Raamatussa, Jesajan kirjassa (Jesaja 11:6-9) on yksi kauneimmista tuntemistani paratiisillista olotilaa kuvaavista teksteistä. Sudet, lampaat, leopardit, leijonat; vasikka, lehmä, karhu ja pieni lapsi lepäävät kaikki rinta rinnan sulassa sovussa. Kukaan ei halua satuttaa toistaan, ei olla vaaraksi, eikä kenenkään välillä ole minkäänlaista riitaa tai salaista vehkeilyä toinen toistaan vastaan. Lauman johtajana toimii lapsi viattomuuden antamalla auktoriteetilla.

You must enter as a little child or else you cannot come there

Amerikkalainen taidemaalari Edward Hicks (1780–1849) maalasi elinaikanaan yli kuusikymmentä muunnelmaa teemasta The Peaceable Kingdom, rauhan valtakunta, joka pohjautuu Jesajan jakeisiin. Hicks oli ammatiltaan mainosmaalari, joka elätti itsensä ja perheensä maalaamalla hevosvaunujen koristeluja sekä erilaisia kylttejä. Hän oli myös aktiivinen jäsen Ystävien Uskonnollisessa Seurassa, kveekareissa (The Religious Society of Friends) ja kävi vuosikymmenten ajan sisäistä kamppailua oman taiteilijakutsumuksensa ja toisaalta hengellisen yhteisönsä taidekielteisen asenteen suhteen. Tuohon aikaan kveekarit hyväksyivät hyötytaiteen, käsityön, puusepän taidot, mutta niin sanottu vapaa maalaustaide oli liikkeen johtohahmojen mukaan turhaa ajanhukkaa ja vei huomion hengellisistä kysymyksistä maallisiin mietteisiin.

Hicks yritti välillä jopa lopettaa maalaamisen ja keskittyä maanviljelykseen, minkä katsottiin olevan huomattavasti hengellisempää työtä kuin taiteiden parissa puuhastelu, mutta kehnoin tuloksin. Hicks ei ollut maanviljelijä ja ajautui velkoihin, ei saanut tilaa tuottamaan ja loppujen lopuksi hänen uskonnollinen yhteisönä kehottikin häntä palaamaan takaisin taiteen pariin; ainoan työn, jonka hän näytti hallitsevan. Parempi maalata ja olla itsellinen kuin yrittää tehdä jotakin sellaista, mitä ei osaa, eikä näytä edes oppivan.

Hicks oli näin jälkikäteen ajateltuna taiteilijana hyvin postmoderni: hän lainasi surutta toisten taiteilijoiden ja koristemaalarien teosten osia. Rauhan valtakuntaa kuvaavat teoksensa hän aloitti tekemällä suhteellisen suoran maalatun kopion englantilaisen taiteilijan Richard Westallin (1765–1836) piirustuksesta The Peaceable Kingdom by the Branch. Westall oli sekä maalari että graafikko ja erityisen tunnettu pastoraalimaisemistaan, joiden vesivärein maalattu värimaailma vaikutti Hicksin taiteeseen alkuvaiheessa voimakkaastikin. Hicks ei kuitenkaan tyytynyt vain kopioimaan Westallin työtä, vaan aihe alkoi elää omaa elämäänsä Hicksin maalauksissa, joihin tuli vuosien myötä elementtejä myös toisten taiteilijoiden teoksista.

Tell us about God, we have nearly forgotten

Vaikka kveekarit suhtautuivat vapaisiin taiteisiin varauksella aina 1800-luvun lopulle saakka, he kirjoittivat ja julkaisivat uskonnollisia kokemuksia ja ajatuksia kuvaavia tekstejä liikkeen syntyajoista 1600-luvun puolivälistä lähtien uskomattomia määriä. Sekä miehet että naiset kirjoittivat tasavertaisesti hengellisistä kokemuksistaan ja kuvaukset olivat täynnä symbolista kielenkäyttöä, vertauksia ja suoria lainoja raamatusta. Varhaiset tekstit ovat täynnä viitteitä ja lainoja, joita ei erikseen merkitä, vaan jotka muodostavat eräänlaisen viittausten kudelman, kuin postmodernin taideteoksen, jonka lähteet ovat taidehistoriansa lukeneen katsojan jäljitettävissä ja tunnistettavissa ilman erillisiä merkintöjä. Monet kirjoittajat käyttävät runollista kieltä, joka on usein lähellä kaunokirjallista kertovaa perinnettä varhaiskristillisten tekstien tapaan. Tätä kirjallista perinnettä vasten myös hengellisiä tekstejä kirjoittaneen Hicksin tapa maalata viittauksia käyttäen ja samaa aihetta yhä uudelleen varioiden ei tunnu kovinkaan oudolta. Hicks vain siirsi uskonnollisen yhteisönsä hengellisen kirjoitustradition kuvataiteeseen. Hicksin tuotantoa voisi kuvata myös perusteellisesti tehdyksi taiteelliseksi tutkimukseksi. Kuusikymmentäkaksi variaatiota samasta teemasta ei ole syntynyt uusien aiheiden puutteesta. Hicks maalasi myös muita aiheita, mutta palasi aina kysymykseen rauhan valtakunnasta. Hän muutteli sommittelua, lisäsi henkilöitä ja eläimiä, etsi uusia näkökulmia myös puhtaasti visuaalisiin kysymyksiin kuten tilaan, väriin, tekstin lisäämiseen kuva-alaan tai kuvan massiivisiin kehyksiin. Hicks tutki kuvan ja sanan liittoa teoksen yhteydessä.

Loppuvuosinaan Hicks otti etäisyyttä hengelliseen yhteisöönsä ja keskittyi maalaamiseen. Hicksin muistelmien valossa hän koki jatkuvaa ristiriitaa voimakkaan taiteilijakutsumuksensa ja hengellisen elämänsä välillä. On surullisen ironista, että uskonnollinen yhteisö, joka korosti kokemuksellisuutta ja irtiottoa dogmeista, ulkoa opetelluista uskontunnustuksista ja ulkoisista sakramenteista, ymmärsi niin heikosti taiteilijan sisäistä kokemusta osana hengellistä etsintää. Hicksin kohtalossa visuaalisena tutkijana voi nähdä yhtäläisyyksiä jopa tämän päivän akateemiseen maailmaan: sana on sanaa ja painaa aina enemmän, vaikka sen pukisi yli kuuteenkymmeneen kuvaan.