Kosketus

Tieteen muoto on yleensä sanoja, jotka kiertävät tunteen mahdollisimman kaukaa. Ihminen on kielellinen olento, joten ei ihme, että tieteellinen tieto saa useimmiten kielellisen muodon. Yhtä lailla ihminen on kuitenkin musikaalinen olento. Tämän musikaalisuuden syvyyden ymmärtämisessä auttaa Oliver Sacksin upea teos Musicophilia (2008). Sacks kertoo, kuinka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ihmiset voivat havaita musiikin ja sen nyanssit kuten melodian, rytmin, sävelkorkeuden, äänenvärin ja vireen. Musiikin havaitsemiseen liittyy lisäksi syvä kehollinen tunteiden kokemus. Kehomme seuraa melodian narratiivia, usein tiedostamatta. Mikä ihmeellisintä, voimme soittaa ja ”rakentaa” musiikkia mielessä seuraten tarkasti alkuperäistä versiota musiikkikappaleesta – jopa sen tempoa ja sävelkorkeutta. Musikaalinen muisti on pitkä ja voimakas. Muistisairaat voivat olla unohtaneet lähes koko autobiografisen minänsä mutta tunnistaa musiikkia lapsuudestaan (Sacks 2008, xii).

Tämä johdatus musiikin merkitykseen siksi, että paljon ennen kuin olin lukenut Sacksin teosta, loppuvuonna 2014, olin kirjoittanut ensimmäisen lauluni Tšetšenian sodista. Laulun nimi on The Pit. Laulu kertoo myötätunnosta: se kertoo siitä, kuinka ensimmäisen Tšetšenian sodan aikaan tšetšeenilääkäri Khassan Baevia kidutetaan pitämällä häntä eristyksissä pimeässä kuopassa yli viikon ajan. Hän kuitenkin pelastuu juuri ennen teloitustaan tuntemattoman henkilön ansiosta (Baiev, Daniloff & Daniloff 2003). Laulu kertoo siitä, kuinka Baiev pelastaa ja tulee pelastetuksi kerta toisensa jälkeen. Laulu kertoo odottamattomasta kauneudesta, ihmisyydestä, yhteydestä ja toivosta sodan keskellä.

En vieläkään ymmärrä miksi tein laulun kuopasta ja Baievin pelastuksesta. Laulun kirjoittaminen ei ollut tietoinen valinta. En ollut koskaan aikaisemmin tehnyt musiikkia ja tuskin osasin edes laulaa. Sanat vain ilmestyivät tietoisuuteeni yhdessä melodian kanssa ja lopputuotos vaikutti minusta laululta. Lauluja alkoi pian tulla lisää, ja nauhoitin ja kirjoitin kaikki ylös olinpa missä hyvänsä, pitäen lauluistani tiukasti kiinni, peläten niiden katoamista. Näytin teoksiani muille ja aloin uskoa siihen, etteivät ne olleet aivan huonoja. Kaikki laulut yrittävät jollakin tavalla tuoda yhteen sodan julmuuden ja ihmisten rohkeuden, kärsimyksen ja siitä vapautumisen, jota aistin koko olemuksellani vuoropuhelussa tutkimusmateriaalin kanssa. Halusin jakaa tämän yhteyden ja minusta tuntui, että se toisi jotakin uutta kansainvälisten suhteiden tieteenalalle.

Toinen kirjoittamistani lauluista on nimeltään Deaf. Se kertoo kuurosta pojasta nimeltä Sharpuddin ja tarina löytyy Anna Politkovskayan kirjasta (2003). Halusin kertoa pojan tarinan uudestaan laulun muodossa. Halusin herättää hänet eloon laulussa ja halusin hänen tarinalleen rohkaisevan muodon. Sharpuddin iloitsee siitä, ettei hän voi kuulla pommituksia. Kuulovamma on ehkä hänen pelastuksensa. Sharpuddin on jonkun nimi; jonkun joka makaa maassa, kun helikopterit ampuvat yläpuolella. Mutta toisin kuin muiden, hänen ei tarvitse pitää käsiä korvien päällä. Toisin kuin muiden, hänen ei tarvitse kestää pommitusten aiheuttamaa kipua korvissaan. Haluan kertoa hänestä ja toivon, että tuo urhea poika pääsi lopulta turvaan.

Laulunteko on kaukana objektiivisesta tieteen ihanteesta, mutta ehkä se saavuttaa jotakin muuta. Ainakin se tuo esiin kysymyksen siitä, mitä vaikutuksia on sillä, että tiede koskettaa suoraan ja tarkoituksella tunteita eikä vain ajattelua. Musiikki koskettaa sitä, mitä ei voida sanoa.

Mitä sinä pelkäät?

Pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä laulaja ja lauluntekijä. Performanssissa estetiikka tulee iholle ja on henkilökohtaista. Estetiikan ylikorostumisen takia kyseenalaistan helposti tekemistäni ja esiin nousee yhä enemmän kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Laulunteko, johon päädyin vahingossa, on eräänlainen itsereflektion muoto – tunteellinen ja kriittinen. Kriittisyyden kohteena on kuitenkin sisällön sijaan muoto ja arviointikriteerit tulevat tieteen ulkopuolelta.

Toiseksi pelkään, etteivät muut (kollegat) ymmärrä mitä teen. Niin tutkija kuin taiteilija pyrkii tavoittamaan jotakin maailmasta, mutta tutkijalla on ankarampi objektiivisuuden, pätevyyden ja auktoriteetin – vallan – painolasti. Minulle taide on tiedettä ja tiede on taidetta, mutta yhtä aikaa koen sietämätöntä ristiriitaa niistä kahdesta roolista, joissa toinen haluaa laulaa ja toinen haluaa selittää laulut.

Haavoittuvuutta en pelkää, koska se luo yhteyden ihmisten välille. Kun ensimmäisen kerran vuonna 2014 esitin tanssia konferenssissa, tuntui oikealta tuoda oma keho näkyväksi ja haavoittuvaksi. Aiheenani olivat haavoittuvat kehot. Vierastan ajatusta siitä, että sodan kokemuksen voisi tavoittaa kirjoittamalla siitä akateemisen paperin: analysoimalla, teoretisoimalla ja argumentoimalla. Jotakin jää puuttumaan. En halua argumentoida sitä miltä sota tuntuu, mutta minua kiinnostaa se miltä sota tuntuu. Lauluni ovat näin yritys päästä lähemmäs kokemuksia sodasta, lähemmäs ihmisiä sodassa.

Jotenkin aina pelkään epäonnistumista. Pelkään myös, että keskityn itseeni liikaa. Performanssi akateemiselle yleisölle on hankala, koska jo konteksti itsessään asettaa oletuksen vakavasta puheesta, auktoriteetista ja hierarkioista, joita performanssi uhkaa. Taiteellinen esitys asettaa yleisön uudenlaiseen asemaan ja hyvin usein esitysteni jälkeen on vallinnut hiljaisuus ja hämmennys. Eräs tutkija kommentoi kokeneensa vaivaantumista, koska ei ole tottunut kuulemaan laulua konferenssissa. Onkin paradoksaalista, että yllättävän esitykseni jälkeen olen itse odottanut perinteistä paneelikeskustelua, mutta saanut useimmiten vain kuulla, esityksen olleen hieno tai rohkea ilman, että sisällöstä tai muodosta olisi keskusteltu. Tämä puhumattomuus vaivasi minua, koska odotin keskustelua. Mutta kuka lähtisi haastamaan taiteilijaa tieteelliseen keskusteluun? En minä ainakaan. Kokeilin International Studies Association:in (ISA) konferenssissa Atlantassa maaliskuussa 2016 pyytää kommentteja post-it lapuille ja huomattava osa yleisöstä antoi palautetta. Osa oli kannustuksia, osa analyyttisiä, ja joukossa oli myös yksi kaunis piirustus. Jokainen palautteen kirjoittaja oli keskittynyt seuraamaan esitystä ja kokenut jotakin, koska heillä oli esityksestä sanottavaa tai ilmaistavaa. Kirjoittaminen anonyymisti paperille on yleisölle helpompi tapa antaa palautetta ilman odotusta keskustelusta tai palautteeseen vastaamisesta. Post-it laput itsessään näyttäytyvät minulle taideteoksena, jossa näkyy yleisön käden jälki kirjaimellisesti.

2016-3-susanna-figure1

Esiintymiseni haasteena on se, että taiteilijan ja tieteentekijän roolit sekoittuvat performanssin kautta niin, että sekä esiintyjä että yleisö ovat tutusta kaavasta poikkeavassa roolissa seminaarihuoneessa. Perinteinen valta-asetelma poikkeuksetta muuttuu ja toisinaan johtaa hämmennykseen, mutta samalla myös läsnäoloon ja pysähtymiseen. Se mahdollistaa uusia tapoja ajatella ja on näin tiedettä itsessään.

Kun esitän musiikkia tai tanssia muulle kuin akateemiselle yleisölle, en pelkää tai kyseenalaista taidettani. En saa fyysisiä jännityksen oireita, kuten kehon tärinää ja hikoilevia kainaloita. Oireet tulevat poikkeuksetta yliopistorakennusten sisällä, mutta käytännössä eivät koskaan yliopiston ulkopuolella. Tilalla ja tilaan liittyvillä odotuksilla on merkitystä. Haluan puhua epäonnistumisen pelosta, koska se on aihe, jota helposti välttelemme tiedeyhteisössä. Pelko nähdään henkilökohtaisena ja heikkoutena vaikka se kertoo myös siitä sosiaalisesta tilasta ja ajasta, jossa olemme. Minulle pelko merkitsee myös sitä, että välitän ja koen työni tärkeäksi. Kokemuksen kautta pelko antaa lopulta tilaa myös ilolle ja antamiselle. Taiteessa ja tieteessä ei lopulta ole kyse itsestä, vaan antamisesta. Tiede ja taide tarjoavat oivalluksen lahjan itselle ja muille, mutta samalla täytyy uskaltaa tulla nähdyksi. Tuli sitten onnistumisen tai epäonnistumisen kokemuksia, olipa yleisön tai arvioitsijoiden vastaanotto mikä hyvänsä, minua auttaa ajatus siitä, että aina on palattava ytimeen: työhön, joka on tärkeää.

Vaikka performanssien esittäminen on helpottunut, en lakkaa pohtimasta sitä, missä menevät taiteen ja tieteen rajat ja kuinka pitkälle taiteen suuntaan voin venyttää tiedettä. En vieläkään tiedä mikä merkitys tekemälläni musiikilla on itselleni ja muille. En ole miettinyt asioita loppuun asti ja siinä myös piilee työn kauneus.

Elettyjä kokemuksia ja jaettuja tarinoita

Tiede on tarinankerrontaa. Tarinankerrontaa, joka välttelee tunteellisuutta ja viettelee ajattelua. Yhteiskuntatiede haluaa nähdä tunteen ja ajattelun usein erillisinä, kun taas neurotieteen kautta olen ymmärtänyt, että ei ole ajattelua ilman tunnetta. Musiikki on tarinankerrontaa, joka ei häpeä tunteellisuutta. Musiikki ei ehkä selitä maailmaa, ihmisiä tai ilmiöitä mutta se saa liikkeelle. Tutkimus, tarinankerronta, on aina henkilökohtaista. Kertoja on aina joku ihminen, jolla on oma tarinansa. Musikaalinen tarinankerronta tuo näkyviin henkilökohtaisen ja jokainen tekemäni laulu on samalla laulu minusta. Lauluilla jaan, validoin ja todistan tutkimiani sodan kokemuksia, mutta suodatettuna oman elämäni kautta.

Mitä enemmän ihmisiä osallistuu musiikin tekemiseen, soittamiseen ja sovittamiseen, sitä enemmän elämänkokemuksia, muistoja, kehoja ja liikkeitä sotkeutuu tarinaan. Yhtä lailla tutkija, kirjoittaessaan analyyttistä tekstiään, jakaa samalla omaa elämäänsä. Ujostellen ehkä, mutta jakaa silti. Tarinan kerronnassa on kyse vuorovaikutuksesta ja ihmettelystä. Kun tarina jaetaan performanssissa, musikaalisessa muodossa tai muutoin, vuorovaikutus tulee esiin tietyssä sosiaalisessa hetkessä, tilassa, läsnä olevien kehojen kautta. Musikaalisilla tarinoilla ei ole pysyvää yhtä merkitystä, vaan merkityksiä annetaan ja otetaan oman elämän kautta. Parhaimmillaan tarina koskettaa ja yhdistää.

Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Olen miettinyt tarinankerrontaa paljon, koska oma ääneni ja soittimien äänet hallitsevat maisemaa ja jättävät varjoon autenttiset äänet. Mikä on oman ääneni merkitys tarinassa ja sen välittämisessä? Mikä on saksofonin, kitaran tai rummun rooli tarinankerronnassa? Kuinka monille varpaille astunkaan lauluillani ja mitä tšetšeenit tai muut sotaa kokeneet ovat niistä mieltä? Mietin usein sitä, miten voin välittää jonkun toisen tarinan musiikilla (tai ilman musiikkia)? Tavallaan ylimielisesti, hallitsemalla omalla olemuksellani toisen tarinaa. Samalla juuri musiikki sovittelee tätä ristiriitaa: se antaa, jakaa, kurottaa. Tarinoita on kuitenkin tärkeä jakaa, muuten emme tietäisi miten tavalliset ihmiset kamppailivat, hävisivät, voittivat, sairastuivat, parantuivat, tappoivat ja auttoivat. Ilman tarinoita, sota on pelkkää statistiikkaa ja ihmisen elämä kertakäyttötavaraa. Musiikki avaa haavoja ja parantaa niitä.

Väkivallan tutkija joutuu käsittelemään materiaalia, joka väistämättä koskettaa. Osa tutkijoista laittaa jopa oman turvallisuutensa alttiiksi, tai huolehtii lakkaamatta tutkimuskohteidensa turvallisuudesta. Näin keho on osa tutkimusprosessia. Myös performanssissa kosketuksesta tulee kehollista, lihallista. Joka kerta kun käytän kehoani instrumenttina, todistan väkivaltaa yhä uudelleen myös kehossani. Performanssi tieteessä kehollistaa todistamisen, mutta kuka tahansa tutkija voi joutua kantamaan todistamisen traumaa mukanaan. Kun esiinnyn, altistan myös yleisön todistamaan kanssani. Pyrin viemään kuulijan mukanani maailman, joka tuntuu, ja se ei ole aina miellyttävää. Olen ottanut tavakseni varoittaa etukäteen yleisöä, sillä vaikka elämme makaaberin estetiikan keskellä, on mielestäni väärin olettaa, että kaikki haluavat nähdä kuvan esimerkiksi pienen pojan ruumista hiekkarannalla. Sain itse tästä opetuksen, kun opiskelijani järkyttyivät kurssimateriaalista, jolle olin itse jo niin altistunut, etten huomannut sen olevan liian voimakasta. Makaaberin estetiikan esittäminen ei ole ongelmallista vain siksi, että se voi loukata ja vahingoittaa. Järkyttävä kuvasto on myös usein sensaatiohakuista. On syytä aina ensin kysyä: tarvitsemmeko näitä kuvia ja kuvauksia tietääksemme ja tunteaksemme jotakin tärkeää? Kun väkivalta kuvataan spektaakkelina, se jättää helposti varjoonsa arkipäiväiset ja näkymättömät väkivallan kokemukset, myös sodassa. Minä en myöskään halua jättää kuulijaa tuntemaan syyllisyyttä tai pahaa oloa kammottavan kärsimyskokemuksen todistamisen äärellä, sillä en usko, että se edesauttaa mitään. Lauluissani pyrin aina tuomaan esiin myös jotakin lohduttavaa.

Esiinnyin Ystävänpäivän rauhanhiihto -tapahtumassa helmikuussa 2016 Helsingissä teoksella Dark Place / Bright Place. Kerroin tarinoita kahdessa osassa: toiset tarinoista kuvaavat sodan julmuutta, toiset rohkeutta ja rakkautta sodassa. Dark Place, jonka esitän aina ensin, on sovitettu funk-taustaan, kun taas Bright Place on melankolisempi, yksinkertainen sovitus. Tarkoitukseni on häiritä perinteistä sodan kuvausta tuomalla kertomuksen taustalle musiikki, joka on jossain määrin ristiriidassa tarinan sanoman kanssa. Kuulija päätyy uskomaan joko sanoja tai musiikillista tunnelmaa, tai hän löytää sovun musiikillisen ja lyyrisen välille. Jossain sanojen ja soittimien keskellä liikkuu myös keho, joka kertoo omaa tarinaansa. Esiintymistilanteessa en koskaan tiedä millaisesta tunnetilasta itse esitän: menenkö rytmin vai sanojen mukaan. Kun sain palautetta esityksestäni, olin yllättynyt siitä, että eräs kuulija oli kokenut, että funk-tausta auttoi kestämään rankan sanoituksen. Funk ja oma liikekieleni rytmitti tarinan siedettävämmäksi. Tarkoitukseni ei ole aiheuttaa kuulijalle kärsimystä, mutta en ollut ajatellut, että joku voisi kokea huojentavana sen, minkä olin suunnitellut häiriöksi. Tiedeperformanssi antaa todellakin mahdollisuuden siihen, että jotakin syntyy tässä ja nyt, vuorovaikutuksessa ja hetkessä.

Herkkyys

Oliver Sacksin (2008, 40) mielestä musiikki on täysin abstraktia ja syvällisen tunteellista, eikä se edusta mitään tiettyä tai ulkoista, mutta sillä on ainutlaatuinen voima ilmaista sisäisiä tiloja. Estetiikkaa tarkastellaan yleensä representaation kautta, mutta jos unohdetaan hetkeksi representaatio, huomataan, että musiikki ei niinkään edusta vaan se luo yhteyttä. Näin ajateltuna musiikki sodan kokemuksesta on todistaja, joka herättää tunteita ja sitä kautta herättelee ajattelua. Tai kuten Roland Bleiker (2009) toteaa, estetiikassa on kyse herkkyydestä ja ajattelusta yhdessä. Musiikki antaa tarinalle uuden muodon ja herättää tarinan rytmisenä, melodisena ja harmonisena esiin. Toisen ihmisen kokemusta ei voi ehkä täysin ymmärtää laulun kautta, mutta on mahdollista kokea jotakin samaa ja tuttua. Näin tuntemattoman ihmisen tarina tulee eläväksi kuulijan kehossa, kokemuksessa.

Olen miettinyt paljon sitä, mihin sanaan voisin tiivistää sen tieteellisen henkisyyden (spirituality of science), josta työni kumpuaa. Päädyin sanaan herkkyys. Herkkyyttä sille, että maailmaa on oikeastaan aika vaikea selittää, ja sille, että tiede on elämää varten. Herkkyyttä sille, että tiedekin voi sisältää henkisyyttä. Oma toiveeni on luoda musiikin avulla solidaarisuuden verkostoa, jossa toiseen ihmiseen on mahdollista löytää yhteys oman kivun ja rakkauden kautta. Kuten kirjailija Anne Lamott (1995, 199) sanoo, toisen tarinan voi jakaa vain omasta pimeästä paikasta käsin. Myötätuntoinen todistaja on läsnä omana itsenään.

Kirjallisuus

  • Baiev, Khassan, Ruth Daniloff, ja Nicholas Daniloff (2003) The Oath: A Surgeon under Fire. New York: Walker & Company.
  • Bleiker, Roland (2009) Aesthetics and World Politics. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
  • Lamott, Anne (1995) Bird by Bird: Some Instructions on Writing and Life. New York: Anchor.
  • Politkovskaya, Anna (2003) A Small Corner of Hell: Dispatches from Chechnya. Chicago: The University of Chicago Press.
  • Sacks, Oliver (2008) Musicophilia: Tales of Music and the Brain. Revised and Expanded Edition. New York: Vintage.

Susanna Hastin yhteisyössä Timo Rehtosen kanssa tekemää musiikkia löytyy demoina SoundCloudista: (https://www.soundcloud.com/susannahastofficial) ja esiintymisiä YouTubesta (https://www.youtube.com/channel/UCr6dZg6WCNHlL3cjEUdv6jQ).