Lyhyt katsaus Kantin esittämään kritiikkiin jumalan olemassaolon ontologista todistusta vastaan. Olen liittänyt esseen alkuun lyhyen pohjustuksen aiheeseen tuomalla esille David Humen ajattelun keskeiset piirteet aiheeseen liittyen. Humen vaikutukset Kantin ajattelun muotoutumiseen puhtaan järjen ideaalista ja ideoista ovat varsin selkeästi yhteydessä Kantin ajatteluun. Erityisesti jumalan olemassaolon todistuksiin liittyvän keskustelun parissa. Pyrin tarkastelemaan lyhyesti sitä, mitä Kant tarkoittaa puhtaan järjen ideaalilla ja ideoilla? Ja kuinka nämä liittyvät hänen käsitykseensä ontologisesta olemassaolo todistuksesta. Puhtaan järjen ideaali ja ideat ovat aiheen kokonaiskuvan esittelyn osalta olennaisia pyrkimyksissä ymmärtää Kantin käsitystä korkeamman olennon, absoluutin olemassaolosta ja sen järkiperäisestä olemassaolon käsitteellisestä todistamisen mahdottomuudesta.

Olen käyttänyt esseeni lähteinä olemassa olevia suomennoksia Kantin teoksista Prolegomena ja Puhtaan järjen kritiikki. Toisena lähteenä olen käyttänyt Allen W. Woodin aihetta käsittelevää kommentaaria teosta: Kant’s rational thelogy. Sekä Olli Koistisen laatimaa suomenkielistä kommentaaria puhtaan järjen kritiikkiin: Kant ja puhtaan järjen kritiikki. Niinpä monet esseessä Kantin kohdalla esille tulevat keskeiset käsitteet hänen teoksissaan perustuvan pitkälti Koistisen ja hänen käännösryhmänsä valitsemiin vastineisiin.

Ontologisella jumalatodistuksella tarkoitetaan yhtä kolmesta klassisesta jumalatodistuksesta. Jumalatodistukset jaetaan perinteisesti kolmeen pääluokkaan: ontologisiin, teleologisiin ja kosmologisiin jumalatodistuksiin. Ontologisella jumalatodistuksella tarkoitetaan todistusta, jossa argumentit perustuvat puhtaaseen käsiteperäiseen deduktioon minkä kautta pyritään loogisesti päätymään johtopäätökseen Jumalan välttämättömästä olemassaolosta. Teleologisella jumalatodistuksella tarkoitetaan argumentteja, joissa pyritään todistamaan jumalan olemassaolo a posteriori, lähtemällä liikkeelle ulkoisessa todellisuudessa kokemuksen kautta havaittavasta päämäärähakuisuudesta. Esim. Maailmassa on havaittavissa niin suurta ja mahtavaa päämäärähakuisuutta, että jonkun ihmistä älykkyydeltään ja kyvyiltään suuremman olion on täytynyt asettaa todellisuus tiettyyn järjestykseen suunnitelmallisesti.

Kosmologinen jumalatodistus myös perustaa a posteriori kokemuksen kautta havaittavaan ainekseen. Kosmologiset argumentit perustuvat kokemuksen kautta havaittavaan yksinkertaiseen tosiasiaan. Koska maailmankaikkeus kokonaisuudessaan on olemassa, paras selitys sen olemassa ololle on, että joku ihmistä suurempi olio on sen alkujaan luonut. Kosmologisen jumalatodistuksen alaan kuuluvia argumentteja nimitetään myös suunnitelma argumenteiksi.

Aloitan esseen tarkastelemalla lyhyesti David Humen esittämää kritiikkiä ontologista jumalatodistusta vastaan, minkä vaikutukset Kantin epistemologiaan ovat olennaisia aiheen osalta. Toiseksi tarkastelen Immanuel Kantin teoriaa puhtaan järjen ideaalista ja ideoista. Lopuksi tarkastelen Kantin esittämää kritiikkiä ontologista jumalatodistusta vastaan.

Humen vaikutus Kantin ontologisen jumaltodistuksen kritiikin taustalla

David Humen vaikutusta Kantin epistemologiaan ei voida pitää mitenkään vähäisenä. Kant itsekin teroittaa useampaan kertaan lukijan mieleen Prolegomenassaan sekä Puhtaan järjen kritiikissään, kuinka juuri Humen herätti hänet dogmaattisen filosofian horroksesta. Ratkaisevana tekijänä käsillä olevan aiheen osalta voidaan pitää Humen esittämää kritiikkiä ontologista jumalatodistusta vastaan. Humen mukaan on mieletöntä pyrkiä todistamaan jumalan olemassaolo ulkoisen kokemuksen kautta, koska sellaisen olion olemassaoloa ei voida yksinkertaisesti tuoda minkään kokemuksen kohteeksi. Jumalan olemassaolo on pohjimmiltaan Humen mukaan pelkkä oletusarvo. Jumalaa vastaavalle idealle ei ole yksinkertaisesti osoitettavissa minkään valtakunnan reaalista kohdetta mielen ulkoisen kokemuksen kautta todellisuudessa. Tässä kohtaa Humen vaikutus Kantin muotoiluun puhtaan järjen ideaalista ja ideoista nostaa päätään esille hyvin vahvasti. Kantin pyrkimyksenä on osoittaa se, että jokaisella oliolla joka on varustettu inhimillisellä järjellä ja ymmärryksellä on löydettävissä maailmankatsomuksen perustalta ideaali. Ideaali, joka konstituoi subjektin maailmankatsomusta systematisoimalla sen yhdeksi kokonaisuudeksi. Jumalan olemassaoloa ei voida johtaa kokemuksesta, eikä sitä voida vastoin palauttaa myöskään jumalan ideaan. Tässä tapauksessa aposteriori -peräiset teleologiset ja kosmologiset jumaltodistukset menettävät mielekkyytensä. Kantin mukaan kaikki mahdollinen tiedostus ja kokeminen edellyttää järjen ja ymmärryksen a priori lakien aseman tärkeyttä suhteessa havaintoihin, mutta järjen pohjalta ei voida myöskään pelkkien käsitteiden kautta päätyä ideaali ja idea tasolta oletukseen korkeamman jumalolennon olemassaolosta.

Humen uskonnonfilosofiaa käsittelevä teos Dialogues Concerning Natural Religion on kirjoitettu Platonin dialogien tapaan dialogi muotoon. Kirjassa kolme kaverusta käyvät keskinäistä keskustelua luonnollisesta teologiasta. Kirjan sisältö käsittää kolme keskustelua kunkin jumalatodistuksen osalta. Se kenen kautta Hume puhuu kirjassa kussakin keskustelussa ei ole selvää, koska kirjan henkilöt kritisoivat uskonnollisia jumalatodistuksia vastaan monessa kohtaa nojautuen Humen tieto- oppiin.

Humen mukaan kaikki tieto ulkoisesta maailmasta saadaan kokemuksen kautta perseptioina. Perseptiot Hume jakaa impressioihin ja ideoihin. Tarkemmin sanottuna impressiot ovat perseptioita, jotka perustuvat kokemuksen tuomaan havaintomateriaaliin(kokemiseen) tai kokemaamme tuntemukseen. Hume määrittelee vielä tarkemmin impression käsitettään puhumalla impressioista, jotka perustuvat täysin mielenulkoiseen kokemiseen ja näin ollen havainnointiin. Sekä impressioista, jotka perustuvat mielen sisäiseen kokemiseen, eräänlaiseen mielensisäiseen reflektioon. Ideat ovat Humen mukaan edellisten kaltaisten voimakkaiden impressioiden epäselviä kopioita.

Esim. Puun impressiota vastaa ulkoisessa todellisuudesta sitä vastaava objekti. Näen puun ja tämän puun näkeminen painautuu mieleeni vastaavanlaisena impressiona aistien kautta välittyvänä välittömänä aistihavaintona. Impressiot ovat välittömiä aistihavaintoja jotka kokemuksen ja aistien kautta välittyvät muistiimme. Impressiot jäävät inhimilliseen muistiin impressioiden objektia vastaavana ideana. Esim. olemme kuulleet aikaisemmin tietyn musiikki kappaleen, ja koitan muistella tuota kappaletta mahdollisimman tarkasti jälkeen päin. Kuitenkaan impressioiden aikaansaamat ideat eivät ole laadultaan yhtä perustavia kuin välittömät impressiot ne ovat pelkkiä väljähtäneitä impressioiden kopioita. Hume rakentaa ontologisen jumalatodistuksen kritiikkinsä tieto-oppinsa pohjalta: Koska Jumalan käsitettä ei vastaa mikään osoitettavissa oleva impression kohde todellisuudessa tai mahdollisessa kokemuksessa, ei sellainen olio myöskään voi olla koskaan olemassa.

Humen mukaan on olemassa kahdenlaista tietoa. On olemassa tietoa jotka koskevat ideoiden keskinäisiä suhteita esim. loogiset deduktiot ja matemaattiset todistukset. Abstraktien ideoiden tai käsitteiden välisiä suhteita koskevan tiedon totuuden perustaksi ei vaadita ulkoista kokemusta, sillä jokainen rationaalisesti ajattelemaan kykenevä pystyy ymmärtämään käsitteiden merkityksen ilman kokemuksen osoittamaa evidenssiä. Ideoiden ja käsitteiden välisiä suhteita koskevat abstraktit päättelyt eivät ole luonteeltaan faktuaalista tosiasia tietoa koska ne ovat välttämättä tosia matemaattisia totuuksia eivätkä ne voisi olla toisin missään mahdollisessa maailmassa, koska niiden totuus perustuu käsitteiden termien välisiin merkityksiin, eivätkä ne vaadi tuekseen käsitteen ulkoista kokemusta.

Ideoiden ja käsitteiden suhteita koskevan tiedon lisäksi Humen mukaan on olemassa tosiasia tietoa, jonka totuus perustuu ulkoisessa todellisuudessa kokemuksen kautta saatuihin impressioihin ja niiden tuomaan sisältöön. Tosiasia tiedon perusta on luonteeltaan kontingentti. Tosiasia tieto voidaan ajatella myös vastaavasti olemassa olemattomaksi kuin olemassa olevaksi. Tosiasia tiedon suhteen on yhden tekevää onko tiedon objekti olemassa oleva vai olemassa olematon. Esim. lause ”Jumala on olemassa” on luonteeltaan tosia tiedon tavalla kontingentti. Eikä Jumalan olemassa olemattomuudesta seuraa tässä ja nyt olevan aktuaalisen maailman kannalta mitään radikaalia ristiriitaa. Siispä tosiasia tiedon objektin olemassa oloa ei voida todistaa Humen mukaan välttämättömäksi olemassa olevaksi abstraktien ideoiden ja käsitteiden välisiä suhteita koskevan tiedon tavoin. Toisin sanoen Jumalan olemassaoloa ei voida osoittaa deduktiivisesti välttämättömäksi matemaattisten totuuksien tavoin. Hume käsittää tosiasia tiedolla sen, mikä voidaan palauttaa myös kokemukseen tiedon objektiin. Toisin sanoen, se mistä impressio on alkujaan syntynyt kokemuksen kautta voidaan myös palauttaa sen lähteelle.

Edellisen tapaisen lauseen tiedon objektin olemassaolon välttämättömyyden todistamiseksi tulisi tiedon objektin olemassa olemattomuudesta johtua ristiriita. Ei siis ole olemassa mitään muuta kuin kontingenttia olemassaoloa tosiasia tiedon suhteen. Emme voi olettaa olemassa olevaksi mitään välttämätöntä olemassaoloa, koska impressioihin palautuvan tosiasia tiedon objektit voivat yhtä hyvin olla olematta kuin olla olemassa. Kaikki olemassaolo on luonteeltaan kontingenttia, ei välttämätöntä, eikä mahdotonta. Toisin sanoen, Humen mukaan ontologisen jumalatodistuksen yritykset todistaa Jumalan olemassaolo pelkistä käsitteistä käsin on mahdotonta koska, sellaiselle käsitteelle kuin ”Jumala” ei voida osoittaa mitään todellisuudessa olevaa koettavaa objektia. Siispä ontologisen jumalatodistuksen argumenteissa siirtyminen abstraktista olemisesta suoraan reaaliseen olemiseen on perusteetonta.

Ontologisen jumalatodistuksen ideana on osoittaa, että Jumalan olemassa olemattomuudesta seuraava ristiriita todellisuuden olemisen kannalta. Näin ei kuitenkaan Humen mukaan ole koska käsitteen ”Jumala” olemassaoloa ei voida empiirisesti todistaa ja se voidaan muiden tosiasia tietoon perustuvien käsitteiden tavoin ajatella myös olemassa olemattomaksi. Humen mukaan on yksinkertaisesti ajan hukkaa kuluttaa aikaa ontologisten argumenttien miettimiseen. (Hume 1938, 143-165).

Puhtaan järjen ideaali

Kant aloittaa puhtaan järjen kritiikin kappaleen puhtaan järjen transsendentaalisesta käytöstä käsittelemällä inhimillisen ymmärryksen järjen kaanonia. Järjen kaanon on Kantin mukaan erotettava transsendentaaleista ideoista itsestään, joiden ylimpänä prinsiippinä toimii hänen mukaansa vielä täysin transsendentti ideaali. Kuten tyypillistä, Kantin oma tapa kirjoittaa ja määritellä ideaalin ja idean välinen ero on hyvin vaikea selkoinen kappaleessa, mutta on kiistatta selvää, että ideaalilla Kant tarkoittaa kaikkein perimmäisintä olemassaolon ja tiedostuksen periaatetta, joka konstituoi kaikkea tiedostamista ylipäänsä. Tämä tarkoittaa, että myös puhtaan järjen ideat tai transsendentaaliset ideat perustavat myös ideaaliin juurensa. Toisin sanoen, puhtaan järjen ideaali pohjustaa transsendentaalisia ideoita.

Yksinkertaisuudessaan Kantin päätavoitteena on osoittaa puhtaan järjen ideaalilla sen kiistattomuus kaiken tiedostuksen perimmäisimpänä periaatteena. Puhtaan järjen ideaali toimii kaiken mahdollisen kokemuksen ja tiedostuksen konstituoivana periaatteena, joka Kantin mukaan löytyy kaikilta inhimillisellä järjellä ja ymmärryksellä varustetuilta olioilta. Tiedostaminen ja maailmanhavainnointi kokonaisuutena perustaa tälle puhtaalle ideaalille, jonka perusta on puhtaassa järjessä itsessään. Ideaalin päälle rakentuvat Katin ajattelun mukaisesti varsinaiset ideat, jotka koskevat korkeamman absoluutin olemassaoloa (Jumalan olemassaoloa), kosmologiaa (maailman kaikkeuden rajoja) ja teleologiaa (maailman syntyä ja tarkoitusta). (Wood 2009, 29-32). Ideaalin tärkeimpänä antina aiheen kannalta on osoittaa se, että kaikki edellä mainitut kysymykset eivät ole sinällään johdettavissa kokemuksesta itsestään, eivätkä järkiperäiset ontologiset käsitteet joiden perusta on puhtaassa järjessä ole vastaavasta palautettavissa kokemukseen ja sen kohteisiin. Vaikkakin puhdas järki itsessään luo pohjan kaikelle mahdolliselle kokemukselle ja tiedostukselle. Kant kirjoittaa asiasta puhtaan järjen kritiikissä seuraavasti: ”..koska tässä on puhe olioista, joiden  ei tule olla kokemuksen kohteita, meidän täytyy johtaa niiden tunteminen siitä, mikä on sinänsä välttämätöntä, eli olioiden puhtaista käsitteistä. Tämän vuoksi ensimmäinen askel, jonka otamme aistimaailman ulkopuolelle, velvoittaa meidät aloittamaan uuden tietomme täysin välttämättömän olennon tutkimisesta ja johtamaan tämän käsitteestä kaikkien olioiden käsitteet, sikäli kuin nämä ovat pelkästään intelligiibelejä.” (Kant 2014, 342).

Puhtaan järjen ideaali määrittää kaiken tiedon mahdollisuutta ja tarkastelee ideoiden ja käsitteiden välisiä suhteita niiden kaiken tiedon mahdollisuuden suhteen. Ideaali määrittelee tiedon kohteiden(objektien) olemassaolon mahdollisuutta suhteessa kaikkeen käsitteen tai idean sisältämään tietoon. Tämä tarkoittaa, että ideaali tarkastelee ideoiden ja käsitteiden tiedon objekteja suhteessa niiden ristiriitaisuuteen ja kaikkeuteen (kaikkeen mahdolliseen tietoon). Ensimmäiseksi periaatteeksi ideaalia määritellessään Kant nostaakin ristiriidan lauseen. Ristiriidan lause määrittelee tiedon kohteen ontologisen mahdollisuuden – mikäli tiedon kohde(objekti) ideassa tai käsitteessä ei ole ristiriitainen sen kokonaisuuden suhteen on sen olemassaolo Kantin mukaan metafyysisesti mahdollinen. Tällä Kant tarkoittaa, että järki määrittelee ideaalin pohjalta jokaisen käsitteen tiedonkohteen, olion olemassaolon mahdollisuutta määrittäen loogisesti sen mahdollisuuden.1 Ideaali määrittelee tiedon kohteen sen kaiken sisällön suhteen. Tämä tarkoittaa, että järki määrittelee tiedon kohteen loogista sekä tiedon sisällön mahdollisuutta suhteessa kaikkeen mahdolliseen tietoon määriteltäessä sen olemassaolon mahdollisuutta. Järki vertaa keskenään kaikkia mahdollisia predikaatteja vastapareina. Kant kirjoittaa edellisestä puhtaan järjen kritiikissä seuraavasti: ”tässä tarkastellaan kahden keskenään ristiriitaisen predikaatin välisen suhteen lisäksi jokaista oliota vielä suhteessa mahdollisuuden kokonaisuuteen olioiden kaikkien predikaattien kokonaisuutena” (Kant 2013, 345).

Ideaali määrittelee olioiden ja käsitteiden määräytymisen mahdollisuutta, olioiden ja käsitteiden tiedon kohteiden olemassaolon mahdollisuutta verraten niitä koskevan tiedon sisältäviä predikaatteja, predikaattien negaatioihin. Ideaali määrittelee kaiken tiedon pohjimmaisen loogisen sekä sisällöllisen mielekkyyden ja olemassaolon mahdollisuuden tiedostuksen perimmäisimpänä periaatteena. Kaikki tieto on suhteessa puhtaan järjen ideaaliin, joka tarkastelee käsitteiden ja tiedon sisältöä ja mahdollisuutta konstituoimalla tiedon a priori synteesiä. Ideaali mahdollistaa tiedon a priori järkiperäisen tarkastelun, määrittelyn ja representaatioiden luomisen. Toisin sanoen, ideaali määrittää pohjimmiltaan ideoiden ja tiedon mielekkyyttä ja loogisuutta vastaamalla kysymyksiin, mikä on loogisesti mahdollista? Ja millaisia ideoita ja käsitteitä ymmärrys pystyy loogisesti tuottamaan ja mieltämään? Kant antaa edellisestä jälleen osuvan esimerkin puhtaan järjen kritiikissä: ”Jos emme  pohdi kaikkia mahdollisia predikaatteja pelkästään loogisesti vaan transsendentaalisesti, siis sisältönsä mukaisesti, joka voidaan ajatella niille a priori, huomaamme, että niistä joidenkin kautta representoidaan oleminen, toisten kautta ei-oleminen…Ilmaus ei-kuoleva ei voi lainkaan tuottaa kognitiota siitä, että sen kautta representoidaan pelkkä ei-oleminen kohteessa” (Kant 2013, 346.)

Ideaali määrittää tiedon kohteiden metafyysistä mahdollisuutta vertaamalla keskenään tiedon kohteen predikaatteja tiedon kohteen negaatioihin luomalla pohjan jollekin, mitä ei representoida tiedon kohteesta ideassa tai käsitteessä itsessään. Näin järki määrittää tiedon kohteesta, sen loogisuudesta ja sisällöstä jotain mikä ei kuulu siihen. Esimerkiksi idea lentävästä hevosesta määrittyy loogiseksi käsitteessä täydellisen lentävän hevosen käsitteen pohjalta(ideaali). Järki käsittää, etteivät käsitteet lentävä ja hevonen liity loogisesti toisiinsa. Niinpä tämän pohjalta on  järjen mukaista käsittää, ettei lentäviä hevosia ole, koska en ole koskaan nähnyt lentävää hevosta, eivätkä hevonen ja lentäminen liity toisiinsa millään tapaa. Lentämistä verrataan vain hevosen käsitteeseen ja kaikkeen siihen kokonaisuuteen mitä hevosen käsitteen alaan kuuluu, jonka pohjalta järki representoi hevosen käsitteen kautta ei-lentämisen vaikka tämä negaatio ei itsessään sisälly hevosen käsitteeseen kuuluvaan havaintoainekseen vaan puhtaaseen järkeen a priori, joka tuottaa sen loogisen muodon.

Puhtaan järjen ideaalin tärkeimpänä antina on kaiken kaikkiaan osoittaa järjen aseman esille tuominen inhimillisessä tiedostuksessa ja maailmankatsomuksessa ylipäänsä. Ulkoisessa todellisuudessa aisteillemme annetut ja avautuvat oliot, tiedon kohteet, niiden mieltäminen ja mielekäs havainnointi on pohjimmiltaan täysin riippuvainen puhtaasta järjestä itsestään. Sen ideaaleista, ideoista ja käsitteen muodostamisesta. Ideaalin pohjalta syntyvät ideat rajoittavat kaikkeuden kokonaisuuden pohjana olevaa kokonaisuutta, ideaalia jostain, joka itsessään käsittää kaikkien olioiden mahdolliset predikaatit, johon vertaamalla järki tuo ideoille ideaalin kokonaisuuden pohjalta negaation kautta rajoittamalla tuota mahdollisuuksien kokonaisuutta idean sisältämän tiedon sisältöön nähden. Jonkin asian ei-oleminen, joka havaitaan oliossa määrittyy ideaalin kokonaisuuden kautta järjestä käsin. Ei-olemista ei voida havaita, eikä sitä ole annettu missään ulkoisessa kokemuksessa. Sen vuoksi järjen transsendentaalinen toiminta liitää ideaalin pohjalta tiedon sisältöön mielteen jostain ei-olevasta. Esim. lentävän hevosen ei-olemista ei voida havaita kokemuksen kautta hevosessa itsessään annettuna.

Puhtaan järjen ideat

Puhtaanjärjen ideat samaistuvat ymmärryksen kategorioiden tavoin omaan kontekstiinsa puhtaanjärjen ideaaliin. Puhtaanjärjen ideat samaistuvat puhtaaseen järkeen itseensä. Ne ylittävät kaiken kokemuksenpiiriin ja ovat näin ollen transsendentaalisia. Ne ovat ideoita joiden perusta on inhimillisen järjen perustaan itseensä nivoutuvia, mutta sinänsä tuntemattomia tekijöitä tietoisuuden taustalla. Puhtaan järjen ideat vaikuttavat jokaisen ihmisen maailmankuvan rakentumiseen muokkaavalla tavalla. Ideat muovaavat ihmisen subjektiivisen maailmankuvan yhtenäiseksi loogiseksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi tietyn tapahtuman, jonka ymmärryksen kategoriat ovat mahdollistaneet kokea muokkaavat puhtaanjärjen ideat sen osaksi yhtenäistä maailmankuvaa todellisuudesta. Tämä kuva tai kokonaisuus, jonka osa tietty tapahtuma on voi olla esim. tieteellinen tapa jäsentää maailma tai tapa jäsentää maailma jonkin absoluutin luomaksi kokonaisuudeksi. Kantin mukaan jonkinlaisen Jumalan olemassaolo on inhimillisen järjen luonteeseen kiistattomasti kuuluva idea, jonka pohjalle ihminen rakentaa aina maailmankatsomuksensa. Myöntääkö vai kieltääkö ihminen itseään täydellisemmän olion olemassaolon riippuu täysin hänen omasta vapaasta tahdostaan uskoa absoluutin olemassaoloon tai olla uskomatta.

Kantin mukaan inhimillisellä ymmärryksellä on luontainen taipumus pyrkiä systematisoimaan maailmankuvansa ainakin jollakin tapaa täydelliseksi. Puhtaanjärjen ideoilla Kant tarkoittaa puhtaanjärjen transsendentaalia (empiirisen kokemuksenpiirin ylimenevää) osa-aluetta mihin inhimillinen järki perustaa käsitteensä sen ylittäessä kokemuksen. Kant kirjoittaa ideoista puhtaan järjen kritiikissä seuraavasti: ”Ideat ovat kuitenkin vielä kauempana objektiivisesta reaalisuudesta kuin kategoriat, sillä ei voida löytää ainuttakaan ilmentymää, jossa ne representoituvat in concreto. Ne sisältävät tietyn täydellisyyden, johon mikään mahdollinen empiirinen kognitio ei yllä, ja järki pyrkii niiden kohdalla vain systemaattiseen ykseyteen, jota empiirisesti mahdollinen ykseys yrittää lähestyä sitä saavuttamatta sitä koskaan” (Kant 2013, 343). Kantin mukaan ideoissa annetut  objektit on erotettava havainnoinnin objekteista, jotka ovat annettuna meille kokemuksessa. Kokemuksessa annetun objektin reaalisuus on Kantin mukaan havaittavissa aisteillemme annetussa objektin ilmiössä,  aisteillemme  avautuneena  reaalisuutena.  Se voidaan  havaita konkreettisesti kokemuksen kautta. Ideassa annettu objekti on vailla objektiivista varmuutta eikä ole koettavissa ulkoisen kokemuksen kautta konkreettisesti. Toisin sanoen, ideoissa annetut objektit on annettu in abstracto (abstraktisti) ne ovat luonnoltaan transsendentaaleja, eikä niille voida osoittaa mitään konkreettista vastaavuutta todellisuudessa kokemuksen kautta. Näin ollen ideoiden objektiivinen varmuus jääkin Kantin mukaan yksinomaan uskon varaiseksi asiaksi.

Kantin ajatuksen mukaan on siis varottava ideoissa annettujen objektien tuomista reaalisesti oleviksi. Sillä ei ole mahdollista, että olisi olemassa todellisuudessa annettu objekti, joka täyttäisi konkreettisesti kaikki mahdolliset ominaisuudet itsessään olevana. Yksi edellä mainitun tapainen puhdas ideassa annettu objekti, joka jää vaille konkreettista reaalisuutta todellisuudessa on Kantin mukaan Jumalan idea. Jumala on käsitteellisesti loogisesti  perusteltavissa, mutta käsitteen objekti on ideassa annettu minkä vuoksi sille on mahdotonta  osoittaa todellisuudessa oleva reaalinen vastine. Jumalan käsite on ideaalitasolla loogisesti ristiriidaton ja hyväksyttävissä. Mutta on kokemuksen piirissä mahdoton objekti. Jumalan idea on alaltaan ääretön, eikä inhimillinen ymmärrys kykene sitä yksinkertaisesti rajoittuneena käsittämään.

Pohdintaa ja tarkastelua ideaalista

Kantin ajatus ideaalin roolista kaiken tiedon ja inhimillisen ymmärryksen mahdollistavan ylimpänä periaatteena voidaan havainnollistaa tarkemmin seuraavan kuvion avulla.

2017-2-1
Kuten aikaisemmin tuli esille Kantin ajatus ideaalista on, että se löytyy perimmäisenä puhtaan järjen perustana jokaiselta inhimillisen ajattelun omaavalta subjektilta perusoletuksena. Ideaali, johon inhimillinen ajattelu perustaa kaiken mahdollisen kokemuksensa ja tiedon perustan konstituoi kaikkea mahdollista tietoa. Puhdas järki perustaa kaikki synteettiset a priori arvostelmat ja käsitteet ideaalin pohjalle, joka määrittelee niiden loogisen muodon, tiedon metafyysisen mahdollisuuden ja määrittää myös arvostelmien ja käsitteiden kognition mahdollisuuden yleensä suhteessa kokonaisuuteen. Toisin sanoen, ideaali konstituoi järjen perustalla inhimillisen tietoisuuden maailmankatsomusta ja syntetisoi kaiken tiedon sisällöstä ideaalin suhteen. Ylhäällä esitetyssä kuviossa on esitetty ideaalin toiminnan periaate puhtaassa järjessä ylimpänä periaatteena. Ideaali määrittelee ideoiden tiedon sisältöä, missä vastaavasti ideat ja ideaali määrittelevät ja konstituoivat käsitteiden tiedon sisältöä ja mahdollisuutta. Tarkoituksena on osoittaa, että Kantin ajatus ideaalin roolista toteutuu ymmärryksen muodostaessa ideaalin ja ideoiden sisältämien tiedon objektin loogisuuden ja mahdollisuuden pohjalta käsitteiden muodostamista ymmärryksessä a priori periaatteiden ja järjen syntetisoivan toiminnan pohjalta. Järki, ideaali on kokemusta ja tietoisuutta aktiivisesti syntetisoivaa a priori puhtaan järjen periaate, joka luo pohjan ideoiden syntymiselle sen pohjalta ja mahdollistamana. Ideat syntyvät vastaavasti ideaalin pohjalta, joka niitä määrittelee. Kant kirjoittaa asiasta varsin selkeästi puhtaan järjen kritiikissä puhtaan järjen ideaalia käsittelevässä johdanto kappaleessa: ”Ideaali on siis kaikkien olioiden alkukuva (prototypon), jotka yhteisesti, puutteellisina kopioina (ectypa), ottavat siitä aineksen mahdollisuutensa, ja enemmän tai vähemmän lähestymällä tätä jäävät aina loppumattoman kauas sen saavuttamisesta” (Kant 2013, 348).

Ideaali toimii kaikkien mahdollisten olioiden ja tiedon pohjana ja mallina, josta järki koittaa johtaa erinäisiä malleja ideoiden ja käsitteiden tiedon kohteista. Kuitenkin tietyissä tapauksissa nämä  mallit jäävät varsin kyseenalaisiksi ja puutteellisiksi. Järki voi erehtyä johtamaan ideaalista vääristyneen idean jostain korkeammasta absoluutista. Oliosta, joka on kaikki voipa, paremmin tunnettu käsitteellä Jumala, jonka alaan oletetaan kuuluvaksi kaikkeus. Tähän harhaan joutuessaan järki raukka voi antaa subjektille harhaluulon jonkin itseään suuremman absoluutin olemassaolon ontologisen perustelun mahdollisuudelle, vaikka tämä käsite pelkkänä ideaalin periaatteen mukaisena harhakuvitelmana ei koskaan voi saavuttaa sille kuuluvaa kokonaisuutta, nimittäin totaliteettia ja kokonaisuutta itsessään. Järki ei yksinkertaisesti kykene rajamaan, eikä käsittämään niin laajoja kokonaisuuksia joita absoluutin käsite siltä vaatisi. Parhaimmillaan järki voi antaa subjektille  harhan, että  se  kykenee loogisesti  perustelemaan  pelkän  käsite  analyysin  kautta tuon absoluutin olemassaolon tai jopa palauttamaan sen havainnoinnin kohteisiin ja päinvastoin, puhtaaseen järkeen itseensä kokemuksesta tuomalla sille absoluutin käsitettä rajoittavia ristiriitaisia ominaisuuksia, kuten esim. olemassaolon käsitteen.

Ideaalista ontologista todistusta vastaan

Kantin mukaan olemassaolo ei ole tavallinen predikaatti, joka on predikoitavissa oliolle erikseen kuuluvana ominaisuutena. Kun oliolle A predikoidaan ominaisuus B. Ei ominaisuus B lisää mitään olion A olemukseen koska sanottaessa jonkin olion olevan olemassa ei sille predikoida erikseen ominaisuutta B, millä tässä yhteydessä tarkoitetaan olemassa olemista. Predikoitu ominaisuus B ei lisää A:n olemukseen mitään, sillä arvostelmassa: ”A on olemassa” jo oletetaan olion A olevan olemassa ennen kuin sille predikoidaan erikseen ominaisuus B. Jos A:lle vastaavasti predikoitaisiin erikseen ominaisuus B, suoritettaisiin kaksi erillistä mentaalista aktia. Koska arvostelmassa ”A on olemassa” ensin oletetaan olemassa olevaksi olio A, jolle predikoidaan ominaisuus B eli olemassaolo. Olemassaolo ei ole Kantin mukaan aito predikaatti, joka jollaintavalla määrittelee sen subjektia. Olemassaolo on sisällyksetön, eikä määrittele arvostelmassa subjektia, käsitteen objektia millään tavalla. Aitoja predikaatteja sisältävät arvostelmat auttavat määrittelemään arvostelmassa subjektina käytettyä käsitteen objektin varsinaista sisältöä. Tästä johtuen olemassaolo ei lisää  mitään käsitteen varsinaiseen sisältöön. Toisin sanoen, olemassaolo ei ole varsinainen ominaisuus eikä predikoituna jollekin oliolle lisää mitään uutta olion olemukseen mitä sillä ei aikaisemmin ole ollut. Niinpä Kantin mukaan ontologinen jumalatodistus on tuhoon tuomittu yrityksessään todistaa jumalan olemassaolo a priori.

Ontologinen jumalatodistus lähtee liikkeelle analysoimalla Jumalan käsitettä. Käsitteen subjekti on loogiselta muodoltaan yhtenevä sille predikoitujen ominaisuuksien suhteen, jos ominaisuudet ovat loogiselta muodoltaan objektin suhteen sisäisesti ristiriidattomia. Esimerkiksi arvostelma: ”Jumala on kaikkivoipa” on loogiselta muodoltaan yhtenevä arvostelman subjektin ja predikaatin objektin suhteen. Subjekti ”Jumala” sisältää jo itsessään predikaatin ominaisuuden ”kaikki voipaisuus” koska Jumalan käsitteeseen jo kuulu ääretön määrä ominaisuuksia, toisin sanoen Jumalan käsitteeseen   kuuluu   ”kaikkeus”.   Arvostelmassa   ”Jumala   on   kaikkivoipa”   olla-verbi   toimii arvostelman sisäisenä suhteuttajana, se pelkästään osoittaa jumalan käsitteen objektin suhteen sen omiin sisäisiin ominaisuuksiinsa nähden. Arvostelma ”Jumala on kaikkivoiva” on perustaltaan analyyttinen, eikä lisää mitään uutta Jumalan käsitteen objektin olemukseen sillä ”kaikkivoipaisuus” sisältyy käsitteen ”Jumala” objektin sisältöön itsessään. Edellä esitetyssä arvostelmassa sana ”on” osoittaa pelkästään subjektin suhteen sen predikaattiin. Predikaatin sisältyessä jo subjektiin on arvostelman subjektilla ja predikaatilla sama objekti. Kumpikin käsitteistä kuvaa samaa objektia, eikä siitä johtuen predikaatti lisää arvostelman subjektin olemukseen mitään uutta ominaisuutta. Ne vain asettuvat arvostelmassa tiettyyn suhteeseen liittyen samaan tiedon objektiin. Suhteeseen mikä tarkoittaa myös, että ne ovat loogiselta muodollisuudeltaan keskenään ristiriidattomia.

Ne eivät kiellä käsitteen objektin suhteen mitään predikaattia. Mikäli subjektilta predikaatissa kiellettäisiin jokin ominaisuus joka ei subjektin olemukseen kuulu, olisi arvostelma ristiriitainen esim. jos arvostelmassa ”kolmiossa on kolme kulmaa” jätetään yksi kulma pois. Ei kolmion käsite olisi looginen, sillä kolmion käsitteen objektista kielletään sille välttämätön ominaisuus. Kant antaa valaisevan esimerkin puhtaanjärjen kritiikissä: ”Todellinen ei sisällä yhtään enempää kuin ajateltavissa oleva…Sata aktuaalista taaleria ei sisällä yhtään kolikkoa enempää kuin sata ajateltavissa olevaa taaleria…jälkimmäinen kuvaa käsitettä, ja edellinen objektia ja objektin suhdetta käsitteeseen, tulisiko edellisen sisältää enemmän kuin jälkimmäisen? Siinä tapauksessa käsite ei kuvaisi laisinkaan käsitteen objektia.”  (Kant 1997, 123).

Edellä esitetyn tapauksen tarkoitus on osoittaa, etteivät reaalisesti olemassa olevat ominaisuudet ole yhtään ajateltavissa olevia ominaisuuksia objektin sisällöltä perustavampia molemmissa tapauksissa käsitteiden objekti on sisältöineen sama. Vaikka Jumalan käsitettä analysoitaisiin loputtomiin asti ei mikään Jumalan käsitteelle predikoitu ominaisuus lisäisi sen olemukseen mitään reaalista tai abstraktia ominaisuutta koska olemassa oleminen ei yksinkertaisesti ole Kantin mukaan erityinen sisällyksellinen ominaisuus. Olipa käsite sitten osoitettavissa todellisuudessa olevaksi tai pelkästään puhtaanjärjen tuottama idea, on molempien käsiteiden objekti sisällöltään aina yhtä perustava.

Kantin esittämä kritiikki ontologista jumalatodistusta vastaan on hyvinkin ymmärrettävää ja terveeseen järkeen käyvä. Kant osoittaa hyvin selkeästi mihin käsitteelliset yritykset perustuvat ja miksi ne ovat mahdottomia. Jumalan käsitteestä ei voida käsitteellisesti johtaa yli-inhimillisen absoluutin olemassaoloa, eikä käsitettä voida palauttaa mihinkään mahdolliseen kokemukseen käsitteen ulkopuolella ts. mielen ulkopuolella. Vaikkakin Kantin pohdinnassa tulee esille korkeamman olennon ideaalin olemassaolo maailmankatsomusta konstituoivana periaatteena, ei sitä voida hyväksyä perusteeksi tuon olennon olemassaolon suhteen. Ideaali, käsitys absoluutista on inhimillistä maailmankuvaa ja maailmankatsomusta loogisesti syntetisoiva ja yhdistävä rakennuskappale tietoisuuden pohjalla. Ideaalin asema edellisessä mielessä on Kantin mukaan kiistaton.

Kuitenkaan tämän ideaalin löytyminen ei mahdollista absoluutin olemassaoloon liittyvien käsitteiden ja käsiteanalyysien kontekstia mielekkääksi. Koska järki ylittää kokemuksen rajat siirtyessään järjen puhtaaseen transsendentaaliseen käyttöön on kysymys järjen ja ymmärryksen puhtaasta a priori toiminnasta. Kantin mukaan tämä tarkoittaa siirtymistä metafysiikan käsitteiden pariin. Koska ideaali ei voi olla palautettavissa kokemukseen ja sen tuomaan ainekseen on täysin mieletöntä ja perusteetonta myöskään vaatia objektiivista oikeutusta jumalan olemassaololle ja olemassaolon johtamiselle. Kantin suureksi saavutukseksi voidaan ainakin lukea se, kuinka hän onnistuu osoittamaan ontologisten jumalanolemassaolo argumenttien mahdottomuuden ja kehämäisyyden.

Lähteet

  • Hume, David, 1938: Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. Suomentanut ja varustanut Eino Kaila. WSOY, Porvoo.
  • Kant, Immanuel, 2013: Puhtaan järjen kritiikki. Suomentaneet M. Nikkarla, K. Kankimäki ja O- Koistinen. Gaudeamus Oy 2013. Talinna Raamattu trukikoja ou, 2013. Tallinna.
  • Kant, Immanuel, 1783: Prolegomena, Suom.Vesa Oittinen. Yliopistopaino, Helsinki 1997. Wood, Allen W, 2009: Kan’s rational theology. Cornell paperbacks. Cornell Unirsity Press.

Viitteet

  1. Kantin määrittely puhtaan järjen ideaalista on yhdistettävissä G.W Leibnizin käsitykseen täydellisestä käsitteestä. Leibnizin mukaan jokainen käsite itsesään on täydellinen käsite ja  sisältää  analyyttisen tiedon periaatteen mukaisesti itsessään kaiken mahdollisen tiedon. Leibniz määrittelee täydellisen käsitteen monadologiassa, jossa maailma rakentuu äärettömästä määrästä hengellisiä monadeja, jotka itsessään sisältävät hierarkisesti itsessään alempia monadeja. Monadit vastaavasti sisältävät itsessään maailman kaikkeuden ja kaikki mahdolliset tapahtumat mitä maailmankaikkeudessa koskaan tulee tapahtumaan. Ainoana periaatteena Leibniz nostaa esille ristiriidan periaatteen, joka mahdollistaa tiedon olemassaolon. Vastaavasti puhtaan järjen ideaali toteuttaa järjen ja tietoisuuden tasolla järjen loogisen toiminnan ja vertaa tiedon loogista mahdollisuutta suhteessa kaikkeuteen. Suhteessa kaikkeen tietoon mikä ei itsessään sisälly tarkasteltavan käsitteen sisältöön. Kant valaisee asiaa puhtaan järjen kritiikissä seuraavasti: ”Siihen nähden, mitä ei käsitteeseen itseensä sisälly, jokainen käsite on määräytymätön ja määritettävyyden peruslauseen alainen…se perustuu ristiriidan lauseeseen ja on siten pelkästään looginen periaate, joka abstrahoi kaikesta kognition sisällöstä..” (Kant 2013, 345).