Johdanto

Olen päättämässä kahden vuoden viransijaisuuttani lastensuojelun sosiaalityön avohuollossa ja päivystyksessä. Tätä aiemmin olen työskennellyt mm. ammatillisena tukihenkilönä, perhetyöntekijänä, koulunkäynninohjaajana, sosiaaliohjaajana ja henkilökohtaisena avustajana. En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen hyvänä työntekijänä, mutta olen aina kokenut itsekasvatuksellista tarvetta pohtia kulloisenkin työn eri puolia. Lastensuojelun sosiaalityön kohdalla tämä on ollut vaikeaa, koska esimerkiksi sen työympäristö ja vaatimukset ammattitaidon suhteen ovat olleet jotain ennennäkemätöntä aiemmin kokemaani nähden. Tätä ei pidä ymmärtää toisten ammattien käytäntöjen vähättelynä. Olen itse esimerkiksi kaikkein ylpein koulunkäynninohjaajana tekemästäni työstä ja tulevaisuudessa ehkä haluaisin toimia jonkin yksittäisen osa-alueen palveluntuottajana. Oleellista on pyrkiä tekemään itselleen määrätty tehtävä sille asetettujen ominaisten piirteiden puitteissa hyvin.

Kussakin ammatissa on niiden ominaisten piirteiden lisäksi myös yhteisiä piirteitä. Juuri näiden yhteisten piirteiden osalta voidaan sanoa, että lastensuojelun sosiaalityössä on jotain hyvin erityislaatuista. Avaan tätä erityisyyttä 1) työympäristön ja ammattitaidon, 2) ajattelutavan sekä 3) etiikan kautta. Olen pyrkinyt sanoittamaan omaa yksityistä kokemustani sellaisella käsitteistöllä, että siitä muodostuisi jaettu kokemus sekä mahdollisimman vakuuttava argumentti. Tämä kokemus on siis lastensuojelun avohuollon piiristä käsin ja seuraavaa tekstiä voi toki vapaasti yrittää soveltaa muihinkin sosiaalityön osa-alueisiin. Tekstitilan puitteissa rajaaminen on ollut rajua mutta tietoista. Olen tiiviyden lisäksi myös tasapainoillut selkeyden ja yksityiskohtaisen todistelun välillä.

Lastensuojelun sosiaalityön työympäristö ja ammattitaito

Lastensuojelun sosiaalityön työympäristön ja ammattitaidon erityisyyden ymmärtää havainnollistamisella modernin työelämän taustaa vasten. Työelämää yleisesti luonnehtii ensinnäkin atomistinen kehitys, joka tarkoittaa työsuorituksen vaadittavan ammattitaidon jakamista alati pienempiin osasuorituksiin eri työntekijöille. Toiseksi tätä osasuoritusta tehdään ajallisesti alati uudelleen, eli episodisesti. Kolmanneksi tätä alati uudelleen toistuvaa osasuoritusta tehdään jonkin säännön pohjalta eli algoritmisesti. Yhdessä nämä kolme työelämän kehitysmomenttia tarkoittavat sitä, että ihminen ei pääse käyttämään hengenlahjojaan koko laajuudessaan suhteessa työhönsä, vaan hän toisintaa yhä uudelleen jotain tiettyä osasuoritusta jonkin säännön mukaan pääsemättä vastaamaan siitä kokonaisuudesta, johon hän aikaansa käyttää.

Näitä edellä kuvattuja työelämän kehitysmomentteja vasten lastensuojelun sosiaalityöntekijän työympäristö nousee esiin poikkeuksena. Ensinnäkin atomistisen työn sijaan se on holistinen – kyseessä on eräitä ainoita jäljellä olevia modernin työelämän käytäntöjä, jossa voi työskennellä kokonaisuuksien parissa. ”Kokonaisuus” on suhteellinen käsite ja joku voisikin huomauttaa, että jokaisessa työssä on jonkinlainen osista koostuva kokonaisuus. Tähän täytyy vastata, että kyse on täysin eri mittasuhteista. Ero lastensuojelun sosiaalityön ja useimpien muiden ammattien välillä on siinä, että ensimmäisessä kokonaisuuden käsite tarkoittaa erilaisten ulottuvuuksien ja näkökulmien huomioimista sekä sommittelua toisiinsa, kuten esim. mikrososiaalisen, mikrohistoriallisen, juridisen, yksilöpsykologisen, eri ihmisten tahtomisten, kulttuurillisen ja pedagogisen. Voidaan esimerkiksi sanoa, että pedagogiikka on laaja ja syvällinen kokonaisuus, mutta lastensuojelun sosiaalityön näkökulmasta se on ”vain” yksi näkökulma ja ulottuvuus työn sisällössä. Sosiaalityöntekijän tehtävä on arvioida ja suorittaa, minkälaisiin suhteisiin eri nämä eri ulottuvuudet ja näkökulmat asettuvat asiakastapauksessa, että niistä yhdistyisi asiakkaan parasta ajava kokonaisuus. Tätä arviointia ja suoritusta vaikeuttaa se tosiasia, että kukaan ei voi tietää kaikkea, eikä lastensuojelun sosiaalityöntekijäkään voi olla jokaisen alan yksityiskohtien mestari. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän kuitenkin odotetaan joko yksin tai muiden tuottaman tiedon varassa osata ottavan kantaa kaikkiin niihin vaikeisiin tilanteisiin, joissa lapset ovat jollain tapaa asianosaisina.

Episodimaisen työskentelyn sijaan lastensuojelun sosiaalityötä kuvaa ajallinen avoimuus. Asiakassuhdetta ei ole määritetty kolmen tai kuuden kuukauden jaksoksi, kymmenen käyntikerran päätökseksi, takaisinsoittopalveluksi tai kuukauden jonotusajaksi. Asiakkuus on voimassa toistaiseksi. Ajallinen avoimuus tarkoittaa myös usein sitä, että työntekijän täytyy olla asiakkaan saatavilla ja kysymyksiin ja ilmoituksiin pitää reagoida nopeasti.

Jos lastensuojelun sosiaalityön todellisuus on edellä kuvatulla tavalla monista eri ulottuvuuksista koostuva, jokainen asiakastapaus on erityinen ja asiakkuus on ajallisesti rajaamaton, niin ei ole mahdollista luoda sellaista byrokratian verkostoa, joka pystyisi tyhjentävästi kuvaamaan koko lastensuojelun todellisuutta ja ratkomaan sen ongelmia. Työtä ei siis voi ulkoistaa ”säännön”, ”ohjeistuksen” tai ”linjauksen” seuraamiselle. Aina tulee jokin ainutlaatuinen tilanne, johon ennalta laaditut säännöt ja ohjeet eivät keksi ratkaisua. Ainoaksi ratkaisuksi tämän syvällisen ja monimutkaisen vyyhdin käsittelyyn jää arvostelukykyään käyttävä ihminen. Algoritmisen eli säännön seuraamista painottavan työn sijaan lastensuojelun sosiaalityö onkin arvostelukyvyn käyttöön painottuva. Immanuel Kant kuvaa säännön seuraamisen ja arvostelukyvyn käytön eroa kauniisti:

”Arvostelukyky on kyky ratkaista, kuuluuko jokin annetun säännön alaisuuteen vai ei. […] säännöt kykenevät kyllä opettamaan ja varustamaan ymmärrystä, mutta arvostelukyky on erityinen kyky, jota ei voida lainkaan opettaa vaan ainoastaan käyttää. Vaikka koulu voi ojentaa ja ikään kuin juurruttaa rajoittuneeseen ymmärrykseen ylenpalttisesti muiden oivalluksista lainattuja sääntöjä, niin kyvyn käyttää näitä sääntöjä oikein on oltava oppilaassa itsessään, eikä mikään hänelle tässä tarkoituksessa määrätty sääntö ole turvassa väärinkäytöltä sellaisen luonnonlahjan puuttuessa. Lääkärillä, tuomarilla tai valtiomiehellä voi olla päässään useita hienoja lääketieteen, juridiikan tai politiikan sääntöjä jopa siinä määrin, että hänestä voi tulla näiden syvällinen opettaja, ja silti hän voi helposti kompastua niiden soveltamisessa joko siksi, että hänen luonnollinen arvostelukykynsä (joskaan ei ymmärryksensä) on puutteellinen ja hän kylläkin ymmärtää yleisen in abstracto mutta ei pysty ratkaisemaan, kuuluuko tapaus in concreto sen alle, tai siksi, että hän ei ole saanut riittävästi opastusta esimerkeistä ja todellisista toimista.” (128)

Lastensuojelun sosiaalityön työympäristö ja ammattitaito ovat edellä esitetyn valossa erityislaatuisia (vaikka ei ole sanaakaan puhuttu ilmiselvistä seikoista, kuten tahdonvastaisuudesta tai siitä, että muiden organisaatioiden pettäessä asiakkaat usein ohjautuvat lastensuojelun avohuollon piiriin). Työssä ei ole sellaisia viitekehyksiä, jotka ovat tyypillisiä monissa muissa ihmissuhdetyöorganisaatioissa: Keskittyminen johonkin osa-alueeseen kokonaisuuden sijaan, asiakassuhteen ajallinen rajaaminen monilla eri tavoilla (ei pelkästään asiakkuuden keston vaan myös sen suhteen, kuinka saatavilla työntekijä on asiakkaalleen) ja sääntöjen seuraamisen painottaminen arvostelukyvyn käyttämisen sijaan. Lastensuojelun sosiaalityön työprosessi on tämän kaltaisten keinotekoisten kategorioiden sijaan päällepäin pitkälti sosiaalityöntekijän omien harteiden varassa. Työssä ei yksinkertaisesti ole juurikaan ohjeita tai säännöksiä, joiden takaa kohdata ylitsevyöryävä sosiaalisuus.

Kaikkien ei tarvitse työnjaollisista syistä omata lastensuojelun sosiaalityön ammattitaitoa tai ymmärtää sen todellisuutta koko valtamerimäisessä syvyydessään. Monet kuitenkin mielellään oman ammattinsa ja kokemuspiirinsä lähtökohdista käsin lausuvat kommentteja lastensuojelun sosiaalityöstä. Nämä johtavat alan koomisiin mestarointiyrityksiin. Tämä päättelyvirhe on sama kuin se, että peruskoulun käyneillä olisi tieto opettajaroolin oikeanlaisuudesta, suuret osakevoitot tehneellä liikemiehellä olisi tieto talouspolitiikan hoitamisesta, varusmiespalveluksen suorittaneilla olisi tieto maanpuolustuksen oikeasta järjestämisestä tai internetiä käyttämällä olisi tieto koronapandemian oikeasta hoitamisesta. Tätä mukaillen voidaan sanoa, että koska kaikilla on jonkinlainen kokemus perhe-elämästä ja joillakin on jonkinlainen kokemus sote-alan työskentelystä, niin syntyy herkästi houkutus lausua, miten lastensuojelun sosiaalityön asiakastapaukset yleisesti pitäisi hoitaa. Näissä tapauksissa omasta pintapuolisesta kokemuksesta johdetaan virheellisesti se, että ymmärrettäisiin jotain kokonaisuutta koskeva taito, koko syvyydessään, logiikassaan ja nyanssirikkaudessaan. Jo Platon huomauttaa dialogissaan ”Apologia” saman ajatusvirheen:

” Käsityöläiset taas ymmärsivät mitä minä en ymmärtänyt, mutta sen perusteella he luulivat ymmärtävänsä kaiken.”

Lastensuojelun sosiaalityön ammattitaitoa ei voi käsittää tällä tavoin vierestä tarkkailemalla, joka johtuu siitä, mitä kutsutaan toisinaan hiljaiseksi tiedoksi. Hiljainen tieto jää usein hämärän arkipuheen peittoon, mutta sitä on pakko yrittää avata. Seuraavaksi esitän kolme lainausta, joiden jokaisen lauseen olen poiminut sillä perusteella, että ne vastaavat lastensuojelun sosiaalityön käytäntöä ja sen hiljaisen tiedon erikoisluonnetta. Ensinnäkin Mika Kiikeri ja Petri Ylikoski kirjoittavat teoksessaan ”Tiede tutkimuskohteena” (2004) seuraavasti:

” (tieto) jonka voi hankkia vain käytännön kokemuksen kautta. Se on luonteeltaan käytännön kautta opittava ja kehittyvä taito. Kuten taitoja, sitä ei voida täysin eksplikoida tai tehdä täysin erehtymättömäksi. Tätä tietoa Collins kutsuu Michael Polanyita seuraten hiljaiseksi tiedoksi.

Usein käytetty esimerkki hiljaisesta tiedosta on polkupyörällä ajamisen taito. Tällaisen tiedon kielellisen välittämisen vaikeus tulee esiin, kun kuvittelemme, millaista olisi opettaa puhelimitse polkupyörällä ajamista ihmiselle, joka ei ole koskaan ajanut pyörällä tai edes nähnyt pyörää. Tehtävä tuskin onnistuisi, ellemme jollakin tavoin pääsisi näyttämään oppilaalle esimerkkiä, ja silloinkin oppilaan omalla yrityksen ja erehdyksen kautta oppimisella olisi olennainen rooli. (–) ei ole olemassa ulkoista tuntomerkkiä, jonka avulla voitaisiin tunnistaa taidon siirtyminen tai hallitseminen.” (44)

Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila ja Kaisa Heinlahti antavat hiljaisesta tiedosta näkemyksensä teoksessaan ”Mitä on tutkimus?” (2006) eri näkökulmasta:

”(–) työntekijöiden on usein vaikea tulkita ja arvioida toimintatilanteita. Tämä edellyttää pitkäaikaista työkokemusta, jonka kuluessa on oppinut tunnistamaan erilaisia tilanteita ja arvioimaan niihin soveltuvia toimintatapoja. (–) Kaikki toiminta edellyttää kuitenkin sanallisen tiedon lisäksi myös sanatonta tietoa. Jos (–) sovellettaisiin pelkän sanallisen tiedon avulla, jokainen käsite jouduttaisiin määrittelemään. Lisäksi jokaiselle sanalle annettaisiin sovellusohjeita uusilla sanoilla, joille pitäisi taas antaa uusia sovellusohjeita. Käytettyjä sanoja pitäisi siis määritellä loputtomasti, eikä sanoista päästäisi koskaan itse todellisuuteen.

(–) ammatillisia ohjeita (ei) voi tiivistää niin, että kuka tahansa ilman alan kokemusta voisi ohjeet lukemalla oppia ammatin. (–) toimintatilanteet ovat aina ainutlaatuisia. (–) Pyrkimys antaa kaiken kattavia ohjeita edellyttäisi, että tilanteet voitaisiin ennakoida jo ennen kuin ne tapahtuvat.

Voidaankin kysyä, kuinka menneisyyteen perustuvan tiedon avulla voidaan lainkaan toimia uusissa tilanteissa. (–) ennakoimattomissa tilanteissa onnistuvat parhaiten reflektiivisen työtavan omaksuneet työntekijät.” (164-165)

Ilkka Niiniluoto ja Leila Haaparanta mainitsevat teoksessaan ”Johdatus tieteelliseen ajatteluun” (2016) että hiljainen tieto, kutsuttakoon sitä sitten taidoksi, ammattitaidoksi tai arvostelukyvyksi, omaa jonkinlaisen suhteen tieteelliseen ajatteluun:

”Kolmantena tiedon lajina mainitaan toisinaan tieto siitä, kuinka jokin tehtävä toteutetaan. Tälläinen ei-propositionaalinen know how on ”hiljaista tietoa” (tacit knowledge), jolla on merkittävä asema arkielämässä ja tieteenharjoituksessa. Suomeksi on kuitenkin tässä yhteydessä luontevaa puhua taidosta tai osaamisesta (kreik. tekhne, lat. ars).

(–) Vaikka tiede edellyttää monia taitoja, kuten luku- ja ajattelutaitoa, se luo myös pohjan ammattitaidoille: esimerkiksi lääkärin tai asianajajan taitoa varten tarvitaan usean vuoden korkeakouluopinnot yliopistossa.” (46)

Niiniluoto mainitsee lääkärin tai asianajajan esimerkkeinä ammateista, joiden taito ja hiljainen tieto pohjautuu tieteeseen. Voiko lastensuojelun sosiaalityöstä sanoa samaa?

Tieteellinen ajattelu

Filosofian harrastukseni ja lastensuojelun sosiaalityön viransijaisuuteni ovat edenneet rinta rinnan viimeisen kahden vuoden ajan. Olen huomannut ajan saatossa enenevissä määrin, kuinka lastensuojelun sosiaalityön ammattitaidolla on suhde tieteelliseen ajatteluun. Lastensuojelun sosiaalityö pitää syvällä sisällään piilossa vaatimuksen kyetä ajattelemaan tieteellisesti. Kyseessä ei ole identtinen yhtäläisyys sanojen tasolla. Kyse on siitä, mitä sanojen takana on eli mitä sanoilla pyritään kuvaamaan: Esimerkiksi tieteellistä ajattelua koskettavat kirjat kuvaavat omilla sanavalinnoillaan ja loogisilla struktuureillaan mentaalisia ponnisteluita, jotka ovat yhteneväisiä lastensuojelukäytännön mentaalisten ponnisteluiden kanssa. Näiden kahden ajattelu- ja asennoitumistavat ovat samanlaisia. Voisi sanoa, että sisältö on eri, mutta muoto on sama.

On harmillista, että joskus sosiaalityöntekijöiden itsensäkin puhetavat sosiaalityön tieteestä ovat vähätteleviä. Esimerkiksi keskustelut teorian ja käytännön suhteesta ilmentävät toisinaan käsitystä siitä, että ne olisivat toisistaan irrallisia. Tämä on tosiasiassa mahdotonta. Kaikkea käytäntöä edeltää jokin teoreettinen ymmärrys siitä, että miten asioiden olisi hyvä toteutua: ”Jokin” mentaalinen aktiviteetti artikuloi esimerkiksi sitä, minkälaisia käsityksiä vasten reflektoida asiakkaan vanhemmuutta; miten yhdistellä asiakkaan elämän tapahtumia toisiinsa syy-seuraussuhtein; minkälaisten tosiasioiden pohjalta tekee yleistyksen; mitä näkee asiakastapauksessa olennaisena ja mitä sysää syrjään epäolennaisena; minkälaisen hypoteesin asettaa suunnitelmallisen asiakastyön perustaksi; ja niin edelleen. Kukaan missään ammatissa tai käytännössä ei ole näistä kaikista mentaalisista akteista niiden viimesijaisiin perusteisiin asti tietoisia, mutta ne ovat edellä mainitun hiljaisen tiedon muodossa olemassa. Joka tapauksessa näin on nähtävissä, että sosiaalityön ammattitaidolla ja käytännöllä on teoreettinen rakenne.  Metatason kommenttina voidaan sanoa, että tämä käsillä oleva kirjoitus on yritys kuvailla tätä rakennetta.

Tähän teoreettiseen rakenteeseen liittyy jonkinlainen logiikka. Logiikka on sanana ehkä pelottava, mutta tarkoittaa yksinkertaisesti oppia pätevästä päättelystä. Se, mikä on pätevää päättelyä, riippuu siitä minkä käytännön parissa ollaan. Pätevä päättely on erilaista esimerkiksi matematiikan, historian, meteorologian ja sosiaalityön käytäntöjen välillä. Päättelyä on sitä yksinkertaisempaa tehdä, mitä yksinkertaisempia ovat ne lähtökohdat, joista täytyy päätellä. Tämän suhteen sosiaalityö on kaukana monesta erityistieteestä ja eritoten matematiikasta: Sosiaalityön asiakastyössä vaatii jo hirveästi työtä, että tietää mitkä ovat ylipäätänsä ne lähtökohdat, joista päätellään – miten jokin asia oikeasti ilmenee ja mitä siitä voidaan sen perusteella päätellä. Toivo Salosen kommentin kautta voidaan ymmärtää, kuinka hankalaa mitään yleispäteviä lauseita tai teorioita (vrt. edellisen luvun ”säännöt”) on luoda mikrotason asiakastyöhön:

”Mitä yksityiskohtaisempia päättelysäännöt ovat, sitä varmemmin niiden avulla pääsee tuloksiin. Mutta ikävä kyllä sitten päätyy samankaltaisiin tuloksiin kuin aikaisemminkin. (ne) rajoittavat ajattelun vapautta, ne suuntaavat ajattelua.” (Toivo Salonen, Tieteenfilosofia, s. 73)

Lastensuojelun sosiaalityön päättelyn rinnalla kulkee siis koko ajan raskas sisällöllinen analyysi, joka ”lähtee alusta” jokaisessa asiakas-tapauksessa. Päättelyssä ei ole esim. asianajajan tai lääkärin työhön kuuluvaa laajaa tosiasia-sanastoa (lakisanasto, lääketieteellinen sanasto) kävelytukena, joka siirtyisi tapauksesta toiseen.  Minua henkilökohtaisesti harmittaa, kun näen sosiaalityöntekijöiden joskus vähättelevän omaa logiikan osaamistaan. Nähdäkseni asia on juuri päinvastoin: Tapauksiin ei ole saatavilla malliratkaisua, vaan lastensuojelun sosiaalityöntekijä päättelee aina epävarmoista ja alati muuttuvista lähtökohdista käsin kohti asiakkaan parasta. Voisikin sanoa Immanuel Kantia mukaillen, että lastensuojelun sosiaalityössä looginen päättely on yhtä pätevää kuin missä tahansa muussakin käytännössä – se vain demonstroidaan eri tavalla.

Etiikka

On olemassa sellaisia ammatteja, jotka yltävät samanlaiselle kokonaisvaltaisuuden ja ammattitaidon tasolle työnsä sisällön suhteen kuin lastensuojelun sosiaalityö. On myös olemassa paljon haastavia erityistieteitä, joiden käytännön toteutus on monimutkaista kuten sosiaalityön lastensuojelussa. Tämä vertailujoukko harvenee, kun mietitään yltämistä samoihin mittoihin etiikan suhteen.

Ensimmäisessä luvussa puhuttiin lastensuojelun sosiaalityön käytäntöön sekoittuvista erilaisista ulottuvuuksista ja näkökulmista, kuten juridiikasta, yksilöhistoriasta, byrokratiasta. Etiikka jätettiin tuossa joukossa mainitsematta. Miksi? Se johtuu siitä, että etiikka on ensisijaista noihin muihin ulottuvuuksiin nähden. Etiikka artikuloi työntekijää sen suhteen, miten muut ulottuvuudet sommitellaan yhteen. Voisi toki ajatella toisella tapaa niin, että etiikka tulisi vaikkapa vasta kolmantena tapausta koskevan lainsäädännön ja byrokratian jälkeen. Tällöin kaiken voisi tehdä työssään juridisesti ja byrokraattisesti oikein, mutta kokonaisuus jäisi eettisesti arveluttavaksi. Etiikan kautta työn lopullista onnistumista tai epäonnistumista lopulta tarkkaillaan.

Lastensuojelun sosiaalityössä ollaan tekemisissä peräti kolmen erilaisen moraalifilosofisen kysymysjoukon kanssa, joista pelkästään jo yhden pohtiminen olisi vaativa tehtävä filosofille. Ensimmäiseen joukkoon kuuluu ihmisyyttä koskevat kysymykset: Minkälainen ihmisen kasvatus voidaan sallia ja minkälainen ihminen voi kasvattaa toista ihmistä? Toinen klassinen kysymysjoukko liittyy vallankäyttöön: Lastensuojelun sosiaalityössä kohtaa toisinaan vaatimuksen käyttää valtaa toisen ihmisen yli. Kolmas kysymysjoukko koskee G.H. von Wrightin muotoilemaa teesiä ”ihmisen parhaasta”: Miten toimia asiakkaan parhaaksi silloin kun kaikenlaiset muut asiat, vaikkapa byrokratia, yhteistyökumppanit ja kunnan taloustilanne vaativat huomiota itselleen?  Miten estää se, että asiakkaan paras ei huku mielivaltaisten ja keinotekoisten vaatimusten ja tavoitteiden hierarkiaan? Tässä vaiheessa on ehkä tärkeää korostaa, että tarkoitukseni ei ole väen vängällä liittää lastensuojelun käytäntöä moraalifilosofisiin kysymyksiin, vaan pelkästään kuvata, että ne ovat keskenään tekemisissä, halusimmepa sitä tai emme. Suhde on siis sama kuin edellä tieteellisen ajattelun kohdalla. Näillä haluan tuoda esille mm. sitä seikkaa, että palkkaukseen ja arvostukseen nähden lastensuojelun sosiaalityön ammattitaidossa piilee isot eettiset ja loogiset vaatimukset.

Filosofi ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä askartelevat siis samanlaisten kysymysten parissa, mutta jälkimmäisellä on vielä kolme lisähaastetta. Ensinnäkin filosofi voi erottaa nämä erilaiset moraalifilosofiset kysymysjoukot toisistaan ja käsitellä niitä yksi kerrallaan, mutta lastensuojelussa nämä kysymykset kietoutuvat auttamatta yhteen toistensa ympärille monimutkaisesti. Toiseksi filosofi voi pohtia näitä kysymyksiä rauhassa, kun taas lastensuojelussa teoria pitää realisoida käytäntöön nopeastikin (ja ”rauhallisessakin” tilanteessa muut työt eivät katoa minnekään).  Kolmanneksi filosofi voi pitäytyä teoretisoinnin parissa. Lastensuojelun sosiaalityön etiikkaa ei voi kuitenkaan jättää teorian tasolle, vaan asiakkaan parasta pitäisi oikeasti kyetä ajamaan oikeassa maailmassa, jossa lastensuojelun sosiaalityöntekijän näkökulma ei läheskään aina ole hallitseva ja kaikkien osapuolten hyväksymä. Etiikka ei voi jäädä abstraktin toimintaohjeen tasolle, vaan siinä joutuu laittamaan itsensä likoon paikallisissa yksittäisissä teoissa. Etiikka on käytäntöä. Tämä on jotain, jossa lastensuojelun sosiaalityön koko kuorman ja vaatimuksen tuntee harteillaan – kehossa se voi tuntua kohonneena sydämensykkeenä, hermoston herkkyytenä, pinnallisena palleahengityksenä; sielullisesti se voi tuntua ahdistuksena ja psyykettä joka puolelta musertavana paineena. On vaikea sanoin kuvailla sitä eksistentialistista tunnetta, joka saattaa tulla tahdonvastaisen päätöksen tekemisestä ja/tai vastuun kantamisesta jostakin asiasta. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei ota vastuuta vain tekemisistään vaan myös tekemättä jättämisistään. Jo pelkästään se, että on sitoutunut tekemään suunnitelmallista asiakastyötä, on kuormitusta tuova tekijä, vaikka työtilanne olisikin juuri sillä hetkellä rauhallinen – työntekijällä kun on hyvä peruste odottaa, että jotain hirveää tapahtuu kohta kuitenkin.

Etiikan avulla voidaan puhua toisten ihmisen kohtelun lisäksi myös siitä, että miten kohtelee itseään. Lastensuojelun sosiaalityössä on vahva itsekasvatuksellinen elementti. Työssä ei nähdäkseni ”kestä”, jos ei pysty olemaan rehellinen omien vajavaisuuksiensa kanssa. Tavallaan oma sisäinen maailma täytyy olla hyvin synkronisoitu ulkoisen maailman kanssa. Harvemmin puhutaan siitä, minkälaisia itsensä ylittämisen paikkoja lastensuojelun sosiaalityö myös tarjoaa. Se näyttäytyy niissä mahdottomilta tuntuvilta tilanteissa, joista voi jälkikäteen todeta että ”voi hyvä jumala, minä selvisin siitä”. Jossain vaiheessa huomaa, että omat voimat suhteessa työhön ovat kasvaneet – vähitellen oma ”ammatillinen oleminen” ja oleminen muussakin elämässä on perustavampaa eikä sitä enää mikä tahansa tuuli kaadakaan.

Haluaisin sanoa Immanuel Kantia mukaillen, että tässä työssä moraalisuus piilee pohjimmiltaan hyvässä tahdossa. Vaikka otin tämän asian esille viimeisenä tässä esseessä, se on (ainakin minulle) tämän työn järkähtämätön aloituspiste. Hyvä tahto nimittäin jättää jälkensä kuin auringon säteily koko lastensuojelun sosiaalityön muuhun sfääriin ja olopiiriin. Hyvä tahto on kenties ainoa asia, joka tässä työssä on täysin omassa hallinnassa. (Se ei ole aina helppoa, mutta kuten Kant huomauttaa, moraalisuus piilee nimenomaan tässä ”sisäisessä painissa” hyvän tahdon ja esim. uhmakkuuden tai välinpitämättömyyden välillä. Etiikka ei ole helppoa.) Silloin kun asiakastyön myrsky on pahimmillaan, kiitosta ei kuulu ja mikään ei onnistu, niin myrskylyhtynä on lohtu siitä, että on yrittänyt tehdä parhaansa – ainakin tahtomme suhteessa asiakkaaseen on ollut hyvä. Enempää ei voi vaatia itseltään eikä tällöin tarvitse tai tarvitsisi tuntea syyllisyyttä tai pahaa mieltä mistään. Kun myrsky repii kaiken irti juuriltaan, säilyy hyvä tahto peruskallion muodossa turvaa tuovana perustuksena.

Lopuksi

Tässä tekstissä on yritetty tuoda esille, kuinka hankala, mutta samalla myös ihmisen hengenlahjoja koukuttava kokonaisuus lastensuojelun sosiaalityö on. Sen todellisuus on sekava ja pirstaleinen, sen ammattitaito on syvällisyydessään, teoreettisuudessaan ja loogisuudessaan hankala ja sen etiikka on kaikkialla läsnä mahdottomilla vaatimuksillaan. Näitä eri puolia ei voi erottaa toisistaan, vaan ne kietoutuvat yhdeksi ja samaksi punokseksi. Tämän punoksen vahvuutta täytyy testata kerta toisensa jälkeen vaikeissa ja vakavissa tilanteissa. Tällöin oman sietokykynsä ja ajatuskykynsä rajoja pääsee koettelemaan tavalla, joka voi muistuttaa jo hyveen tavoittelua.

Hyve on ehkä kaikkein vakavin yksittäinen käsite, mitä etiikan piiriin kuuluu. Lastensuojelun sosiaalityössä vaatimus hyveestä näyttäytyy armottomalta. Voi olla järkevää olettaa, että hyveen saavuttaminen lastensuojelun sosiaalityössä on vaikeaa. Kaikesta lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kohtaamasta kritiikistä huolimatta työssä on erityinen tähän hyveeseen liittyvä sädekehä ja hyvä aura, joka myös tekee ihmisiin vaikutuksen: Työ ei ole tyypillistä leivän eteen tehtävää palkkatyötä. Sosiaalityöntekijä voi suhtautua lastensuojelutyöhön leipätyönä ja se sallittakoon (riippuen mitä tällä suhtautumisella tarkoitetaan, se voi itse asiassa parantaa työn laatua), mutta se ei vähennä tämän työn erityislaatuista arvoa. Työn sisältö on merkityksellinen sanan ankarimmassa mielessä ja sellaisella vaikutuksella, että henkilökohtainen nihilismi tuhoutuu sen säihkeessä tai ainakin menettää arvovaltansa täysin.

Koko tätä esitystä voisi ajatella minun pohdintanani sen suhteen, että mistä koostuu lastensuojelun sosiaalityön hyve. Tätä hyvettä en sellaisenaan saa ja tiedostan myös senkin mahdollisuuden, että saatan joku päivä antaa periksi sen tavoittelun suhteen, kuten monet minua lahjakkaammat ihmisetkin ovat tehneet. Tämän työn hyve on kuin rantakallio, jota vasten iskeytyy aallon tavoin kerta toisensa jälkeen, siihen itsensä hajottaen ja sitten uudestaan yrittäen.

 

Aki Kolu
Filosofian ja sosiaalityön opiskelija

 

Kirjallisuutta

• Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka
• Aristoteles: Politiikka
• Haaparanta, Leila & Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteelliseen ajatteluun
• Heinlahti, Kaisa & Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa: Mitä on tutkimus? Argumentaatio ja tieteenfilosofia
• Kant, Immanuel: Puhtaan järjen kritiikki
• Keltikangas-Järvinen, Liisa: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot
• Kiikeri, Petri & Ylikoski, Mika: Tiede tutkimuskohteena
• Ritzer, George: The McDonaldization of Society
• Salonen, Toivo: Tieteenfilosofia