Tämän esseen näkemykset saattavat olla radikaaleja (lat. radix: juuriin pureutuva, perusteisiin menevä), mutta eivät uusia tai omaperäisiä. Olen lainannut monia ajatuskulkuja kohtaamisistani opiskelijoiden, opettajien ja professoreiden kanssa. Olen sosiaalityön opiskelijana tehnyt havaintoja itseni ja ympäristöni suhteen. Tämän kirjoituksen otsikko on lataukseltaan ihmettelevä ja opetushenkilökunnalle esitetty, eikä esim. provokatiivinen ja opiskelijoille kohdistettu. Kirjallisista syistä olen välttänyt ylenmääräisiä epäröinnin ja epävarmuuden ilmauksia, mutta en kuvittele, että tässä esseessä lausuttaisiin lopullinen sana oikeastaan mistään.

1.

Suomalaisen sosiaalityön klassinen ongelma vaikuttaa olleen useamman vuosikymmenen ajan kysymys siitä, että mikä on sosiaalityön tieteen idea ja miten se on kytköksissä sosiaalityön käytäntöön. Tätä ongelmaa ei sinänsä käsitellä tässä esseessä, mutta sitä sivutaan vahvasti: Idean avulla sosiaalityön opiskelija, jolla ei vielä ole käsitystä sosiaalityön tieteestä, saa esiymmärryksen oman tieteenalansa kokonaisuuteen. Idea antaa opiskelijalle ”tulkinta-avaimen”, jonka avulla voi jäsentää edessä olevia sosiaalityön oppiaineksia.Kukaan ei voi ymmärtää oman tieteenalansa eetosta ja teoreettista horisonttia etukäteen, vaan sen osa-alueet avautuvat itse kullekin ensin pirstaleisena ja käsittämättömänä merkkimassana. Idean avulla opiskelija saa esikäsityksen siitä, miten hänen täytyy ymmärtää ja virittäytyä opiskelemansa asian suhteen. Ideasta sinänsä ei tarvitse olla samaa mieltä ja voitaisiin puhua myös monikossa ideoista. Pääajatus tässä on, että opiskelija kohtaa opinnoissaan jäsentymättömän tietomassan sijasta jonkin koherentin ajatusrakennelman, joka herättää hänessä reaktioita suuntaan taikka toiseen. Nykytilanteessa tätä tulkinta-avainta ei ole, eikä sosiaalityön opiskelijalle synny selkeää käsitystä siitä, mitä tieteen on tarkoitus lisätä sosiaalityön käytäntöön.

Tämä idea täytyisi tuoda opiskelijalle elävän puheen kautta, ei tekstinä (ks. esim. Salonen 2018) Kuten edellä sanottiin, sosiaalityötä vielä ymmärtämättömälle opiskelijalle oppi- ja tutkimuskirjallisuus avautuu valtavana määränä merkkejä ja vailla arjen sisältöä olevina käsiteabstraktioina. Tekstin ymmärtäminen ylipäätänsä ei ole vain merkkien lukemista, vaan se vaatii lukijaltaan psykologisen komponentin. (ks. esim. Kusch 1986) Opiskelija tarvitsee tukea saadakseen tieteelliseen tekstiin kontekstuaalisuutta, suhteellisuudentajua ja merkityssuhteita eri asioiden välillä, elävöittämään lauseita esimerkeillä, kertomaan mitä tarkoitusperiä varten mitkäkin kokonaisuudet ovat ja niin edelleen.

(Sosiaalityötä voi kyllä toteuttaa ilman tiedettä ja sen ideoita [vrt. opiskelijoiden parissa kuultava toteamus käytännönopetusjakson jälkeen: ”sosiaalityötä oppii parhaiten käytännössä”]. Tällöin sosiaalityö jää ulkopuolisten käytäntöjen määrittelemäksi pinnalliseksi aggregaatiksi – satunnaisten asioiden kasaumaksi, joilla ei ole mitään sisäistä logiikkaa suhteessa toisiinsa. Siitä seuraa että sosiaalityöntekijän käytäntöä ohjaa tieteellisen profession sijaan satunnaiset ulkopuoliset tahot, kuten laki, hallinnon vaatimukset sekä omat ennakkoluulot ja naiivi arkiymmärrys. Edellä mainittu aggregaatti hajoaa osiinsa niissä kaikissa ristiriitatilanteissa, jossa sosiaalityön elintilaa, toimintavaltuuksia ja retoriikkaa kyseenalaistetaan. Sosiaalityön kaltaiset naisvaltaiset auttamistyöt ovat myös monenlaisissa marginaaleissa esim. palkkauksen, työn toteuttamistavan, työturvallisuuden, kuulluksi tulemisen ja työn kuormittavuuden suhteen. Ala edesauttaa omaa marginalisoitumistaan, kun oman tieteen profiilia ja perinnettä ei edesauteta, vaan saatetaan peräti vähätellä. Mitään syytä vaatia muilta tahoilta professioammatin arvostusta ei myöskään ole, jos siihen ei itsekään kyetä kuin näennäistasolla.)

Sosiaalityön ideat todellistuvat, jos ihmiset niitä todellistavat. Nyt tarkastelussa on vain sosiaalityön opetus eli se, miten siellä näitä ideoita todellistetaan. Ideaa, joka nivoisi yhteen sosiaalityön osa-alueet ja antaisi alkusysäyksen sosiaalityön oppimiselle, en kuitenkaan itse ole kohdannut tutkintorakenteessa. Tämä johtaa pirstaleiseen käsitykseen niin maailmasta kuin sosiaalityöstäkin. (Urponen 2019, Agon-haastattelu; ks. myös puheenvuoroja sosiaalityön teoreettisesta sekavuudesta Juha Hämäläiseltä ja Aila-Leena Matthiesilta) On myös hankalaa nähdä, että mikä on tieteellisen tutkinnon lisäys sosiaalityön käytännön tekemiseen. Mistä tämä sekavuus johtuu? Opetus, olkoon kuinka tieteellistä tahansa, tapahtuu ihmisten välisinä suhteina ja sen takia ongelma täytyy palauttaa takaisin historiallis-materialistisiin ja psykologisiin perustekijöihinsä ja katsoa, mitä se tarjoaa. (ks. esim. Saarinen 2002)

2.

Sosiaalityön tiede on historialliselta luonteeltaan kriittinen ja emansipatorinen. (ks. esim. Urponen: ”Sosiaalityö valistuksen kritiikkinä; eettinen tausta”) Se problematisoi sellaisia todellisuuskäsityksiä, jotka saattaisivat muiden silmissä näyttäytyä ongelmattomilta kulttuurillisilta kertomuksilta. Esimerkiksi valistusfilosofi G.W.F Hegel joutui yhteiskuntafilosofiassaan sysäämään osan ihmisistä syrjään ”rahvaana” huomattuaan, että kapitalistisessa yhteiskunnassa osa väestöstä ajautuu vääjäämättä köyhyyteen ja siitä seuraaviin sosiaalisiin ongelmiin. Sosiaalityö syntyi auttamaan tätä rahvasta. Sosiaalityön historialliseen luonteeseen kuuluu myös praxis – teoria, joka realisoituu käytännössä. Tästä esimerkkinä on vaikka Jane Addamsin kansalaisaktivismi. (Hamington 2006).

Edellisestä voi nähdä, että sosiaalityö ei alkujaan ole ollut tyypillinen modernin palkkatyö muiden joukossa. Sitä ei ole tehty välittömän henkiinjäämisen tähden tai koska kapitalisti käskee, vaan sen suorittamisella on ollut jokin tätä ylevämpi tarkoitus – tässä tapauksessa huonojen elinolosuhteiden poistaminen kritiikin ja emansipaation kautta. Tällä kuvauksella sosiaalityöntekijä on rinnastunut sellaisiin klassisiin ihmishahmoihin kuten teologi, filosofi, fyysikko, poliitikko ja taiteilija, joille todellisuus on muutakin kuin nukkuvaa puolikuollutta elämää. Tämä maalaa kontrastin nykyajan arkipäiväiselle taipumukselle ymmärtää työ (myös sosiaalityön käytäntö ja sosiaalityön tiede) muiden määrittelemänä tavaraluonteisena palkkatyönä, johon yksilö kokee jonkinasteista vieraantuneisuuden tunnetta.

Omien havaintojeni perusteella keskusteluareenat kritiikin ja emansipaation käsitteille eivät todellistu sosiaalityön opetuksessa. Kriittis-emansipatorinen opetus vaatisi opettajalta laaja-alaista tieteenteoreettista ja eettistä taitoa. Olen itse huomannut tämän puutteellisuuden omissa opintoihin kuuluvissa tutkielmissani, jotka ovat aina olleet luonteeltaan filosofisia ja sosiaalityötä ”asian vierestä” tarkastelevia. En ole saanut niissä melkein laisinkaan ohjausta ja se ei varmasti ole johtunut siitä, että teokseni olisivat olleet syvällisiä ja uraauurtavia. Pikemminkin olisin kaivannut ohjausta ja vastakaikua. Tämä taitamattomuus lienee osasyynä myös alalla esiintyviin puheenvuoroihin teoriapinnan ohuudesta.

Sosiaalityön emansipatorista ja kriittistä roolia saanee periaatteessa suorittaa sosiaalityön tutkimuksessa, mutta kuten tietokapitalistisen yliopiston tutkimus yleensäkin, tuotokset tuppaavat jäämään tekstimuotoon, ei-eläviksi, ei-kuulluiksi eikä varsinkaan esiin nousevaksi, koska tietokapitalistinen yliopisto tuottaa tekstiä julkaisumittareiden tähden eikä siellä oikein mikään hyppää esille. (Simola 2015; Salonen 2018). Vaikuttaa myös siltä, että jotkut sosiaalityön opettajat, tutkijat ja professorit laittavat yhtäläisyysmerkit tieteellisyyden ja tekstituotannon välille. Tässä tapauksessa väliin jääville vapaamuotoisille foorumeille, joissa sosiaalityön tiede kohdataan sen omilla ehdoilla eikä ulkopuolisten kytkösten määrittämänä, ei anneta arvoa. Esimerkiksi tämän julkaisun pohjana toimiva Agon-lehti on tarkoitettu vapaaksi ajatuksien ja ideoiden foorumiksi, mutta ulkopuolisesti määriteltynä lehti on nollatason julkaisu. Se on hämännyt joitakin kirjoituskutsun sosiaalityön opettajia ja professoreita, jotka vaikuttavat samaistavan tieteellisen ajattelun ja sosiaalityön eetoksen julkaisutoimintaan ja siitä saataviin mielikuvituspisteisiin, eivätkä esimerkiksi oman erityistieteen profiilin vahvistamiseen oman argumentoinnin voimalla. Samaten lehden leimaaminen ”sosiaalityökriittiseksi” eräiden toimesta implisiittisesti osoittaa, että jotkut tiedeyhteisön jäsenet pitävät kriittisyyttä edistyksen esteenä, joka ei pidä paikkaansa (ks. esim. Juntunen & Mehtonen 1977, johdanto) – ja kuten jo edellä mainittiin, sosiaalityön rooli on historiallisesti ollut nimenomaan kritiikin esiintuominen. Tämä ilmapiiri säteilee opiskelijoihin, jotka eivät välttämättä uskalla sanoa mielipiteitään ääneen, koska rohkaisua, vastakaikua ja vastavuoroista arvonantoa kritiikille, argumentaatiolle ja ajatuksien vaihdolle ei ole. Periaatteelliset keskustelut jäävät kuin huomaamatta syrjään.  (Jos joku väheksyy periaatteellista keskustelua, niin suosittelen tutustumaan Timo Toivosen esittämään Matti Juntusen argumenttiin ihmistieteiden perustasta, joka löytyy esim. Agonin julkaisusta 2/2010, sivulta 10)

Kriittis-emansipatorisen ja periaatteellisen ajattelun syrjäyttäminen on eriskummallista sitä taustaa vasten, että monenlainen kansalaisaktivistinen toiminta on kuitenkin nostanut päätään viime vuosina. Kansalaisaktivismi on siirtynyt muualle (esim. Elokapina, Työstäkieltäytyjien liitto, Metoo). Mikään ei estä sitä, että sosiaalityöntekijä ryhtyisi kansalaisaktivistiksi, mutta teoriaopinnot eivät näytä valmistavan tähän. Toki voidaan todeta tyytyväisesti: Hienoa että aktivismi ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Mutta toisaalta on tärkeää kysyä, miksi sen suuntainen eetos tuntuu uupuvan sosiaalityön opetuksesta ja tutkimuksesta – sellainen, jossa on terävä, radikaali, poliittinen, ja kriittinen vire.

3.

Tähän kysymykseen vastaamista varten on tuotava suomalaisen sosiaalityön hallinnollisuus (esim. Urponen 2019). Sosiaalityön käytännön toteutuksesta, tutkimuksesta ja opetuksesta on muodostunut moderni ”keskiluokkainen” kapitalistisen palkkatyön muoto sille kuuluvine etuineen, velvoitteineen ja lainsäädäntöineen. Vastapalvelukseksi tälle korotukselle sosiaalityö on muuttunut hallinnollisemmaksi (esim. Eskola 2007) Sen on täytynyt asettautua hallinnon ei-poliittiseen, ei-historialliseen, ei-radikaaliin ja ei-kriittiseen muottiin, joka antaa periksi johtoportaan niin vaatiessa. Sosiaalityön tiede ei voi tuottaa helpolla kriittisiä ja emansipatorisia aineksia – praxista – hallinnolliseen kehikkoon. Mitään tieteellisen ajattelun lisäystä ei välttämättä tarvita hallinnolliseen käytäntöön, vaan työntekijä voi suunnistaa oman arkiymmärryksensä varassa. Viimesijainen perustelu omalle toiminnalle on usein johtoportaan ”linjaus”, ”ohjeistus” tai muu vastaava, eikä omaehtoista ajattelua ei tarvitse rasittaa kauaskantoisesti.

Suomalaisen sosiaalityön käytännön rooliksi jää tässä tapauksessa yhteiskunnallisten ristiriitojen tekninen yhteensovitus hallintobyrokraattisilla keinoilla. Siihen päälle tulee psykososiaalinen ja juridinen pintasilaus (asiakastapaaminen), joka taivuttaa kansalaisen adaptoitumaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen – eikä päinvastoin. Tämä on eräänlainen vastakohta kriittis-emansipatoriselle toiminnalle eikä se  pohjaudu perinteisessä mielessä tieteeseen, vaan sosiaaliteknologiaan. Sosiaaliteknologia tarkoittaa tiivistäen sitä, että mietitään keinoja, kun päämäärät annetaan muualta. Mukana on tekninen taitaminen, mutta tieteeseen kuuluva järjen vapaus ja praxis on suljettu ulkopuolelle – aristoteelisesti puhuen tutkijat ovat puhuvia työkaluja. (Juntunen & Mehtonen 1977, 102–108) Sosiaaliteknologian pohjalta voidaan tehdä yksittäisiä kokemukseen perustuvia tutkimuksia, teetättää opiskelijoille moduulimuotoisia essee- ja tenttitoimeenpanoja ja lopulta antaa yksilölle muodollinen maisterin tai tohtorin tutkinto, mutta tieteellistä, perusteisiin menevää ajattelua se ei anna kuin nimeksi.

Eräs merkki sosiaaliteknologian tulemisesta tieteen tilalle on mielestäni sosiaalityön opiskelijoille (Lapin yliopistossa) nykyään pakolliseksi määrätyt sosiaalioikeuden sivuaineopinnot. Lainsäädäntö on suuressa osassa suomalaista sosiaalityötä ja sen hallitseminen on tärkeää. Onko kuitenkaan järkevää aloittaa opinnot näiden tosiasioiden ulkoluvulla? Filosofi Immanuel Kant toi aikoinaan esille, kuinka johdatus kuhunkin tieteenalaan lähtee kutakin tiedettä koskevien ”ensimmäisten periaatteiden” opettelusta ja etenee siitä sitten kohti kovia tosiasioita ja metodeja. Sosiaalityön opintojen aloitus sosiaalihuoltolain ulkoluvulla vaikuttaa olevan Kantin hahmottelun vastakohta: Melkein kaikilta puuttuu esikäsitys niistä periaatteista, joiden pohjalta ymmärtää ja suhteuttaa lakitekstejä. Tämä kirjallisuus on tärkeää, mutta vasta sitten kun perusteellinen hahmotus sosiaalityöstä on syntynyt ja kykenee kriittisesti reflektoimaan lainsäädäntöä.

Sosiaaliteknologia on jo siis itsessään ilmeisen ongelmallinen lähtökohta kriittis-emansipatoriselle tieteelle. Se uhkaa myös typistää tieteellistä keskustelua: Esimerkiksi normaalille opiskelijalle professoriauktoriteetti lienee edelleen jännittävä asia, eikä keskusteluun uskalla välttämättä ryhtyä, jos luulee että lupa keskusteluun on kiinni meriitistä ja tosiasioiden muistamisesta eikä argumentaatiosta. Yliopistofilosofiaan- ja historiaan vihkiytynyt kuitenkin näkee, että vaikka moderni professori/opettaja/tutkija hallitsee oman erityisalansa tekniset nyanssit ja on muodollisesti meritoitunut, niin hiemankin tieteenfilosofisemmissa kysymyksenasetteluissa ajattelu ja toiminta voivat jäädä G.H. von Wrightin sanoin ”fraseologiaksi” – hoetaan irtonaisia lauseita, jotka eivät kiinnity mihinkään isompaan ja koherentimpaan perustelurakennelmaan tai jos kiinnittyvät, se on hallinnollinen tai muu ideologinen diskurssi. Mitään koherentteja ajatusrakennelmia en ole ainakaan opiskelijana saanut ja poikkeavia näkökulmia sosiaalityöhön saatetaan litistää auktoriteetin, ei argumentaation voimalla. Filosofinen perehtymättömyys paljastaa joskus yllättävänkin naiiveja ja reflektoimattomia arkiymmärryksen muotoja henkilöiltä, jotka ovat kuitenkin samaan aikaan tieteen pisteytysjärjestelmissä meritoituneita. (ks. esim. FYTT-mietintö: Agon 2/2010 s. 11; G.H. von Wrightin essee ”Yhtenäistyminen ja erikoistuminen tieteessä”)

Hallintotoiminnan logiikka on painanut leimansa sosiaalityön parissa puuhastelevien ihmisten tietoisuuteen sillä seurauksella, että omaa toimintaa saatetaan tahattomasti rationalisoida hallinnollisilla seikoilla, jotka eivät tosiasiallisesti aina palvele sosiaalityötä tai asiakkaan parasta. Tutkijat ja käytännön tekijät saattavat tuntea valheellista solidaarisuutta sellaisia hallintotahoja kohtaan, joita ei kiinnosta sosiaalityö tieteenä tai käytäntönä sinänsä. Edellä kuvatun lisäksi eräs esimerkki tästä on myös se, kun sosiaalityön opiskelijat käytännönopetusjakson suoritettuaan alkavat samaistamaan sosiaalityön mikrotason hallinnolliseksi asiakastyöksi.

Kysymystä sosiaalityön hallinnollistumisesta ja sen lieveilmiöistä itse tieteelle ei ole otettu opiskelijoille tarpeeksi vahvasti esille. Sosiaalityön tieteen historiaan kuuluva muutostyö ei voi sopia yhteen hallinnon kanssa, koska jälkimmäinen jo käsitteenä antaa ymmärtää asioiden menevän määrätyllä tavalla. Hallinnolliseksi ja sosiaaliteknologiseksi leimautuva sosiaalityön tiede ei kykene käsittelemään perustavia ongelmia, koska sillä ei ole ajatuksellisia työkaluja niiden käsittelemiseksi ja praxista ratkaisemiseksi. Sosiaalityöllä täytyisi siis olla tältä osin uusi suunta ja paradigma (ks. Urponen 2017). Nykytilanne on iso ongelma, jota luultavasti kukaan hiemankaan sosiaalityön, valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisistä konteksteista ymmärtävä ei kykene täysin itseltään sulkemaan pois.

Jälkisanat ja pohdintaa

Sosiaalityön hallinnollistumista ja ideoiden typistymistä koskevat huomiot edellä ovat eittämättä negatiivisia asioita. Hallinnollisuudessa on hyviä puolia, mutta nyt täytyisi punnita sen vahvoja lieveilmiöitä sosiaalityön tulevaisuuden kannalta. Niitä pitäisi voida käsitellä sosiaalityön opetuksessa, sillä avoimuus ja reflektointi kuuluvat tieteeseen. Näiden asioiden käsittely saattaisi purkaa opiskelijoiden hämmennystä ja turhautumista opiskelujen sekavuuden suhteen. Tätä reflektointia ja purkamista ei kuitenkaan ole tehty, eikä syytä voida kuin spekuloida.

Opetushenkilökuntaan kuuluvalla henkilöllä saattaa olla liian kova sosiaalinen pelko astua porvarillisen keskusteluhorisontin ulkopuolelle esim. kohti aiemmin luonnehdittua sosiaalityön roolia, joka samalla luultavasti kritisoisi myös hallinnollisuutta: Sosiaalityön opetusta koskee hallinnolliset vaatimukset ja kilpailu seuraavasta määräaikaisuudesta on kovaa peliä – aikaa ja energiaa ei välttämättä jää itse sosiaalityön miettimiseen. Voi olla, että sosiaalityön ideoita noudattava opetus näyttäytyisi hyvin tehottomana hallinnon mittareilla (ks. esim. Sam Krause, Agon 3/2010: ”Filosofia ja organisaatio”; Tuomi, Mikko 2020: ”Määräaikaisen tutkijan helvetti”). Voi myös tuntua epämukavalta tuoda opiskelijoille esille kylmiä realiteetteja yhteiskunnallisista ongelmista, joille on todella hankala tehdä mitään – on houkuttelevampaa pureutua teknisiin ratkaisuihin, sieluttomaan julkaisutuotantoon ja atomistisiin tutkimustuloksiin, jotka antavat ihanan tunteen edistyksestä.

Myös se, että joku opettaja lähtisi vilpittömästi, omistautuneesti ja opiskelijoiden parasta ajatellen toteuttamaan opetusta niin että hänessä henkilöityisi sosiaalityön élan vital, voi olla hänelle itselleen kuormittavaa. Se nimittäin saattaisi asettaa ison kontrastin muuhun henkilökuntaan nähden.  Tämän kaltaista opetusta järjestävällä opettajalla/tutkijalla täytyisi olla luultavasti janeaddamsmainen rohkeus kulkea omia polkujaan ja toteuttaa hyväksi näkemiään ideoita. Vilpittömästi asiaan omistautuva saattaa tuntea olevansa melkeinpä pelkäksi haitaksi muille. Kun esimerkiksi Lapin yliopiston sosiaalityön opetuksen henkilökunta päätti yhdessä kieltäytyä kirjoittamasta sosiaalityön yliopisto-opetuksesta tämän lehden teemanumeroon, olisi vaatinut rohkeutta olla ensimmäinen, joka lähtee päätöksessä vastavirtaan. Sosiaalityöhön kuuluu vallitsevan kyseenalaistaminen (Sipilä, Jorma 1987). Se on psyykkisesti ja sosiaalisesti kuormittavaa. Siksi voi olla houkuttelevaa päästä eroon tästä taakasta typistämällä sosiaalityön ideaa ja antaa esimerkiksi hallinnollisten tutkijasitoumusten määrittää omaa työtä.

Mikko Mäntysaari esittää kirjoituksessaan ”Toivon suuntaan” (2020), kuinka sosiaalityön luovuus voisi toimia hallinnollisessa kehikossa. Ennen tätä kehittelyä on kuitenkin välttämätöntä kertoa uudelle opiskelijamassalle tästä edellä esitellystä sosiaalityön kriisitilanteesta. Ei voida kuvitella ratkaisun keksimistä hallinnollisuuden ongelmalle, ellei ongelmaa ensiksi nosteta esille. Sen kautta sosiaalityön tieteen kehittymiselle saattaisi aueta uusia mahdollisuuksia. Nyt tätä asiaintilaa ei syystä tai toisesta käsitellä ja opiskelijat jäävät hämmennyksen tilaan. Eritoten tieteen parissa on hämmentävää tarkastella ns. näennäistyöskentelyä.  Tässä esseessä ei ollut siis kysymys ideaalin sosiaalityön unelmoinnista, vaan totuudenmukaisuuteen pyrkimisestä ja sen pohjalta eteenpäin kulkemisesta.

Lähteet

• Eskola, Marjatta 2003: Aina voi tehdä toisin
• Juntunen, Matti & Mehtonen, Lauri 1977: Ihmistieteiden filosofiset perusteet
• Hamington, Maurice 2006: Jane Addams
• Kant, Immanuel 1781/87: Puhtaan järjen kritiikki (suom. 2013)
• Krause, Sam 2010: Filosofia ja organisaatio
• Kusch, Martin 1986: Ymmärtämisen haaste
• Mäntysaari, Mikko 2020: Toivon suuntaan
• Nussbaum, Martha 2011: Talouskasvuakin tärkeämpää
• Saarinen, Esa 2002: Fenomenologia ja eksistentialismi
• Salonen, Toivo 2002/2007: Tieteenfilosofia
• Salonen, Toivo 2010: Yhteiskuntafilosofian idea
• Salonen, Toivo 2018: Yliopisto ja yliopisto
• Simola, Hannu 2015: Koulutusihmeen paradoksit — Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta
• Sipilä, Jorma 1987: Seitsemän esseetä sosiaalityöstä
• Toivonen, Timo 2010: Matti Juntunen – Hämeenportin filosofi par excellence!
• Tuomi, Mikko 2020: Määräaikaisen tutkijan helvetti
• Urponen, Kyösti 2017: Current social work imposes new challenges: two approaches and a paradigm shift
• Urponen, Kyösti 2018: Sosiaalityötä vaivaa teoreettinen epäselvyys ja pinnallisuus – haastattelussa emeritusprofessori Kyösti Urponen
• Urponen, Kyösti: Sosiaalityö valistuksen kritiikkinä: Eettinen tausta
• Wright, Georg Henrik von 1981: Humanismi elämänasenteena