Opiskelijalta

Mielenmaltti ja kohtuus hyveenä fyysisessä harjoittelussa

Toivo Salonen on sanonut urheilusta seuraavaa (Salonen 2008, 77):

”Urheilu on itsensä henkistä ja fyysistä kehittämistä (silloin kun se sitä on) –”

”Urheilu on yksilöiden, joukkueiden ja ryhmien itsekasvatusta ja kasvamista sosiaalisuuteen, silloin kun niin on.”

Näiden lainausten neljä viimeistä sanaa avautuu osalle urheilijoista kipeinä huomautuksina. Heillä harjoittelu on ylittänyt sille tarkoitetut rajat. Itse harrastan voimaharjoittelua ja tarkastelen asiaa siis voimaharjoittelun kontekstissa. Voimaharjoittelua on viime vuosina leimannut kovan treenin romantisointi. Tämä tarkoittaa sitä, että iso määrä harjoittelua tai mahdollisimman kova intensiteetti ovat itseistarkoituksia. Nousevat tulokset, hyvä olo ja mielekäs tekeminen eivät tällöin enää ole harjoittelun päämääriä.

Syitä sille, että miksi mahdollisimman kovasta rääkistä tulee fyysisen harjoittelun viimesijaisin tarkoitus, lienee monia. Onko kyseessä mielisairaus? Biologisessa ja fysiologisessa mielessä ihminen kuitenkin lienee ainoa olento, joka jostakin syystä ajaa kehoansa äärirajoilla ilman että siihen mikään tosiasiallinen uhka vaikuttaisi. Erik Ahlman on todennut (1920, 10), että kun moraaliset ristiriidat, henkiset kärsimykset ja omantunnon vaivat ylittävät sielun kantokyvyn, pyrkii sielu vapautumaan niistä erinäisin keinoin. Kaikkein radikaalimpana keinona on itsemurha. Fyysinen harjoittelu, jossa hyvinvoinnin asemesta itsensä rääkkääminen on päämäärä, on hidas itsensä tuhoamisen muoto. Tämä rääkki syö aikaa ja energiaa kokea elämän muita osa-alueita, vieden jo ennestään huvennutta elämänmakua mukanaan entisestään. (kts. myös http://www.ebm-guidelines.com/dtk/ltk/avaa?p_artikkeli=ttl00433)

Monelle tavoitteita jahtaavalle voimaharjoittelijalle tuttuja ovat myös ahneuden kyllästämät tunnekuohut; tuloksia ei malteta odottaa, varsinkaan jos ”kroppa on iskussa”. Kuormaa pinotaan joka kerta lisää, kunnes kehon kunto romahtaa tai jokin paikka kropassa antaa periksi. Luultavasti kaikkein pahin tilanne syntyy kun perustreenistä ei osata nauttia, vaan tyytyväisyys omaan harrastukseen saadaan vain seuraavasta ennätyksestä.

Väitän, että voimaharjoittelussa (ja liikunnassa muutenkin) monen ihmisen vahingoksi koituu jompi kumpi näistä kahdesta mielisairaudesta: 1) harjoittelu herättää itsessä itsetuhovimman tai 2) harjoittelu herättää itsessä samaan aikaan sekä himon saavuttaa yhä parempi kehon suorituskyky sekä kykenemättömyyden olla tyytyväinen nykyiseen kehon suorituskykyyn. Vahinko voi ketjuuntua kaikenlaisiin välillisiin seurauksiin muilla elämän osa-alueilla, kuten merkityksellisten sosiaalisten suhteiden laiminlyöntiin.

Hyveet suojaavat meitä vahingoilta

Georg Henrik von Wright esittää, että hyve on sisäinen luonteenpiirre ja käytännöllinen järki (vrt. ulkoinen käytös, jonka voi päätellä tavoista), joka saa meidät toimimaan valitussa toiminnassa ’hyvin’. Von Wrightin määrittelyn mukaan ’hyväksi’ määrittyy seuraava: Hyveiden hyvä on siinä, että ne suojelevat meitä tai toisia ihmisiä vahingolta. Kun olemme tunnekuohun vallassa, arvostelukykymme voi hämärtyä ja saatamme päätyä valintoihin, joita myöhemmin kadumme. Itsekontrollin (synonyymi hyveelle, kun sitä käsitellään ykseytenä) avulla voimme pyrkiä siihen, että tämä mielenliikutus ei hämärrä arvostelukykyämme. (Wright 1963, 220 – 242)

Kun puhutaan tunnekuohun aiheuttamasta liiallisesta fyysisestä treenaamisesta tai vauhtisokeasta ennätysten jahtaamisesta, kohtuus ja mielenmaltti lienevät tärkeimmästä päästä hyveitä, jotka suojaavat ihmistä näiltä tunnekuohujen ilmenemismuodoilta. Mielenmalttia voimaharjoittelun parissa kuvastaa myös kirjoitukset siitä, että lihaskasvua voi saavuttaa ilman jatkuvaa kropan ylikuormittamistakin (http://myojournal.com/load-progression-hypertrophy/). Yksi kaikkien aikojen parhaimmista voimanostovalmentajista, Boris Sheiko, on tunnettu submaksimaalisista treenikuormistaan. Sheikon treenifilosofian ytimessä on mitä luultavimmin laadukkaat toistot maltillisilla kuormilla; ennätyksiä yritetään vasta kisoissa. Sekä lihaskasvu että voimankasvu saavutetaan siis maltilla ja kohtuudella, ei kehon pakkomielteisellä, äärirajoille menevällä rasittamisella. (https://www.t-nation.com/training/sheiko-shakes-up-powerlifting; kts. myös http://www.powerliftingtowin.com/sheiko/). Toisin sanoen, hyveet vievät kehitykseen, ei pakkomielteisyys. Saman toteaa myös Aristoteles suuripiirteisemmin Nikomakhoksen etiikassa: Ihminen saavuttaa ulkoiset ja yhdentekevät asiatkin ensisijaisesti hyvettä ja järkeään seuraamalla. Toisinpäin käännettynä ihminen voi ensisijaisesti jahdata erinäisiä ulkoisia ja yhdentekeviä asioita, mutta ne eivät todennäköisesti ole seurausta mistään johdonmukaisesta henkisestä kasvusta – eivätkä varsinkaan johda sellaiseen.

Hyveen harjoittaminen onnistunee helpommin sellaiselta urheilija, jota riivaa jatkuva suorituskyvyn parantamiseen ajava tunnekuohu. Voidaan kysyä, että miten hyveen harjoittaminen onnistuu pakkomielteiseen itserääkkiin vaipuneelta urheilijalta. Mielessäni näen hyveiden yläkäsitteenä Khilonin fragmentin ohjenuoran: ”Tunne itsesi”. (Salonen 2008, 77). Itsessään vaikuttavat pakkomielteet ja tunnekuohut täytyy kaikessa kiusallisuudessaan kohdata, jos niitä vastaan haluaa hyveellisiä luonteenpiirteitä itsessään kasvattaa. Jokaisen urheilullisen ihmisen täytyisi miettiä motiivejaan valitsemalleen elämäntyylille.

Lähteet