimerkiksi tilannekomiikkaa tai vähintäänkin ironiaa tai sarkasmia. Huumori onkin tehokas keino poliittisten epäkohtien, talouden, kaikenlaisen sortovallan tai jopa tabujen tai hyvin henkilökohtaisien kysymysten käsittelyyn.

Yksilöllisen kokemuksen käsittelyn seurauksena lukijan tai katsojan kriittinen huomio kiinnittyy luontevasti myös laajempiin yhteyksiin: yksityisestä kokemuksesta tulee yleistä ja yleisestä yksityistä. Teatteritaiteella on ollut viimeistään realismista asti tehtävänä antaa ääni myös marginaaleille – ovatpa ne sitten sukupuoli-, seksuaali-identiteetti- tai kansallisuussidonnaisia. Näin tekee myös Krogeruksen näytelmä: katsoja seuraa mm. vanhuksen, yksinhuoltajan, kehitysvammaisen lapsen vanhemman, ylikiltin hoitotyöntekijän, prekaarin työntekijän ja maahanmuuttajan kohtaamia ongelmia nyky-Suomessa. Kun vähemmistön tai muuten vaietun ryhmän edustaja pääsee ääneen, kirjoitetaan yhteiskunnallisia suhteita tai jopa historiaa uudestaan. Joskus hoidetaan yhteistä traumaa. Henkilöhahmolla on mahdollisuus päästellä myös poliittisesti epäkorrekteja lausuntoja, joskus liiankin hyperkorrektiksi tituleeratussa ympäristössämme. Näin Kuin ensimmäistä päivää ‑esityksessä tekee erityisesti hoitokodin iäkäs asukas, 95-vuotias Taimi (Kylli Köngäs). Taimin henkilöhahmo tuo esitykseen suvaitsevaisuutta ja arkijärkevää, sydänlämmintä rakkautta, mutta jonka pitkän elämän tuottama perspektiivi on viiltävän tarkkanäköinen:

TAIMI Miks ei asioita saa sanoa niin kun ne on? Nuoruuski päättyy nykyään viiskymppisenä, ja sen jälkeen tulee sitte keski-ikä, ja sitte joku ihmeen kolmas ikä ja sitte vielä neljäs. Eikö ihminen saa tosissaan olla vanha ennenku se makaa taju kankaalla jossain kroonikko-osastolla? Sielläkö se vanhuus ja viisaus tänä päivänä punnitaan? Eikä se ite asiaa mikskään muuta, vaikka sanottais olevamme laskuvarjojääkäreitä koko porukka. Vanhoja ollaan ja kohta kuollaan. (KEP, 31.)

TAIMI Meidän aikana elettiin. Nämä vaan laihduttaa. – –. Haudassa sitä ehtii laihdutella, sanon minä. Ja kätevästi se siellä käyki – hiekansyönnissä. (KEP, 21.)

Myös vanhainkotiin siivoojaksi työllistetylle syyrialaiselle lääkärille, Adamille (Timo Vuento), annetaan kriittinen puheenvuoro. Maahanmuuttajan näkökulmasta suomalainen tapa hoitaa ihmisyksilöitä massatuotantona on kylmä ja elämästä vieraantunut:

ADAM Kun mä tule Suomi, tämä vastaanottokeskus ja saan tämä alkukurssi, mä kuule, että täällä Suomissa, on tällanen – on taloja, jonne vanha ihminen pannan, kun se ei jaksa enä vastusta, ja siellä suljetan kunnes kuolevat. Mun maassa vanha ihminen, suku huolehti. (KEP, 42.)

Vaihtoehtoisia totuuksia kuullaan siis statukseltaan yhteiskunnallisessa hierarkiassa ei niin korkealla olevien henkilöhahmojen suusta. Virallista totuutta esityksessä puolestaan edustavat mm. sote-hallinnon virkamiehet ja vanhainkodin osastonhoitaja. He toimivat rahakirstun vartijoina ja päätöksien tekijöinä. Heidän retoriikkaansa kuuluu pätkätyöläisten sitouttaminen velvollisuuteen ja kutsumukseen vetoamisella. Soraääniä ilmenee, kun hoivakodin apuvoimaksi värvätty sivari, Mara (Vesa-Matti Komonen), ei niele hallinnollista retoriikkaa vaan pitää sitä kohtuuttomana:

SEIKKU [SEIJA] Tämä on ikävää ja raskasta, mä tiedän sen. Mutta muistakaa myös, miten arvokasta ja tärkeää työtä teette, tytöt. Ja te teette työnne hyvin, ihan jokanen. Saatte olla ylpeitä.

– –.

MARA [O]nhan se nyt saatanan väärin sitouttaa ihimisiä jollaki helevetin ihanteitten tasolla tähän hommaan, jos mittään sitoutumista työnantajan puolelta ei ole, ja palakkaki on perseestä. (KEP, 17.)

Esitys ei säästä kritiikiltä edes taidealoja: eräässä absurdissa kohtauksessa taidetta hoitolaitoksiin ‑projektista tehdään naurettava, vanhuksien arvoa ja omaa tilaa aliarvioiva näennäinen olojen kohtuullistaja. Kohtaus muistuttaa, ettei hetki viihdettä korvaa jatkuvaa avun antajan puutetta.

Kuitenkin esityksen keskeisin konflikti on siinä, ettei velvollisuuksiensa kuormittama päähenkilö Ritva ehdi saada ilmaistuksi syvimpiä tarpeitaan ennen kuin on liian myöhäistä:

RITVA Muitten elämät. Muitten ihmisten elämät. Mä oon aina ollu sellanen. Aina oon katellu muitten ihmisten ikkunoita, ja ajatellu, että tuolla se on: elämä. (KEP, 49.)

Kun hän kritisoi tai puolustaa itseään, hän puhuu itsekseen tai hänelle nauretaan. Yövuorossa yksin raataessaan hän havahtuu:

”RITVA Eikä mun kuuluis täällä edes olla vaan sen yhen – sanonko minkä. Ihmisellä on terve lapsi, ihana tytär, ja tuolla tavalla sitä kohtelee. Jos vuorotyötä meinaa tehdä, ni ei sitä voi joka yö tuolla pitkin baareja kukkua. Eikö niille siellä paremman palkan koulussa edes sitä oo opetettu. Ja tämä toinen, paperinpyörittäjä. Miehensä ostamalla mersulla ajaa palaverista toiseen, ja kehtaa tulla oikeen työn tekijälle urputtamaan, vaikkei edes lakisääteisiä taukoja ehditä pitää. Eikä niistä sivareistakaan oo mihinkään. Mitä ne niitä tänne sijottaa, ku ei niillä kestä kantti. Ja sitte nämä yhet sankarit, toisten verorahoilla kaljaa juodaan ja tullaan keskellä yötä tänne mesomaan.” (KEP, 45.)

Repliikin jälkeen yksi vanhainkodin asukkaista menehtyy Ritvan elvytysyrityksistä huolimatta. Kohtaus on hyvin voimakkaasti tunteisiin vetoava, sillä elvytystilannetta ja vanhuksen kuolemaa herää seuraamaan myös vanhainkotiin yöksi hylätty lapsi, Ritvan holtittoman työkaverin tytär. Lapsen paljas realismi äidin motiiveista mutta samanaikainen tietämättömyys kuolemasta ovat tälle näytelmälle tyypillistä ristiriitojen poetiikkaa.

Samaa poetiikkaa edustaa myös Ritva itse: Kutsumuksesta ylikiltteyteen on pelottavan lyhyt matka. Uhrautuvuudessa, niin jaloa kuin se onkin, voi olla myös negatiiviset puolensa. Millaista maailmankuvaa välittää päähenkilö, joka antaa jatkuvasti muiden kävellä itsensä yli ja tulla hyväksikäytetyksi – johtaako marttyyrius mihinkään? Kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja ehdottaakin, että myös roolimalliksi sopimattomat henkilöhahmot voivat olla opettavaisia (Meretoja 2013, 128). Krogeruksen alkuperäistekstin henkilöhahmojen nimivalinnat ovatkin brechtiläisittäin osoittelevia: Ritvan sukunimi on Pelkonen, Adam on ensimmäinen mies, joka herättää Ritvassa jotain, Ritvan lapsi on alkuperäisversiossa Onni ja Murasen sovituksessa Lahja. Taimi puolestaan on edistyksellinen vanhus, joka edustaa uutta ajattelua ja antaa Ritvalle rohkaisua kasvuun. Se solidaarisuus, jota maailma kaipaa, ei ole itsensä hylkäämistä vaativaa.

Juha Hurme (yle.fi 21.8.2019) summaa kolumnissaan, miksi teatteritaide on välttämättömyys ihmiskunnan selviytymisen kannalta: ”Empatiataidot. Teatterissa ihminen katsoo toista ihmistä ja näkee hänessä itsensä.” Toisen asemaan asettumisen taitoa tarvitsemme jatkossakin. Tästä näkökulmasta Kuin ensimmäistä päivää on poetiikaltaan yltäkylläinen: toisen osaan asettumiseen kutsuvia elementtejä on runsaasti. Tuntuu melkein siltä, että infoähkyn hengessä samaan tekstiin upotetaan kaikki, mikä nykymenossa on vinossa.

Rovaniemen teatteri tekeekin näyttämötaidetta nykytrendien mukaisesti ja käyttää draaman esittämisen keinoja tosielämää koskevien kysymysten neuvotteluun. Vaikka niin sanotusta dokumentaarisesta teatterista ei tämän esityksen yhteydessä voikaan puhua, on Rovaniemellä mukaan tuotu myös autenttisia ja interaktiivisia elementtejä kuten yhteistyötä yleisön ja paikallisten hoitotyöntekijöiden kanssa. Tämä vaikuttaa katsojakokemukseen: ”[J]os katsoja tietää esityksen dokumentaariseksi, hän tulkitsee sitä suhteessa todellisuutta koskeviin näkemyksiinsä” (Gröndahl 2016, 184). Tämäntyyppinen teatteri palvelee katsojaa: useimmiten nykytrendien mukaisen esityksen sisällöt jäsennetään niin selkeästi, että katsoja pystyy seuraamaan merkityksien kehittymistä vaivatta (Gröndahl 2016, 186).

Krogeruksen tekstissä ja Murasen ohjauksessa dialogi on turvallisen draamallista – se toteutuu henkilöhahmojen välillä tai monologina mutta sitä ei erikseen etäännyttämistekniikan avulla suunnata suoraan katsojille. Esityksessä ei ole yliluonnollisia tai illusorisia elementtejä, ja Ritvan tarina rauhoittuu pelkistettyyn loppukohtaukseen, jossa hän kaiken menettäneenä kertoo opettelevansa nauttimaan uudestaan pienistä asioista. Lava on musta ja pimeä. Ritvan ympärillä kiertää tuolirinki, joka muistuttaa vertaistukikokoontumista. Tuoleilla istuu ihmisiä kuuntelemassa juuri häntä. Niin tekee yleisö katsomossakin.

Helka Periahon tulkinta Ritvasta on varsin uskottava ja samastuttava. Periahon eteerinen mutta jäntevä olemus tekevät Ritvasta konkreettisen henkilön, joka venyy loppuun asti työn, vanhemmuuden ja pelon puristuksessa. Pätkätyöt, työuupumus ja huoli toimeentulosta ovat varsin samastuttavia aiheita, mutta vasta sitten, kun Ritvan kohtaloon lisätään vielä läheisen menettäminen ja totaalinen romahdus, yhteiskunta kuuntelee häntä. Näyttelijätyön ja teoksen kokonaiskomposition yhteisvaikutusta yleisöön kuvaa osuvasti Laura Gröndahlin (2016, 189) päätelmä:

Kenties teatteritapahtuman fyysinen konkreettisuus myös muodostaa vastakohdan medioituneelle todellisuudelle. Elävä esitys, inhimillinen puhe ja ruumiillinen läsnäolo lisäävät faktatietoon kokemuksellisen ulottuvuuden. Toisaalta tietoisuus esitystilanteesta vieraannuttaa katsojaa huomaamaan, että kerrotut sisällöt ovat välitettyjä, rakennettuja ja siten väistämättä puolueellisia.

Näin myös itse toisen asteen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana ajattelen enkä lakkaa puhumasta sen puolesta, että kaunokirjallisuus toimii digitalisoituneessa ja talouskeskeisessä yhteiskunnassamme kommenttina ja siten yhteiskunnallisena tekona.

Kuin ensimmäistä päivää tuottaa ristiriitaisen elämyksen. Katsoja ei voi välttyä spontaanilta liikutukselta eikä naurulta. Tunnelmasta toiseen siirrytään niin sujuvasti, että useammin kuin kerran ilon ja surun fyysiset reaktiot limittyvät. Yhteisvaikutus on häkellyttävä, sillä empatia hajautuu monen erilaisessa ongelmatilanteessa painivan henkilöhahmon välille. Samaista empatiakykyä tarvitaan edelleen korona-eristyksen jälkeen niin koulutuksessa, terveydenhuollossa kuin aivan tavallisessa arjessakin. Teatteritaide riepottelee kuplat ja kognitiiviset vinoutumat rikki ja luo uutta näköalaa, vaikka myönnettäköön, että se toimii myös viihteenä.

Anna Krogeruksen näytelmän nimi ”Kuin ensimmäistä päivää” kuvaa osuvasti sitä näkökulman muutosta, joka pandemiasta on seurannut. Katsomme ympäristöämme kuin ensimmäistä päivää. Hyvinvoiva toimeentulo, kauppojen elintarvikkeita notkuvat hyllyt, vuosittain tai ehkä useamminkin toistuvat lentomatkat ja rantalomat sekä varmuus siitä, että vakavan sairauden sattuessa jokaiselle on tarjolla oma petipaikka sairaalan seinien sisällä, ovat tuntuneet monelle itsestäänselvyyksiltä.

Näytelmän sanoma sivuaa voimakkaasti niitä ajatuksia, joita pandemia on meissä herättänyt. Elämästä täytyy nauttia tässä ja nyt. Itsestä saa ja kuuluu pitää huolta, mutta moni elää hyvinvointiyhteiskunnassamme sellaisissa olosuhteissa, ettei heillä ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan osaansa. Dialogin kautta välittyvä näkymä ikäihmisten raskaaseen nuoruuteen kuten sotamuistoihin tai muihin menetyksiin antaa perspektiiviä. Eräs korona-ajan inspiroimista meemeistä kuuluukin: ”Isovanhempasi kutsuttiin sotaan. Sinut on kutsuttu istuskelemaan sohvalla. Selviät tästä!”

Olemme tottuneet niin hyvään, että on ollut helppo sivuuttaa se fakta, että hyvinvointiyhteiskunnassamme monen vanhuksen hoito on jo ennen korona-kriisiä muistuttanut tilaa, jossa terveydenhuolto on ylikuormittunut eikä apua tarvitsevalle yksilölle löydy auttavaa kättä. Koronan myötä tästä voi tulla kenen tahansa ongelma. Kriisi muistuttaa siitä, mistä Krogeruksen näytelmäkin: ellemme pidä yhdessä huolta näistä perusasioista, hyvinvointivaltion perusasiat muuttuvat harvojen etuoikeudeksi.

Draamalla niin kuin kaunokirjallisuudella yleensäkin on perustavanlaatuinen rooli yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa kannanottajana, elämyksien tarjoajana eikä vähiten lohduttajana. Me tarvitsemme teatteria, ja eristyksen loputtua teatteri tarvitsee meitä. Samalla kun kiitän omasta puolestani kulttuurialaa panoksesta COVID-19-talkoissa haluan kiittää suomalasia terveydenhuollon ammattilaisia elintärkeästä työstä!

Lähteet

• Gröndahl, Laura 2016. Teatterintekijät dokumentaristeina. Miten todellisuutta esitetään suomalaisessa nykyteatterissa? Teoksessa Arlander, Annette, Laura Gröndahl ja Marja Silde (toim.) Tekijä – teos, esitys ja yhteiskunta. Helsinki: Teatterintutkimuksen seura ry (TeaTS), 182–206.
• Hurme, Juha 2019. Ihmiskunta tarvitsee teatteria selviytyäkseen. 21.8.2019. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/08/21/juha-hurmeen-kolumni-ihmiskunta-tarvitsee-teatteria-selviytyakseen (käyty 11.4.2020).
• Krogerus, Anna 2008. Kuin ensimmäistä päivää. Näytelmä. Helsinki: Kirja kerrallaan.
• Meretoja, Hanna 2013. Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali. Teoksessa Juha Räikkä, Hanne Appelquist & Mats Bergman (toim.), Ajatus 70: Suomen Filosofisen Yhdistyksen Vuosikirja. Suomen filosofinen yhdistys, 113–147.
• Muranen Miika 2019. Kuin ensimmäistä päivää. Näytelmä. Lyhennelmä, sovitus teoksesta Krogerus, Anna Kuin ensimmäistä päivää. [KEP]

 

Hanna Huhtinen, FM
väitöskirjatutkija Oulun yliopisto,
lehtori: äidinkieli ja kirjallisuus

Kirjoittaja on kirjallisuuden väitöskirjatutkija Oulun yliopistossa
ja lappilainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja,
joka arvostaa arktisella alueella esitettävää laadukasta teatteritaidetta.

hanna.huhtinen@roiedu.fi