Carl Linnaeus (1707–1778), myöhemmin aatelisnimen von Linné saanut luonnontieteilijä, kuuluu Lapin tutkimuksen klassikoihin. Vaikka Linnaeus kävi Lapissa ainoastaan yhden kerran vuonna 1732, eikä matka ulottunut erityisen laajalle, on hänen Lappia käsittelevillä teksteillään silti huomattava kulttuurihistoriallinen merkitys. Luen tässä artikkelissa Linnaeuksen kolmea toisiinsa kytkeytyvää tekstiä: Lapinmatkan päiväkirjaa Iter Lapponicum (1732), käsikirjoitusta Diæta naturalis (1733) sekä teosta Flora Lapponicum (1737). Tarkasteluni rajautuu erityisesti Linnaeuksen kuvauksiin saamelaisista ja heidän elintavoistaan, mutta pohdin niitä myös luonnontieteilijän omien tuntojen ilmauksena.

Tausta

Lapinmatkan päiväkirja on merkittävä paitsi pohjoisen historian kannalta myös siksi, että se on ainoa Linnaeuksen omin käsin kirjoittama matkakuvaus. Myöhemmillä matkoillaan (Taalainmaa 1734, Öölanti ja Gotlanti 1741, Länsi-Göötanmaa 1746 ja Skåne 1749) hän usein saneli havaintonsa jollekin matkaseurueen jäsenelle. Ensimmäisellä matkallaan Linnaeus oli yksin ja omillaan, vailla ketään kenelle luennoida. Siksi juuri tätä kesän 1732 päiväkirjaa on totuttu pitämään hänen tuotantonsa henkilökohtaisimpana dokumenttina; näillä sivuilla tiedemies on vielä ”luonnontilassa”. Kenties epämuodollisuus ja tuoreus vaikuttivat siihen, ettei Linnaeus koskaan julkaissut päiväkirjaa. Se nousi yleiseen tietoon lopulta vuonna 1811, jolloin Lontoossa ilmestyi englanninkielinen käännös. Ruotsissa päiväkirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1889, mutta kauan kaivattu tieteellinen laitos valmistui vasta vuonna 2003.

Linnaeuksen myöhemmän kehityksen valossa matkaa Lappiin on pidetty lähinnä luonnontieteellisenä projektina. Linnaeukselle kuitenkin myös ihminen oli osa luonnon järjestystä; siksi havaintojen piiriin kuuluivat kasvien ja eläinten lisäksi myös pohjoisen asukkaat ja heidän tapansa. ((Linnaeuksen näkemykset vaikuttivat osaltaan antropologian syntyyn. En tässä yhteydessä kuitenkaan lähde käsittelemään hänen biologista ihmiskäsitystään sen laajemmin. Aiheesta ks. esim. Gunnar Broberg, Homo Sapiens – Linnaeus’s Classification of Man. Teoksessa Linnaeus. The Man and His Work. Edited by Tore Frängsmyr. Canton, MA: Science History Publications 1994 (1983).)) Modernin lukijan silmissä lienevät juuri matkakertomuksen lukuisat etnografiset yksityiskohdat sen parasta antia. Matkan alkuperäiset taustat ulottuivat kuitenkin vielä laajemmalle ja liittyivät Upsalan kuuluisan barokkitiedemiehen Olof Rudbeckin (1630–1702) muinaishistoriallisiin ja kielitieteellisiin haaveisiin. Vertaileva kielitiede oli 1600-luvulla vasta sikiämässä ja monet oppineet olivat kiinnostuneita löytämään paratiisissa puhutun alkukielen, siis sen, jolla Aadam antoi nimet kaikille eläimille ja kasveille. Rudbeckin mukaan se oli ruotsi. ((Rudbeck vanhemman maailmankuvasta ks. Gunnar Eriksson, The Atlantic Vision. Olaus Rudbeck and Baroque Science. Canton: Science History Publications 1994.)) Hänen poikansa, lääketieteen professori ja kasvitieteilijä Olof Rudbeck nuorempi (1660–1740), oli maltillisempi, mutta yhtä kaikki innokas lingvisti. Hän matkusti vuonna 1695 Tornion korkeudelle asti ja uhrasi suuren osan Lappia käsittelevästä tekstistään Laponia illustrata (1701) juuri kielitieteellisiin pohdintoihin. ((Olof Rudbeck d.y. Nora Samolad sive Laponia Illustrata. Uppsala 1701. http://digibook.ub.umu.se/rara/10476694.pdf (luettu 10.1.2014) )) Vastaavanlainen tutkimus oli myös yksi nuoren luonnontieteilijän Linnaeuksen tehtävistä, mutta hän ei kyennyt tuomaan Rudbeckille vastausta siihen, olisiko saamelaisten kieli kenties läheisempää sukua Amerikan mantereen asukkaiden kielille kuin heprealle. Linnaeuksella ei ylipäätään ollut mainittavaa kielipäätä. Edes myöhemmällä monivuotisella ulkomaanmatkallaan hän ei oppinut vieraita kieliä, etenkään oppineiston ja yläluokan käyttämää ranskaa. Tyytyminen oli koululatinaan ja ruotsiin. Sivumennen sanoen häneltä puuttui muitakin sivistyneelle herrasmiehelle kuuluvia ominaisuuksia, esimerkiksi kunnollinen piirustustaito. Seikka on mielenkiintoinen siksi, että Lapinmatkan päiväkirjassa on lähes kaksi ja puolisataa piirrosta. Niitä puolestaan ei ole analysoitu edes vuoden 2003 tieteellisen laitoksen selityksissä, mikä on vakava mutta kertova puute. Visuaalinen tiedonmuodostus ei suinkaan aina tule huomioiduksi kulttuurihistorian tutkimuksessa. Niinpä saamme tietää kaiken mahdollisen sanallisen selvityksen (kasvien nimistö, latinan, saamen ja suomenkieliset maininnat jne.), mutta emme riviäkään Linnaeuksen tavasta hahmottaa näkyvää maailmaa piirtämiensä kuvien avulla ja niiden kautta. Ainoaksi asiaa pohtineeksi tuntuu jäävän matkalla kohdattu saamelaismies, jossa tutkimusmatkailijan piirrokset herättivät pelkoa ja kunnioitusta. ((IL I 120. Käytän Lapinmatkan päiväkirjan tieteellistä laitosta. Kirjasta on aiemmin ilmestynyt Tuomo Itkosen suomennos: Carl von Linné, Lapinmatka 1732. Hämeenlinna: Karisto 1969, ja sen toinen, Ilkka Kukkosen täydentämä painos 1993.))

Kritiikki

Linnaeuksen Lapinmatkan kertomuksesta, kuten hänen neljästä muustakin matkakuvauksesta on Ruotsissa tullut klassikkoja. Niiden kautta luonnontieteilijä tuntuu konkreettisesti kiinnittyvän kotimaansa maisemaan. Samalla hänestä on rakennettu koko Ruotsin suurmiestä, joka uupumatta kulki ja tutki maansa joka kolkan. 1800-luvun romantiikka synnytti Linné-kultin, jonka purkaminen on tapahtunut vasta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Sten Lindrothin artikkeli ”Two Faces of Linnaeus” vuodelta 1983 on tärkeä etappi tiellä kriittiseen Linné-tutkimukseen. ((Sten Lindroth, The Two Faces of Linnaeus. Teoksessa Linnaeus. The Man and His Work 1994 (1983).)) Linnaeuksen uudelleenarvioinnin myötä ihailua on haluttu purkaa myös Lapinmatkan tapauksessa. Kaikkein radikaaleimmin tätä on tehnyt Lisbet Koerner vuonna 1999 kiitosta saaneessa teoksessaan Linnaeus: Nature and Nation. Hänen tulkintansa Linnaeuksen matkan tuloksista on kriittisyydessään lähes tyrmäävä. Koerner esittää, että Linnaeus ei edes käynyt kunnolla Lapissa ja lisäili matkakertomukseensa peninkulmia saadakseen matkaa rahoittaneelta Upsalan tiedeseuralta kotiin palattuaan paremman maksun. Kysymys matkareitistä on nostettu esiin jo aiemmassa Linné-tutkimuksessa ((Esimerkiksi K. B. Wiklund, “Linné och lapparna”. Svenska Linnésällskapets Årsskrift VIII, 1925.)), mutta Koernerin tulkinnalle on silti vaikea löytää tukea. Päinvastoin herää epäilys, että hän on paneutunut Linnaeuksen matkaan liittyviin papereihin vain julkaistun päiväkirjan osalta; muuten on mahdotonta ymmärtää väitettä siitä, että Linnaeus ei ylittänyt napapiiriä. ((Lisbet Koerner, Linnaeus: Nature and Nation. Cambridge, Mass. – London: Harvard University Press 1999, 61–62.)) Tiedeseuralle laatimassaan selvityksessä Linnaeus nimenomaisesti kertoo matkasta Ylitornioon ja edelleen Torniojokea pitkin Könkään ruukille Pajalaan. ((IL II 353. Linnaeus mainitsee myös Junosuandon ja Jukkasjärven, mutta en ota kantaa siihen ehtikö hän sinne saakka. Paluumatkan jokea alas hän joka tapauksessa aloitti lähes saman tien perille päästyään.)) Näiltä kymmeneltä päivältä (20.–30.8.1732) hän ei tehnyt mitään päiväkirjamerkintöjä, luultavasti siksi ettei riskeerannut foliokokoisen muistikirjansa ottamista mukaan venematkalle. Ajatus, että hän olisi keksinyt matkan tai valehdellut sen pituudesta ei tunnu uskottavalta. Asia olisi tullut helposti ilmi koska matkaseurana oli Kalixin kihlakunnantuomari Michael Höijer. ((IL II 24.))

Lapinmatkan kritiikin pohjana on ajatus, että nuori Linnaeus oli paljon suuremmassa määrin opportunisti kuin tiedemies. Iter Lapponicum tukee kuitenkin päinvastaista näkemystä. Linnaeus oli poikkeuksellisen tarkka havainnoitsija eikä muistiinpanojen rehellisyyttä ole syytä epäillä. Mahdollisuus kyseenalaistaa kirjoittajan sanomisia syntyy vasta siinä vaiheessa kun Linnaeus julkaisee Lapinmatkansa tietoja. Vain lukemalla alkuperäistä päiväkirjaa ja toimitettua teosta rinnakkain on mahdollista hahmottaa sitä, miten nuori Linnaeus valikoi ja muokkasi aineistoaan, toisin sanoen millainen tiedemies hän oikeastaan oli. Tarkastelen seuraavassa Linnaeuksen näkemystä Lapista ja sen asukkaista takaperoisessa järjestyksessä, siis myöhemmistä teksteistä kohti alkuperäistä matkapäiväkirjaa.

Felix lappo – Onnellinen saamelainen

Linnaeuksen matkan tieteelliset tulokset tulivat julki kolme vuotta matkan jälkeen 1737. Silloin ilmestyi Amsterdamissa painettu latinankielinen teos Flora Lapponica, Lapin kasvisto. Se oli yksi Linnaeuksen ulkomaanmatkallaan 1735–1738 julkaisemasta kahdeksasta tieteellisestä teoksesta. ((Merkittävin julkaisuista oli Systema Naturae, josta kasvoi myöhemmin Linnaeuksen taksonominen pääteos. Vuoden 1735 ensimmäinen painos sisälsi kuitenkin vain 11 painosivua. Flora Lapponican laajuus puolestaan on noin 400 sivua.)) Kasvitieteellisten kuvausten ohella siihen sisältyy mielenkiintoisia tietoja pohjoisen asukkaista. Monet niissä esitetyt asiat löytyvät myös Iter Lapponicum -muistiinpanoista, mutta huomattavasti arkisemmassa muodossa. Näyttää siltä, että kansainväliselle yleisölle suunnatussa Flora Lapponicassa Linnaeus haluaa aivan erityisesti kehuskella saamelaisten ominaisuuksilla.

Hänen mukaansa lappalaiset eivät halua veltostaa ruumiinsa jäntevyyttä ulkoisin kylvyin eivätkä syyttä suotta heikentää vatsaansa ja sisäelimiään lämpimillä juomilla. Heidän aterioillaan saa syödäkseen vain sellaista mitä luonto itse on heille suonut. ((FL § 8, 18; LK 19, 22. Kaikki lainaukset Flora Lapponicasta ovat Marja Itkonen-Kailan suomennoksesta.)) Lähtökohta on erikoinen, sillä olosuhteista – siis kylpylöiden ja kahviloiden puuttumisesta – tehdään hyve. Se, mikä Linnaeuksessa varsinaisesti herättää ihmetystä on lappalaisten tavaton ketteryys.

En ole nähnyt kansanheimoa joka liikkuisi ketterämmin kuin lappalaiset. Heillä ei näet ole kengissään korkoja vaan he pitävät aivan ohuita ja yksinkertaisia poronnahkajalkineita, eivätkä he käytä kiristäviä hihnoja, solkia tai vöitä. He liioin koskaan syö suolaisia ruokia eivätkä kasviksia, ja he astuvat jalat sisäänpäin; tämä luonnon neuvoma tapa on Lapissa säilynyt. Matkalla Ruijaan tarkkailin ihaillen kahta lappalaista matkakumppaniani, joista toinen toimi oppaana ja toinen tulkkina. Tunturien yli päästyämme minä, nuori mies, makasin voipuneena ja väsymyksestä puolikuolleena tuolla ihmisten äärimmäisellä asuinsijalla, kun taas nuo kaksi ukkoa leikkivät ja juoksivat kuin poikaset, piittaamatta vähääkään matkan rasituksista, vaikka kummallakin oli melkoinen kantamus minun varusteitani. Olen omin silmin nähnyt yli 70-vuotiaiden ukkojen nostavan kantapäänsä kaulalleen kuin lapset, aivan vaivattomasti. Oi sinä elintapojen pyhä yksinkertaisuus, jota ei voi kylliksi ylistää! ((FL § 200; LK 56–57.))

Linnaeus näyttäisi ylistävän saamelaisia, joiden ominaisuudet löysien vaatteiden ja erityisen ruokavalion ansiosta ylittävät rappeutuneen ”kulttuuri-ihmisen” kyvyt. Tässä meillä on idullaan valistuksen ”takaisin luontoon” asenne. Mutta samalla Linnaeus jättää kertomatta, että hän itse teki suuren osan tutkimusmatkastaan hevosen selässä ja oli kaikkea muuta kuin tottunut erämaissa liikkuja. Jalkapatikassa saamelaiset kantoivat hänen tavaransa; mittatikuksi hän on hieman heppoinen. Myöskään lappalaisten ketteryyden suhteen Linnaeuksella ei ole vertailukohteita sillä hän ei ollut vielä käynyt kertaakaan Ruotsin ulkopuolella eikä kovin montaa kansanheimoa nähnyt.

Samalla kapealla kokemuksella Linnaeus toteaa, että lappalaiset ovat hedelmättömämpiä kuin ketkään muut eurooppalaiset ja arvelee, että tämä saattaa johtua siitä, etteivät he välitä suolaisesta ravinnosta. ((FL § 312; LK 74.)) ”Hedelmättömyys” johtuisi siis jonkin asian pitämisestä tai ei-pitämisestä, ei esimerkiksi ympäristön, elintavan ja ravinnon asettamista rajoituksista. Tekstissä nousee esiin myös Linnaeuksen päättelyä ohjaava uskonnollinen vakaumus, jonka mukaan Jumala on järjestänyt kaikki palat luonnossa oikeille paikoilleen. Linnaeus toteaa esimerkiksi poroista seuraavaa:

Porot kärsivät suuresti kuumuudesta ja rakastavat kylmyyttä; niiden karvat ovat niin tiheässä että ne kesällä törröttävät miltei pystyssä, ja jos niitä erottelee toisistaan sormella, voi tuskin löytää nahasta paljasta kohtaa. Sen vuoksi on korkein Luoja antanut näiden eläinten asuinsijoiksi pohjoisimmat seudut, Lapin, Islannin, Grönlannin jne., ja huolehtinut siitä että niillä on täällä sopivaa ravintoa. ((FL § 437; LK 114.))

Toisin sanoen Jumala ensin loi tiheäkarvaisen peuraeläimen ja sitten – kenties hieman asiaa pohdittuaan – asetti sen asumaan sinne missä on kylmää. Linnaeuksen naiiville teleologiselle selitykselle on helppo hymyillä, mutta toisaalta kyse on siitä, että hän näkee luonnon suurena harmonisena kokonaisuutena, jossa kaikella, myös ihmisellä, on oma roolinsa. Tore Frängsmyr on lukenut tämän näkemyksen aatehistoriallisesti utopioiden joukkoon. ((Tore Frängsmyr, Framsteg eller förfall. Framtidsbilder och utopier i västerländsk tanketradition. Stockholm: LiberFörlag 1981, 78–85.)) Lappalaisesta tuleekin Linnaeuksen varhaisteoksissa eräänlainen luonnontilassa elävän ihmisen perikuva, ja hän itse vertaa heidän oloaan Ovidiuksen kuvailemaan kulta-aikaan. ((IL I 49. Itse asiassa Linnaeus puhuu hopea-ajasta (ætatis argenteæ), mutta siteeraa kulta-aikaa koskevaa kohtaa. Ks. Ovidius, Muodonmuutoksia. Suomentanut Alpo Rönty. Helsinki: WSOY 1997, 47 (rivit 101–102).)) Lappalaisten onnellisuuden ylistyksessä on yli äyräittensä pursuavan tunturipuron raikkautta.

Ihmeellinen taloudenpito, miltei niukempi kuin itsensä Diogeneen! Oi onnellinen lappalainen, joka näin hyvin elät piilossa maailman etäisimmässä kolkassa, tyytyväisenä ja viattomana! Sinun ei tarvitse pelätä katovuosia eikä sotia, jotka eivät voi saavuttaa sinun seutujasi, mutta usein hetkessä tuhoavat Euroopan kukoistavimmat maakunnat ja kaupungit. Sinä nukut täällä taljasi alla vapaana kaikista huolista, kiistoista ja riidoista, tietämättä mitä kateus on. Vain ukkosenjumalan salamaniskut sinä tunnet, et muita. Kartutat viattomia elonvuosiasi sadan tuolle puolen, vanhuutesi on kevyt ja terveytesi erinomainen; sinulle ovat tuntemattomia lukemattomat sairaudet jotka ovat yleisiä meidän eurooppalaisten keskuudessa. Sinä elelet metsissä linnun tavoin, et kylvä etkä leikkaa, ja kuitenkin hyvä Jumala ravitsee sinua mitä parhaiten. Koristeitasi ovat värisevät puiden lehdet ja ruohikkoiset lehdot. Juomanasi on kristallinkirkas vesi, joka ei sekoita aivoja eikä tuntureillasi aiheuta struumaa; ruokanasi on keväällä tuore kala, kesällä juustonhera, syksyllä metsäkanalinnut, talvella tuore poronliha, joka syödään ilman suolaa ja leipää, ainoana ruokalajina. Aterioit noustuasi turvallisesti vuoteeltasi ja laskeutuessasi taas sille, etkä sinä tunne meidän myrkkyjämme, jotka kätkeytyvät makeaan hunajaan. Sinua ei vaivaa keripukki, ei horkka, ei turvotus eikä kihti, ruumiisi on jäntevä ja notkea, mielesi vapaa. Oi sinä pyhä viattomuus, eikö valtaistuimesi olekin täällä faunien keskuudessa, äärimmäisessä pohjolassa, kaikkein halvimmaksi katsotulla seudulla? Eivätkö nämä koivunoksavuoteet olekin sinusta silkkipäällysteisiä pehmeitä höyhenpatjoja parempia? Näin uskoivat myös entisajan ihmiset, eivätkä syyttä. ((FL § 342; LK 89–91.))

Teksti on kirjoitettu tavalla, joka tuntuu meistä liioittelevalta mutta vetosi moniin Linnaeuksen aikalaisiin. Mielikuvat ”jalosta villistä” ja ajatukset ilmaston ja ihmisluonteen välisestä suhteesta olivat suosittuja 1700-luvun Euroopassa. Ilmaisua noble savage oli jo 1670-luvulla käyttänyt runoilija John Dryden, ilmaston vaikutus puolestaan nousi esiin Montesquien teoksen De l’espirit des lois (1748) myötä. Linnaeuksen näkemykset asettuvat ajallisesti ja käsitteellisesti näiden väliin. Hän ei suoraan osallistu kumpaankaan keskusteluun, mutta ruokkii kyllä osaltaan lappalaiskuvauksillaan eurooppalaisen sivistyneistön ajatuksia pohjoisen erityisyydestä ja luonnon ehdoilla elämisestä. ((Laajemmin kiinnostuksen Lappiin herätti luonnollisesti Johannes Schefferuksen monelle kielelle käännetty teos Lapponia (1673), josta myös Linnaeus sai pohjatiedot ennen matkaa. 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla Englannissa ja Ranskassa ilmestyivät Lapissa käyneiden Aubry de La Montrayen (1723), Jean-François Regnardin (1731) ja Réginald Outhierin (1744) matkakertomukset. Kaikki kolme teosta esittävät Lapin ja sen asukkaat kiinnostusta herättävässä ja myönteisessä valossa. Linnaeuksen kuvauksen erillistä jälkivaikutusta onkin vaikea arvioida, sillä se muodostaa vain osan aikakauden Lappi-materiaalista ja jäi latinaksi painettuina jo kirjamarkkinoiden marginaaliin.)) Julistukseen kaukaisessa aikalaisonnelassa asuvista ihmisistä sisältyy kuitenkin aina paradokseja. Yhtäältä lappalainen on turvassa sivistyksen turmelevalta vaikutukselta, toisaalta Linnaeus yrittää omalla kuvailullaan luoda mahdollisimman houkuttelevaa kuvaa Lapista matkan arvoisena paikkana. Hän tuottaa eksotiikkaa, jonka kaikuja voi löytää vielä nykyisistäkin matkailuesitteistä.

Niukka dieetti ja pitkä ikä

Linnaeus liioittelee surutta lappalaisten ikää ja notkeaa elämää, antaen yhdeksi selitykseksi yksinkertaisen ruokavalion. Tarkemmin hän pohtii sitä vuonna 1733 aloittamassaan käsikirjoituksessa Diæta naturalis. Anoessaan kansliapresidentti Cronhielmiltä rahaa ulkomaanmatkaan Linnaeus kuvailee kyseistä työtään seuraavasti: ”Nähdessäni Lapissa terveen lappalaisen keksin joitakin periaatteita, joita noudattamalla ihmiset voisivat elää kaksin verroin pidempään, vailla sairauksia, ex principibus naturalibus.” ((DN 7.)) Linnaeus kiinnittää ensinnä huomiota kiristämättömiin vaatteisiin ja liikunnan vaikutukseen: ”Kun kuljin Lapinmaassa niissä oli kuin olisin ollut alasti, kun tulin takaisin ja minun piti pukeutua meidän vaatteisiimme oli kuin joutuisi kidutusvälineisiin.” ((DN 61.)) Kotiin palattuaan hän huomaa omakohtaisesti suotuisan vaikutuksen ja sanoo jaloissaan olleen kaksinverroin lihaa, kaikki Lapissa liikkumisen ansiota. ((DN 56.)) Sivistys siis näyttäytyy kiristävänä kahleena ja luonnollinen olotila – paratiisillisuuteen viittaava ”kuin olisin ollut alasti” on sen lihallinen vastakohta. Pohjoisessa vaatetus kaiken lisäksi tuottaa eräänlaisen androgynian, sillä Linnaeuksen mukaan lappalaiset miehet ja naiset pukeutuvat samoin ja heitä on vaikea erottaa toisistaan. ((DN 60.)) Ehkä hänelle tämän vuoksi myydään matkamuistoksi naisten hattu.

Ruokavalion suhteen Linnaeus painottaa luonnollisuutta tarkoittaen tällä sekä ruokailurytmiä että nautittua ravintoa: ”Lappalainen syö aamulla ja illalla, ei päivällä, ja kuka ihmisistä on terveempi kuin hän? Samoin eläimet ja ne ovat terveitä.” ((DN 69.)) Pitkän iän selittää Linnaeuksen mukaan se, ettei ruokaa nautita kuumana ja että leipää ja vihanneksia ei käytetä: ”Näin 60-vuotiaita ukkoja jotka juoksivat tunturissa kuin lapset ja laittavan jalan niskaansa, minkä päättelin johtuvan leivän puuttumisesta. /…/ Lappalainen ei syö vihanneksia, on kevyt, elää pitkään, ei saa kiviä.” ((DN 80–81.)) Vastaavia seikkoja oli esitetty jo aiemmin Schefferuksen Lapponiassa, joten osittain Linnaeus havainnoi sitä, mitä häneltä odotetaankin. Myös suolaton ravinto ja siitä johtuva keveys on yksi Schefferukselta perityvä ajatus, johon Linnaeus kiinnittää huomiota. Suolaa lappalainen syö hänen mukaansa vähän tai ei ollenkaan, ja tämän vuoksi 60-vuotias mies jaksaa tanssia sen jälkeen kun on kulkenut neljä peninkulmaa kovassa maastossa. ((DN 85. Vrt. Johannes Schefferus, Lapponia. Suomentanut Tuomo Itkonen. Hämeenlinna: Karisto 1963; pienuudesta ja ketteryydestä 72, leivättömyydestä ja suolattomuudesta 302, taudittomuudesta ja pitkästä iästä 410.))

Flora Lapponicassa yli 70-vuotiaiksi esitetyt ukot ovatkin tässä tekstissä kymmenen vuotta nuorempia. Muitakin eroja on helppo huomata. Diæta naturalis -käsikirjoituksen mukaan lappalainen juo vain puhtaasti vettä, ei tunne muuta juomaa, ja on ketterä kuin nuorallatanssija. Linnaeus havaitsee terveellisen vaikutuksen myös itsessään: ”En ole koskaan voinut paremmin kuin tunturissa, missä minun täytyi juoda pelkkää vettä.” ((DN 89.)) Matkapäiväkirjassa hän toisaalta kirjoittaa, miten lappalaiset tulivat Norjaan ostamaan viinaa, joivat sitä ensin niin kauan kuin pysyivät seisaallaan ja täyttivät sitten poronrakkoleilit mukaan vietäväksi. ((IL I 113.)) Perusajatukseltaan Diæta naturalis kuitenkin edellyttää, että lappalaiset todistellaan terveiksi. Lopullisena terveyden salaisuutena Linnaeus pitää lihan ja kalan jäähtyneen keittoliemen juomista: ”En nähnyt monien joukossa sairasta lappalaista, muuta kuin paloviinasta pää kipeänä.” ((DN 82.))

Onnettomat lappalaiset

Jos Linnaeus Flora Lapponicassa yltyy esittämään lappalaiset lähes paratiisillisina olentoina ja Diæta naturaliksessa kehuskelee heidän ruokavalionsa viisautta, niin alkuperäinen matkapäiväkirja Iter Lapponicum paljastaa asiasta toisenlaisen, huomattavasti realistisemman ja raadollisemman puolen. Ensinnäkin sairauksia löytyy varsin paljon. Metsälappalaisten kohdalla Linnaeus huomioi yleiset vatsakivut, astman ja epilepsian. ((IL I 51.)) Tunturilappalaisten kohdalla hän toteaa, että he sairastuvat isorokkoon vielä vanhalla iällä ja kuolevat siihen kuin ruttoon. Silmäsairautta on paljon, etenkin keväällä, myös kaatumatautia, päänsärkyä ja hysteriaa muutamilla. Vanhoilla on huono kuulo. Yskää esiintyy harvoin, keuhkotautia silloin tällöin, pistoksia, selkäsärkyä eniten kesällä, muhkurajalkaisilla verenvuotoa nenästä. Hengenahdistusta muutamilla vanhuksilla, käheyttä silloin tällöin. ((IL I 134.))

Terveet elämäntavat – ainakin nykykäsityksen mukaiset – jäävät hieman kyseenalaisiksi kun Linnaeus lappalaisen luo tullessaan pakotetaan ensin juomaan paloviinaa ja sitten polttamaan tupakkaa. Jälkimmäistä harrastavat hänen mukaansa kaikki, sekä miehet että naiset 12–15 vuoden iästä lähtien. ((IL I 107; 101.)) Ravinnon kanssa on myös ongelmia, sillä Linnaeuksen suussa lappalaisten yksinkertainen ruoka on kaikkea muuta kuin herkullista. Vastapyydettyä rautua hän ei saa syödyksi sen paremmin keitettynä kuin paistettuna, sillä niihin ei lisätty suolaa. Sama koskee kalalientä. ((IL I 103–104.)) Juustosta hän saa vatsavaivoja ja turvotusta, kuivalihaa hän valittaa huonosti sulavaksi. ((IL I 106; 53.)) Ajoittain myös maisemat ovat vähemmän houkuttelevia.

Koko tämä lappalaisten maa oli enimmäkseen suota, siksi annoin sille nimen Styx. Ikinä ei pappi osaa kuvailla helvettiä tätä pahemmaksi. Milloinkaan eivät runoilijat ole osanneet maalailla Styxiä niin rumaksi, ettei tämä olisi rumempi. ((IL I 52.))

Linnaeus siis tarkastelee saamelaisia ja heidän elinolojaan kahdella eri tavalla. Flora Lapponicaan, jonka kohdeyleisö oli oppinutta, hän kirjoittaa vahvasti liioiteltuja ihailunosoituksia. Ylistämällä eksoottista ”onnellista saamelaista” Linnaeus ylistää välillisesti myös itseään, Lapin asussa poseeraavaa Pohjolan tietäjää ja sen kulttuurin tuntijaa. Hänhän oli matkallaan hankkinut paikallisia vaatteita ja teetätti itsestään muotokuvan niihin pukeutuneena, toisin sanoen esiintyi ikään kuin ”onnellisena lappalaisena” naisen hatussa. Hänen oman kansainvälisen uransa kannalta oli tarkoituksenmukaista puhua ihaillen Lapin alkuasukkaista, joita niin harva eurooppalainen tiedemies oli nähnyt ja tavannut.

Onnellinen Linnaeus

Matkalla kohdattujen metsälappalaisten ja tunturilappalaisten elintavoissa ja -oloissa oli suuria eroja, mutta sitä Linnaeus ei lukijakunnalleen erittele; Flora Lapponica maalaa kuvaa lappalaisista yhtenä harmonisena ja onnellisena ryhmänä. Matkapäiväkirjassa kokemukset vielä ovat avoimen ristiriitaisia. Yhtäältä Linnaeus kirjoittaa, että lappalaiset olivat syntyneet kärsimään pahaa kuten linnut lentämään, toisaalta hän toteaa ettei ollut koskaan nähnyt millään kansalla niin mukavia päiviä kuin lappalaisilla. ((IL I 52; 133.)) Flora Lapponican kansainväliselle lukijakunnalle hän palvelumuotoilee jälkimmäisen, kaikin puolin suruttoman vaihtoehdon. Kuten Lisbeth Koerner osuvasti toteaa, Linnaeuksen lähes kosmiset mittasuhteet saavuttava fiktio sivuuttaa sen tosiasian, että 1700-luvun saamelaiset olivat tyystin kolonialisoituja, monikertaisesti verotettuja, sivistyksen tuoman isorokon, tuhkarokon ja alkoholismin piinaamia ihmisiä. ((Koerner, Linnaeus: Nature and Nation 1999, 73–74.)) Selitys idyllin luomiseen löytyykin pikemmin Linnaeuksen kuin lappalaisten todellisuudesta. Hän oli matkansa aikaan kaksikymmentäviisivuotias opiskelija, poikamies ja täynnä luonnontutkijan kunnianhimoa. Edellisenä kesänä 1731 hän oli kehitellyt valmiiksi ajatuksensa kasvien seksuaalijärjestelmään pohjautuvasta luokituksesta. ((Elis Malmeström, Linnæi väg till vetenskaplig klarhet. Malmö: Allhems Förlag 1960, 37.)) Kesä ylipäätään inspiroi nuorta Linnaeusta, joka Sten Lindrothin sanoin oli kuuman sensuaalinen ja ikään kuin elämää uusintavan ja ylläpitävän rakkauden obsessoima: ”Seksuaalisessa aktissa, Venuksessa sen fysiologisessa merkityksessä, Linnaeukselle näyttäytyi lyhyen pohjoisen kesän mysteerin olemus.” ((Lindroth, The Two Faces of Linnaeus 1994, 10.)) Lapinmatkan kesä keskiyön aurinkoineen oli hänelle ainutlaatuinen kokemus. Aktiivisia eivät olleet vain kasvit, hyönteiset ja muut eläimet vaan myös luonnon osana toimivat ihmiset. Kaupungin ahdistavien vaatteiden ja tapojen vastakohtana Lappi lupasi paluuta alkuperäiseen olotilaan. Päiväkirjassaan Linnaeus kahdesti mainitsee miesten ja naisten nukkuvan kodassa alasti ja toisiaan kainostelematta. ((IL I 48; 100.)) Juhannuksen jälkeen, ennen Luulajan Lappiin saapumista, hän on jo päässyt tekemään havaintoja naisten emättimien piukkuudesta. ((IL I 87. Linnaeus toteaa, ettei lihavilla naisilla emätin suinkaan tule suuremmaksi, vaan pikemminkin ahtaammaksi, ja väittää että mitä laihempi nainen sen suurempi emätin. Kyseinen kohta on jätetty pois 1800-luvun editioista ja myös Itkosen suomennoksesta 1969 (Ilkka Kukkosen täydentämästä 2. painoksesta se löytyy 1993, 101). Sensurointi muistuttaa paitsi tieteen häveliäisyydestä myös siitä, ettei kansallisen suurmiehen kuvaan ole sopinut viettielämä kansan parissa. Suomessa vrt. runonkeruumatkoilla kulkenut Lönnrot.)) Matka ei ole pelkkää kasvien ja kivien tutkimista, vaan luonto paljastaa itsestään muutakin piirroksessa, jonka Linnaeus tekee pienempään muistikirjaansa. Siinä tunturimaisemassa makaa Lapin nainen pusero avoinna ja rinnat paljaana. Kuvaa on mahdollista lukea symbolisesti, enkä esitä sille mitään täsmällistä tulkintaa, mutta Linnaeuksen onnellisesta kesästä ja hänen mielikuviensa lappalaisista se kertoo jotakin.

Lähteet

DN = Caroli Linnæi Diæta naturalis 1733. Linnés tankar om ett naturenligt levnadssätt. Utgiven av Arvid Hj. Uggla. Uppsala: Almqvist & Wiksells 1958.

FL = Linnaeus, Carolus. Flora Lapponica. Amstelædam: Salomon Schouten 1737.

IL = Linnaeus, Carl. Iter Lapponicum. I Dagboken; II Kommentardel. Umeå: Kungliga Skytteanska Samfundet 2003.

LK = Linné, Carl von. Lapin kasveja. Valikoinut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: SKS 1991.