Persoona nimien ja puheiden takana

Juha Karhu (ent. Pöyhönen) syntyi Helsingissä vuonna 1953 ja väitteli oikeustieteen tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1988. Hänen työuransa on vaiheikas sisältäen useita tutkijavierailuja ulkomaisissa yliopistoissa, työskentelyä tutkijana Suomen Akatemian rahoittamissa hankkeissa sekä eri tehtävissä Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Vuosien 1987-1992 välisenä aikana Karhu toimi useaan otteeseen Helsingin yliopiston apulaisprofessorina ja vt. professorina. Lapin yliopistossa Juha Karhu on tehnyt merkittävän työuran velvoiteoikeuden professorina vuodesta 1993 alkaen. Karhun työuran vaiheiden sijaan keskitymme tässä haastattelussa kuitenkin itse asioihin.


Juha Karhu tunnetaan suomessa ja kansainvälisesti persoonana, joka on aina valmis keskustelemaan avoimesti yhteiskunnallisista, tieteellisistä ja erityisesti filosofisista kysymyksistä. Hänet tuntevat ihmiset tietävät, kuinka keskustelut Juhan kanssa virittävät ajattelua ja antavat – joskus yllättäviäkin – syöttöjä tutkimukseen ja ajatteluun. Eräs henkilö kertoi, että keskustelu Juha Karhun kanssa tuntuu kamppailulta, vaikka itse ei puhuisi mitään. Ei kamppailua siinä mielessä, että tarvitsisi puolustautua, vaan tavalla, jossa asiat eivät ole yksiselitteisiä, mikä edellyttää jatkuvasti uudenlaisia näkökulmia. Juhassa yhdistyy kiinnostavalla tavalla pedantti tiedemies, jopa hallintomies, boheemi taiteilijapersoona sekä filosofinen keskustelija. Juha esittelee itsensä useimmiten lyhyesti Karhuna. Karhu on, juurevasta nimestään huolimatta, kaupunki- ja yliopistoihminen.

- Etuoikeutettuna olen saanut olla kutsumusammatissani oikeastaan koko työurani.

Mutta onko Karhu löytänyt kodin kaupunkimaailmasta? Kuuluuko hänen puheestaan eksistentiaalinen kodittomuus?

- Olen junantuoma helsinkiläinen Rovaniemellä, ja rovaniemeläinen etelässä. Kodittomuuden kokemuksen sijasta tuntuu siltä, että muutossa Rovaniemelle sain kaupanpäällisiksi kaksi elämää yhden sijasta.

Karhun intensiivinen olemus ja inspiroitunut tapa keskustella kertoo kuitenkin jotakin muuta. Ehkä hän on pikemminkin kotona kaupungissa? Ainakin hän on aina kiinnostuneempi ihmisen yhteisöllisyydestä urbaanissa miljöössä kuin ihmisen luontosuhteesta sellaisenaan. Kaupunkikulttuuriin nivoutuvat myös hänen harrastuksensakin.

- Harrastuksista rakkaimmat ovat filosofia ja teatteri – edellinen sellainen ammatillinen harrastus ja jälkimmäinen puhdasta amatöörin rakkautta.

Kuva: Juho Holviala, näytelmästä ”Oikeusjuttu”

Kuva: Juho Holviala, näytelmästä ”Oikeusjuttu”

Kuulostaa kieltämättä siltä, että filosofia olisi välineellisessä asemassa tieteentekemiseen nähden ja taiteellinen itsestä nousevaa aitoa kouluttamatonta intohimoista rakkautta. Karhulle tiede ja taide eivät ole lainkaan erillisiä alueita. Mutta kuinka ja miksi Karhu tuli oikeuden ja lain pariin ja miksi oikeudesta tuli hänelle filosofinen ongelma?

- 60-lukulaisuudesta vähän myöhästyneenä monenlaiset auktoriteettikapinat kuitenkin tuli omaksuttua. Siksi ajatus isän ja äidinisän jalanjäljissä juristiksi hakeutumisesta oli kauhistus nuorelle partaradikaalille. Yhteiskunnalliset asiat kuitenkin kiinnostivat, ja niiden kautta jonkinlainen kiinnostus myös lakiin ja oikeuteen osana yhteiskuntaa. Kun sitten aloitin juridiikan opinnot, kävi vähän hassusti eli itse juridiikka alkoi kiinnostaa, ei niinkään sen välineellinen käyttö yhteiskunnan ohjailuun. Lain ja oikeuden tavoiterationaliteetin sijasta alkoi kiinnostaa arvorationaliteetti, ja kun myöhemmin pystyin päästämään irti tuosta rationaliteetista, niin jäljelle jäivät lain, oikeuden ja oikeudenmukaisuuden dilemmat.

Dilemmat olivat Karhulle tärkeitä ja jäivät pysyvästi mietityttämään erilaisista ja toisiaan rikastavista filosofisista näkökulmista. Pohdinnoissa Karhulla oli kumppaneita myös Suomen oikeusfilosofisesta yhdistyksestä, mikä tiedetään elävänä ja toimeliaana yhteisönä. Ketkä ovat olleet Karhulle tärkeitä henkilöitä polulla oikeuteen ja mitä filosofinen yhteisöllisyys on hänelle merkinnyt?

- Minulle oikeusfilosofian maailmasta tuli kaksijakoinen. Alkuvaiheessa se oli hieno yhteys kansainväliseen analyyttiseen oikeusfilosofiaan ”Doktorvater”’ini professori Aulis Aarnion siipien suojassa. Sittemmin puolestaan erilaiset postmodernin filosofiset variaatiot dekonstruktiosta semiotiikkaan veivät kiinnostuksen, ei vähiten Hannu Siveniuksen, Jari Kauppisen, Panu Minkkisen ja Ari Hirvosen sekä muiden Helsingin Lacan-piirin jäsenten ansiosta.

Karhu on yllyttänyt ihmisiä ajattelemaan kokonaisvaltaisesti ja vapaasti erilaisiin suuntiin. Hän uskoo inspiroitumiseen ja jatkuvaan kysymiseen, mikä johtaa uusiin kysymyksiin ja jatkuviin hämmennyksiin. Hämmennyksissä ei ole mitään negatiivista, päinvastoin kysyvä ihmettely on Karhusta selvästikin tärkeä tila; yhteiskunnan ja sen rakenteiden on pysyttävä liikkeessä, kurssia on alati tarkistettava kysymällä ja hämmästelemällä.

- Luulisi ihmisyhteisöille niinkin keskeisen elementin ja ulottuvuuden kuin lain ja oikeuden jotenkin ”valmistuneen” yhteisöjen muutoksissa. Mutta ei, kyllä oikeudenmukaisuuden perushaaste on yhtä polttava nykyään kuin aikaisemmin – ja tulevaisuudessakin.

Yleisistä periaatteista pidetään, mutta oikeus ja laki ovat kuitenkin jatkuvassa prosessissa, voidaanko sanoa, jatkuvassa tulemisen tilassa?

- Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo – kyllä, kyllä, mutta kun olemme kaikki sekä samanlaisia että erilaisia, niin oikeudenmukaista on kohdella samanlaisia samalla tavalla, mutta erilaisia on kohdeltava eri tavalla.  Ja ihmisyhteisöjen muuttuminen merkitsee muutosta myös aikaisemmin vakiintuneissa yhdenvertaisuuden tulkinnoissa.

Äkkiseltään kuulostaa siltä, että oikeudenmukaisuus kätkisi sisäänsä epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden mahdollisuuden. Miten oikeudenmukaisuus on sitten mahdollista? Missä oikeuden oikean tapahtumisen perusta lepää? Viitataanko tässä lopulta inhimilliseen harkintaan ja jopa omaantuntoon (oikeudentuntona), vaikka koko järjestelmä rakentui juuri vapauttaakseen ihmiset erimielisyyksistä, joita toisaalta myös erilaisten ihmisten harkinnassa aina syntyy.

- Jaa-a? Uskon tässä kahden pyörän malliin. Yksilöinä meihin kaikkiin muodostuu jo lapsina oikeudentunto. Ei ehkä niinkään kasvatuksen kautta kuin yhteisössä elämiseen elimellisesti kuuluvan vertailun kautta. Vauvan suupielien vääntyminen alaspäin kun hän tajuaa isomman sisaruksen saavan jäätelön mutta hänen itsensä jäävän ilman. Ihminen tajuaa yhteisössä eläessään perustavan yhdenvertaisuuden – me olemme kaikki ihmisinä samanlaisia vaikka olemmekin erilaisia, ja me olemme kaikki ihmisinä erilaisia, vaikka olemmekin samanlaisia. Oikein tekeminen, muiden kohteleminen oikein, on jatkuva haaste. Mutta hyviä peukalosääntöjä on kehitetty, vaikkapa että minun tulee kohdella muita sillä tavoin kuin toivoisin heidän kohtelevan minua.

Yleisten periaatteiden ongelma on tässä varmasti keskeinen, mutta käykö harkintaa edellyttäviin peukalosääntöihin tukeutuminen liian haastavaksi kiireistä arkeaan ja yhteiskuntaa elävälle ihmiselle?

- Monet sosiaaliset asiat ovat kiinni rytmistä – asioilla on aikansa ja paikkansa. Oikeudenmukaisuus toteutuu luontevimmin avoimena pohdintana yhteisöllisissä dialogeissa – ehkä tämän verran annan (mielelläni) periksi rationaalisista diskursseista unelmoiville yhteiskuntateoreetikoille (Rawls, Habermas). Mutta on kyllä myös paikallaan oikeudenmukaisuuden läheisyysperiaatteen mukaisesti pohtia sellaisia välittömämpiä ”instant justice” toimintatapoja – suurimman oikeuden tavoittelu estää joskus hyvän oikeuden toteutumisen. Asioiden lykkääminen on oikeuden ja juristien helmasyntejä, ja siksi osallisten valpas seuranta ja aktiivinen osallistuminen ovat tarpeen.

Professori Karhu on ollut näkyvä ja vaikuttava persoona. Hän on harrastunut teatterista ja joskus hänen akateemiset esiintymisensäkin kohoavat teatraaliselle tasolle. Käyttääkö hän teatraalista pedagogiikkaa? Ajatteleeko Karhu, että elämä on teatteria?

- Elämä on teatteria – mutta se on paljon muutakin. Yhteisöissä toimiessamme meillä on aina sosiaaliset roolimme, mutta käsikirjoitus ja ohjauskin ovat omissa käsissämme, ainakin johonkin rajaan saakka. Ja tuo rajakin on työstettävissä ja joskus lävistettävissäkin – harmaalta näyttävä kivi voikin olla vain savuverho!

On selvää, että teatteri on Karhulle tärkeä akateemisen työn vastapaino, mutta teatteriharrastuksella on myös laajempi filosofinen mieli. Onko kyse mannermaiselle filosofialle tutusta ajatuksesta, että totuuden eri ulottuvuudet tarvitsevat erilaisia medioita? Mitä taide tekee tieteelle ja tieteelliselle totuuden tavoittelulle?

- Osallistuin aikanaan – silloin kun sellaisesta osallistumisesta ei saanut tulospisteitä! – Marjatta Bardyn vetämään Taide tiedon lähteenä -hankkeeseen. Oli hienoa tunnistaa erilaisten taidemuotojen kautta vaikkapa ihmissielun syvyyksiä ja oikeuden ”perussolmuja”, antinomioita. Ehkäpä päällimmäisenä jäi mieleen se merkitys joka tällaisessa vuorovaikutuksessa on lähtökohdalla ”taidetta taiteen vuoksi”, siis ei-välineellisenä. Omituisesti ja kiinnostavasti juuri sellainen taide, jota ei tehdä tiedon vuoksi, saakin esiin niitä tiedolle ja tiedon muutokselle olennaisia yllätyksiä. Yksi tällaisista yllätyksistä minulle oli, että totuudella ei kenties olekaan niin monta ulottuvuutta kuin helposti kuvittelemme – totuudessa on paljon yhteisesti jaettua ruumiillisuutta ja kokemuksellisuutta, niin kuin taiteessakin.

Kuva: Juho Holviala, näytelmästä ”Oikeusjuttu”

Kuva: Juho Holviala, näytelmästä ”Oikeusjuttu”

Perustava syyllisyys ja ennalta arvaamaton elämä

Juha Karhun akateemisessa ja taiteellisessa työssä nousee usein esiin syyllisyyden keskeinen merkitys, jopa niin että ihmisen kannattaisi tavoitella oikeaa syyllisenä olemisen tapaa. Kuulostaa jälleen erikoiselta individualistis-liberalistisen maailmamme korvissa, mutta asia saa nopeasti selvennystä.

- Syyllisyys luo oikeuden subjektin, tarkemmin syyllisyys asettaa toimijan vastuulliseksi. Ja vain jostakin vastuussa olevaa on järkeä rangaista. Varsin paradoksaalisesti syyllisyys on asema johon kannattaa hakeutua ja pyrkiäkin – mistä traagisella tavalla todistaa se, että muutoin ulossuljetusta turvapaikanhakijasta tulee täysivaltainen oikeussubjekti kaikkine oikeuksineen heti kun hän tekee rikoksen.

Karhun ajatuksessa tuntuu olevan jotakin samaa Martin Heideggerin syyllisenä-olemisen (schuldig-sein) analyysin kanssa. Ihmisen olemassaolo määrittyy ontologis-eksistentiaalisesti syyllisenä-olemisena, koska inhimilliselle olemassaololle on mahdotonta määrittää mitään (substantiaalista) perustaa. Tästä ”tyhjästä” tai perustattomuudesta juontuu tilanne, jossa inhimillisen olemassaolon itsensä on ”otettava” vastuu eli syyllisyys kaikkinensa kannettavaksi. Inhimillisen olemassaolon on tavallaan perustettava itse itsensä, olemassaolo on jätetty ihmiselle. Mutta mistä Karhu on saanut teoreettisia aineksia oikeusfilosofiseen ajatteluunsa?

- Oikeudenmukaisuus on jotenkin myöhäisempi asia, ja siksi juristeille helpompi, kuin etiikka. Ehkä vahvimmin on jäänyt mietityttämään Emmanuel Levinas’n radikaalius, ehkä jopa omituisella tavalla vanhatestamentillisen ja uustestamentillisen yhdistelmänä painotettu toisen ehdoton kunnioittaminen. Ei siis samanlaisena kuin minä – tämähän johtaisi oikeudenmukaisuuteen – vaan juuri radikaalisti toisena, täysin erilaisena. Mitä kaikkea oikeuden perustavaan etiikkaan tästä voidaan saada? Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki tai ei mitään. Tarkoitan tuolla ”ei mitään” sitä, että toisen absoluuttisesta kunnioittamisesta lähtevä etiikka on jotenkin eri sfäärissä kuin laki ja oikeus – kyllä, yhteisöön molemmat liittyvät, mutta Levinas’n lähtökohta on jopa loogisesti aikaisemmin. Jonkinlaisena yhteisön kielioppina, kun oikeudenmukaisuus taas on yhteisön merkitysoppia.

Tässä eksistentiaalis-ontologisessa, tai psykologisessakin, suunnassa voidaan mennä vielä pidemmälle. Voiko syyllisyys olla Karhun mielestä vapauttava kokemus?

- Laissa ja oikeudessa syyllisyys on syyllistävä kokemus, jossa vastuu teosta asetetaan ihmiselle. Ihminen syyllistetään tekemisistään. Mutta kyllä vastuunotto, siis aktiivinen syylliseksi asettautuminen ja syyllisyyden tunnustaminen, voi tehdä mahdolliseksi vapauden ja välttämättömyyden alueiden paremman ymmärtämisen. Vastuunoton eli oman vastuullisuuden ja siihen liittyvien lähtökohtien tunnistamisen kautta voi tavoitella vapautta. Ymmärtääkseni tämä linkittyy Kantin ajatukseen vapaudesta tiedostettuna välttämättömyytenä.

Karhu ei näytä tulkitsevan Kantia pelkkänä rationalistina; vapaus ei ole pelkkä järjen postulaatti, vaan jotakin myös eksistentiaalisesti merkittävää?

- Tähän suuntaan jotenkin taivun. Ehkä siitä löytyy jonkinlainen yhteys Kantin ikuisen rauhan ajatuksiinkin.

Entä mitä Karhu ajattelee perinteisistä syyllisyyteen viittaavista käsitteistä, kuten synnistä. Mitä voimme tehdä synnillä, liittyyhän se edelleen myös arkikielessä syyllisyyteen? Vai pitäisikö synnin käsite deletoida arkikielestä tarpeettomana?

- Suhtaudun edelleen varauksellisesti arkikielen deletointipyrkimyksiin! Mutta muutoin ajattelen, että syyllisyyteen kokemuksena liittyy koko ihmisenä elämisen kirjo. Isävainajallani oli juttu, jossa hänen päämiestään syytettiin törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja kuolemantuottamuksesta – hän oli ajanut autollaan ihmisen yli. Päämies oli vakuuttanut poliisille syyllisyyttään, ja sellaisena se oli myös kirjattu poliisitutkintapöytäkirjaan. Kun isäni selvitti tapausta, selvisi, että auton alle jäänyt henkilö oli hoiperrellut pimeässä keskellä mutkaista tietä eikä törmäystä olisi voinut millään välttää. Mutta autoa ajaneella henkilöllä oli vahva ja syvä uskonnollinen vakaumus, jonka pohjalta hän koki aiheuttaneensa toisen ihmisen kuoleman. Hänelle se oli syntiä, ja hän halusi rangaistuksena tuomion. Isäni rooliksi hänen asianajajanaan jäi puolustaa häntä, ja syyte hylättiin. Syyte hylättiin, synti jäi?

Tässä on ilmeisesti syyllisyyden kaksi toisiinsa kietoutuvaa puolta; juridinen ja psykologinen? Miten vapauttava tuomio tai rangaistuksen kärsiminen voi sitten vapauttaa ihmisen psykologisesti? Tarvitaanko tässä, ja ylipäänsä, sovittelun tai sovituksen syvempää teemaa ja sen analyysia?

- Kyllä tarvittaisiin – ja onneksi kysymyksen tekijä on omassa Lars Levi Laestadiusta käsittelevässä väitöskirjassaan tuonut näitä teemoja esiin. Sovituksen teema istuu kovin huonosti meidän moderniin oikeuteemme – laki jotenkin tavoittelee vain järkkyneen tasapainon palauttamista (vahingonkorvaus hyvittää kärsijälle tämän kärsimän tappion, rangaistus mitoitetaan teon mukaisesti) mutta laki ei oikein tunnista eikä edellytä katumusta, sovituksesta puhumattakaan.

Voiko tähän syyllisyys teemaan liittää perinteinen teema: Laki ja armo. Millaisia ilmiöitä nämä ovat ja miten ne kytkeytyvät toisiinsa?

- Monesti laki ja armo ovat kuin tuli ja vesi. Uuden ajan alusta peräisin olevissa tuomarinohjeissa kyllä sanotaan, että suurin oikeus on suurin vääryys, ja siksi oikeudessa on armo mukana. Mutta oikeusvaltiossa pelkkä armo ei saa paljonkaan osaa, mikä näkyy vaikka tasavallan presidentin armahdusoikeuden hyvin rajallisessa käytössä. Armo nähdään jonkinlaisena arkaaisena reliikkinä uskonnollis-itsevaltaiselta aikakaudelta; oikeusvaltion anomaliana.

Olet puhunut voimakkaasti siitä kuinka pahimmat vääryydet toteutetaan usein lain puitteissa. Kuinka laillinen oikeus/laki voi toteuttaa pahaa?

- Lain ja pahan, ja pahan lain, teemat ovat eurooppalaiselle oikeusajattelulle keskeisiä. Emme pääse mihinkään siitä, että edellisen vuosisadan suurimmat ja kauhistuttavimmat vääryydet tehtiin laillisesti; keskitysleirille kuljettamisesta annetut määräykset eivät tosin olleet suoraan tuomioistuimen tuomioita vaan ”verwaltungsrechtliche Sondermassnahme” eli ne toteutettiin poikkeussäännöksen kautta. Silti nämä kokemukset ovat johtaneet siihen, että oikeuden arvopohjaa ei enää jätetä poliittisen harkinnan piiriin vaan se on sidottu ihmis- ja perusoikeuksina oikeuden omiin lähtökohtiin.

Teatteritulkinnassanne Kafkan Oikeusjutusta nousee esiin myös vapauden ja toivon kysymykset. Karhu näkee vapauden ja toivon eksistentiaalisina välttämättömyyksinä, joita on vaikea käsitellä tieteellisin keinoin. Mutta sitten tulee se vaikea osuus: mistä ihmeestä vapaus ja toivo voisivat löytää elintilaa Kafkan maailmassa?

- Jotenkin kahta kautta. Tarun mukaan kaikki ihmiskunnan vitsaukset sisältäneessä Pandoran lippaassahan toivo tunnetusti vietti pitkiä aikoja erilaisten vitsausten kanssa. Eikö tarua mukaillen voisi ajatella, että siinä tapahtui sellaista osmoottista vuorovaikutusta, jossa toivoon kiinnittyi tuskaa, mutta myös toisinpäin eli erilaisiin koettelemuksiin, pahimpiinkin, kiinnittyi toivon sirpaleita? Se toinen vastaus puolestaan perustuisi jonkinlaiseen vitalistiseen ajatukseen elämänvoimasta, mutta Kafkalla ei niinkään ihmisen ja luonnon välisissä suhteissa ilmenevänä vaan sellaisten ihmisten välillä, joiden koti on kaupunki. Olen myös miettinyt paljon Kafkan ns. eläinkertomuksia. Näkökulmani niihin perustuu Kafkan aforismiin: ”Jäähyväiset psykologialle!” Eli en lue noita eläinkertomuksia eläinpsykologian kuvauksina tai eläinten ihmisyyden väitteinä vaan pyrkimyksenä avata ihmisen eläimyyttä (käytän tätä kömpelöä ilmaisua välttääkseni ilmaisun ”eläimellisyys” sivumerkitykset). Kun Kafka eräässä toisessa aforismissaan kuvaa sitä, miten rituaaliuhreja raatelevien eläinten (muistaakseni hän kirjoittaa panttereista) alun perin jumalanpilkkaan rinnastuvasta toiminnasta tulee jatkuessaan osa rituaalia, niin eläinkertomusten kautta näemme ihmisen elämän joidenkin perusasioiden kiinnittyvän meidän ruumiillisuuteemme. Yksi näistä – ajatus, jonka kanssa kamppailen – on toivo. Toivo ei tulekaan rationaalisen mielen pohdinnoista vaihtoehtojen välillä, vaan toivo on rakentunut elämäämme ruumiissamme ja ruumiimme tavoissa toimia. Tämä toivo on jonkinlaista toivoa ilman tiedostettua sisältöä, jonkinlaista perustavaa elämänuskoa siihen että huominen on parempi kuin tämä päivä silloinkin kun sellaiseen ei ole mitään järkiperäistä syytä (tämä ajatus perustuu minun vahvoihin kokemuksiini kävelyistä Addis Abeban hökkeliasumusten kujilla). Ehkä se on myös jonkinlaista ruumiillista perusriemua siitä että olemme elossa. Ja tällainen toivo samalla vapauttaa – ei syyllisyydestä (tai syyttömyydestä!) vaan elämään syyllisyyden kanssa ja syyllisyyden jälkeen.

Entä miten Kafkan ajatusta siitä, että ”kaikki haluavat Lain luokse” voidaan tulkita konkreettisten oikeudellisten prosessien, oikeuspsykologian tai oikeusfilosofian näkökulmista?

- Näen tämän kuolemanvietille rinnasteisena viettinä. Oikeuden halu ei siis ole sellaista kantilais-weberiläis-habermasilaista rationaaliseen pohdintaan perustuvaa toimivan yhteiskunnan heijastusta yksilöön. Vaan se on ehkä enemmänkin varhaislapsuuden järjestyksen tarpeelle rinnasteista – ja ristiriitaista, vrt. uhmaikä – sosiaalisen tajua. Normi, normaliteetti, ja niiden vastakohdat. Anarkisti on kuin ateisti – vahvassa kaiken auktoritatiivisen sääntelyn vastustuksessaan hän tulee uusintaneeksi peruskysymyksen tärkeyden (onko jumalaa? tarvitaanko lakeja?). Joukko-opin paradoksin mukaan ei ole vastausta siihen, onko joukko oma osajoukkonsa. Samalla tavalla voidaan kysyä, haluaako laki itse lain luokse – ja vastausta kysymykseen, miten tehdä oikeutta oikeudelle itselleen, ei ole helppo antaa.

Tätä on hieman vaikea ymmärtää. Tarkoitatko, että oikeuden perustattomuus, siis se, että oikeus on inhimillisen olemassaolon (julkisuuden) ulottuvuus tai aspekti, synnyttää oikeuden toivottoman tilan; se ei voi perustaa itseään, mutta inhimillisen olemassaolon ollessaan itse perustattomana oikeuden ”perustaton perusta”, inhimillisen olemassaolon on vain alati kannateltava oikeutta? Haluatko sanoa, että tähän oikeuden perustattomuuteen, suhteellisuuteen ja jopa mahdolliseen pahuuteen samalla kätkeytyy toivon ja vapauden mahdollisuudet. Samalla tavalla kuin pandoran lipas ei ole mikään esinemäinen lokero, vaan eksistentiaalinen kurimus, jonka läpielämisen myötä itse toivo voi avautua?

- Oikeuden perusta on oikeusfilosofian vaikeimpia kysymyksiä. Monet ajattelevat, että oikeus perustaa itse itsensä, ja että vain oikeus voi perustaa itsensä. Muutoin oikeus olisi puhdasta väkivaltaa, vain vahvemman oikeutta. Mutta jos oikeus perustaa itse itsensä, mistä tulevat oikeuden rajat, ennen muuta pahan suuntaan? Oikeuspositivistin vastaus on, että ei mistään. Oikeutta voidaan kritisoida moraalisesti, mutta voimassa oleva oikeus on oikeutta, eikä voimassa olon kriteereihin kuulu ”hyvyys” tai muu moraalinen seikka. Itse näen laissa ja oikeudessa kolme puolta: lain kirjain, lain henki ja lain sielu. Lain sielu on oikeudenmukaisuus, oikein tekeminen. Lain kirjain ja lain henkikin voidaan alistaa pahalle, mutta ei lain sielua. Sieluton laki on jotenkin samalla tavalla puutteellinen kuin leipäpapin saarna.

Yleiskristilliseen ajatteluun liittyy ajatus ihmisen alkuperäisestä syyllisyydestä juuri majesteetin murhana, ja että ihmisen täytyy psykologisesti altistua kristuksen vereen syyllisyydestä vapautumisen ennakkoehtona. Kristityn pitää eräissä tulkinnoissa sotkea/syyllistää itsensä Jeesuksen veren vuodattajaksi tullakseen vapaaksi syyllisyydestä. Tämä on eräänlainen vastuun absolutisointi; tässäkin ihminen on ihmisenä perustaltaan syyllinen kaikesta. En malta olla kysymättä: Miten ajattelisit tätä kattavaa syyllisyyden ja syyttömyyden yhtäaikaisuutta?

- Kun pohdin tuota toivoa ja vapautta, niin siinä tuli esiin se, että olemme kaikki sekä syyllisiä että syyttömiä. Keskiajan Euroopan uskonnollisista ääriliikkeistä kataarit ajattelivat ruumiillisuudessa ilmenevän sukupolvisuuden olevan syyllisyyden perusjuuri, ihmiskunnan perisynnin ydin. Vastuullisuuden mielessä tämä sukupolvisuus on kuitenkin myös peruste syyttömyydelle. Juristille on itsestään selvää, että yhtä vähän kuin syntyvä lapsi voi tulla vastuulliseksi vanhempiensa tekemisistä, yhtä vähän vanhemmat enää vastaavat aikuisten lastensa tekemisistä. Sukupolvisuus on syyttömyyden lähde ja tae. Mutta onko sittenkään? Ehkä nuo Kafkan pantterit kuvastavat myös Jeesuksen ristille naulinneita ihmisiä – heidän alkuperäisestä syyllisyydestään tulee myöhempien aikojen ihmisten syyttömyyden vipu.

Liittyykö tämä jotenkin ajatukseen siitä, että laki tekee ihmisen ja yhteisön näkyväksi? Tai kysynkin, mitä laki tekee näkyväksi?

- Laki tekee ihmisen näkyväksi yhteisönsä jäsenenä. Robinson Crusoe autiolla saarellaan ei tarvinnut lakeja – vaikka hän niitä silti itse itselleen antoi, mitä paradoksia Michel Tournier taidokkaasti kuvaa romaanissaan ”Perjantai”. Laki näyttää ihmisen vain yhteisön kautta tai yhteisönsä läpi – mikä on yksi meidän aikakautemme ihmisoikeuksien suuria paradokseja: lakia käytetään yksilöllisyyden ja yksilöllisten oikeuksien korostamiseen.

Kuva: Juho Holviala, näytelmästä ”Oikeusjuttu”

Kuva: Juho Holviala, näytelmästä ”Oikeusjuttu”

Palataan vielä Kafkaan. Miten ihminen tulee lain luokse ja mitäs silloin tapahtuu? Onko kyse jonkinlaisesta eksistentiaalisesta herätyksestä tai perustavanlaatuisen yhteisöllisyyden avautumisesta?

- Laki syntyi Niilin tulvien takia. Hedelmällinen maa piti jakaa viljeltäviin aloihin, ja lakimiehet vetivät papyrusruo’oillaan suorakaiteen muotoiset alat märkään mutaan. Näin vältettiin yhteisöä muutoin repivät riidat. Tuomarin luokse mentiin siis silloin, mutta vasta silloin, kun osapuolet eivät pystyneet selvittämään riitatilannettaan. Mutta jotta lain ratkaisu olisi toimiva, tuomarin piti asettua riitapuolten yläpuolelle. Ja tällainen ihmisten yläpuolella oleva tuomioistuin oli siellä silloinkin kun ihmisellä ei ollut mitään riitaa sinne vietäväksi. Kun ihminen menee yksin ilman riitaa lain luokse, hän yhteisönsä jäsenenä tunnistaa kuitenkin tuomioistuimen auktoriteetin. Ehkä tässä siis tulee eriarvoisuuden alkuperä jotenkin samaan tapaan kuin Rousseau näki eriarvoisuuden yhteyden kieleen: vaikka ihminen puhuu kieltä, kieli on olemassa ihmisestä riippumatta ja ihminen joutuu pakosta tuon vieraan kielen vangiksi ilmaistessaan omia ajatuksiaan.

Ajatus lain sosiaalisuuteen palautuvasta alkuperästä on kiinnostava ja laaja teema, sillä se laajenee käsittämään koko inhimillisen olemassaolon perusrakennetta. Entä sovittelukäytännöt. Sovittelukäytäntöjä suositaan oikeusprosesseissa, koska ne keventävät oikeusprosesseja ja luovat hyvän moraalisen ja psykologisen perustan oikeusprosessin osallisille. Millainen on sovituksen juridinen ongelma ja mitä siinä pitäisi mielestäsi ottaa huomioon esimerkiksi yhteiskuntafilosofisessa suunnassa?

- Juristeille tuo sovitus on vaikea. Meillä aikanaan työoikeuden professorina ollut ja sittemmin eduskunnan oikeusasiamies Pirkko K. Koskinen kertoi, että hänen ratkaisuistaan yksi herätti enemmän keskustelua kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli nimittäin edellyttänyt tässä ratkaisussaan, että virkamies pyytää kansalaiselta anteeksi. Virkamiehistö koki laajalti anteeksipyynnön olevan (tuolloin) yhteensopimaton virkamiehistön kunnioituksen kanssa. Juristit eivät edelleenkään puhu sovituksesta vaan sovittelusta ja sovinnoista. Riitoihin haetaan sovintoja sovittelulla. Sovitus viittaisi jälleen johonkin riidoista riippumattomaan yleisempään harmoniaan sääntöjen kanssa, ja sellaisille ilmiöille ei oikein ole tilaa meidän rationaalis-loogis-funktionaalisen painotuksen hallitsemassa juridisessa ajattelussamme.

Pidät myös Kafkan ajatuksesta, että on olemassa piste, jonka jälkeen ei ole paluuta, ja että jokaisen tulisi tavoittaa tämä piste. Millaisesta umpikujasta tai uudesta syntymästä tässä on kyse?

- Ehdottomasti uudesta syntymästä. Ei mistään umpikujasta tai mustaan aukkoon putoamisesta. Ihminen syntyy jatkuvasti uudelleen omissa valinnoissaan ja omilla valinnoillaan. Tai oikeammin: valinnoissaan ja valinnoillaan. Sillä tuo määre ”omissa” tai ”omilla” tuo vinoutuneen lisämerkityksen: valinnat ovat ihmisen valintoja, mutta ne tekee ihmisen ruumis, ei järki. Kafkan aforismissaan tarkoittama valinta on enemmän kokemus kuin ”tavoite-keino” –viritteinen praktinen syllogismi. Valinta tuntuu hyvältä, pakko tuntuu pahalta. Voidaan vaikka miettiä pienen vauvan reaktioita kun hänen päätään yritetään väkisin kääntää haluttuun suuntaan! Valinnasta tulee totta vasta kun pääsee sen pisteen ohi, josta ei enää ole paluuta. Paluumahdollisuuden puuttuminen vasta osoittaa, että valinta on tullut tehdyksi.

Jälleen Karhun pohdinnoissa tuntuu olevan jotain samaa Heideggerin esittämien päätöksen ja päättäväisyyden (entschlossenheit) analyysien kanssa (Sein und Zeit). Heidegger ajatteli ihmisen olemassaoloa ekstaattisena maailmassa-olemisena, ei maailman ulkopuolella ja ulkopuolelta toimivana ja valitsevana subjektina; päinvastoin ihminen on alkujaan maailmaan uppoutunut kieli, kulttuurit, tekniikka ja teknologia jne. mukaan lukien. Päättäväisyys tuli Heideggerille merkitsemään intensiivistä harkitsevaa, mutta ennen kaikkea praktista elämää. ”Päättäväisyys eksistoi vain päätöksinä”, Heidegger kirjoitti. Valintatilanteissa me emme itse ole läpinäkyviä itsellemme, eikä tilanteet ole läpinäkyviä. Kaikki toiminta on jossakin määrin rakentunut myös elämäntilanteesta ja siitä kokonaisuudesta, jossa toiminta tapahtuu ja josta ei valinnan, päätöksen tai ratkaisun jälkeen ole enää paluuta. Tästäkö ilmiöstä on kyse? Siis eräänlaisesta tekemisen ja tapahtumisen kautta vapautumisesta, mikä ei ole idealistista ja absoluuttista vapautta, vaan negatiivista vapautumista elämään eteenpäin?

- Kyllä vaan – tuo päättäväisyys on upean osuva ilmaisu sille mitä koetan kuvata. Mutta ei sellaisena joihinkin ihmisiin lisättynä erityisominaisuutena (”Kyllä hän oli päättäväinen ihminen!”) vaan kuvaamaan varsin perustavaa ja oikeastaan neutraalia ihmisen perusominaisuutta: me olemme päätöksiä tekeviä olioita. Vastaavasti tajuamme sen, miksi katolisen maan maaseudulla on juuri tienristeyksissä ristiinnaulitun kuva: ihmisinä joudumme jatkuvasti valitsemaan, ja valinnan paikka on Jumalan ihmiselle jättämä. Kuten Eedenistä itään tunnuslause: Sinä olet saava valita! Ihminen ei voi siten välttää päättäväisyyttään – ihminen on päättäväinen eläin.

Mutta onko Karhu itse tavoittanut tämän tai näitä kafkamaisia pisteitä, joista ei ole paluuta? Ja onko kyse vain yhdestä vai useammasta pisteestä ajallisessa elämässä? Mistä rakentuu arkinen illuusio, että ihmisellä olisi jokin paluun mahdollisuus; eikö ihminen ole naulittu intohimojensa salaperäisiin mysteereihin ja niiden tuntemattomiin päämääriin, vaikka – ja koska – hän ei niitä aktiivisesti tiedostakaan?

- Pidän tuosta ilmaisusta ”arkinen illuusio”. Aikanaan Laasosen Ilkka ohjasi ”Pessi ja Illusia” näytelmän Rovaniemen teatteriin, ja siinä lapsi Illusia löysi näytelmän lopussa isänsä, ison Illusionin. Ehkä jotain samaa on noissa kafkamaisissa merkityksellisissä pisteissä. Tajuamme ja koemme etsineemme oikeastaan koko ajan jotakin vasta kun olemme sen löytäneet. Freud kirjoitti tällaisesta ilmaisulla ”Nachträglichkeit” – meillä on kokemus, johon emme saa kiinnitettyä merkitystä ennen kuin vasta myöhemmin, kun meillä on erilainen kokemushorisontti (lapsen kokemushorisontin sijasta aikuisen). Mutta Kafkalla psykoanalyysin tiedostamattoman paikan ottaa ruumiillisuus. Kaksi ruumiillista kokemusta on ylitse muiden: syntymä ja kuolema. Kun pikku Illusia löytää ison Illusionin, niin samalla lapsi tajuaa olevansa isänsä lapsi, lapsi tajuaa oman ruumiinsa olevan vanhempansa ruumiin tuotos ja jatke. Vastaavasti kuolemanvietti tulee ymmärrettäväksi ei jonain yksilöllisen kuoleman kaipuuna tai tiedostettuina itsemurha-ajatuksina, vaan ruumiillisuuteemme erottamattomasti liittyvänä kiehtovana kysymyksenä elämäntarinamme lopusta.

Millaisiin umpikujiin olet tutkijana itse joutunut? Miten umpikujat muodostuvat ja mitä niissä tapahtuu?

- Monika Fagerholm on kirjailijan työtä ajatellen puhunut kolmesta C:stä: Craft, Creativity, Chaos. Tutkijan ammattiosaaminen (Craft) on paljolti tuota käsityötä – aihiot työstyvät puheeksi ja kirjoitukseksi, ideat luennoiksi, esitelmiksi ja artikkeleiksi. Luovuus juridiikassa (Creativity) on minulle aina ollut traditiosidonnaista, mutta periaatteella ”tradition avulla tradition yli”. Joillekin kaikki filosofia on aina filosofian historiaa; minulle kaikki juridiikka on aina juridiikan historiaa – mutta ei vankina olemisen mielessä vaan vieressä kulkemisen mielessä. Eräät kollegat ovat tämän hienosti oivaltaen miettineet, mitä muinaisen Rooman juristit olisivat sanoneet tietokoneista ja Internetistä. Enkä nyt tarkoita noituuden leimaa vaan vaikkapa nettikauppaa. Mutta umpikujia tulee tuosta kolmannesta c:stä (Chaos). Näytelmässämme ”Oikeusjuttu” tuomioistuimen virallinen taidemaalari Titorelli sanoo taiteen ja oikeuden olevan kaaoksen hallintaa. Monesti ajatellaan, että kaaoksen hallinta tapahtuu suoraviivaisesti järjestyksellä. Law and Order. Mutta vähemmän on ehkä pohdittu sitä, mistä laki sitten saa tuon kaaosta järjestävän ominaisuutensa. Sääntelyvaikutuksen voidaan joskus ajatella tapahtuvan kahden logiikaltaan erilaisen asian yhdistelmänä – tuli sammutetaan vedellä. Lain tuoma järjestys olisi siis logiikaltaan jotain muuta kuin kaaos. Itse näen kuitenkin toisen tavan liittyvän olennaisemmin lakiin: tuli sammutetaan tulella. Laki on kaaoksen ”vastatuli”, mutta laissa on aina sisäänrakennettuna sama perusdynamiikka. Lain otsaan on kirjoitettu kaaoksen merkki. Ilman käyntiä kaaoksessa ei pysty tunnistamaan lain ominaisuuksia. Mutta kaaokseen myös eksyy helposti – eikä enää tunnista ilmansuuntia, asioita, ihmisiä, jne. Siitä ne umpikujat, ihan tutkijanakin. Kaaos ei siis ole lain ja oikeuden vastakohta, vaan laissa ja oikeudessa on aina mukana kaoottinen puoli – ja siksi Kafkan ”Oikeusjuttu” on myös oikeusromaani.

Työ ja vapaus

Eläköityvä professori ehdottaa epäröimättä intohimoa ohjenuoraksi oikeustieteen ja filosofia nuoremmille opiskelija-tutkijoille. Intohimo pitää ihmisen tutkimuksen ja kysymisen polulla.

- Tiede ja tutkimus ovat aina totuuden tavoittelua. Totuus ei kuitenkaan ole jonakin passiivisena ikään kuin kätkettynä aarteena jossakin odottamassa löytäjäänsä. Totuus raivoaa. Totuuden raivo on sellaista villiä ja vapaata. Ja juuri se tekee sen tavoittelusta niin koukuttavaa.

Intohimo opiskelussa ja tutkimuksessa on siis kokonaisvaltaista, joskus jopa raivokasta totuuden kysymistä ja etsintää, mikä ei lainkaan ohenna etsimisen iloa. Professori Karhukaan ei jätä tiedettä ja taidetta, eikä totuuden raivoisa poljento jätä Karhua, vaikka eläkepäivät alkavat 1.8.2017. Iloisena yllätyksenä eläköitymisestä tulee ”pehmeä lasku”, kun hänen puolisonsa vaihtoi uransa diplomaatista musiikkialalle, ja aloittaa samana päivänä (!) Lapin kamariorkesterin intendenttinä. Karhun suunnitelmat muuttaa New Yorkiin ovat siis muuttuneet ja hän tulee puolisonsa kanssa asumaan Rovaniemeä. Filosofisena keskustelijana Juha Karhu onkin tärkeä persoona pohjoisen filosofian parissa. Iloksemme Karhu lupaa, että AGONin tilaisuuksissa tapaamme häntä jatkossakin.

Pohjoinen filosofiyhdistys AGON ry;n puolesta esitän professori Juha Karhulle kiitokset haastattelusta ja akateemisesta työstä ja toivotan inspiroivia eläkepäiviä. Toivottavasti näemme sinua vielä usein Lapin yliopistolla ja muuallakin suomen yliopistoissa.

Tietokulma: www.josefk.fi