Mielenterveyshäiriöistä ja erilaisuudesta saa paljon irti filosofian avulla. Nämä aiheet eivät ole niitä kaikista tavanomaisimpia, mutta niitäkin on tutkittu. Tuomas Vesterinen on tehnyt Helsingin yliopistossa väitöskirjaa, jossa käsitellään muun muassa mielenterveyshäiriöiden luokittelua ja monitieteistä selittämistä. Hän piti Nuorten filosofiatapahtumassa alustuksen Epänormaalin diagnoosi, joka käsitteli etenkin mielenterveyden kulttuurisidonnaisuutta ja erilaisuuden ilmiötä. Myös muutama vuosi sitten ilmestynyt Holly Bournen Oonko ihan normaali?-kirja liikkuu teemansa kanssa hyvin pitkälle normaaliuden liepeillä etenkin mielenterveyden häiriöihin kytkeytyvänä ilmiönä. Onko siis normaalin käsitteessä ja määrittelyssä nykymaailmassa jotain vialla?

Mitä on ylipäätänsä normaali ja epänormaali? Kielitoimiston sanakirjan mukaan normaali adjektiivinä tarkoittaa tavanomaista, tavallista, säännönmukaista, säännöllistä, odotuksenmukaista, oikeaa, hyväksyttävää. Epänormaali taas tarkoittaa säännönmukaisesta, tavallisesta poikkeavaa, säännötöntä, luonnotonta, abnormia. Pelkästään nämä hakutulokset avaavat normaaliuden suhdetta maailmassamme. Normaali tarkoittaa muun muassa oikeaa ja hyväksyttävää, epänormaali luonnotonta. Kun jokin asia on normaalisti, se on myös samalla rinnastettavissa oikeaksi ja hyväksyttäväksi, kun taas epänormaali asia luonnottomaksi. Normaali mielenterveys, eli tila jossa ei ole mielenterveyden häiriöitä rinnastuu siis hyvinkin suoraan oikeaksi ja hyväksyttäväksi. Ei siis ihme, että mielenterveyden häiriöt ovat vieläkin usein vaikeasti lähestyttävä aihe. Kun jokin jo ensi metreillä tuomitaan epänormaaliksi, niin stigma eli negatiivinen leimaus syntyy hetkessä.

Bournen kirjassa päähenkilönä on 16-vuotias Evie, jolla on paha OCD eli pakko-oireinen häiriö. Hän pelkää sairauksia ja bakteereja niin paljon, että joutui olemaan kolme vuotta poissa opinnoista ja muusta elämästä omaan taloonsa melkein lukittautuneena. Sopeutuminen takaisin ei ole helppoa ja tarve olla viimeinkin normaali on erittäin vahva. Hän on kyllästynyt olemaan kummallinen ja yrittää väkisin pakottaa itseään keskiverto nuoren oloiseksi. Hän ei uskalla kertoa ongelmistaan edes läheisimmille ystävillensä, koska pelkää leimautumista ja muita negatiivisia seurauksia.

Välillä ihmisillä tuntuu olevan pakonomainen tarve olla normaali ja vältellä siten epänormaaliutta. Tämä näkyy erityisesti murrosiässä, mutta samaa on havaittavissa ihan kaiken ikäisillä ihmisillä. Toisille se on kuitenkin tärkeämpää ja pakonomaisempaa. Mutta miksi? Erottuminen joukosta saatetaan kokea ahdistavaksi ja ikäväksi, joten normaaliuuteen pyrkiminen koetaan ehkä turvallisimmaksi vaihtoehdoksi. Sen takana saattaa piillä epävarmuus tai oman minän tuntemattomuus. Ihminen kuitenkin saattaa hyvinkin tiedostaa mikä omassa itsessä on epänormaalia ja tämä saattaa johtaa esiripun taakse piiloutumiseen. Mielenterveyden häiriöiden kohdalla siitä saattaa kasautua isokin ongelma. Monet ihmiset pelkäävät häiriön paljastumista tai näkymistä muille ja sen takia he saattavat päätyä esittämään niin sanotusti normaalia, vaikka oikeasti mielenterveydessä olisi jotain vialla. Se voi esimerkiksi hidastaa mahdollista hoidon saantia ja saattaa pitkittyessään vain kasata ongelmaa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tilanteelle voi käydä niin kuin joillekin haavoille: laastarikaan ei auta kaikkiin vammoihin, vaan osa tarvii ilmaa ja erilaista hoitoa.

Tuomas Vesterinen avasi alustuksessaan silmukkavaikutusta, joka on löydetty mielenterveyshäiriöistä. Hän avasi myös samaa aihetta Antroblogi nettisivuilla. Arvolatautuneisuuden takia saatuun diagnoosiin saatetaan reagoida herkästi. Diagnostiset kategoriat ja luokitellut ihmiset ovat siis vuorovaikutuksessa. Oiremääritelmät nimittäin tarjoavat ihmiselle niin sanotusti oikean tavan kokea ahdistusta, masennusta tai mitä tahansa häiriötä tai sairautta. Se voi johtaa diagnoosin huomaamattomaan sisäistykseen tai myös vastustukseen leimautumisen pelossa. Sen seurauksena luokitteluja voidaan joutua tarkistamaan ja muokkaamaan, että ne vastaisivat luokiteltujen ihmisten monimuotoisia reaktioita. Tämä silmukkavaikutus muistuttaa noidankehää, joka vain monimutkaistuu ajan saatossa.

Tämä koko kuvio vaikuttaa ensiksi monimutkaiselta, mutta siihen syventyessä huomaa silmukan vaikean luonteen. Onko siis ollenkaan hyvä diagnosoida ihmisiä, jos se voi merkittävästi muuttaa henkilön oirekuvaa? Silmukkavaikutus näyttää noidankehältä, josta ei ainakaan vielä ole yritetty päästä eroon. Tästä tulee mieleen myös lumelääkkeet: ne ovat lääkkeitä, jotka eivät oikeasti sisällä lääkeaineita. Ne voivat saada silti ihmisillä oireita lievitettyä. Kuinka paljon ihminen on siis uskomustensa uhri? Miten vakavassa tilanteessa lumelääkettä saisi käyttää? Onko oikein tarjota lumelääkettä tai diagnoosia ihmiselle, kun on tiedossa mitä seurauksia niillä voi olla? Lumelääkeestä ei välttämättä toki ole haittaa, mutta siitä voi olla haittaa jos lumevaikutus ei toimikaan ja sairaus ei parane. Diagnoosi saattaa taas vaikuttaa potilaaseen pahentamalla tilannetta tai herättämällä vastustusta ja sen seurauksena voi olla monia erilaisia asioita. Entä jos lievästi masentunut henkilö reagoi diagnoosiin niin vahvasti, että masennus pahenee vaikea-asteiseksi?

Diagnosointiin liittyy siis myös vahva eettinen puoli. Tarkoitusetiikan mukaan diagnosointi voi olla hyvästä, jos tarkoituksena on helpottaa tilannetta. Se tarkoittaisi, että diagnoosin tekevä lääkäri haluaisi vilpittömästi auttaa potilastaan. Jos kuitenkin diagnoosi tehdään muista syistä voi se olla tarkoituseettisesti väärin. Voikohan diagnosoitiin liittyä esimerkiksi tarvetta juurikin vain luokitella ongelmia?  Seurauseettisesti diagnosointi voi olla samalla tapaa väärin tai oikein, riippuen lopputuloksesta. Jos seurauksena näyttää laajemmalti olevan silmukkavaikutusta, olisiko diagnosointi väärin? Jos kuitenkin suurimmalla osalla diagnosointi helpottaa tilannetta niin sitten se olisi seurauseettisesti hyvä teko. Entä jos osalle vaikuttaa negatiivisesti ja osalle positiivisesti, mitä silloin kuuluisi tehdä? Velvollisuuseettisesti diagnosointia voidaan pitää hyvänä, koska lääkärillä voi olla velvollisuus auttaa potilaita parhaansa mukaan ja ainakin tällä hetkellä diagnosointia pidetään vielä yleisesti hyvänä keinona auttaa mielenterveyden häiriöiden hoidossa.Hyve-eettisesti lopputulos on hyvin samankaltainen, koska auttaminen on hyve. Monimutkaisempi tilanteesta tulee, jos todetaan, että diagnoosi ei auta. Silloin auttaa tulisi jollain muulla tapaa. Diagnosoinnille löytyy siis etiikasta puolustavia ja vastustavia näkökulmia, mutta tärkeintä olisi ehkä tiedostaa riskit, mitä diagnosointiin liittyy. Sitten voitaisiin miettiä onko ihmisten auttamiselle muita muotoja, joihin ei liittyisi samanlaista ongelmaa.

Vesterisen keskeisenä tutkimuskohteena on mielenterveyden kulttuurisidonnaisuus. Hän nosti esille muun muassa skitsofrenian, jonka oirekuvissa on paljon eroa eri kulttuureiden välillä. Hän nosti esimerkiksi Tanya Luhrmannin tutkimuksen jossa todettiin, että länsimaissa skitsofreniaan sisältyy yleensä epämiellytäviä aistiharhoja, mutta joissain muissa kulttuureissa aistiharhat ovat paljon positiivisempi kokemus. Esimerkiksi Intiassa ja Ghanassa mieli koetaan enemmän osaksi sosiaalista ympäristöä ja harhojen kuulija ei siten leimaudu omituiseksi, kun äänien kuuleminen on positiivinen asia. ADHD ja autismin kirjon häiriöt ovat yksi aihepiiri, jota Vesterinen on käsitellyt. Hän oli esimerkiksi Italiassa vierailulla, jossa pienten lasten opettaja totesi, että jos lapsilla diagnosoitaisiin ADHD Italiassa yhtä herkästi kuin esimerkiksi Suomessa niin suurimmalla osalla lapsista olisi ADHD. Italiassa vilkkaus ja aktiivisuus ovat niin sanotusti normaaleja ja täysin odotuksenmukaisia piirteitä persoonallisuudessa. Siellä taas hiljaisuutta ja sisäänpäinkääntyneisyyttä pidetään outona. Suomessakin tilanne on aikalailla päinvastoin, varsinkin jos mennään ajassa taaksepäin.

Mutta mille asialle haetaan helpotusta diagnoosin avulla? Onko se vain itselleen tai esimerkiksi diagnosoidun lapsen vanhemmalle tapa etsiä syy tavallaan oman itsen vaikutusvallan ulkopuolelta? Jostain mille ei vain voi mitään? Vai onko diagnoosien takana ihmisen tarve päästä luokittelemaan? Kapitalismiin pohjautuva tavoite päästä myymään lääkkeitä ja saada ihmiset maksamaan terapiasta? Medikalisaatiosta eli lääketieteellistymisestä on ollut puhetta jo jonkin aikaa, mutta ei tarkkaa tietoa esimerkiksi laajuudesta. Medikalisaatio on lääketieteen vahvistumista ja elämäntapahtumien ja poikkeavuuksien lääketieteellistämistä. Monelle ihmiselle voi olla nykyään vaikeaa käsittää mihin kannattaa käyttää lääkkeitä ja mihin ei, koska lääkkeitä kyllä on tarjolla joka lähtöön. Ajatus siitä, että medikalisaatio olisi ottanut mielenterveydenkin vaikutuspiiriinsä on pelottava, mutta mahdollisesti ainakin osittain totta. Vesterinen kertoi muun muassa siitä, että lääkefirmat markkinoivat masennuksen Japaniin 2000-luvun alussa. Hänen mukaansa masennus on vahvasti länsimaista lähtöisin ollut “vaiva”, koska esimerkiksi Japanissa masennuksen tunteet koettiin esteettisiksi ja vasta markkinoinnin jälkeen patologisiksi eli sairaalloisiksi. Onko tämä oikein ja hyvä suunta?

Välillä tuntuu, että ihmisten käsitys normaalista ei ole enää terve. Normaaliksi määriteltyjen asioiden tavoittelu näkyy tänä päivänä muun muassa mielen sairauksissa, mutta tilanne ei ole aina ollut samanlainen. Nykyään epänormaaliksi saatetaan määritellä esimerkiksi autistinen henkilö ja vasenkätinen normaaliksi. 1800-luvulla taas vasenkätisyys oli epänormaali mielisairaus ja autismiin liittyvät oireet saattoivat olla täysin hyväksyttyjä ja normaaleja. Myös erilaiset seksuaalisuuden muodot esimerkiksi homoseksuaalisuus ja sen normaalius ovat olleet suuressa muutoksessa etenkin viime aikoina. Osaltaan normaalin käsitys on siis ehkä vähitellen laajenemassa, mutta matkaa on vielä paljon. Sanaa normaali ei kuitenkaan ole aina käytetty. 1700-luvulla puhuttiin siitä, onko jokin ihmisluontoista. Vasta 1800-luvulla sana normaali levisi puhekieleen lääketieteen kautta. Sen jälkeen se on pikkuhiljaa levinnyt myös ihanteeksi. Pitäisikö meidän vihdoin ottaa toinen suunta ja myöntää se ettei normaalius ole se asia mitä kohti elämässä pyritään?

Samaan tapaan kuin normaalius levisi aikoinaan puhekieleen, myös mielenterveyden häiriöiden ja -sairauksien nimet tyyppillisimpien oirekuvien kera ovat levinneet puhekieleen. Ongelmana siinä on kuitenkin se, että puhekielessä niitä käytetään useasti väärin. Esimerkiksi Bournen kirjassa Evien kaveri kuvailee toista ihmistä pakko-oireiseksi pelkästään hetken mielikuvan perusteella. Tämä saa Evien tuntemaan itsensä vielä huonommaksi ja kynnys kertoa muille tilanteestaan kasvaa entisestään. Häiriöiden ja sairauksien nimien käytössä pitäisi siis olla varovainen. On tärkeää, että asioilla on nimet, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on käyttää nimiä oikein.

Toki on olemassa myös ihanteellisia tapoja olla epänormaali. Ne kuitenkin liittyvät johonkin muuhun tavoiteltavaan esimerkiksi epänormaalin suureen lahjakkuuden määrään. Vaikka suositun laulajan laulutaitoa ei pidetä ehkä normaalina tai keskinkertaisena, niin se ei ole silti yleensä huonoksi mielletty asia. Silloin saa olla epänormaali, jos kyse on jostain erityisestä älykkyydestä tai lahjakkuudesta. Jotkut toki pitävät myös suosiossa keplottelevia julkisuuden henkilöitä huonoina ihmisinä ehkä juuri sillä perusteella, että suuri lahjakkuus ei ole normaalia ja normaalius on tärkeintä. Mielenkiintoista on myös se, että mielenterveyden häiriöt voivat tavallaan myös ruokkia taiteellisuutta. Vastikään Helsingin sanomissa julkaistiin uutinen, jossa kerrottiin, että ainakin joitain mielenterveyden häiriöitä esiintyy prosentuaalisesti huomattavasti enemmän taidekorkeakoulussa opiskelleilla kuin muilla akateemisesti koulutetuilla. Arveltiin, että häiriöillä ja luovuudella voi olla tavallaan sama alkulähde aivotoiminnassa.

Valitettavasti monet normaalista poikkeavat asiat kuitenkin määritellään edelleen negatiivisiksi asioiksi. Normaaliuden ydin onkin juuri vertailemisessa. Vertailun ongelma taas usein siinä, että emme päällepäin pysty näkemään ihmisestä juuri mitään ja todellisuudessa kaikista löytyy jotakin epänormaalia ja loppujen lopuksi olisi aika epänormaalia olla kaikilla asteikoilla täysin normaali. Bournen kirjassa Evie tutustui toiseen mielenterveyden häiriötä kärsivään ihmiseen, mutta ei edes uskaltanut tarjota myötätuntoa ja apuaan, vaikka hänellä olisi ollut hyvin paljon omakohtaista tietoa ahdistukseen liittyvistä häiriöistä. Hän itsekin jälkeenpäin ymmärsi, että ei voinut myöntää olevansa itsekin vaikeuksissa samojen asioiden kanssa, koska sai tuttavansa rinnalla ensimmäistä kertaa tuntea itsensä terveeksi ja normaaliksi osapuoleksi. Laajemmassa mittakaavassa tämän kaltainen ilmiö näyttäisi ihmisiä enemmänkin kauemmaksi toisistaan ajavalta kuin lähemmäksi tuovalta.

Vaikuttaa kummalliselta, että samaan aikaan ihmiset tekevät normaaliudesta tärkeää hyvettä ja kehittelevät toisilleen epänormaalin diagnooseja. Mutta kuinka objektiiviseen lopputulokseen esimerkiksi diagnoosin tekemisessä voidaan päästä, jos kerran diagnoosit ovat ihmislajin itse itselleen kehittelemiä järjestelmiä? Kovin objektiivista kuvaa tilanteesta sillä ei välttämättä saada.Vesterinenkin kertoi tapauksesta, jossa kansainvälisestä tautiluokituksesta jätettiin pois yksi oiremääritelmä, koska yhdellä asiaa päättäneistä esiintyi kyseistä oiretta. Miten tällaisin keinoin kasattu tautiluokitus voisi olla objektiivinen? Varsinkin kun yhdistetään tähän vielä tiedot silmukkavaikutuksesta. Mutta miten psyykkisistä sairauksista kärsiviä henkilöitä voitaisiin lähteä auttamaan ellei diagnoosien kautta?

Evien tarina loppuu psykiatriselle osastolle. Hänen sairautensa on uusiutunut ja edessä on uusi hoitojakso. Hänen tilansa paheni pikkuhiljaa ja tilanne ei olisi yltynyt niin pahaksi, jos hän olisi sanonut siitä esimerkiksi terapeutilleen tai vanhemmilleen. Hänen halunsa olla viimein “normaali” meni kuitenkin edelle ja hän ei halunnut näyttää muille mitään kasaantuvista ongelmistaan. Kirjan lopussa Evie kuitenkin uskaltaa kertoa ystävilleen sairaudestaan. Loppu jätetään auki, mutta tunnelma on kuitenkin valoisa. Evien tarina toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tuhoisia vaikutuksia “normaalin” muottiin yrittämisellä voi olla ja vastaavia tapauksia löytyy varmasti paljon yhteiskunnastamme. Hyvä esimerkki siitä kuinka sairaaksi ilmiö normaalista ja epänormaalista voi ihmiset tehdä.

Onko se sitten loppujen lopulta luonnottoman poikkeavaa olla erilainen? Omistaa häiriö mielessä? Tai näyttää erilaiselta kuin muut? Käyttäytyä eri tavalla kuin muut? Haluta erimakuista ruokaa? Kaikkea ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta ehkä tämän hetkiset muotit ihmisille ovat edelleen liian ahtaat. Matka siihen millaiseksi normaali määritellään on ollut pitkä ja jatkuvassa muutoksessa ja nyt voisi olla hyvä aika myöntää epänormaaliuden luonnollisuus ja jatkaa matkaa aivan uuteen suuntaan. Niinkuin koulumme seinälläkin lukee: kukaan täällä ei ole normaali!